"Suomessa julkista keskustelua käydään tunteen kautta. Se johtuu siitä, että toimittajat rakastavat skandaaleja, kriisejä ja kärjistyksiä. Ne myyvät lehtiä."
Toimittaja Sanna Ukkola pohtii Pressiklubin videokolumnissa sitä, miksi otsikoiden mukaan poliitikot ovat jatkuvasti ilmiriidoissa ja kansa raivoissaan. Syynä on tietysti raha: tunteet myyvät.
Minulla on tästä pedagogisempi teoria. Kun toimittaja kertoo "kansan raivoavan", hän opettaa lukijoita tunnistamaan tunteitaan. Kuten tuossa ylläolevassa kuvassa venäläisiä. Niin lastenkin kanssa pitäisi tehdä, sanoa: "Sinua suututtaa, kun et saanut sitä lelua." Näin lapsi oppii nimeämään tunnetilojaan ja sitä kautta käsittelemään niitä. Sehän on journalismin tehtävä: "hahmottaa, tulkita ja jäsentää maailmaa ja tehdä sitä ymmärrettävämmäksi."
Tunteiden projisointi toisiin on myös vallankäyttöä. Nettifoorumeilla se on yleinen tapa yrittää horjuttaa kanssakeskustelijoiden uskottavuutta tai mielenrauhaa. Kilpailevan lätkäjoukkueen tai kännykkäfirman fani on selvästi peloissaan tulevan tappion alla ja kriittinen vastine kuitataan pettyneen lapsen itkupotkuraivariksi.
Samaa keinoa käytti myös Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen vastatessaan bloggari Emilia Kukkalan kirjoitukseen. Tosin ei nettipalstalla vaan Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla. Matti arvioi Emilian kirjoittaneen kiukusta punaisena. Pedagogiikkako elinkeinoelämää motivoi – vai raha ja valta?
Entä mikä motivoi elokuvakriitikkoa, joka yleistää omat tunteensa katsojien yhteisiksi tunteiksi? Esimerkiksi tuoreen Tavarataivas-elokuvan arvostelussa Anna Möttölä kertoo, että "kerronnan minä-keskeisyys alkaa ärsyttää". Alkaa ärsyttää ketä? Tuon tuosta elokuvakritiikeissä katsoja pitkästyy, hämmentyy tai vilkuilee kelloaan. Miksi kriitikko arvioi itseään tai katsojia eikä elokuvaa? Ärsyttää. Minua.
Valtavirtaelokuvaan tietysti sopii oletus, että kaikista katsojista todella tuntuu samalta joka hetki. Siihen monet elokuvatuottajat pyrkivät: kun täydellinen elokuva pääsee käsikirjoituksen sivulle 87, jokaisen katsojan oikeasta silmäkulmasta vierähtää kyynel. Sivua eli tasan minuuttia myöhemmin se vierähtää vasemmasta.
Kriitikolle elokuvat, joiden katsojat kokevat omia, henkilökohtaisia tunteitaan, ovat tietysti paljon vaikeampia. Elokuvatuottajalle yleisö, joka kokee omia arvaamattomia tunteitaan, on vaikea. Niin kuin iltapäivälehdillekin.
Syynä on kai raha.
Syy lienee usein proosallisempi: sanomalehtien toimitussihteerit eivät pidä yksikön ensimmäisestä persoonasta.
VastaaPoistaIhan oikea lähtökohta tässä tapauksessa: miksi elokuvakriitikon pitäisi lehdessä avautua omista tunteistaan? Kirjoittakoon elokuvasta.
VastaaPoistaTjaa, minusta kritiikin kaltaiseen subjektiiviseen tekstilajiin istuu oikein hyvin myös omien tuntojen pohdinta ja peilailu, kunhan niiden kanssa on rehellinen. Toisten fiilisten arvailu on turhaa, kun omienkin (esteettisten) reaktioiden aukikirjoittaminen on tarpeeksi vaikeaa.
PoistaTotta, miksi ei - jos päästään pohdinnan ja peilailun tasolle. Voisi olla kiinnostavaa lukea vaikka Tree of Lifesta kritiikki, jossa kirjoittaja kuljettaa oman lapsuutensa kokemuksia mukana. Se voisi hyvinkin tarjoa lukijalle jotain.
PoistaMutta pinnallisten reaktioiden pinnallinen listaaminen ei oikein täytä tätä tehtävää. Yleensä tarkoituksena tuntuisi olevan elokuvan ominaisuuksien selostaminen kirjoittajan omiksi tunteiksi naamioituina. Tai toisin päin. En tiedä ketä se palvelee - ellei kriitikko sitten itsessään ole niin kiinnostava hahmo, että hänen pitkästymisensä tai ilahtumisensa on uutinen!
Samaa mieltä. Pelkkä tunnereaktio ei ole kovin antoisa kritiikin keino ("en tykännyt"), mutta subjektiivinen kela voi olla argumentoinnin lähtökohta tai yksi vaihe.
Poista