Kamera & kynä

Otteita kuvasuunnittelijan päiväkirjasta (The Boy with the Eternal Truths)

2011-12-20T23:41:00.004+02:00

Valikoituja muistiinpanoja The Boy with the Eternal Truths -elokuvan kuvasuunnittelusta. Huomattava spoilerivaara!

Sunnuntai 24.4.2011

Donner kertoo kirjassaan, että Bergmanilla oli ajatus, että ehkä jokaisen kohtauksen voi kuvata vain yhdellä tavalla. Kameran paikka on moraalinen valinta.

Elokuvantekijänä kasvaminen on siksi varmasti hyvin samanlaista kuin ihmisenä kasvaminen. Aluksi tekee juuri ja juuri sen mitä osaa, yrittää pysyä pystyssä. Sitten muut kertovat, miten pitää toimia. Jossain vaiheessa alkaa tehdä päinvastoin. Sen jälkeen pakka menee sekaisin: huomaa, että mahdollisuuksia on rajattomasti, eikä niiden välillä valitsemista ole kukaan tehnyt mitenkään helposti.

On toki saarnamiehiä, filosofeja ja auktoriteetteja, joilla on omat näkemyksensä, teoriansa. Voi valita jonkun valmiin järjestelmän ja elää sen mukaisesti. Joskus joutuu olemaan eri mieltä toisten kanssa, toimimaan oman vakaumuksensa mukaisesti, mutta sen voi perustella. Kant, Jeesus tai äiti sanoi: tee näin. Vaikeinta on hylätä järjestelmät ja päättää itse, mikä on oikein.

Viimeiset vuodet olen yrittänyt sisäistää Tarkovskin näkemystä elokuvasta ajan veistämisenä. Ajatus on minusta aivan kristallinen, teoriassa, mutta minulla on ollut suuria vaikeuksia saada siitä käytännön otetta. Monet otokseni parin vuoden takaiselta Sveitsin matkalta tavoittivat juuri sen mitä haen. Samoin muutamat kuvat Fårön matkalta. Fiktion kuvaaminen on ollut vaikeampaa. Siinä tunnen aina palaavani niihin kaavoihin, jotka olen aikoinaan oppinut.

Pari kuukautta sitten luin Terrence Malickin uuden elokuvan The Tree of Lifen kuvaajan Emanuel Lubezkin haastattelun, jossa hän kuvaili Malickin työskentelytapaa.

“So the actors are performing the dialogue, but Terry isn’t interested in dialogue. So they’re talking, and we’re shooting a reflection or we’re shooting the wind or we’re shooting the frame of the window, and then we finally pan to them when they finish the dialogue."

Yhtäkkiä ymmärsin, mitä olen vuosikausia etsinyt. Tai sitten en ymmärtänyt, mutta jokin ymmärryksen kaltainen häivähdys mielessäni kuitenkin kävi. Malickin impressionistineen tyyli on pinnaltaan aivan erilainen kuin Tarkovskilla, mutta aloin nähdä niissä yhteyksiä. Molemmat kiinnittävät huomionsa siihen, mitä nyt tapahtuu. Usein elokuvassa tapahtuminen ymmärretään näyttelijän vuorosanoiksi ja eleiksi, ja unohdetaan, että ympärillä on kokonainen maailma (Malickin tapauksessa ehkä kokonainen universumi!). Juuri nyt tapahtuva aika saattaa ilmentää itseään paljon olennaisemmin jossain muualla. Tuulessa, pöydältä putoavassa astiassa, tuulessa hulmuavissa lakanoissa.

Katsoimme Youtubesta pätkän Malickin The New Worldista. Kiinnitin huomiota siihen, miten Malick käsittelee aikaa. Peräkkäiset otokset eivät olleet toisissaan kiinni ajallisesti. Aika saattoi hyppiä edestakaisin, ehkä kulkea rinnakkain itsensä kanssa, aika saattoi välillä kadota kokonaan tai pysähtyä. Malick ei rakentanut narratiivia, jonka perässä kameran pitäisi pysyä, vaan rakensi narratiivin itsenäisistä otoksista. Toinen hyvä esimerkki on saman ohjaajan Onnellisten aika -elokuvan loppukohtaus.

Tarkovskin metodia seuratessani olen ehkä alkanut pitää pitkiä otoksia jonkinlaisena päämääränä sinällään. Tapahtumien sitominen toisiinsa otoksen sisällä näppärillä kuvanvaihdoksilla - kuten Seikkailu-elokuvan ampumiskohtaus - on näyttänyt oikealta tavalta pakottaa kamera seuraamaan aikaa. Entä jos tekisi päinvastoin: sitomisen sijasta erottaisi?

Aloimme saada ajatuksesta kiinni. Olisiko käsikirjoituksessa hetkiä, jotka selvästi pitäisi kuvata omana otoksenaan? Voisiko nämä otokset irrottaa kohtauksen lineaarisesta ajasta esim. hyppyleikkauksilla? Esimerkiksi: Kun mormonit saavat oven auki ja menevät hyttiinsä, tyttö jää käytävälle katsomaan heidän peräänsä. Kun tämä leikataan irti jatkuvasta toiminnasta, hetki korostuu aivan eri tavalla.

Mitä jos koko koko käsikirjoituksen pilkkoisi tällaisiin osiin? Näyttelijöille on biittinsä (metodi, jonka opin aikoinaan Judith Westonin kirjasta), miksei niitä voisi olla myös kuvaajalle? Päätimme jakaa kohtaukset selvästi lyhyempiin "alakohtauksiin", joiden sisällä käytettäisiin jatkuvuusleikkausta ja välillä jonkinlaista hyppyleikkausta. Joku alakohtaus saattaisi koostua useammasta otoksesta, joku toinen taas vain yhdestä nopeasta hetkestä.

Sunnuntai 7.8.2011

Tänään teimme Laran kanssa kuvasuunnitelmaa. Viime kerralla, keväällä, olimme löytäneet uudenlaisen metodin: emme etsi käsikirjoituksesta kuvia vaan leikkauksia. Missä kohtaa ajan voisi katkaista? Mitkä kohdat haluaisimme kytkeä toisiinsa?

Tämä löytö veikin meitä eteenpäin vauhdikkaasti. Yllättäen löysimme tekstistä myös sellaista dynamiikkaa, joka paljastui vasta leikkauksilla. Esimerkiksi kuvanrepimiskohtauksesta löysimme leikkauskohdan, joka antoi mahdollisuuden muuttaa näyttelijöiden paikkoja kesken kohtauksen. Mitä jos tyttö olisikin ennen seuraavaa repliikkiä kömpinyt sängyn takareunalle, nojaamaan seinään?

Tätä on elokuvanteko! Hintana oli se, että emme juurikaan ehtineet miettiä kuvien rajauksia. Päätimme, että tässä elokuvassa sitä pohditaan vasta kuvauspaikalla.

Myöhemmin leikkausvaiheessa...

Jatkuvuusleikkaus on helppoa, koska oppikirjan säännöt ovat selvät. Kun säännöt hylkää, tulee vaikeampaa. Leikkauksia voi iskeä mihin vain ja kuinka paljon vain. Mikä tahansa kuva kelpaa edellisen jälkeen. Kuinka paljon on tarpeeksi? Eräänä yönä silppusin elokuvan täyteen leikkauksia ja aamulla otin suurimman osan niistä pois. Välillä olen saanut suuria oivalluksia, onnistumisen tunteita siitä, kun olen leikannut otosta pari sekuntia välistä pois. Montaasi on tehokas, mutta toisaalta varastaa helposti shown ja alkaa kahlita kuvavirtaa. Silti tässä metodissa on jotain vapauttavaa, jokin tunne oikeasta elokuvanteosta, ajan taivuttelusta ja manipuloinnista. Mietin, onko paluuta jalustalla kuvaamiseen ja säntilliseen leikkaukseen. Tämä tuntuu aidommalta.

Toisaalta. Katsoin äsken pätkän Joonatanin evankeliumia ja ihastelin sen täsmällisyyttä näyttelijätyössä ja kuvauksessa. Siinäkin on puolensa.

Otteita käsikirjoittajan päiväkirjasta (The Boy with the Eternal Truths)

2011-12-20T23:10:00.000+02:00

Valikoituja muistiinpanoja The Boy with the Eternal Truths -elokuvan käsikirjoittamisesta. Huomattava spoilerivaara!

Sunnuntai 13.3.2011 klo 18:25
Olemme päättäneet tehdä elokuvan mormoneista. En tiedä mormoneista paljoakaan. Kävin kyllä muutama vuosi sitten tutustumassa Leppävaaraan avattuun mormonitemppeliin avoimien ovien päivänä, mutta henkilökohtaiset konktaktit jäivät silloin vähemmälle, koska pelkästään jonoa oli kymmeniä metrejä. Ovella heitä ei ole koskaan käynyt.

Kaikki alkoi pari vuotta sitten, kun Julieta kertoi kohtaamisesta mormonimiehen kanssa. Lähijunassa sattunut välikohtaus oli niin mainio, että sanoin heti, että siitä pitäisi tehdä elokuva. Sittemmin se on aina välillä kummitellut mielessä, mutta en ole aivan löytänyt siihen elokuvallista lähestymiskulmaa.

Muutama viikko sitten palasin pohtimaan tuota kohtausta. Halusin esitellä päähenkilön jollain tavalla junan ulkopuolella, yksin, ennen kohtaamista. Mietin valokuvaa, lompakkoa ja muistoja. Ja siinä se oli: kuittien tyhjentäminen lompakosta! Pieni välitilinpäätös. Juuri sellaista arkista symboliikkaa, jota juuri meillä on ollut tapana harrastaa.

Jotain silti vielä puuttui, enkä tiennyt mitä se olisi. Ehkä halusin vain irrottaa elokuvan siitä tositarinasta, johon se perustui. Mietin voisiko kohtaus tapahtua jossain muualla kuin junassa. Voisiko mormonin tilalla olla joku muu henkilö? Muu uskonlahko? Vanha herrasmies? Kaksi pikkupoikaa? Pikkupojat, tai pikkuraggarit, ehkä maahanmuuttajatpojat, tuntui nopeasti hyvältä idealta. Mormoneista oli vaikea saada otetta, mutta pikkupoikien ja nuoren naisen kohtaaminen olisi helposti käsikirjoitettava ja ohjattava. Elokuvalla olisi heti hyvä nimikin: Pojat. Eikä tarvitsisi ottaa selvää mormoneista.

Esittelin vaihtoehtoja Niksulle. Olimme yhtä mieltä siitä, että kohtaus ei voisi tapahtua muussa kulkuneuvossa kuin lähijunassa. Se on kaupunkilaistarina. Entä voisiko se tapahtua kokonaan yhdessä huoneistossa? Entä jos mormonit tulisivatkin ovelle? Junassa on muutenkin vaikeaa kuvata. Mutta huoneisto - olisiko se liian symbolinen muistojen vankila, niin kuin Emma-elokuvassa Vesan koti? Se toisi elokuvaan liian raskaan sävyn, ikään kuin tyttö olisi täysin valokuvan vanki, vaikka sen pitäisi olla vain pieni taakka. Kivi kengässä. (Tämä pitää muistaa: kivi kengässä!)

Sitten jokin loksahti: entä jos elokuva tapahtuisikin yöjunassa ja mormonit tulisivat yöjunan hytin ovelle! Ajatus nauratti meitä heti. Ja kuittikohtaus voisi tapahtua ravintolavaunussa. Kaikki yhdellä matkalla jostain jonnekin. Kuvauksellinen miljöö. Kevyt ja raskas samassa. Tutkimme heti yöjunien aikataulut.

Niinpä siis teemme kuin teemmekin elokuvaa mormoneista. Eilen ja tänään olen lukenut netistä kaikenlaista. Katsonut Youtubesta ja mormoniseurakunnan sivuilta videoita. Juha Itkonen on kirjoittanut mormoniaiheisen kirjan, Myöhempien aikojen pyhiä. Se on Lauttasaaren kirjaston hyllyssä. Entinen suomalainen mormoni on koonnut laajan nettisivuston, jossa selvitetään laajasti uskonlahkon historiaa ja toimintatapoja. Erityisen kiinnostavaa oli lukea siitä, miten mormonilähetyssaarnaajia opetetaan lähestymään ihmisiä. Luottamuksellinen suhde luodaan hyvin nopeasti uteliaisuudella, tarkoilla havainnoilla kodin yksityiskohdista ja kysymyksillä henkilökohtaisista asioista. Vasta sitten mennään asiaan. Aloin ymmärtää paremmin sitä, mitä M-junassa tapahtui.

Perjantai 1.4.2011
Miten tyttö ja mormonipoika kohtaavat? Romanttisessa elokuvassa poika kävelisi käytävällä tyttöä vastaan ja juuri kun he ohittaisivat, pojan salkku aukeaisi, kirjat ja paperit leviäisivät lattialle. Tyttö pysähtyisi auttamaan. Tämä ei ole se elokuva, mutta auttaminen toimii aina. Etenkin, kun mormoneiden toimintatapaan auttaminen kuuluu. Miksi se ei voisi tapahtua myös toisin päin?

Torstai 6.4.2011
Elokuvamme yöjunassa ollaan kuin risteilyllä. Aika venyy erilaiseksi, ihmiset ajelehtivat ja ovat valmiina törmäilemään toisiinsa. Niin ei ehkä tapahdu yöjunissa oikeasti, mutta ajatuksessa on jotain viehättävää. Mutta miten tullaan toisen hyttiin?

Olin kirjoittanut hyttikohtaukseen, että tyttö kutsuu pojan sisään "tuu sisään". Leena kiinnitti siihen huomiota. Olin ajatellut sen varsin kasuaaliksi kohteliaisuudeksi, mutta enemmän se kuulosti samalta kuin tyttö sanoisi: "Olen odottanut sinua."

Olimme jumissa, josta pääsimme yllättäen keinolla, jonka löysin jostain kokeneen harrastajaelokuvakäsikirjoittajan työkalupakista. Tai ehkä ohjaajan? No, yllätyin itsekin oivalluksestani. Mitä tilannetta tytön ja pojan kohtaaminen muistuttaisi? Millaiset raamit voisimme rakentaa sen sisään katsojalta piiloon. Tulisiko poika tytön luokse kuin olisi unohtanut jonkun esineen? Kohtaisivatko he kuin hississä tai kuin tupakkapaikalla kohdataan? Olisiko toinen kuin hississä ja toinen tupakkapaikalla?

Entä jos tyttö ei olisikaan hytissään vaan olisi tullut käytävälle pesemään hampaitaan ja poika osuisi siihen paikalle? Siinä menettäisimme pojan aran röyhkeyden tulla tytön hyttiin. No, entä jos tyttö palaisi käytävältä hyttiin kesken keskustelun ja poika joutuisi seuraamaan tätä? En ole koskaan erityisesti pitänyt käsikirjoittamisesta, mutta nyt ihastuin hetkeksi. Sinänsä hyvä dialogi, jonka olin hieman epäinspiroituneena kirjoittanut sai tuekseen näyttelijöiden fyysisestä liikkeestä ja tilan vaihtamisesta koostuvan rakenteen, johon ripustettuna repliikit alkoivat elää.

Hieman aikaa jäi myös pohtia valokuvauskohtausta hytin käytävällä. Kirjoitin muistiinpanoihini: "Löysä. Tiivistä."

Sunnuntai 10.4.2011
Kun lyhensin käytäväkohtausta, kiinnitin huomioni salkkuun. Mormoni jättää sen käytävälle oven avaamisen yhteydessä ja tulee hetken päästä hakemaan sitä. Silloin tyttö rohkaistuu puhumaan. Mitä jos tyttö haluaisikin ottaa kuvan salkusta? Mitä salkussa on?

