Tietotekniikka on opetukselle uhka – koska sitä ei ymmärretä

PISA-tulokset virittivät uudella tavalla keskustelun tieto- ja viestintätekniikan käytöstä kouluissa. Toisten mielestä koulun kehittäminen edellyttää TVT:n käytön lisäämistä opetuksessa. He uskovat, että oppimistulosten heikkeneminen johtuu vanhanaikaisista opetusvälineistä, jotka eivät vastaa koulun ulkopuolista todellisuutta. Toisten mielestä tietotekniikka on oikeaa oppimista häiritsevä uhka, joka pitää torjua. Vain toiset voivat olla oikeassa.

Vuoden luokanopettaja Kai-Ari Lundell arvelee, että audiovisuaaliset ärsykkeet ovat syynä PISA-tulosten heikkenemiseen. Tekniikka on opetukselle uhka:

"Olisi hyvä, että edes koulussa oppilaat saisivat kokea rauhaa ilman, että päätä sotketaan naurettavilla mobiilipeleillä ja jatkuvalla korvanappimusiikilla tai youtubetulvalla."

Itsenäisyyspäivän Helsingin Sanomissa historian ja yhteiskuntaopin opettaja Jyrki Reinilä antaa Lundellille taustatukea:

"Mie­le­käs­kin op­pi­mi­nen vaa­tii ai­na jon­kin ver­ran pon­nis­te­lua ja työ­tä. Jos op­pi­las ja opet­ta­ja eris­te­tään omien tek­nis­ten här­ve­lei­den­sä ää­reen, nuo­ri löy­tää ai­van liian hel­pos­ti vie­lä haus­kem­pia si­säl­tö­jä, jot­ka ei­vät kui­ten­kaan edis­tä op­pi­mis­ta."

"Jo nyt mo­net opet­ta­jat tus­kai­le­vat si­tä, et­tä jou­tu­vat ot­ta­maan käyt­töön tek­no­lo­giaa, jon­ka ei­vät koe tuo­van li­sä­ar­voa ope­tuk­seen­sa."

Samaan aikaan monet opettajat eri puolilla Suomea ovat oma-aloitteisesti kehittäneet opetusmenetelmiä, joissa tieto- ja viestintätekniikalla on tärkeä rooli. Kokemukset ovat hyviä ja niitä jaetaan avoimesti. Ovatko nämä opettajat väärässä? Ovatko heidän oppilaansa erilaisia?

Kerron varmuuden vuoksi esimerkin, jonka todenperäisyyden voin itse taata.

Vuonna 2005 juttelin erään seminaarin tauolla median monitoimimiehen Pasi Yliriskun kanssa. Päädyimme erään lempiaiheemme äärelle: miksi koulussa hyödynnetään niin vähän videokameraa? Olihan se meille molemmille tuttu, monipuolinen työväline. 

Opiskelin silloin Stadiassa ja valmistelin opinnäytetyötäni aivan muusta aiheesta. Tein täyskäännöksen ja päätin tutkia tätä: miten videokamera sopisi oppimisen välineeksi mahdollisimman moneen eri oppiaineeseen? Otin pohjaksi valikoituja paloja elokuvan ja oppimisen teoriasta, ohjaajiksi pari näiden alojen gurua ja testiympäristöksi neljännen luokan Etelä-Sipoon koulussa.

Tulos lyhyesti: Videokamera on luonteeltaan todellisuuden tutkimisen ja tiedon rakentamisen väline. Kun sitä käytetään sellaisena, kamerakynänä, se sopii täydellisesti nykyaikaiseen oppimiskäsitykseen ja moniin opetussuunnitelman sisältöihin. Videokameran käyttö ei sekoita oppimistilannetta eikä estä oppilaiden keskittymistä. Päinvastoin – usein se motivoi oppilaita näkemään ylimääräistä vaivaa.

(Tarkemmin prosessista ja tuloksista: Videokamera koulutyössä. Miten kamera voisi olla kuin kynä?)