Pulp Fictionissa salkun sisältö on salaisuus. Se kaiketi viittaa Alfred Hitchcockin MacGuffiniin:

Kaksi miestä matkustaa junassa. Toisella on tavarahyllyllä iso, omituisen muotoinen paketti. Toinen mies kysyy: "Mitä siinä oikein on?" – "Se on MacGuffin." – "Mikä MacGuffin sitten on?" – "Sillä pyydetään leijonia Skotlannin Ylämailla." – "Mutta eihän Ylämailla ole leijonia." – "No sitten se ei ole MacGuffin."

MacGuffinilla ei ole varsinaista merkitystä katsojalle, mutta se motivoi tarinan hahmoja. Periaatteessa vastustan kaikkia tällaisia tarinankerronnan halpoja konventioita, mutta toisaalta niiden kanssa flirttailussa on myös huumoria.

Niin, mitä salkussa on? Ikuisia totuuksia, tietysti. Jostain lukemastani mormonikirjallisuudesta se jäi mieleen, "Jeesuksen Kristuksen ikuiset totuudet". Niitähän salkku on täynnä. Vastauksessa on ehkä mormonille epätyypillistä flirttiä, mutta toisaalta se motivoi hyvin kohtauksen jatkon.

Tyttö haluaa ottaa salkusta ja sen omistajasta kuvan. Kun kuva on otettu, tyttö nimeää sen ääneen "the boy with the eternal truths". Flirtti jatkuu, mutta lauseessa on muutakin. Näin tyttö nimeää hänet, joka tulee myöhemmin vapauttamaan tytön vanhan valokuvan taakasta. Ja se on söpöä, luulen, että Leena pitää siitä.

Torstai 14.4.2011
Käsikirjoituskumppanini on tarkkanäköinen ja armoton. Salkkukohtaus on ihan kiva idea, mutta... se on liian kiva. Tytöllä ja mormonilla synkkaa heti ja liian hyvin. Ja kun tyttö sitten lähtee tilanteesta ottamansa valokuvan kanssa, poika jää seisomaan junan käytävälle kuin päähenkilö lumeen Ultra Bran Jäätelöautossa. Se taas luo hyvin jännitteisen tunnelman, joka sotkee jännitteet vessan ovella ja hyttikohtauksen alussa.

Yritin vähän väittää vastaan ensin, mutta se oli vaikeaa, koska Leena oli oikeassa.

Lauantai 16.4.2011
Sain pelastettua "the boy with the eternal truthsin" heittämällä sen hyttikohtauksen alkuun. Kyllä, sielläkin se kuulostaisi aika itsevarmalta flirtiltä, ellei - tyttö puhuisi hammasharja suussa! Elokuvassa on ehdottomasti kiinnostavampaa se, kun joku yrittää jotain, sen sijaan että joku tekee jotain. Se on myös helpompi näytellä. Nyt tyttö yrittää olla itsevarma ja ehkä juuri siksi onnistuu olemaan sitä. Vieraskielisen vitsin lohkaiseminen mormonille yöjunassa hammasharja suussa, yöpaidassa. Se vaatii itsevarmuutta.

Keskiviikko 10.8.2011 (Harjoitusten jälkeen)
Huomasin, että käsikirjoituksessa on pari kohtaa, joissa en tiedä, mitä näyttelijöiltä haluan. Elokuvan tarina on sen verran outo, ettei käsikirjoitus itsessäänkään tarjoa niihin mitään kovin helppoja ratkaisuja. Luulen, että muutamassa kohdassa näyttelijät ovat hieman tyhjän päällä ja se näkyy kohtauksissa heti. Sille minun on siis tehtävä vielä jotain.

Elokuva olisi ehkä helppo ohjata tytön ja pojan soidinmenoiksi, mutta se olisi liian yksinkertaista, enkä usko, että siten saisi Roosasta ja Zachista parasta irti. Pitää löytää jotain vähän sattumanvaraisempaa ja vaarallisempaa. Minua piinaa jatkuvasti dramaturgin omatunto, joka vaatii näyttelijöille johdonmukaisia tavoitteita ja työskentelyä niiden eteen. Kuinka paljon sille pitää antaa periksi? Ohjaajana ymmärrän tarpeen, mutta ihmisenä en voi kuvitella, että esimerkiksi tämän elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa tyttö varsinaisesti haluaisi mormonista mitään erityistä. Hän ajelehtii junan mukana.

Yksi vaihtoehto voisi olla tytön ohjaaminen arvaamattomammaksi. Se voisi sopia alkuperäisen tositapahtumien hahmoihinkin... Jos tytön tahtotila ja reaktiot vaihtuisivat jatkuvasti, mormonin sinnikkyys voisi näyttäytyä johdonmukaisempana toimintana. Samoin tämä rikkoisi elokuvan pintatasolla leijuvaa flirtin ilmapiiriä. Mutta tätä kaikkea varten minun on kuitenkin turvauduttava dramaturgiaan ja opiskeltava muutama uusi toimintaverbi.

The Boy with the Eternal Truths

2011-12-20T01:33:00.003+02:00

Viime keväänä keksimme, että seuraavassa elokuvassamme esiintyisi kaksi mormonihahmoa. En tiennyt mormoneista mitään. Aloitin taustatyön lukemalla Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä -kirjan ja selaamalla sekalaisia nettisivustoja. Mutta se ei riittänyt.

Suomen mormonikirkon sivuilta saattoi tilata Mormonin kirjan. Postitusvaihtoehdon lisäksi oli mahdollisuus, että kirkon edustajat tuovat kirjan kotiin. Valitsin sen. Muutamaa tuntia myöhemmin, myöhään sunnuntaiyönä, sain sähköpostia, jossa varmistettiin, että olin itse tehnyt tilauksen. Virkailija oli myös tehnyt taustatyötä ja kertoi tutustuneensa "muutamaan työhöni."

Seuraavana päivänä minulle soitti amerikkalainen nuori mies ja sovimme tapaamisen. Hän tuli parinsa kanssa kylään perjantaina ja toivat kirjan. Tarjosin mehua, koska olin lukenut, että mormonit eivät juo teetä tai pepsi maxia. He kertoivat uskostaan ja minä yritin vähän vaivihkaa kysellä heidän taustojaan. Emme rukoilleet yhdessä, mutta kuuntelin. Kerroin, että en ole varsinaisesti uskonnollinen, vain utelias. En kertonut elokuvasta.

He kysyivät milloin voisimme tavata seuraavan kerran. Sanoin, että luen kirjan ja olen sitten yhteydessä, jos tuntuu siltä. Olin aivan varma, että joudun jollekin listalle, eikä minua jätetä koskaan rauhaan. Mutta ei heistä enää tämän tapaamisen jälkeen kuulunut.

Elokuva on kuitenkin valmis ja sen voi katsoa netistä vaikka heti. Kannattaa, se on melko lyhyt ja aika hyvä. Ja sitä saa kommentoida vaikka tähän blogiin!

P.S. Kerron myöhemmin lisää ajatuksia elokuvan käsikirjoittamisesta ja kuvasuunnittelusta!

Tekojen kautta, yhteiselle hyvälle!

2011-12-10T11:46:00.001+02:00

"Ratkaisuksi suomalaisen keskustelukulttuurin heikkouteen Sasi tarjoaa sitä, että lehdet pyytäisivät vuorotellen eri puoluejohtajia kirjoittamaan tärkeistä aiheista juttuja, jotka poliittiset kilpailijat ja asiantuntijat sitten arvioisivat."

HS.fi 9.12.2011

Kokoomuksen kansanedustajan Kimmo Sasin mielestä lehdistö ei enää toteuta tehtäväänsä kansan sivistäjänä, kertoo Helsingin Sanomat. Media on Sasin mukaan muuttunut yksiääniseksi, viihteelliseksi ja etenkin paikallislehtien kohdalla myös ammattitaidottomaksi. Lehdistön oikea tehtävä olisi tarjota vahvaa yleissivistystä, vaatia päätöksille perusteluja ja kertoa erilaisista vaihtoehdoista. Sasi arvelee, että keskustelukulttuuri kehittyisi, jos lehdet tilaisivat artikkeleita suoraan puoluejohtajilta.

Onneksi asiassa ei tarvitse odottaa päätoimittajien aloitteellisuutta, koska puolueet - erityisesti varakas Kokoomus - ovat jo sijoittaneet omaa rahaansa yhteiskunnallisen keskustelun kehittämiseen. Tämän päivän Hesarissa kirjoitusnäytteen antaa presidenttiehdokas Sauli Niinistö:

"Omalla ja yhteisellä toiminnallamme me kaikki puhallamme lisää hehkua huomiseemme. Tekojen kautta, yhteiselle hyvälle!"

Samalla tavalla television ajankohtaisohjelmat voisivat antaa tilaa puolueiden omille inserteille. On epäreilua, että kokoomus joutui viime vaaleissakin itse maksamaan mainoskanaville siitä, että se sai tilaa tälle paremminvointivaltiota analysoivalle juttusarjalleen:

No niin päätoimittajat – tekojen kautta, yhteiselle hyvälle!

Liiketoiminta, viina ja kirves

2011-11-29T23:21:00.001+02:00

"Tätä tullaan taas paisuttelemaan aivan liikaa. Juuri tuossa aamulla vaimolle sanoin, kun hän noita juttuja netistä luki, että saapa nähdä, mikä puolue ja kuka kansanedustaja tuohon nappaa ensiksi kiinni."

Jääkiekkoveteraani Matti Hagmania harmittaa, että SM-liigan viime viikkoinen joukkotappelu on kiinnostanut toimittajia ennemmän kuin jääkiekkoväki toivoisi. Ja kuten Hagman pelkäsi, se on kiinnostanut myös päättäjiä. Ensin presidentti Halonen, sitten urheiluministeri Arhinmäki piti kiekkoväkivaltaa tuomittavana.

Mikael "ilmaveivi" Granlundin mielestä tappelu kuitenkin kuuluu jääkiekkoon: "Tässä oli kaikki mitä kunnon lätkäottelussa pitää ollakin!"

Pasi "ilmaveivi" Nurminen ei ollut aivan varma: "En osaa sanoa, kuuluuko se peliin vai ei. Joku tykkää, joku ei."

Esa Tikkanen toivoi pelaajille työrauhaa: "Annetaan poikien nauttia pelaamisesta ja mennään eteenpäin ennen kuin koko laji kärsii tällaisesta käsittämättömästä ylireagoinnista."

SM-liigan toimitusjohtaja Juha-Pekka Vuorisen mukaan tappelut aiheuttavat SM-liigalle negatiivista mielikuvaa.

Niin – SM-liiga on bisnestä, jolla on toimitusjohtaja. On siiis aivan ymmärrettävää, että pelaajat, joukkueet ja liiga haluavat suojella lajin julkisuuskuvaa. Pelaajat saavat palkkansa viime kädessä siitä, että jääkiekosta puhutaan. Siksi he haluaisivat myös päättää miten siitä puhutaan. Siksi lajille haitalliset mielipiteet ovat "käsittämätöntä ylireagointia", moralismia ja jeesustelua.

Esa Tikkasen toivomuksesta tulee mieleen viime kevään MM-kisat. Silloinkin kainosti toivottiin, että pelaajat saisivat nauttia rauhassa.

Miten onkin niin, että jääkiekkoväki on joutunut tänä vuonna julkisesti puolustamaan kahta asiaa: kännäämistä ja tappelemista. Miksi juuri niitä? Miksi juuri jääkiekko?

Jääkiekkoilijoilta tätä 80 miljoonan euron kysymystä ei varmaan kannata kysyä.

"Ei me mietitä asioita taaksepäin", Nurminen selvensi.

Aidosti outoa

2011-09-25T22:33:00.008+03:00

Iltapäivälehtien toimittajat huvittavat itseään lisäilemällä sanaa "outo" sellaisiin otsikoihin, jotka muuten eivät tunnu riittävän kiinnostavilta. Outo ilmiö on varmasti ärsyttävän tuttu. Esimerkiksi tänään Iltalehti.fi:n etusivulla oli kaksikin outoa asiaa:

Felipe Massa raivostui Lewis Hamiltonille
Outo kohtaaminen
tv-kameroiden edessä

Miss Suomi paljastaa: Kohuohjaajan

outo ehdotus

Lisää löytyy kätevästi googlella. (Oikeasti, lukekaa näitä muutama sivu ja alkaa tuntua tosi oudolta!) Myös Iltasanomissa tapahtuu outoja, vaikka sanan esiintymistiheys onkin selvästi pienempi. (Huomaatteko muuten, että ilman "outo"-sanaa otsikot kuulostavat hieman elokuvien tai kirjojen nimiltä: "Kohtaaminen tv-kameroiden edessä" ja "Kohuohjaajan ehdotus".)

Helsingin Sanomien HS.fi-palvelu uudistui vastikään. Hieno kädenojennus ihmiskunnalle on se, että ns. viihdeosasto jätettiin kokonaan sivuilta pois eikä "varsinaisia viihdeuutisia" enää kuulemma julkaista. Ne ovatkin yleensä outoja. Millaista viihdettä ovat "julkkis tukehtui oksennukseensa"-uutiset?

Korsoraattori on klassinen generaattori, joka lupaa muuttaa sivun kuin sivun nuorison ymmärtämään muotoon. Jos HS.fi alkaa uudistuksen myötä menettää lukijoitaan, kannattaa palvelimelle asentaa Outoraattori, joka muuttaa otsikon kuin otsikon oudon vetoavaksi lööpiksi. Esimerkiksi tämän päivän otsikoista voisi tulla tällaisia:

EKP:tä painostetaan lisäämään outoja toimiaan velkakriisin hoidossa

Outo Katainen pitää poliittisen ilmapiirin muutosta uhkana

Tripolista löytyi 1 270 oudon ihmisen joukkohauta

Filosofi: Oudot vanhemmat eivät ratkaisevan tärkeitä ihmisen oudolle kehitykselle

Outoa! Siuntiolaiset sanoivat ei Lohjan suurliitokselle

Jeesus ja uusi aalto, osa 4

2011-08-13T01:03:00.008+03:00

(Osat 1, 2 ja 3)

Ennen kuin voin kertoa teille uudesta aallosta, minun on puhuttava hieman ajasta.

Elokuvaaminen on rajaamista tilassa ja ajassa. Kun videokameran rec-nappulaa painaa, alkaa aika tallentua kameralle. Kun nappulaa painaa uudestaan, ajan viipale katkeaa ja irtoaa. Andrei Tarkovski näki elokuvaamisen juuri tällaisena vertauskuvana: elokuvantekijä veistää aikaa. Dziga Vertovin ajatus oli hyvin samanlainen, joskin teknologisempi: elokuvakamera on kinosilmä, kone, joka liikkuu ajassa ja paikassa, ja yhdistelee näkemäänsä. (Tästä lisää Elokuvakerronnan kolmessa perusasiassa.)

Tavallisessa käsikirjoittamisen oppikirjassa elokuvan kohtaus määritellään jaksoksi, jossa tila ja aika jatkuvat yhtenäisinä. Kohtaus vaihtuu, kun aika tai paikka vaihtuvat. Elokuva rakentuu kohtauksista ja on siis yhdistelmä aikoja ja paikkoja. Kuulostaa Tarkovskilta ja Vertovilta, eikö? Ei.

Ajatus kohtauksesta, joka vaihtuu ajan ja paikan mukana, periytyy mitä ilmeisimmin teatterista. Kun paikka vaihtuu, on vaihdettava lavasteita, ajan vaihtuessa näyttelijöiden on kenties vaihdettava vaatteita, juostava lavan takaa näyttämön toiselle reunalle ja niin edelleen. Siksi yksi samoissa lavasteissa, vaatteissa ja valoissa tapahtuva jakso on hyvä luokitella yhdeksi kohtaukseksi. Sen sijaan elokuvassa kohtauksen ei tarvitsisi koskaan vaihtua.

Siitä huolimatta elokuvaan keksittiin varhain ajatus jatkuvuusleikkauksesta, jonka tarkoituksena on luoda illuusio katkeamattomasta ajasta. Ilmeiden ja liikkeiden tulee jatkua leikkauskohdan yli samanlaisina, muuten tuloksena on hyppyleikkaus, jota arvostetaan lähinnä tyylikeinona.

Jatkuvuusleikkauksen ansiosta elokuva toimii juuri päinvastoin kuin Vertovin visio kinosilmästä. Valtavirran näytelmäelokuva ei nimittäin liiku ajassa vaan on tiukasti sidottuna siihen kuin tapetti seinään. Tapahtumat esitetään elokuvan ajassa juuri siinä järjestyksessä ja sillä rytmillä kuin ne (kuvitellussa) reaaliajassa tapahtuvat. Kun jokin tapahtumasarja tiivistetään elokuvaan, ei manipuloida aikaa vaan tapahtumasarjaa. Siksi auton oveen ei tarvita avaimia eikä kaupan kassalla tarvitse odottaa vaihtorahoja.

Joskus kuvaa saatetaan hidastaa tai jopa nopeuttaa, mikä vahvistaa ajan ja reaaliajan sidosta entisestään. Kun katsoja tehdään tietoiseksi ajan nopeuden muutoksesta, hän voi suhteuttaa sen omaan kokemukseensa reaaliajasta. Katsojalle tulee kokemus hidastetusta tai nopeutetusta reaaliajasta. Ne kulkevat edelleen käsi kädessä.

Jatkuvuusleikkauksen vuoksi elokuvan aika ei voi irrota reaaliajasta. Se ei voi pysähtyä, pyöriä, taipua, kaartua, toistua tai kadota. Tapetti on koko ajan kiinni seinässä. Tässä elokuva on itse asiassa teatterillisempi kuin teatteri itse. Näyttämöllä aika nimittäin voidaan pysäyttää. Kohtaus voi keskeytyä, näyttelijä voi astua lavan eteen ja alkaa kertoa yleisölle ajatuksistaan. Neljäs seinä ei romahda, eikä kukaan muutenkaan hätkähdä. (Elokuvassa tällainen ratkaisu olisi auttamatta vain tyylikeino.)

Ajan yhtenäisyydestä pidetään näytelmäelokuvassa huolta, koska katsojan ei haluta kiinnittävän aikaan mitään huomiota. Katsojan huomion pitää nimittäin olla tulevaisuudessa: mitä tapahtuu seuraavaksi? Miten äijän käy? Jos katsoja jää harhailemaan nykyhetkeen, dramaturgi on auttamatta epäonnistunut. (Teemu Laaksonen on pohtinut opinnäytetyössään elokuvan mahdollisuuksia kuvata hetkeä.)

Uuden aallon ohjaajat hylkäsivät monenlaisia elokuvan ja dramaturgian sääntöjä, erityisesti juuri jatkuvuusleikkauksen pakon. (Englanninkielisen Wikipedian artikkelissa on tästä hyvä tiivistelmä.) Kysymys ei kuitenkaan ollut johdonmukaisesta ohjelmasta vaan oireyhtymästä, joka syntyi pienistä budjeteista, uudenlaisesta vapaudesta ja joistakin elokuvafilosofisista ajatuksista. Kuvaava on tarina Viimeiseen hengenvetoon -elokuvan hyppyleikkauksista, jotka syntyivät, kun Godardia käskettiin lyhentämään elokuvaansa. Koska elokuva oli kuvattu poikkeuksellisen pitkillä otoilla, ohjaaja vain päätti leikata niiden keskeltä löysät pois.

Uuden aallon ohjaajat eivät keksineet juurikaan mitään uutta, mutta heidän toiminnassaan oli niin monta paradigman muutosta samaan aikaan, että elokuvahistorian aikana marginaaliin jäänyt usko ja profetia nousi takaisin esiin ja tarttui uudenlaisiin rakenteisiin. Vallankumous jätti jälkeensä monia vaikutuksia, mutta suurin niistä oli tapetin irtoaminen seinästä, ajan palaaminen elokuvaan. Tätä mullistusta voi hyvin pitää nykyaikaisen elokuvan syntynä.

(Terrence Malickin ohjaaman Onnellisten aika -elokuvan kohtauksen tapahtumia on vaikea sijoittaa reaaliaikaan. Elokuvan aika virtaa pyörteisenä kuin kuvan joki itse, koko ajan irrallaan lineaarisesta ajasta..)

Vanhan vallan kumoajaksi julistautunut Jeesus sai aikanaan seuraajia mutta myös vastustajia. Kansa jakautui kahtia: niihin, jotka uskoivat messiaan jo tulleen, ja niihin toisiin, jotka vielä odottavat.

Jeesus ja uusi aalto, osa 3

2011-08-05T18:45:00.013+03:00

(Ensin voit lukea osat 1 ja 2.)

Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi.

Kaikilla kulttuureilla on alkumyyttinsä, jotka kertovat, miten kaikki on saanut alkunsa. Sotkan muna, Eedenin puutarha, Amerikan löytäminen, talvisota, ensimmäinen tekstiviesti. Myös yrityksillä on omat alkukertomuksensa. Esimerkiksi Ikean tarinalta on varmasti ollut vaikea välttyä. Elosen leipomo taas tilasi alkumyyttinsä lauluntekijä Edu Kettuselta.

Alkumyytin tarkoitus ei ole vain selittää, miten kaikki ensimmäistä kertaa tapahtui, vaan perustella se, miten asiat tapahtuvat nyt. Siitä, miten asiat olivat, on nimittäin totuttu päättelemään, miten niiden tulisi olla. Nainen on miehen kylkiluusta, miestä varten. Käärmettä pitää varoa. Sotaveteraanien ja Yhdysvaltojen perustajaisien mielipiteitä on syytä kuunnella. Samasta syystä yrityksetkin kertovat syntytarinoitaan niin innokkaasti. Alkumyytti luo paljon uskottavamman imagon kuin avoimesti mainoslauseelta näyttävä slogan.

Siispä: vaikka tämä kirjoitussarjani muuten onkin tuulesta temmattu ja lähinnä katteetonta elokuvafilosofista leikittelyä, on syytä uskoa, että elokuvalla todella on alkumyytti. Ehkä kaksikin.

Ensimmäinen hyvä ehdokas myytiksi on tarina Juna saapuu asemalle -elokuvan näytöksestä, jossa yleisö pelkäsi jäävänsä junan alle. Tarina ei tiettävästi ole tosi, mutta siinä on hyviä alkumyyttisiä aineksia: Elokuva on yksi maailman ensimmäisen maksullisen elokuvanäytöksen elokuvista, ja sen tekijöitä, Lumièren veljeksiä pidetään elokuvan keksijöinä. Erityisen hyvän alkumyytin tarinasta tekee tietysti juuri se, ettei se ole täysin totta.

Niin kutsutut tositarinatkin kelpaavat toki alkumyyteiksi, mutta pieni liioittelu tai lisäily paljastaa selkeämmin sen, että tarinaa kerrotaan tietyssä tarkoituksessa ja sen osat on valittu tätä tarkoitusta varten. Jostain syystä Juna saapuu asemalle -näytöksessä juuri yleisön reaktio oli se aspekti, josta myöhemmille sukupolville haluttiin kertoa. Tätä elokuva on.

Millainen Juna saapuu asemalle -myytin kuvaama elokuva sitten on? Se on attraktioelokuvaa, jota pidetään tarinaelokuvaa edeltävänä primitiivisenä vaiheena.Attraktioelokuva herätti yleisön mielenkiinnon näyttämällä jotain sellaisenaan kiehtovaa: illuusioita, visuaalisia trikkejä, orastavaa erotiikkaa. Alkumyytin elokuva ei kertonut tarinoita, mutta se ei myöskään ollut kovin runollista tai filosofista. Elokuva vetosi katsojan aisteihin hieman samalla tavalla kuin sirkus.

Kuulostaa tutulta. Mutta onko tämä se myytti, jolla meille perustellaan, millaista elokuvan tulisi olla? Eipä taida.

Väitin aiemmin, että elokuvalla ei ennen uutta aaltoa ollut omaa traditiota, vaan se oli yhdistelmä kirjallisuutta, teatteria ja valokuvausta. Jos näin ei olisi ollut, Lumièren veljesten junaelokuva ei olisi voinut saada kilpailijaa yli 2000 vuoden takaa: Aristoteleen runousoppia.

Teoksesta, jossa Aristoteles analysoi antiikin näytelmiä, tuli hollywoodilaisen näytelmäelokuvan peruskivi, todellinen alkumyytti, johon edelleen jatkuvasti viitataan. Ari Hiltusen mainio kirja Aristoteles Hollywoodissa tutkii näitä draaman lakien lonkeroita elokuva- ja tv-kerronnassa. Yliopisto-lehti kirjoittaa vuonna 1998 seuraavasti:

"Hiltusen mukaan eurooppalaisen elokuvan ongelmana on ollut se, että elokuva on nähty liikaa ohjaajan henkilökohtaiseksi itseilmaisuksi. Klassinen tarinankerronnan perinne katkesi 1950-luvun lopulla nousseeseen elokuvan "uuteen aaltoon". Ilmiö on verrattavissa eurooppalaisen kirjallisuuden modernismiin, jonka myötä tarinankerronta sai tehdä tilaa erilaisille keino- ja rakennekokeiluille. Ohjauksellista ja visuaalista puolta on korostettu liikaa."

Kahdesta kilpailevasta alkumyytistä antiikin Aristoteles siis voitti ja asemalle saapunut juna jäi kuriositeetiksi. Mutta elokuvan vanhatestamentillisen ajan profeetatoilla oli asiaa: elokuvakriitikot ja -teoreetikot kritisoivat tarinavetoista elokuvaa pilkaten sitä pelkäksi filmatuksi teatteriksi. Profeetat uskoivat, että jonain päivänä elokuva tulisi vielä kohoamaan omaksi taiteenlajikseen kirjallisuuden, teatterin ja musiikin rinnalle.

Ja niin tapahtui. Tuli uusi aalto, joka katkaisi kirjallisen perinteen ja loi samalla uuden. Uusi aalto performatiivisesti väitti, että elokuvalla sittenkin on oma traditio. Se pitää vain ensin perustaa.

Mitä uusi aalto sitten lopulta muutti? Mitä oli se elokuva, jota 60-luvun opetuslapset lähtivät seuraamaan?

Siitä seuraavaksi.

Jeesus ja uusi aalto, osa 2

2011-08-05T00:11:00.004+03:00

(Lue ensin osa 1.)

"We have not seen any cinema yet. We have only seen 105 years of illustrated text. And recorded theater."
- Peter Greenaway, "105 years of illustrated text"

Alussa oli Sana.

Kun ranskalaisen elokuvan uusi aalto pärskähti rantaan 50-60-lukujen vaihteessa, se ei tullut kumoamaan elokuvan traditiota, koska elokuvalla ei varsinaisesti koskaan ollut omaa traditiota. Varhainen elokuva oli ennemminkin kuin Espoo: muualta muuttaneiden leirintäalue, jonka keskuksessa on vain asema, jolle saapuu junia.

Se mitä kutsuttiin elokuvaksi, oli kirjallisuuden, teatterin ja valokuvauksen traditiota, jotka lankesivat yhteen teollistumisen tuottamana ja kulutusyhteiskunnan tilaamana. Tämän kehikon ympärille kasattiin toki erilaisia elokuvan omia tyylilajeja ja sääntöjä - vähän niin kuin Espootakin ikään kuin kaavoitettiin. Osa periaatteista tuli lippuluukulta, osa keksittiin, mutta tärkeimmät lainattiin Aristoteleen Runousopista.

Hollywoodin kultakausi vei tämän kehityksen huippuunsa: valokuvauksen, teatterin ja bisneksen liitto täydellistyi valtavissa studiospektaakkeleissa, jotka noudattivat kaikkia mahdollisia sääntöjä niin kuvaamisen, liiketoiminnan kuin siveydenkin saralla. Mitkä säännöistä olivat Jumalasta ja mitkä Saatanasta, on jäänyt sittemmin epäselväksi. Kultaisista vasikoista tuskin oli pulaa.

Hollywoodin kultakausi ei kuitenkaan ole koko totuus ensimmäisen puolen vuosisadan elokuvasta. Samaan aikaan, kun Hollywoodissa rakenneltiin studioita ja sääntöjä, Neuvostoliitossa rakennettiin teorioita. Eisenstein ja Vertov kumppaneineen olivat ilmeisen vilpittömästi uteliaita selvittämään, mitä (tai mikä) elokuva todella oli. Vertov, esimerkiksi, puhui elokuvasilmästä, joka liikkuu ajassa ja tilassa poimimassa palasia todellisuudesta.Se oli hyvin kaukana Hollywoodista. (Kirjoitan tästä tarkemmin Elokuvakerronnan kolme perusasiaa -oppaassa.)

Varhaiset elokuvateoreetikot jäivätkin historiaan enemmän teorioidensa kuin elokuviensa takia, ja heidän vaikutuksestaan tuon ajan yleiseen elokuvailmaisuun voidaan vähintään kiistellä. Miksi? Koska he olivat elokuvan Vanhan testamentin profeettoja: heidän kirjoituksensa tulisivat käymään toteen vasta myöhemmin.

Jeesus tuli kumoamaan vanhan lain ja korvaamaan sen uudella. tuomaan Jumalan valtakunnan maan päälle. Hän ei tullut perustamaan uutta uskontoa, vaan kuten Luther, Jeesus oli uskonpuhdistaja. Ihmisten ja Jumalan väliltä piti raivata pois kaikki siihen kertynyt tarpeeton ryönä, piti palata alkuun, antaa anteeksi kaikki synnit Aatamista ja Eevasta alkaen. Uusi oli siis sama asia kuin alkuperäinen, mutta samaan aikaan tämä uusi alkuperäinen syntyi vasta vanhan jälkeen.

Sen enempää elokuvan uusi aalto ei ollut mitään uutta. Se vain palautti elokuvan sinne, missä se oli ennen syntiinlankeemusta ollut – ja samalla, ehkä, ensimmäistä kertaa perusti elokuvan.

Mutta jotta tietäisimme, minne uusi aalto elokuvan palautti, meidän on katsottava vielä hieman kauemmas: paratiisiin. Pohditaan sitä seuraavaksi!

Jeesus ja uusi aalto, osa 1

2011-08-04T12:31:00.014+03:00

Sain pari viikkoa sitten ilmoituksen: minun on osoitettava, että elokuvan historia on paralleelinen kristinuskon historian kanssa, ja että todellinen elokuva syntyi vasta uuden aallon myötä.

Olin juuri lukenut Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin kiehtovan kristinuskotutkielman Uskon sanat, jossa pohditaan erityisesti niitä perustavia muutoksia, joita Uuden testamentin Jeesus toi maailmaan. Yksi niistä oli tämä perustava muutos itse, vanhan järjestyksen (tradition) kumoaminen palaamalla alkuun – mistä on sittemmin tullut eurooppalaisen kulttuurin kehittymisen keskeinen mekanismi. Tästä Nevanlinna ja Relander puhuvat perusteellisesti myös Tukevasti ilmassa -ohjelman "Euro"-jaksossa.

Kirja sai minut pohtimaan kulttuurisia revoluutioita, jotka ovat pyyhkineet yli eri taiteenlajien. Klassismi syntyi, kun palattiin antiikin (kuviteltuihin) ihanteisiin. Punk syntyi, kun musiikki palautettiin kansalle. Kännykkä toi takaisin yksinkertaiset nettisivut. Vaikka näissä kaikissa palattiin jollain tavalla alkuun, syntyi myös jotain uutta.