Opinnäytetyön valmistumisen jälkeen olen kehittänyt kamerakynä-ajattelua pidemmälle ja kouluttanut opettajia eri puolilla Suomea. Kaikkialla vastaanotto on ollut sama: "En tiennyt, että tämä voi olla näin helppoa. Voin ottaa uuden työvälineen käyttöön heti."

Pelko on muuttunut innostukseksi.

Tekniikan tuomisessa kouluihin on vuosien varrella tehty lukuisia virheitä. Suurin on ollut pedagogisen ajattelun puute, joka on estänyt mielekkäiden tekniikkaa hyödyntävien työtapojen syntymisen. Olennaista oman menetelmäni kehittämisessä oli tieto- ja viestintäteknisen välineen, tässä tapauksessa videokameran, luontaisten ominaisuuksien yhdistäminen oppimisen tavoitteisiin. Siihen tarvittiin ymmärrystä sekä välineestä että oppimisesta. Sen jälkeen menetelmä on ollut kenen tahansa tavallisen opettajan käytettävissä.

Suomen Lukiolaisten Liitto teki vastikään kyselyn, johon osallistui 3416 lukiolaista. Vastaajien mukaan tieto- ja viestintätekniikkaa ei käytetä koulussa päivittäin eikä se ei ole luonteva osa lukion opetusta. Vain murto-osa luottaa opettajien kykyyn ohjata opiskelijoita tekniikan käytössä. Lukiolaiset itse kuitenkin uskovat, että siitä olisi oppimiselle hyötyä. Kummat ovat oikeassa?

Jyrki Reinilän pelko siitä, että teknologia ei tuo opetukseen lisäarvoa, paljastaa, että (mainituilla) opettajilla ei ole ymmärrystä tieto- ja viestintätekniikan luonteesta. Jos todella uskoo, että tekniikka on ponnistelun ja vaivannäön este, ei ymmärrä ollenkaan sitä maailmaa, jossa oppilaat koulun ulkopuolella elävät. Monelle nimittäin juuri tieto- ja viestintätekniikka tarjoaa luontevia ponnistelun välineitä.

Esimerkiksi valokuvauksesta on digitaalisten järjestelmäkameroiden myötä tullut harrastus, jossa monet nuoret haluavat tulla – ja tulevatkin – sitkeän harjoittelun avulla taitaviksi. Monet menestyneet blogit ovat muuttuneet harrastuksesta jopa työksi, kun niiden kirjoittaja – jonkun opettajan oppilas – on omistanut bloggaamiselle elämänsä. Nykyiset tietokonepelit ovat harrastuksia, joissa menestyminen edellyttää intohimoista paneutumista, yrittämistä ja erehtymistä. Pelien tekemisestä on tullut teollisuutta, koska 90-luvun demoscenen nuoret nörtit kehittivät aivan uusia tapoja venyttää teknologian rajoja. Vapaa-ajalla, tuntikausia ponnistellen tietokoneen ääressä. Ajatelkaa sitä oppimisen määrää!

"Naurettavat mobiilipelit,  jatkuva korvanappimusiikki ja youtubetulva" ei ole totuus tieto- ja viestintätekniikasta. Se on opettajan teknologiaan ja oppilaisiin kohdistama omien asenteiden projektio. Jos koulun seinien sisällä ei tunneta ja tunnusteta oppilaiden oikeasti elämää todellisuutta, miten oppilaat voisivat uskoa koulun mahdollisuuksiin kasvattaa heistä osaavia ja aktiivisia kansalaisia ulkomaailmaan?

Jotta kehityksen kulku voidaan kääntää, pitää opettajien myöntää, että vika ei ole ollut teknologiassa vaan koululaitoksen kyvyssä hyödyntää sitä. Se on taito, jonka koulu voi oppia – jos se vain vähän ponnistelee.

(Kirjoitus jatkuu seuraavassa merkinnässä: Myös audiovisuaalinen kulttuuri on koulun vastuulla.)