Niin, ja sitten on taiteenlaji, jonka syvin olemus minua on pohdituttanut kaikkein eniten: elokuva. Sen yli pyyhki 1960-luvulla uusi aalto. Olisiko Jeesus avain elokuvan ymmärtämiseen? Syntyikö elokuva vasta uudessa aallossa?

Mitä jos sovittaisin elokuvan ja kristinuskon historiat päällekkäin niin, että Uusi testamentti ja uusi aalto osuvat kohdakkain? Paljastaisiko se jotain kiinnostavaa siitä, mitä elokuva on? Kuka on elokuvan Jeesus? Keitä olivat elokuvan Vanhan testamentin profeetat? Entä kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky? Kuka oli elokuvan Luther ja mitkä teesit hän naulasi Wittenbergin kirkon oveen? Ketkä lopulta pelastuvat?

Aloitetaan keskeltä.

Ranskan elokuvan uusi aalto syntyi vastaliikkeenä elokuvan tuotantojärjestelmän kankeudelle ja levisi nopeasti ympäri Euroopan ja toki myös Yhdysvaltoihin. Nuoret elokuvantekijät vastustivat hierarkista, hidasta ja kallista koneistoa, joka ohjasi väärällä tavalla taiteen tekemistä ja maailman havainnointia. Úuden aallon ohjaajat ottivat kamerat haltuunsa ja siirtyivät studioista kaduille. Samalle he tulivat ratkaisevalla tavalla uudistaneeksi elokuvailmaisua tavoilla, joista oli kyllä aikaisemmin elokuvan profeettojen keskuudessa puhuttu, mutta joita oli onnistuttu tuomaan käytäntöön hyvin vähän.

Uuden aallon ohjaajat luopuivat monista sellaisista kuvaamiseen liittyvistä säännöistä, esimerkiksi jatkuvuusleikkauksesta, joita studiojärjestelmä oli pitänyt pyhinä. Sääntöjä ei kuitenkaan rikottu vaan ne hylättiin. Vanhan testamentin kymmenen käskyä korvattiin siis jollain uudella. Jeesus toi rakkauden kaksoiskäskyn, mutta mitä uusi aalto toi? Kysymys ei varmasti ollut pohjimmiltaan vain ulkoisten sääntöjen hylkäämisestä, vaan fundamentaalista muutoksesta elokuvassa itsessään.

Jotta tästä muutoksesta saisi otteen, pitää aloittaa kauempaa, elokuvan tradition syntymisestä. Siitä siis seuraavaksi, osassa 2.

Oikeassa olemisesta

2011-07-18T22:02:00.005+03:00

"Aggressiivisten sanavalintojeni takana on suuressa määrin myös se, että voin hyvin kuvitella itseni 15-20-vuotiaana diggailemassa tällaista sontaa. Eli vituttaa tavallaan se, miten naiivi ja sinisilmäinen olen poliittisissa asioissa lapsena ollut, ennen kuin asuntolainat ja muut elämän realiteetit laittoivat asioita vähän perspektiiviin. Tekisi mieli käydä läppäsemässä teini-ikäistä itseään ja sanomassa, että "vittu että sää olet tyhmä", mutta kun se ei ole mahdollista, on tullut tässä ketjussa käytettyä aika railakkaita sanankäänteitä."

Nimimerkki Tommottis ei päästä Palefacen levyä eikä nuorempaa minäänsä helpolla Basson keskustelufoorumilla.

"Olin nuori enkä ymmärtänyt"-argumentti toistuu verkkokeskusteluissa aina silloin tällöin. Yleisemmin käytetään tietysti versiota "sinä olet nuori etkä ymmärrä". Jälkimmäinenhän on käyttökelpoinen kaikkialla, missä eri ikäiset kokoontuvat keskustelemaan keskenään. Aion tässä kirjoituksessa vastustaa näitä molempia versioita.

"Olet nuori..."-argumentti on aina yhtä hyödytön ele, joka on ytimeltään vain väljähtynyt ad hominem -argumentaatiovirhe. Sen sisältämän väitteen totuudellisuutta en halua kuitenkaan kokonaan kiistää. Onhan mahdollista, että joillekin ikä on tuonut jostain asioista enemmän tietoa - jopa ymmärrystä! Usein on kuitenkin myös päinvastoin. Palaan siihen myöhemmin.

Vähemmän väljähtynyt mutta samalla väkivaltaisempi versio on itsereflektiivinen "olin nuori enkä ymmärtänyt". Se on pohjimmiltaan samansisältöinen, mutta sen sisällön todistajaksi, takuumieheksi kirjoittaja asettaa itsensä. Väkivaltaisen argumentista tekee se, että takuumieheltä itseltään ei kysytä. Väheksynnän kohteeksi joutuu kanssakeskustelijan lisäksi myös argumentin käyttäjän nuorempi minä, joka ei saa mahdollisuutta puolustautua.

Kikka on halpamainen eikä varmasti tee hyvää sielullekaan.

Nuorten Ääni -toimituksen nuorilla on mahdollisuus kirjoittaa Suomen Kuvalehden Megafoni-blogiin tärkeiksi katsomistaan asioista. Useampi kuin yksi nuorista on pohtinut, miten heidän pitäisi suhtautua vanhoihin kirjoituksiinsa, joiden jälkeen he kokevat kehittyneensä sekä kirjoittajina että ajattelijoina. Olen neuvonut suhtautumaan ymmärryksellä ja arvostuksella: nuorempi minä on ottanut riskin ja kertonut rohkeasti mielipiteensä asiasta, josta hän muiden lisäksi saattaa itsekin olla myöhemmin eri mieltä.

Entä jos kirjoittaja myöhemmin oivaltaa olleensa väärässä ja häpeää vanhaa kantaansa? "Olin nuori enkä ymmärtänyt." Silloin kannattaa pysähtyä miettimään seuraavaa kahta seikkaa:

Voinko olla varma siitä, että nykyinen kantani on "parempi"? Yleensähän tällaiset asiat on tapana ratkaista väittelyllä. Miten haastaa nuorempi itsensä väittelyyn?
Voiko nykyinen minäni puhua vaikkapa kaksi-kolme vuotta nuoremman minäni puolesta missään poliittisesti tärkeässä asiassa? Kun intressit muuttuvat, muuttuvat myös mielipiteet. Tämä esitetään hyvin Tommottis-nimimerkin kirjoituksessakin.

16-18-vuotiaana perustin ja johdin Irti Elämästä -nimistä yhdistystä, joka esittäytyi nörttien etujärjestönä. Yhdistyksen tavoitteena oli vastustaa nuorisokulttuuria sinällään ja esittää se, mitä kutsuttiin "elämäksi", naurettavana. Kaikki epä-cool oli coolia ja toisin päin. Oman konkreettisen kritiikkini kohteena oli erityisesti alkoholikulttuuri, jonka koin kietoutuvan sekä nuorisokulttuuriin että cooliuteen. Kuten arvata saattaa, yhdistyksemme herätti aivan erityisen katkeraa vastarintaa.

Nyt reilu vuosikymmen myöhemmin monet tuolloin esittämäni vastakkainasettelut näyttävät minusta keinotekoisilta ja liioitelluilta, joskin oikeansuuntaisilta. Joku voisi hyvin kuvitella minut kirjoittamassa internetin keskustelupalstalle: "Olin nuori..." En kuitenkaan tee niin, koska uskon, että nuorempi minäni saattoi hyvinkin olla oikeassa.

Työssäni olen seurannut nuorten keskusteluja suunnilleen samoista teemoista. Huomaan, että minun olisi nykyisestä positiostani käsin - sekä nuorisotyöntekijänä että nyt 30-vuotiaana nörttinä - hyvin vaikea käyttää samoja argumentteja, joita käytin itse nuorempana.

Ehkä on niin kuin erinomaisen Juulian totuudet -sarjan 16-vuotias päähenkilö toteaa: "Aikuistuminen on sitä että absoluuttinen muuttuu suhteelliseksi (etkä sä voi sille yhtään mitään)."

Olen vuosikymmenen aikana siirtynyt eri rekisteriin, jossa intressini ovat peruuttamattomasti muuttuneet. En voi enää osallistua esimerkiksi nuorisokulttuurin ja alkoholin liitosta käytävään keskusteluun yhtenä asianosaisena. Perspektiivini on eri, minua koskettavat aspektit ovat muuttuneet. En voi enää käyttää samoja argumentteja. Silti ja ehkä juuri siksi huomaan toivovani, että joku muu käyttäisi niitä minun puolestani. Nimittäin: vaikka minä en ole enää asianosainen, 16-vuotias Ismo Kiesiläinen edelleen on. Minä en ole vain enää paikalla puolustamassa häntä.

Tämä sama problematiikka leikkaa läpi koko elämänpiirin. Samalla kun saamme vuosien myötä parempia välineitä tutkia 16-vuotiaan totuutta, liu'umme siitä kauemmaksi. Käsityksemme saattaa olla sivistyneempi mutta täysin omien intressiemme sokaisema ja siksi väärä. Voimme siis olla oikeassa vain omasta puolestamme, emme nuoremman tai vanhemman minämme puolesta.

Tästäkin syystä lapsille ja nuorille pitää antaa suoraa sananvaltaa heitä koskeviin asioihin. Se, että he eivät vielä ymmärrä asuntolainan aiheuttamaa painetta, ei ole puute vaan nimenomaan mahdollistaa oikeassa olemisen.

Omaa nuorempaa minäänsä on raukkamaista halveksua. Jos välttämättä haluaa itsensä kanssa väitellä, voi ottaa vastustajaksi vaikkapa 20-vuotta vanhemman minän, jonka tietysti uskoo olevan paljon nykyistä viisaampi. Sen kun päihittää väittelyssä, tuntuu varmasti hyvältä. Ja viisastuu.

Videopostikortteja Alpeilta

2011-07-15T18:53:00.009+03:00

Muutama vuosi sitten huomasin, että mitä enemmän olin kuvaamisesta oppinut, sitä huonompia omista kotivideoistani oli tullut. Olin ikään kuin alkanut kuvata materiaalia leikkaajalle, joka kuvittaa kertomusta, jota ei ole. Lopputulos oli muodollisesti pätevää kuvavirtaa erilaisine kuvakokoineen, mutta käyttökelpoista siitä olisi saanut vain jälkikäteen käsikirjoittamalla ja työstämällä. Ja sellaiseen minulla ei koskaan ollut aikaa, enkä ehkä pitänyt sitä motivoivana vaihtoehtonakaan.

Halusin palauttaa kuvaamiseeni sen intuition hetkien tallentamisesta, joka varhaisemmissa tallenteissani oli vielä havaittavissa. Kun lähdimme matkalle Keski-Eurooppaan, otin projektikseni suuren lomavideouudistuksen. Dogmina oli kuvata yksittäisiä tilanteita, jotka kestävät noin 30-60 sekuntia. Lomavideoista tulikin hyviä, ja ehkä siksi leikkasin matkasta myös koosteen.

Tänä kesänä kävelimme Alppien yli Saksan Bodenseelta Italian Como-järvelle. Annen hieno idea oli lähettää matkalta julkisia nettipostikortteja. Tällaiseen tarkoitukseeni video-otokseni sopivatkin juuri hyvin. Ajatus postikortista antoi vielä lisäryhtiä kuvaamiselle: yksi video oli jostain hetkestä ja jollekin. Tietenkään en yleensä kuvatessani etukäteen miettinyt, kenelle kuvaan. Silti ajatus videon lähettämisestä jonkun katsottavaksi ohjasi kuvaamista jollain tavalla.

Matkalta lähetettyjä videopostikortteja, ja perinteisiäkin, voi katsoa täältä. Youtubeen olen tehnyt playlistin matkan aikana poimimistani otoksista, kronologisessa järjestyksessä. Ehkä teen jonkinlaisen koosteen tälläkin kertaa.

Maahanmuuttaja on uusi nuoriso

2011-05-27T21:58:00.007+03:00

Keitä ovat ne, jotka notkuvat torien kulmilla, eivät tee työtä, puhuvat ja pukeutuvat omituisesti, kannattavat vääriä arvoja, eivät tunne isien rakentaman Suomen kulttuuria ja ihan lähitulevaisuudessa syrjäyttävät kantaväestön?

Nuoriso tietysti. Eikun maahanmuuttajat.

Nimittäin - oletteko huomanneet, että kansanedustaja Hakkarainen tovereineen puhuu "neekeriukoista" niin kuin vanha kansa on tottunut puhumaan nuorisosta. Lieköhän nuorison taika kuitenkin haihtumassa, kun suuret ikäluokat hiljalleen luopuvat vallastaan, eikä nykynuorisokaan ole niin kiinnostunut vanhempiensa sukupolvesta, että jaksaisi kapinoida sitä vastaan.

Kun nuorisosta ei enää ole keski-ikäisten ainoaksi viholliseksi, tarvitaan maahanmuuttajia. Mamuissa on vihollisena sekin hyvä puoli - nuoriin verrattuna - että he eivät koskaan lakkaa olemasta mamuja.

Lars von Trier ja gorillat yhdessä tutkivat jatkumoa

2011-05-19T19:06:00.010+03:00

Lars von Trier häädettiin Cannesin elokuvajuhlilta. Syynä oli lehdistötilaisuus, jossa Trier kertoi jollain tavalla ymmärtävänsä Hitleriä. Festivaalin järjestäjille Hitler-kortti oli liikaa.

Von Trierin puheissa ei tietysti ollut mitään porttikiellon arvoista, eikä varmasti moni lehdistötilaisuudessa paikalla ollut kuvitellut ohjaajan puhuvan tosissaan. Eivät kaikki Trierin jutut sinällään kovin hauskoja olleet, mutta itse tilaisuus oli herkullinen. Hienoa, että joku järjestää sellaisia.

Lars von Trier kokeilee Repomiehen hengessä, minne juttu lähtee, jos sitä jatkaa. Kirsten Dunst vieressä yrittää peittää hiiltymistään. Joku kuvan ulkopuolella laskee jo mielessään taloudellisia voittoja ja tappioita.

Ja totta kai joku vetää herneen nenäänsä. Jos provosoidaan, jonkun täytyy provosoitua, muuten hyvä aloite menee hukkaan.

Onko sitten väärin, jos Lars von Trierin huumorin tai järjestäjien huumorintajun takia Melancholia jää ilman palkintoja? Jos niin käy, minusta se ehdottomasti kuuluu pelin henkeen. Vuonna 1991 Lars von Trier osallistui Cannesin juhlille elokuvallaan Europa. Kun se ei voittanut ohjaajan mielestä ansaittua pääpalkintoa, "he gave the jury the finger and stalked off".

Cannesin järjestäjien langettama porttikielto ei itsessään ole kovin hauska, mutta itse tilanne on herkullinen. Ymmärrän heitä vähän!

Me ollaan ääliöitä kaikki

2011-05-17T22:54:00.016+03:00

Nuorten Ääni -toimituksen havaintokierroksella eräs lukiolaistyttö ihmetteli, miksi känniörvellykset ovat kaveripiirissä ylpeilyn aiheita. Muu ryhmä suhtautui havaintoon ymmärrettävän ristiriitaisesti ja keskustelu kääntyi trapetsitaiteiluksi. Känniörvellys ei ole ylpeilyn aihe, mutta toisaalta olisi moralismia tuomita... Eräs toinen toimituksen jäsen, Robert, summasi ongelman hieman kiusaantuneena: alkoholikulttuuria on vaikea kritisoida, kun on itse osa sitä.

Edellinen hallitus päätti viime töikseen maaliskuussa, ettei se aio rajoittaa alkoholin mielikuvamainontaa. Päätöstä edelsi monen kuukauden julkinen keskustelu, jonka käsikirjoitukseen oli kirjoitettu mm. panimoteollisuuden erikoinen repliikki, jonka mukaan mainonta ei lisää alkoholinkulutusta.

Sikäli on osuvaa, että "Kännissä olet ääliö"-valistuskampanja on juuri panimoteollisuuden rahoittama. Uskotaankohan siellä siis kuitenkin, että mainonnalla voi vähentää alkoholinkäyttöä? Kuulemma, mutta tuskinpa. Panimoteollisuudenkin äijät varmasti tietävät, että kampanjan kohderyhmän mielestä on nimenomaan siistiä olla ääliö, etenkin juuri kännissä.

Suomen suurin mielikuvamainos järjestettiin maanantai-iltana Helsingin Kauppatorilla. Järjestäjänä oli Suomen Jääkiekkoliitto. Humalaiset jääkiekkoilijat lauloivat melkein yhtä humalaisen yleisön kanssa Me ollaan sankareita kaikki. Lopuksi veisattiin vielä yhdessä Petri Nygårdin kännäämisen ylistyslaulu Selvä päivä. Panimoteollisuutta vapaasti lainaten: Kauppatorilla järjestettiin ääliöiden juhla.

Sitä ei vain saa sanoa. Tässä muutamia poimintoja kansalaiskeskusteluista:

"Mitä hem**tin hienostelijoita tässä maassa oikeen hiippailee? Pitäiskö sitä MM-kultaa juhlistaa teekutsuilla ja lausua runoja?"

"Mun mielestä se nyt oli ihan selvääkin selvempi asia, että tolleen ne käyttäytyy lavalla maanantaina. Itekin oisin käyttäytynyt, jos oisin voittanut mestaruuden ;)"

"Antaa nyt poikien juhlia, ne on kyllä sen ansainnu! ..onpahan ainaki mitä vanhana sitte muistella. Ihan mahtavaa uskomatonta tämä Suomen kultamitali!"

"Kyllä nää jätkät ovat juhlansa ansainneet, parin kuukauden ränni sanon minä!"

"Mikä loistava voitto 16 vuoden jälkeen! Ja vaikka koko joukkue dokaisi viikon - niin hyvin on ansaittu! Eiköhän lapset ja muut näe sitä meidän muiden tavisten dokailua jo kotona ja muualla tarpeeksi muutenkin! Ihan turhaa arvostelua ja nipotusta!"

"Suomi sai kerran KULTAA! En voi ymmärtää tätä kaksinaismoraalihommaa penniäkään!"

Syytökset nipotuksesta ja moralismista on kuitenkin helppo torjua. Typerää käytöstä saa ja pitääkin pilkata, ivata ja kritisoida. Eikä kyse ole vain ääliöistä.

Suomen alkoholipolitiikka on nimittäin pysyvässä limbossa. Alkoholinkäyttöä halutaan vähentää, mutta samaan aikaan sitä ei haluta vähentää. Alkoholin aiheuttamien vahinkojen korjaamiseen ja niiden ennaltaehkäisyyn käytetään vuosittain miljardeja euroja. Tiukempia päätöksiä on vaikeampi tehdä, koska suomalaiset eivät sitten kuitenkaan halua vähentää juomistaan. Mielikuvamainontaa ei siis rajoiteta, mutta sitä kyllä rahoitetaan: bileet järjestäneen Jääkiekkoliiton toimintaa tuetaan Veikkauksen varoilla.

Miten suomalaiset sitten ovat limboon joutuneet? Miksi poliitikot pystyvät vain jakomieliseen alkoholipolitiikkaan? Samasta syystä kuin Robert joutui vaikenemaan Nuorten Ääni -toimituksen kokouksessa. On vaikea paheksua uskottavasti sellaista, mitä itse tekee.

Tukevasti ilmassa -suosikkiohjelmastani muistan jakson, jossa siteerattiin emeritusprofessori Antti Eskolaa. Tarkkaa sanamuotoa en enää tavoita, mutta ajatus oli tämä: vanhemmistaan vapautunut nuori, joka ei ole vielä joutunut osaksi markkinoita ja hankkinut yhteiskunnallista asemaa, voi välähdyksenomaisesti tavoittaa totuuden. Sen jälkeen omat intressit ohjaavat pois totuuden ääreltä.

You wouldn't buy a used car...

2011-05-06T21:51:00.010+03:00

Elokuvien ystäviä piinaava "You wouldn't steal a car"-tekijänoikeusvaroitus kääntyi nopeasti vitsiksi: "You wouldn't download a car." Entä ostaisitteko käytetyn auton miehiltä, jotka suunnittelivat tämän lapsille suunnatun oppaan kannen?

Niin, tiesittekö muuten, että esimerkiksi Sarah's Secret Chamberista olisi voinut ladata 25 henkilöautoa? Tämän voi laskea Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden antamien tietojen pohjalta: Palvelussa oli tarjolla noin 50 teratavua tiedostoja, mikä vastaa syyttäjän arvion mukaan noin 750 000 musiikkialbumia. Tuon verran musiikkialbumeita cd-levyinä painaa noin 37500 kiloa, mikä taas vastaa noin 25 henkilöautoa.

Laskelma on suunnilleen yhtä järkevä kuin tekijänoikeusjuristien laskelmat siitä, kuinka monta levykaupassa myytyä albumia yksi verkossa jaettu teratavu vastaa.

Sarah's Secret Chamberin tapauksessa laskettiin, että 50 teratavun jakaminen 1600 ihmiselle oikeuttaa valitut oikeudenomistajat 800 000 euron korvauksiin menetetystä myynnistä. Monet ovat pitäneet korvausta kohtuuttomana. Eikä ihme.

Kohtuullinen korvaus olisi nimittäin ollut 8640 euroa. Suunnilleen.

Tämän ja muiden vastaavien korvaustapausten laskelmat perustuvat siis ajatukseen, että yksi vertaisverkossa jaettu tiedosto vastaa yhtä raitaa fyysisellä cd-levyllä. Jos liityn vertaisverkkoon, jossa on tarjolla 750 000 albumia musiikkia, jätän 750 000 albumia ostamatta. Entä nyt: Spotifyssä on laillisesti tarjolla noin 13 000 000 kappaletta. Jätänkö ne kaikki samalla tavalla ostamatta?

Jos "laitonta" vertaisverkkoa halutaan johonkin verrata, verrattakoon sitä tähän levy-yhtiöiden hyväksymään vertaisverkkoon, Spotifyhin. Esitän teille vaihtoehtoisen tavan laskea menetetyn myynnin arvo.

SSC:ssä oli tarjolla 50 teratavua tiedostoja, jotka syyttäjä tulkitsi 750 000 musiikkialbumiksi. Kuulostaa aika paljolta? No, asialla olivatkin musiikkialan oikeudenomistajat. Todellisuudessa vertaisverkoissa liikkuvasta datasta suurin osa on elokuvia. Erään arvion mukaan musiikin osuus on vain noin 13%. Pikainen päässälasku toisesta tekijänoikeustapauksesta on hyvin tarkasti samansuuntainen.

Jos otetaan 50 teratavusta tuo 13% ja jaetaan se yhden mp3-tiedoston koolla (noin 5 Mt), saadaan tulokseksi 130 000 biisiä. Koska Spotifyn katalogissa musiikkikappaleita on 13 miljoonaa, on SSC:n osuus tästä noin 10%.

Maksan Spotifyn katalogin käytöstä 10 euroa kuukaudessa. Kuinka paljon tästä päätyy oikeudenomistajille, on arvailujen varassa. Jos Spotifyn liikevaihto on noin 100 miljoonaa euroa ja oikeudenomistajille tilitetään noin 45 miljoonaa, päätyisi artisteille ja heidän edustajilleen kuukausimaksustani noin 4,5 euroa. Se on ehkä optimistinen arvio mutta kelvatkoon tähän ajatusleikkiin.

Jos Sarah's Secret Chamber olisi ollut tällainen levy-yhtiöiden hyväksymä palvelu, kohtuullinen korvaus sen käytöstä olisi ollut katalogin koon perusteella 10% Spotifyn kuukausimaksusta. Oikeudenomistajille olisi päätynyt 45 senttiä.

Jos tällä laillisella SSC:llä olisi ollut vastaavat 1600 maksavaa asiakasta, oikeudenomistajien yhteenlaskettu osuus myynnistä olisi ollut 720 euroa kuukaudessa, mikä esimerkiksi vuodessa tekisi 8640 euroa. M.O.T.

Sattumalta suunnilleen yhden käytetyn auton verran.

(Laskelmia teimme, kieli poskessa, musiikkialan ystäväni Martti Anttilan kanssa.)

Ai onko tää joku aikuisten salaisuus?

2011-01-30T23:42:00.005+02:00

Marja Mikkosen lyhytelokuva 99 vuotta elämästäni (2004) kertoo osaksi toden, osaksi kuvitellun tarinan ohjaajansa elämästä. Jokainen vuosi syntymästä kuolemaan käydään läpi pikakelauksella tärkeimpien tapahtumien ja henkilöiden kautta. Elokuva esittelee yhden elämän, mutta samalla se kertoo, millaisessa maailmassa me elämme.

Kun näin elokuvan tuoreeltaan Kettupäivät-festivaaleilla vuonna 2004, mieleeni jäi juuri tuo kysymys: Millaisessa maailmassa me elämme? Miten sitä voisi tutkia? Sain ajatuksen dokumenttielokuvasta, joka esittelee maailman, jonka juuri tänään syntyvä lapsi näkee synnytyshuoneen ikkunasta.

Dokumentaarin sijaan aloin kuitenkin työstää aiheesta ehdotusta Yleisradion lastenohjelmille. Tekisin sarjan lyhyitä elokuvia, joissa kaksi lasta seikkailee aikuisten rakentamassa maailmassa. Kun ehdotukseni, kahdeksasta 10 minuutin jaksosta koostuva Maailman ääreen, oli valmis, sain lopulta vastauksen: "Aihe on liian yhteiskunnallinen. 70-luvulla tämä olisi ehkä sopinut."

Suunnitelma jäi fragmentiksi kovalevylle ja unohtui sinne.

Kunnes eräänä aamuna, joskus loppusyksystä 2009, minulle tuli vahva tunne, että Maailman ääreen on tehtävä nyt. Ja koska kukaan muu ei sitä tekisi, olisi ryhdyttävä toimeen itse.

Kuluneen vuoden aikana, Ihmiskunnan ainoa toivo -ryhmän kokoonnuttua taas kerran yhteen, syntyi 54-minuuttinen Seikkailu. Se on lasten, aikuisten ja kaikkien muiden elokuva siskosta ja veljestä, jotka lähtevät palauttamaan pulloja ja löytävät aikuisten maailman salaisuudet.

Jos uteliaisuutesi heräsi, voit katsoa elokuvan vaikka heti klikkaamalla tästä. Leffaa saa myös näyttää muille, esimerkiksi koulussa. Luulen, että se sopisi sinne erinomaisesti.

Otan mielelläni vastaan palautetta, kommentteja, kritiikkiä, ajatuksia.

Elokuvataide tarvitsee ohjattua harrastamista

2011-01-27T09:18:00.002+02:00

Julkaistu Helsingin Sanomissa 27.1.2011

Kultturitoimittaja Pirkko Kotirinta kirjoitti (HS Kulttuuri 25.1.) musiikinopetuksen laadusta ja monista sen herättämistä huolista. Tutulta kuulosti: kun puhutaan peruskoulun musiikinopetuksesta, asialistalla ovat kansallinen musiikkielämä, kansainvälinen kilpailukyky ja ihmisten hyvinvointi.

Miten onkin niin vaikea kuvitella, että samanlaista keskustelua käytäisiin suomalaisesta elokuvataiteesta?

Elokuvasäätiö julkisti vastikään suomalaisen elokuvan tavoiteohjelman tulevalle neljälle vuodelle (korjaus: viidelle). Ohjelmassa vaaditaan hyvitysmaksuja, tekijänoikeuksia ja digitaalisia projektoreita, mutta peruskoulusta, lapsista ja nuorista ei sanota sanaakaan.

Toisin kuin musiikissa ja vaikkapa urheilussa, elokuvataiteen piireissä harrastamista ei pidetä kovin tärkeänä. Lahjakas nuori aikuinen voi päästä elokuva-alan opintoihin aivan hyvin, vaikkei takana olisi useamman vuoden aktiivista harrastusta. Voisiko saman kuvitella tapahtuvan Sibelius-Akatemiassa? Jokainen menestynyt muusikko ja säveltäjä on aloittanut uransa viimeistään peruskoulussa, useimmat musiikkiopistoissa. Jokainen menestynyt urheilija on aloittanut harrastuksensa jo lapsena, useimmat ohjatusti urheiluseurassa.

Suomalaisessa järjestelmässä lahjakkuudet seuloutuvat suuresta joukosta. Muut saavat samalla mielekkään harrastuksen ja kasvavat asiantuntevaksi yleisöksi, joka osaa vaatia lahjakkaimmilta paljon.

Nostakaa käsi ylös: kuinka moni uskoo, että Suomen musiikkielämä pysyisi yhtä korkeatasoisena, jos peruskoulun musiikinopetus ja musiikkiopistot lakkautettaisiin? Kuka odottaisi olympialaisista edes yhtä pronssimitalia, jos junioriurheilua ei lainkaan tuettaisi? Silti odotamme, että suomalaisessa elokuvassa tapahtuisi jotain yhtä merkittävää!

Harrastamista kannattaisi tukea. Oppiminen tapahtuu nuorena, kun oma ajattelu ja maailmankuva kehittyvät. Harrastaja käyttää loputtomasti omaa aikaansa ja rahaansa kehittyäkseen mahdollisimman hyväksi. Aktiivinen musiikkiopiston oppilas, joka aloittaa soittoharrastuksensa 6-vuotiaana, ehtii lapsuusikänsä aikana harrastaa 8000 tuntia soittotunneilla, harjoituksissa, konserteissa ja leireillä. Sattumalta se on suunnilleen yhtä paljon kuin yksi korkeakoulututkinto. Sellainen selkäreppu on useimmilla, jotka aloittavat opintonsa Sibelius-Akatemiassa.

Big Brothereja, Idolseja ja Salkkareita tekevät aivan tavalliset entiset lapset ja nuoret. Ehkä osa heistä harrasti liikuntaa tai musiikkia, mutta varmaa on, että hyvin harva harrasti ohjatusti elokuvataidetta. Meille katsojille se ei olisi ollut haitaksi.

Julkisesti tuetussa taiteen perusopetuksessa, johon musiikkiopistotkin kuuluvat, on omat opetussuunnitelmansa myös tanssille, sanataiteelle, teatterille ja sirkustaiteelle. Elokuva on mukana vain visuaalisten taiteiden yhtenä alaviitteenä. Suomalaiselle elokuvalle olisi lottovoitto, jos elokuvaharrastus saisi oman paikkansa taiteen perusopetuksessa. Eikä pieni maininta tavoiteohjelmissakaan olisi haitaksi.

Kulttuuri ja laivanrakennus ovat eri asioita - eläköön se ero!

2010-11-19T21:35:00.009+02:00

AV-tuottajia edustavan Tuotoksen johtohahmo Kirsi Niittyinperä on seikkaillut blogissani aiemminkin. Pari vuotta sitten ihmettelin, miksi kirjoja saa lukea koulussa ilmaiseksi, mutta elokuvien katsominen maksaa. Nyt Kirsi meta-ihmettelee samaa Kulttuuriuutisten blogissa.

Jatkaakseni ketjua ihmettelen vuorostani seuraavaa: onko Niittyinperän puhe vain halpaa ja huonoa retoriikkaa vai uskooko hän siihen itse? Kumpikin vaihtoehto on huono. Poimin pari esimerkkiä:

"Ihmettelen sitä, että elokuvat pitäisi saada ilmaiseksi opetuskäyttöön, koska niitä tuetaan veikkausvaroilla. Ihmettelen sitä, että kukaan ei vaadi ilmaisia opintomatkoja Ruotsinlaivoille, vaikka laivateollisuutta tuetaan miljardeilla veroeuroilla."

Tiedän mihin Niittyinperä tässä viittaa, koska itsekin esitin ensimmäisen ihmetyksen aiheen hänelle puhelimessa. Toiminnanjohtajan vasta-argumentti on tämä: samalla periaatteella kaiken muunkin julkisesti tuetun tuotannon pitäisi olla ilmaista - eikä se toimi.

Samalla Niittyinperä tulee rinnastaneeksi laivateollisuuden ja taiteen. Yksi ja sama - laivoja tai lauluja. Väitän kuitenkin, että tämä on tahallinen ajatusvirhe, johon Niittyinperä ei itsekään usko. Hän tietää, että laivanvarustusta ja kulttuuria tuetaan aivan eri syistä.

Telakoita tuetaan, koska ne työllistävät. Poliitikot ovat laskeneet, että telakkateollisuuteen sijoitettu euro on järkevää työllisyyspolitiikkaa. Ehkäpä jopa hyväksi kansan- tai valtiontaloudelle. Mukana on tietysti myös aimo annos ammattiyhdistyspolitiikkaa, tiettyjen ryhmien etujen ajamista.

Kulttuuria taas tuetaan, koska suomalainen yhteiskunta tarvitsee suomalaista kulttuuria. Jotta kulttuuri täyttäisi tehtävänsä yhteiskunnassa, sitä pitää syntyä myös lähellä, oman yhteisön sisällä. Kulttuuri ei kuitenkaan pärjää markkinoilla, ja silloinkin kun se pärjää, se usein menee pilalle. Siksi sitä pitää tukea.

Talouden ja työllisyyden edistämiseksi ei ole järkevää järjestää ilmaisia tutustumismatkoja ruotsinlaivoille. Lapset tutustuvat niihin joka tapauksessa ja samalla saadaan perheiltä rahat pois. Ja viime kädessä, jos laivailu ei enää kiinnosta, laivoista voidaan aivan hyvin luopua ilman, että yhteiskunta menettää mitään elintärkeää.

Kulttuurin suhteen tilanne on aivan toinen: Yhteiskunnan sijoittama euro tuottaa sitä enemmän, mitä useampi pääsee taiteen äärelle. Osana perusopetusta tämä vaikutus vielä moninkertaistuu.

Kulttuuri ja laivanrakennus ovat eri asioita. Eläköön se ero!

Otan toisen esimerkin:

"Ihmettelen sitä, että sisällöt pitäisi saada ilmaiseksi. Ihmettelen sitä, että vain teknologiasta ollaan valmiita maksamaan. -- Ihmettelen sitä, että ISP:t ja laitevalmistajat saavat hyötyä sisältöjen jakelusta sisällönomistajien kustannuksella."

Tästä on myös puhuttu paljon. Niittyinperän ja seurakunnan huoli on, että laitevalmistajat elävät sisältöteollisuuden kustannuksella. Jos ei olisi musiikkia, ei kukaan ostaisi mp3-soittimia. Jos ei olisi elokuvia, kukaan ei ostaisi dvd-soittimia. Jos ei olisi sitä ja tätä, teleoperaattorit eivät voisi tehdä miljoonabisnestä.

Tämä on tietysti totta. Mutta paljon enemmän se on totta toisin päin: koko viihdeteollisuuden käsittämätön kasvu viimeisten vuosikymmenten aikana on lähes yksinomaan laitevalmistajien ansiota. Ilman radiota, televisiota, vhs-nauhureita, tietokoneita ja matkapuhelimia "sisällönomistajien" omistamalla sisällöllä ei olisi mitään taloudellista arvoa. Liiketoimintaa tekevät sisällöntuottajat ovat viimeistä hiustupsuaan myöten riippuvaisia teknologiasta.

Erityisesti Niittyinperää ärsyttää se, että samalla teknologialla, joka teki hänestä toiminnanjohtajan, voi käyttää sisältöjä myös ilman lupaa. Eivätkä teknologian valmistajat pode tästä edes huonoa omatuntoa. Niin kuin eivät poteneet silloinkaan, kun ne keksivät television (jonka uskottiin tuhoavan elokuvateatterit), silloin kun ne keksivät videonauhurin (jonka myös uskottiin tuhoavan elokuvateatterit), silloin kun ne keksivät c-kasetin (jonka uskottiin tuhoavan äänitteiden myynnin), silloin kun ne keksivät mp3-soittimet, silloin kun ne keksivät internetin ja kaikki ne keksinnöt, joiden väitettiin tuhoavan koko kulttuurielinkeinon, mutta jotka todellisuudessa käänsivät kasvun käyrän yhä jyrkempään nousuun.

Jokainen voi itse miettiä, onko tämä Niittyinperän "ihmettely" osoitus vilpittömästä filosofisesta luonteesta vai tarkoitushakuisesta politikoinnista.

Ja vielä yksi:

"Ihmettelen sitä, että hyvitysmaksukertymä laskee vaikka yksityinen kopiointi kasvaa."

Luovan työn tekijät ja yrittäjät LYHTY väittää, että tekijänoikeuslaki antaa kuluttajalle (o.s. kansalainen) poikkeuksellisen edun: hän saa kopioida musiikkia ja elokuvia omaan käyttöönsä. Toisin on esimerkiksi pelien ja muiden tietokoneohjelmien kanssa. Tästä hyvästä kuluttaja maksaa joidenkin tallennusmedioiden hinnoissa niin sanottua hyvitysmaksua.

Tämä on jälleen huonoa retoriikkaa. Tekijänoikeuslaki ei anna mitään poikkeuksellista etua, sillä se toimii päinvastoin: ilman tekijänoikeuslakia kaikki kopiointi olisi sallittua, mutta laki rajoittaa tätä oikeutta. On totta, että tietokoneohjelmien kohdalla tätä oikeutta rajoitetaan enemmän. Jostain syystä LYHTY ei kuitenkaan huomauta, että esimerkiksi kirjojen kohdalla sitä rajoitetaan vähemmän. Papeririisin hinnassa ei ole hyvitysmaksua.

Hyvitysmaksun perimmäinen tarkoitus on hyvä: tukea kulttuuria. Sen toteutustapa on kuitenkin jo aikoja sitten mahdottomana vanhentunut. Idea keksittiin aikana, jolloin c-kasetteja ja vhs-nauhoja ihan oikeasti käytettiin pääasiassa muiden tekemien ääni- ja kuvatuotosten kopiointiin. Samaa tehdään nykyisilläkin tallennusmedioilla. Käyttötarkoitusten määrä on kuitenkin monipuolistunut ja muuttunut niin radikaalisti, että hyvitysmaksun perusteltu kohdistaminen on muuttunut mahdottomaksi. Ja koska kohdistaminen on vaikeaa, se jää tekemättä, ja hyvitysmaksut pienenevät.

Eikä hyvitysmaksun ideologinen perustakaan ole ihan kunnossa. Mitä mieltä olette esimerkiksi siitä, että elokuvia tekevä 15-vuotias harrastaja maksaa jokaisesta valmistamastaan omakustanne-dvd-levystä 73 senttiä tukea ammattilaisille?

Hyvitysmaksujen tuotto on ollut viime viimeisen 10 vuoden ajan noin 12 miljoonan euron paikkeilla.Valtion varoissa tuo summa on niin mitätön, että järkevintä olisi siirtää se suoraan sellaisenaan valtion budjettiin, jolloin tuen kustannukset jakautuisivat kansalaisten maksukyvyn mukaan.

Samalla kellot kääntyisivät takaisin vanhaan hyvään aikaan. Olihan niin, että ennen viihdeteknologian keksimistä ja kulttuurin kaupallistumista taidetta tukivat nimenomaan rikkaat mesenaatit.

"Juontajat yrittävät väkisin keksiä jotain merkittävää vääryyttä"

2010-11-13T14:30:00.013+02:00

"Ihan hauska vaihtelu, vaikka tytöistä paistoi hyvin muhinut ennakkoasenne, mutta myös raikkaus ja into. Toivottavasti ei kuitenkaan jää ylen tv-vakiorepertuaariin. Nettiin tästä voisi ollakin lisäarvoa. Sinänsä naivia etteikö esim. naistenlehdissä tehtäisi tuote-esittelyjä ja vankkaa mainontaa. Mitä niissä muuta voisikaan olla?"

"Myönnetään että juontajilla oli tiukka asenne aiheeseen, mutta niin on usein ammattitoimittajillakin."

"Voi vittu miten törkeää noilta juontajilta tuo, miten yrittävät heti alkuminuuteilla leimata tuon naistoimittajan joksikin moraalittomaksi rahanahneeksi eukoksi!! Juontajat yrittävät väkisin keksiä jotain "merkittävää vääryyttä" aiheesta, mutta yritykset jäävät todella, todella heikoiksi."

Edellä mainitut A-tuubi-keskustelupalstan poiminnat liittyvät A-talk-ohjelman erikoisjaksoon "Tämä ei ole mainos", joka esitettiin YLE TV1:ssä viime torstaina. Nuorten Ääni -toimituksen toimittamassa ohjelmassa pohdittiin, pitäisikö uudenlaisilta mainonnan keinoilta suojautua.

Jakso sai paljon ilahtunutta kiitosta ja rakentavaa kritiikkiä, mutta myös vihaisia moitteita: nuoret juontajat artikuloivat huonosti, puhuivat nopeasti, keskeyttivät aikuisia, olivat liian nuoria, kokemattomia, eivät teititelleet - ja vielä: heillä oli aiheeseen ennakkoasenne.

Muut mainitut kritiikinaiheet voi ohittaa ymmärtäväisellä hymyllä, mutta viimeinen on kiinnostavampi. Mitä tarkoitetaan toimittajan ennakkoasenteella ja miksi se katsojaa häiritsee? Väitän, että kysymys on näkökulman ja asenteen, toimittajan roolin ja yksityishenkilön sekoittumisella katsojan mielessä.

Journalistisen jutun ideointi lähtee yleensä käyntiin havainnosta (esim. "mainostajat käyttävät uudenlaisia keinoja"). Taustatyön ja pohdiskelun kautta havainto kehittyy aiheeksi ja näkökulmaksi. Yksi aihe tarjoaa silmänkantamattomiin erilaisia vaihtoehtoisia näkökulmia, joista toimittaja yleensä valitsee yhden, sen, joka hänestä tuntuu journalistisesti kiinnostavimmalta tavalta käsitellä aihetta siinä mediassa, joka on käytettävissä.

Siitä huolimatta - tai juuri siksi - näkökulmalla ja toimittajan omalla mielipiteellä on yleensä vain hyvin vähän tekemistä keskenään. Hyvä toimittaja pystyy asettumaan rooliin, jossa hän uskottavasti esittää väitteitä ja kysymyksiä, joilla ei ole mitään tekemistä hänen omien mielipiteidensä kanssa. Tässä suhteessa tehtävä on samankaltainen kuin filosofilla, joka etsii totuutta esittämällä itselleen ja muille vaikeita kysymyksiä. (Näitä kysymyksiä kutsutaan usein myös ns. tyhmiksi kysymyksiksi.) Ja edelleen, idea on sama kuin paholaisen asianajajan roolissa.

En tietenkään voi olla varma, mutta pidän hyvin epätodennäköisenä, että ohjelman juontajat Anna Sojunen ja Melissa Heikkilä esimerkiksi

a) haluaisivat poistaa lehdistä kaikki mainokset (vaikka ohjelmaa varten tehtiinkin lehti, josta mainokset on leikattu pois)

b) olisivat sitä mieltä, että kaikilta mainoksilta pitäisi suojautua (vaikka he ohjelmassa kysyivätkin, pitäisikö niin tehdä)

c) pitäisivät Trendin julkaisijaa Eve Vaasmaata moraalittomana rahanahneena eukkona (vaikka vaativatkin häneltä suoria perusteluja toiminnalleen)

d) vaatisivat muotiblogien kieltämistä (vaikka ohjelmassa esittivätkin ne yhtenä mahdollisena esimerkkinä mainonnan sääntöjen kiertämisestä). Ja niin edelleen.

Toki on mahdollista, että kun toimittaja kysyy "Miten Trendin mainoksilta pitäisi suojautua?" hän todella itse on sitä mieltä, että niin tulisi tehdä. Ohjelman katsojan kannalta se on kuitenkin irrelevanttia. Oleellista on vain, onko kysymys hyvä.

Katsojan päätä saattaa kuitenkin sekoittaa toimittajan valitsema tyyli. Jaan ne esimerkin vuoksi kolmeen lajiin, joista kukin voi valita suosikkinsa:

1) Neutraali puheenjohtaja jakaa puheenvuoroja, ei esitä väitteitä, tyytyy muodollisesti pätevään, mutta sisällöltään ristiriitaiseen vastaukseen. Saattaa kohteliaasti pyytää keskustelijoita pysymään aiheessa. Tällaisia asetelmia nähdään puolipoliittisissa paneelikeskusteluissa, joista yleensä puuttuu näkökulma.

2) Tasapuolinen erotuomari jakaa keskustelun kahteen vastapuoleen, jotka ovat molemmat yhtä oikeassa ja pyrkivät keskustelun aikana perustelemaan kantansa toimittajan avustuksella. Kriittisiä kysymyksiä esitetään muodon vuoksi kaikille. Luo illuusion neutraaliudesta, mutta jättää kertomatta katsojalle, että vastakkainasettelun asetelma on kuitenkin toimittajan itsensä valitsema. Tämä on usein myös A-talkin lajityyppi.

3) Aktiivinen provokaattori puolestaan valitsee väitteen, jota keskustelussa lähdetään tutkimaan. Toimittaja itse saattaa asettua väitteen puolustajan roolin - ja myös vaihtaa tätä asetelmaa kesken keskustelun. Vieraiden ei tarvitse välttämättä muodostaa selkeitä vastinpareja. Pressiklubin Ruben Stiller vie tämän tyylilajin usein äärimmäisyyksiin.

Katsojan, joka ei ole itse koskaan perusteellisesti kokeillut toimittajan roolia, on ilmeisen vaikea erottaa toimittajan mielipidettä ohjelman näkökulmasta. Siksi toimitustyö kuuluukin olennaisena osana mediakasvatukseen. Ja siksi filosofia kuuluu olennaisena osana kasvatukseen.

Meidän pitää innostua hyvästä kysymyksestä silloinkin, kun vastaus on meille epämieluisa!

Nuorten tekemässä jutussa aikuiset ovat hiljaa

2010-11-04T00:08:00.007+02:00

Ruotsin kruununprinsessa Victoria puolisoineen vieraili eilen työpaikallani toimintakeskus Hapessa. Vierailu oli tietysti ennen kaikkea suuri mediatapahtuma, pr-työtä sekä kuninkaalliselle pariskunnalle että nuorisoasiainkeskukselle.

Prinsessauutisia lukiessa käy nopeasti selväksi, ettei vierailulla ole kaksistakaan journalistista merkitystä: sillä välin, kun kuvaajat rynnivät eturiviin ottamaan toinen toistaan samanlaisempia kuvia vilkutuksista, toimittajat kyselevät taviksilta, miten elämä muuttui, kun prinsessa hymyili. Ruotsin hovikaan ei kunnianhimoisempien toimittajien työtä varsinaisesti helpota. Kuvaamista, kyselemistä ja liikkumista pyritään rajoittamaan kaikin keinoin. Kysyä saa tanssista mutta ei politiikasta.

Silti jutuissa on eroja. Minua Nuorten Ääni -toimituksen työntekijänä kiinnostavat erityisesti seuraavien kahden jutun toimitustyössä tehdyt valinnat.

Metron toimittajan Heidi Lämsän jutussa tapahtumien kommentoijaksi on valittu toimintakeskuksen johtaja, joka iloitsee siitä, että Victoria on kiinnostunut nuorten asiasta. Lisäksi sitaateissa arvioidaan prinsessan sisäistä kauneutta ja karismaa. Muilta sitaatteja ei ole, ei nuorilta eikä kuninkaallisilta. Nuoret ovat jutussa objekteja, jotka olivat saaneet ilmoittautua mukaan tapaamiseen.

Nuorten Ääni -toimituksen Robert Sundmanin ja Nea-Maria Törmäsen Helsingin Sanomille tekemässä jutussa äänessä ovat toimintakeskuksen nuoret. Aikuisista mukaan on kelpuutettu vain Victoria ja Daniel. Kruununprinsessalta kysytään, millaisiin asioihin hän halusi nuorena vaikuttaa. Nuorisotyöntekijöiltä ei kysytä mitään.

Kun huomasin juttujen silmiinpistävän eron, kysyin jutun toiselta kirjoittajalta, miksi aikuiset sivuutettiin kokonaan. Robert vastasi näin:

"Hassua, kun kysyit. Mulle ei tullut edes mieleen haastatella niitä! Tuoko ne tuohon juttuun sisältöä? Ei kai. Nuoret + kruununprinsessapari, sehän se juttu tässä oli."

Metron toimittaja teki toisenlaisen valinnan - ja mikäpä siinä. Enemmän ihmettelenkin oman virastoni valintaa laittaa nuorten toimintakeskuksen puhemieheksi aikuinen työntekijä. Mikään ei olisi estänyt ohjaamasta kaikkia tiedusteluja talon nuorille.

Jos ja kun kyseessä oli ennen kaikkea pr-tilaisuus, millaisen kuvan Metron juttu nuorten toimintakeskuksesta antoi? Entä Hesarin?

Olen omassa työssäni huomannut, että lähes poikkeuksetta toimittajat pyrkivät haastattelemaan ensin aikuista, vaikka samassa tilanteessa olisi myös nuori. Tämä pätee riippumatta siitä, kumpi olisi kysymyksen kannalta relevantimpi asiantuntija. Ja aikuinen usein mieluummin esiintyy itse asiantuntijana kuin antaa tilan nuorille. Nuorisoasiainkeskukselta se on vähän noloa.

Ja miksi olen tämän huomion päässyt tekemään? Koska nuoret tekivät sen ensin! Vuonna 2005 Avoimissa foorumeissa helsinkiläiset nuoret ilmoittivat olevansa kyllästyneitä siihen, että mediassa aikuiset puhuvat heidän puolestaan. Nuorisoasiainkeskus, Helsingin Sanomat ja Yleisradio tarttuivat tähän haasteeseen ja yhdessä nuorten kanssa perustettiin Nuorten Ääni -toimitus, jossa nyt olen töissä.

Onnellinen alku.

PS. Kysyin jutunteon prosessista ensin kollegaltani Elisalta, joka oli ohjaamassa nuorten työskentelyä. Vasta kirjoitettuani tämän tekstin valmiiksi tajusin, että ehkäpä itse jutun kirjoittajat osaisivat sanoa asiasta paremmin. Niin kuin osasivatkin. Vaihdoin Elisan tilalle Robertin sitaatin. Oppia ikä kaikki!

Nothing On Earth Could Come Between Them

2010-10-16T12:36:00.014+03:00

"Tosi hieno juttu, että koko maailma haluaa pelastaa muutaman maan alle jääneen miehen. Mutta mun täytyy sanoa, että en vaan ymmärrä, miksi joidenkin ihmisten hätä on noin suuren huomion arvoinen ja toisten ei? Miten se määräytyy, se tuntuu ihan mielivaltaiselta? Miksei meillä ole koko maailman yhteistä missiota vaikka lapsisotilaiden pelastamiseksi, mihin paavi ja nasa tarjoaisivat kaiken tukensa ja osaamisensa?"

Näin pohti eräs ystäväni Facebookissa. Samaa on kyselty monissa mielipidekirjoituksissa ja toimittajien retorisissa puheenvuoroissa. Miksi Chilen kaivosmiesten kohtalo on ollut niin suuri uutisaihe? Miksi paljon suuremmasta hädästä tehdään paljon pienempiä otsikoita?

Ilta-Sanomien tuore päätoimittaja Ulla Appelsin vastaa kysymykseen näin:

"Tämän uutisen voima on maanvyöryjä suurempi. Se kertoo yhteistyöstä: halusta taistella maan syvyyksissäkin yhdessä. Se kertoo selviytymisestä: toisten tukemisesta hädän hetkellä. -- Se kertoo rakkaudesta: äitien, isien, vaimojen ja lasten onnesta ja jälleennäkemisen riemusta. Se kertoo uhrautumisesta: työnjohtajan halusta päästää toverinsa ensin valoon. Se kertoo ilosta ja ihmisen hyvyydestä. Voiko tärkeämpää uutista olla?"

Monesti kritiikin kohteeksi joutunutta uutisointia perustellaan myös sillä, että aihe kiinnostaa yleisöä. Vaikka argumentti on huono, journalistin ohjeiden vastainenkin*, on sen sisältämä väittämä varmasti tosi: yleisöä kiinnostaa.

Mutta ei yleisön kiinnostuksella ole välttämättä mitään tekemistä todellisen hädän, onnen, rakkauden, hyvyyden tai syvyyksien kanssa. Samalla tavalla vuonna 1997 yleisöä kiinnosti Jackin ja Rosen kohtalo. Samoista teemoista kertova James Cameronin Titanic oli aikanaan kaikkien aikojen tuottoisin elokuva. Se keräsi pelkästään elokuvateattereissa lähes kaksi miljardia dollaria.

Emme me yleisönä samastuneet oikeiden Titanicin uhrien kohtaloon: sydän syrjällään seurasimme keksittyjen henkilöhahmojen tarkasti laskelmoitua seikkailua jättimäisissä lavasteissa. Samalla tavalla käy, kun muutaman vuoden päästä katsomme elokuvaa kaivosonnettomuuden uhreista, jotka uhrautumisen ja rakkauden avulla selviävät valoon ja kohtaavat taas perheensä.

Ei ole sattumaa, että Ulla Appelsinin journalistiset teesit on jo valmiiksi muotoiltu samalla tavalla kuin elokuvien taglinet, markkinointisloganit:

"The Towering Inferno" Is Not Just The Story Of The World's Tallest Building In Flames, It's The Story Of People...

* Journalistin ohjeiden mukaan tiedonvälitystä koskevat ratkaisut tulee tehdä journalistisin perustein, eikä tätä päätösvaltaa saa luovuttaa ulkopuolisille.

Media näyttää muulle maailmalle mallia

2010-09-27T23:10:00.012+03:00

Jos seuraa päivittäistä mediatarjontaa pintapuolisesti, saattaa helposti kuvitella, että monet tiedotusvälineet ovat valmiita käyttämään hyvin alhaisia keinoja kilpaillessaan kuluttajan katseista. Mokat, kohut, BB-tyypit, tissit ja missit - katso kuvat - ovat naruja, joista vetelemällä kassaan kilisee helpoimmat voitot.

Tämä on kuitenkin karkea, populistinen ja asiantuntematon yksinkertaistus. Jos vaivautuu selailemaan tiedotusvälineiden nettisivuja yhtään pintaa syvemmälle, huomaa, että niiden toiminta perustuu tarkasti mietittyihin missioihin, visioihin ja arvoihin. Eikä niissä puhuta mitään tisseistä!

Otetaan esimerkiksi Iltasanomia julkaiseva Sanoma News. Sen missio on tyydyttää ihmisten tarvetta tietää ja ymmärtää. Siksi se esimerkiksi tänään kertoo yksityiskohtaisesti Big Brotherin örvellysbileistä, joissa kännättiin, oksennettiin suureen porealtaaseen, päiväkirjahuoneeseen ja sänkyyn, suudeltiin oksennuksessa ja kännissä, sammuttiin, kopeloitiin ja lisäksi havaintojen mukaan ulostettiin vuoteeseen.

Rahan takia Sanoma News ei tietenkään Big Brotheria mainosta, sillä Big Brother on kilpailevan yrityksen tuote. Ehkä takana onkin Sanoma Newsin tavoite viedä uutiset uuteen aikakauteen? Ainakin uutisointi on Sanoman mukaan luotettavaa, mikä tarkoittaa "lupausten pitämistä ja vastuun ottamista omista teoista".

Mistä tuleekin mieleen, että miksi Big Brother -kilpailijat juotetaan suorassa lähetyksessä sellaiseen humalaan, että estojen lisäksi päästä lähtee taju, päältä vaatteet, ja sisältä eritteet?

BB:tä esittävä Sub on osa MTV Mediaa, jonka missio on "näyttää muulle maailmalle mallia". Sen arvoihin kuuluu voitontahto: "Kuljemme aina rintaman etummaisena ja raivaamme sähköisille medioille uusia uria. Erehtyä saa, mutta siitä pitää ottaa opiksi. Emme anna periksi." Tämä tehdään yksilöä arvostaen: "Kohtelemme muita samalla tavalla kuin toivomme itseämme kohdeltavan. Välitämme toisistamme tukemalla ja kannustamalla."

Vaan eipä juututa Big Brotheriin, vaan katsotaan millaisia vakavia tavoitteita on Iltalehden lööppien takana. Iltalehtihän on kahdesta iltapäivälehdestämme se, jota yleensä pidetään vähemmän vakavana. No, sen mielikuvan voi nyt unohtaa. Iltalehti nimittäin "haluaa edistää taloudellista ja henkistä hyvinvointia, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, yksilön vapautta ja yritteliäisyyttä."

Siksi Iltis kehottaakin lukijoitaan katsomaan videon, jossa Jessica Alba shoppailee rintaliivejään vilautellen. Nettisivujen luetuin juttu esittelee "järkyttävää kuvaa Järvilehdon veneturmasta". Ja on siitä Big Brotheristakin tietysti.

Iltalehti muuten on osa Alma Mediaa, joka - omien sanojensa mukaan - on "luottamuksen arvoinen viestien välittäjä, tiedon tulkitsija ja taustoittaja moniarvoisessa yhteiskunnassa." Siksi myös Alman Aamulehti uutisoi yksityiskohtaisesti Big Brotherin bileistä. Vähän epäilyksiä tulkitsemisesta ja taustoittamisesta herättää kuitenkin se, että uutinen on lähes sanasta sanaan samaa tekstiä kuin kilpailevan Sanoma Newsin Iltasanomien uutinen.

Alma Median toiminta nojaa joukkuepeliin ja sen tavoitteena on eri osapuolten tasapuolinen kohtelu. Sen lehdet noudattavat lakien ja muiden säädösten lisäksi myös omia eettisiä toimintaohjeitaan. Liekö virhe, sillä hovioikeus tuomitsi Alman maksamaan yli 80 000 euron korvaukset Lapin Kansasta laittomasti irtisanotulle Johanna Korhoselle. Potkujen syynä oli Korhosen (ja hovioikeuden päätöksen) mukaan se, että hän pussailee naisen kanssa. Kuten BB-kilpailijat tässä Alma Median Aamulehden julkaisemassa kuvassa.

Jotta tuomiosta tulisi varmasti lakien ja säädösten mukainen, Alma on hakenut valituslupaa korkeimpaan oikeuteen.

Keskustele vieressä istuvan kanssa - haja-ajatuksia Helsingistä

2010-09-18T00:22:00.012+03:00

Nuoret ja media -seminaarissa pohdittiin, miten nuoret näkyvät mediassa. Yleensä aika vähän, paitsi jos ovat rikollisia, rikosten uhreja, jengeissä tai muuten ongelmissa. Argentiinalaisen luennoitsijan huomio oli, että (amerikkalainen) fiktio tekee tässä poikkeuksen: tv-sarjojen nuoret ovat rikkaita, hyvin menestyviä ja suurimmat huolet liityvät rakkauselämään.

Kollegani Juha Sopanen pohti Facebookissa, onko hyvä vai huono asia, jos oman alan seminaarissa ei tule enää vastaan mitään uutta. En ole ihan varma oliko kyse samasta tapahtumasta, mutta yhtä kaikki mietin, että se on huono: silloin ala on pysähtynyt. Ehkä vähän sellainen fiilis Nuorissa ja mediassa tuli. Seisooko mediakasvatuksen vesi?

Lisäksi pohdin tällä viikolla osallistavia työmenetelmiä, kun jouduin ohjaamieni nuorten kuvaamaan haastatteluun, jota tullaan käyttämään nuorisotyöntekijöiden koulutukseen. Olen aika huono haastateltava, koska en pysty muodostamaan nopeasti yksinkertaisia vastauksia. Sen sijaan ähkin vähän aikaa, katselen ikkunasta ulos, kysyn tarkentavia kysymyksiä ("mitä sä tarkoitat yhteistyöllä?") ja aloitan sitten vihdoin vastauksen hyvin kaukaa.Yleensä vielä jollain anekdootilla, jonka yhteys itse asiaan saattaa jäädä hämäräksi minullekin.

Mutta huonotkin vastaukseni liittyivät kyllä osallistaviiin työmenetelmiin, performatiivisesti. Otetaan esimerkiksi työyhteisön kokous:

Kun kokouksen puheenjohtaja esittelee asian ja kysyy siihen kommentteja, yleensä vain harva käsi nousee. Usein kädet ovat asiasta riippumatta aina samat. Siinä vaiheessa, kun jo siirrytään eteenpäin esityslistan seuraavaan kohtaan, moni pöydän ääressä istuja ei ole vielä ehtinyt edes miettiä, mitä mieltä asiasta saattaisi olla - jos kätensä nostaisi.

Siksi hyvissä yhteistoiminnallisissa kokouksissa annetaan usein ohjeeksi rupatella asiasta hetki vieressä istuvan kanssa. Vaikka se vähän koulumaiselta tuntuukin. (Ja koulumaiselta se tuntuu siksi, että yleensä vain koulussa, ja sielläkin liian harvoin, tällaista menetelmää käytetään.) Parikeskustelu nimittäin antaa aikaa avata omia ajatuksia. Mitä mieltä saattaisin tästä asiasta olla? Mitä kaikkea siihen liittyy? Joillekin ääneen puhuminen on jopa välttämätöntä. Ne puolestaan, joilla mielipide on jo valmiina, jaksavat kyllä odottaa.

Kun kaikki ovat saaneet suorittaa ajatuksenavauksen, avataan yleinen keskustelu. Lopputuloksena on kokous, jossa useampi osallistuu, ja jossa tehdään parempia päätöksiä.

Sama pätee haastatteluihin. Kuka tahansa toimittaja saattaa saada kameran eteen nuorisotyöntekijän, joka ei heti tiedä "mikä on tärkeintä nuorisotyössä", mutta saattaa antaa siihen ihan pätevän vastauksen pohdittuaan asiaa ensin ääneen muutaman minuutin. Tosin senkin jälkeen hän saattaa aloittaa vastauksensa hieman kaukaa. Esimerkiksi suunnilleen näin:

"Tärkeintä on käydä seminaareissa, koska niissä kuulee mielenkiintoisia ajatuksia! Tulee mieleen eräs tämän syksyn seminaari, jossa luennoitsija puhui julkisista palveluista yhdessä tekemisenä. Kyse ei siis ole asiakkaista ja asiakaspalvelijoista, vaan monimutkaisemmasta suhteesta, jossa työntekijä on mahdollistaja, fasilitaattori. Esimerkiksi nuorisotyöntekijä ei tee palveluita nuorille - vaan yhdessä nuorten kanssa."

3.
Nuorten ja median tauolla kuulin seuraavasta tapahtumasta:

Suomen elokuvasäätiössä järjestetään listen&learn -tyyppinen keskustelutilaisuus tuotantoyhtiöiden ulkopuolella tehtävästä elokuvasta. Elokuvasäätiölle määrätty tehtävä on tukea kotimaista ammattimaista elokuvatuotantoa. Kuitenkin viime aikoina on myös ammattilaisrakenteen ulkopuolelta noussut kiinnostavia tekijöitä ja elokuvia (esim. Mitä meistä tuli). On myös elokuvia, jotka on aloitettu harrastelijapohjalta ja jotka ovat löytäneet vasta myöhemmin ammattimaisen tuotantoyhtiön (kuten Reindeer Spotting). Haluamme oppia tuntemaan paremmin suomalaista harrastajaelokuvakenttää.

Tervetuloa vaihtamaan näkymyksiä ja jakamaan kokemuksia Suomen elokuvasäätiön auditorioon, Kanavakatu 12 perjantaina 24.9.2010 klo 13-16.

Päätin tietysti osallistua, vaikka ensin minusta tuntuikin, ettei minulla enää ole oikein uutta annettavaa tälle aiheelle. Olenhan jo nuoreksi lupaavaksi elokuvantekijäksi vähän yli-ikäinen eikä urasuunnitelmissani muutenkaan ole harrastuksen muuttaminen ammatiksi.

Minulla oli kuitenkin tilaisuus keskustella pari minuuttia vieressäni seisoneen Saara Konttisen kanssa. Ajatukseni aukenivat ja minulle muodostui mielipide, jonka aion ensi perjantain seminaarissa esittää:

Minusta olisi tärkeää puhua elokuvaharrastuksesta rinnakkaisena ilmiönä esimerkiksi musiikin ja urheilun harrastamisen kanssa. Miten yhteiskunta tukee näitä harrastuksia, mitä hyötyä siitä on harrastajille, mitä kulttuurille ja mitä mahdollisesti ammattimaiselle liiketoiminnalle?

Esimerkiksi musiikkiopistot - nimestään huolimatta - ovat nimenomaan harrastamista varten. Silti ne ovat tärkeä pohja Suomen ammattimaiselle musiikkielämälle. Musiikkiopistoista kiinnostuneimmat ja lahjakkaimmat voivat halutessaan jatkaa opiskelemaan kohti ammattia. Samankaltainen logiikka on urheilussa: jalkapallon pelaaminen alkaa harrastusta tukevassa seuravalmennuksessa, josta vain osa jatkaa kohti ammattimaista urheilua. Silti huippu-urheilijoita kasvaa niin paljon, että ne ovat yksi tärkeimmistä argumenteista junioriurheilun tukemisen puolesta.

Miksi elokuvamaailmassa ei ajatella näin? Elokuvantekijöiksi opiskellaan Suomessa käytännössä vain ammattiin valmistavissa oppilaitoksissa, eikä niitä edeltävää harrastamista tueta juuri millään tavalla. Videokursseja ja hajanaista laitelainaamista on toki siellä täällä, mutta niiden taustalta puuttuu kansallinen strategia ja rahoitus.

Sellainen saattaisi kuitenkin olla kannattavaa, sillä harrastaminen on yhteiskunnalle hyvin edullista, todennäköisesti jopa tuottavaa.

Siinä missä jokainen ammatti- ja korkeakouluopiskelija kustantaa yhteiskunnalle merkittävän summan veroeuroja, tekee harrastaja itse vapaaehtoistyötä kehittyäkseen paremmaksi. Yleensä harrastaja investoi harrastukseensa ajan lisäksi myös merkittäviä summia rahaa. Siksi pienikin panostus yhteiskunnan taholta saattaisi tehdä ihmeitä. Monen harrastus loppuu laitteiden, kavereiden, kannustuksen ja taskurahojen puutteessa lyhyeen. Jonkinlainen tuki voisi saada harrastuksen määrän kasvamaan ja ehkä tekisi elokuvistakin parempia.

Millaista yhteiskunnan tukea harrastajat sitten käytännössä tarvitsevat? Rahaa, seuroja, kursseja, levityskanavia? Ehkä näistä lisää ensi perjantain jälkeen!

Rosa was here

2010-06-22T22:01:00.016+03:00

Huomisessa A-studiossa esitetään Nuorten Ääni -toimituksen ajatuksia herättävä reportaasi alaikäisten harrastamasta seksikaupasta. Monenlaisia ajatuksia herättää myös se, mitä tapahtui juttua koskevassa viestinnässä Nuorisoasiainkeskuksessa.

Jutun toimittaja, 19-vuotias Rosa Kettumäki, kirjoitti insertistä lyhyen tiedotteen, joka lähetettiin mm. nuorisolautakunnan jäsenille ja nuorisoasiainkeskuksen viestintäosastolle. Ajatuksena oli, että poliitikot tietäisivät katsoa heitä koskettavan jutun ja virasto voisi mainostaa nuorten tekemää juttua kotisivuillaan. (Nuorten Ääni -toimitus on nuorisoasiainkeskuksen hanke.)

Viestinnästä kuitenkin otettiin heti yhteyttä, että teksti "vaatii jonkin verran muokkausta" eikä se "oikein ole tiedotetekstiä tässä muodossa". Sitten sen voisi lähettää tiedotteena kaikille medioille. Annoimme luvan tekstin muokkaamiseen ja erillisestä pyynnöstä jopa jutun nähtäväksi, jotta tiedotteen faktat olisivat kohdallaan. Lisäksi sovittiin, että tiedote lähetetään vielä tarkistettavaksi ennen sen lähettämistä eteenpäin.

Yllätys oli suuri, kun valkeni, että tiedotus on yhdessä virastopäällikön kanssa kirjoittanut kokonaan uuden tiedotteen, jossa otetaan juttuun aivan uusi näkökulma: se, mitä nuorisoasiainkeskus yhdessä yhteistyökumppaneidensa kanssa on tehnyt ongelman ratkaisemiseksi.

Jutun toimittaja Rosa Kettumäkikin on - tiedotteen mukaan - huolissaan siitä, että nuoret eivät tiedä, että apua on saatavilla. Tämä siitä huolimatta, että itse jutussa toimittaja on huolissaan siitä, että apua ei ole saatavilla.

Vielä suurempi yllätys oli edessä, kun toimittaja yritti oikaista tiedotteen tekstiä: se oli jo lähetetty.

Nuorten Ääni -toimituksen oma info näytti tältä:

"Ja jos tissii näyttämäl saa röökiaskin, ni mikä sen parempi juttu jollekki neljätoistvuotiaalle", kertoi Kampissa viikottain hengaava 18-vuotias Jenna.

Yhä useampi nuori on huomannut seksin olevan käypä maksuväline. Alaikäiset saavat seksin vastineeksi rahaa, alkoholia, tupakkaa tai tavaroita. Osalla toiminta on lähes liikemiesmäistä, toiset viettävät mukavaa elämää "seurustelemalla" yli kolmekymppisten miesten kanssa. Nuoret eivät ymmärrä seksikaupan laittomuutta ja vaarallisuutta.

"Sehän on molempien voitto: miehet saa seksiä, ja tytöillä on aina joku hakemassa juotavaa ja maksamassa vaatteita", sanoi 14-vuotias tyttö Kampissa perjantai-iltana.

Apua näille nuorille ei juuri ole tarjolla. Viranomaiset eivät osaa puuttua ongelmaan, koska ilmiön laajuudesta ei ole tutkittua tietoa. Nuoret eivät koskaan saa apua, ellei asiasta uskalleta puhua.

Keskustelun aloittaa Nuorten ääni -toimituksen toimittama alaikäisten seksikaupasta kertova tv-juttu, joka esitetään A-Studiossa TV 1:ssä keskiviikkona 23.6. klo 21.05. Jutun on toimittanut 19-vuotias Rosa Kettumäki.

Tällaiselta tiedote näytti, kun sitä oli "jonkin verran muokattu":

Alaikäisten seksikaupasta toivotaan avointa keskustelua
Alaikäisten seksin myynti on hyvä nostaa puheenaiheeksi, jotta nuoret tulevat tietoiseksi omista oikeuksistaan ja tietäisivät, että apua on tarjolla. Tätä toivoo 19-vuotias Rosa Kettumäki, Nuorten Ääni –toimituksen toimittaja, joka on tuottanut jutun alaikäisten seksikaupasta A-studioon.

Rosa Kettumäen toteuttamasta jutusta selviää, että jotkut nuoret ovat huomanneet seksin olevan käypä maksuväline. Alaikäiset saavat seksin vastineeksi rahaa, alkoholia, tupakkaa tai tavaroita. Osalla toiminta on lähes liikemiesmäistä, toiset viettävät mukavaa elämää "seurustelemalla" yli kolmekymppisten miesten kanssa. Nuoret eivät ymmärrä seksikaupan laittomuutta ja vaarallisuutta.

"Sehän on molempien voitto: miehet saavat seksiä, ja tytöillä on aina joku hakemassa juotavaa ja maksamassa vaatteita", toteaa 14-vuotias tyttö Kampissa perjantai-iltana.

Nuoret itse eivät aina tiedä alaikäiseen sekaantumisen olevan rikollista, vaan pelkäävät itse syyllistyneensä rikolliseen toimintaan; eivätkä he sen vuoksi halua keskustella asiasta. Usein asiaa myös hävettää, minkä vuoksi asiasta ei puhuta kenellekään. Näin ollen viranomaisten ja aikuisten on vaikea saada tietoa seksikaupasta – ja puuttua asiaan.

Jutussa todetaan, että jotta nuoret saataisiin tietoiseksi omista oikeuksistaan, ja alaikäisten seksikauppaan voitaisiin puuttua, nuoret pitäisi tavoittaa etsivän työn kautta.

Käytännössä prostituutioon kuitenkin usein liittyy kasa erilaisia sosio-ekonomisia ongelmia, joiden ratkaisemiseksi tarvitaan pitkäjänteistä, kokonaisvaltaista työtä sekä ilmiön todellisten syiden pohtimista. Nuorisoasiainkeskus toteutti useampana vuonna etsivää työtä Katuluotsin merkeissä, mutta nykyään keskustassa tapahtuneen etsivän työparitoiminnan resurssit on siirretty nk. Luotsitoiminnan alle, jolla erilaisiin ongelmiin ajautuneita nuoria tuetaan nimenomaan pitkäjänteisesti ja kokonaisvaltaisesti. Nuorisotoimi toteuttaa palvelua yhteistyössä sosiaali- ja terveysviranomaisten kanssa, joten nuorien ei tarvitse pelätä joutuvansa viranomaisten palloteltavaksi.

Keskustan alueen haasteisiin vastaavat tänä päivänä myös useat eri toimijat. Aseman Lapset ry on avannut Helsingin kaupungin tuella Kampin Narinkkatorille nuorisokahvilan, joka tarjoaa turvallisen kohtaamispaikan nuorille. Lisäksi uutena toimijana on Helsingin Diakoniaopiston ja terveyskeskuksen yhteinen Vamos-projekti, joka tekee etsivää työtä 16–29-vuoriaiden syrjäytymisvaarassa olevien nuorten parissa. Nuorisoasiainkeskus on lisäksi pyrkinyt aktiivisesti olemaan läsnä ja tukena myös nuorten suosimilla nettisivustoilla, sillä netti on yksi seksikaupan merkittävistä kanavista.

Nuorten Ääni –toimitus on nuorisoasiainkeskuksen hanke, jonka tarkoituksena on saada nuoret mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun medioissa. Kaikki toimituksen mediajulkaisut ovat nuorten tekemiä. Nuorten Äänessä mukana on 14–18-vuotiaita nuoria pääkaupunkiseudulta. Nuorten Äänen toimitus on ollut toiminnassa vuodesta 2006.

Elokuvan tekemisestä

2010-06-20T00:39:00.006+03:00

Kuuden viikon päästä alkavat Maailman ääreen -lyhytelokuvan kuvaukset. Työt loppuivat eilen, alkoi loma eli elokuvanteko. Haeskelin tunnelmaa lukemalla viiden vuoden takaisia päiväkirjamerkintöjä Emman valmisteluista. Olemme nyt suunnilleen samassa vaiheessa kuin kesän 2005 ensimmäinen merkintä.

SUNNUNTAI 12.6.

Ensimmäinen merkintä. Tähän pitäisi kai kirjoittaa kaikki tähän mennessä tapahtunut, mutta sitä on niin paljon, että yritän keskittyä oleelliseen.

Perjantaina huomasin ensimmäisen palaverin lähestyvän ja tajusin, että alkaa olla korkea aika päästä elokuvaan jotenkin sisälle. Jännää miten se toimii. Käsikirjoitus oli ollut jo muutaman kuukauden horroksessa, olin hoitanut Emmaan liittyen vain logistisia asioita. Elokuvaprojektia esittelevän nettisivun tekeminenkin tuntui melkein mahdottomalta, sillä en todellakaan tiennyt mistä elokuvassa on kyse. Muutama ajatuksensiemen kuitenkin riitti siihen, että eilen oli jo pakko tarttua käsikirjoitukseen. Päässäni ei pyörinyt enää juuri muuta. Horros oli päättynyt.

Luin käsikirjoituksen läpi ja pohdin merkintöjä, joita olin viimeiselle sivulle tehnyt. Kolme asiaa askarrutti minua ylitse muiden: alku, bussi ja loppu.

Alku tuntui minusta hätäiseltä, se hyppäsi liian nopeasti kohtaukseen, jossa Vesa ja Emma tapaavat koulun pihalla. Vastaavasti loppu loppui liian aikaisin. Äidin poistuminen rappuun ei mielestäni riittänyt elokuvan viimeiseksi kuvaksi. Ja bussi. Sieltä puuttui se hiljainen sivustakatsoja, joka Vesa oli ollut käsikirjoituksen aiemmassa versiossa. Se hahmo, joka kantaisi osan syyllisyydestä kaikkien muiden asianomaisten kanssa.

Päätin aloittaa bussimatkan vähän aiemmin. Samalla mukaan tuli konkreettinen onnettomuuden alku, poikien bussiinastuminen. Kun olin lisännyt teinipojille nimet kirjoittamisen ja lukemisen helpottamiseksi, tajusin että alussa piilee valtava vaara. Mitä jos katsoja luulee, että Vesa on yksi teinipojista vuosia myöhemmin? Vanhahtavan näköinen bussi, nostalgiasävytys ja hyppääminen kesästä talveen sekoittaisivat kenet hyvänsä. Tämän väärän vihjeen korjaaminen tapahtuisi vasta elokuvan kliimaksihetkellä, tai vähän sen jälkeen, kun katsoja yrittäisi ymmärtää, että mistä aikojen takaa se bussi nyt siihen putosi. Mietin erilaisia vaihtoehtoja, joista vähäeleisimmältä tuntui vuodenajan (talven) määrittämisen ohittaminen. Bussista hypätäänkin suoraan kerrostalokaksion sisään. Näin heti ei käy ilmi, että aikaa on kulunut, joten katsoja ottanee Vesan uutena henkilönä. Sen jälkeen palataan videonauhojen kautta kesäpäivään. Kuinka paljon aikaa tässä välissä sitten on, paljastuu viimeisessä kohtauksessa, kun äiti ilmestyy ovelle talvitakissa. Sekavaa, mutta ehkä vähemmän sekavaa kuin voisi olla. Uskon että kuvina tuo kaikki on kristallinkirkasta.

Olin kirjoittanut muistiin, että isällä pitäisi olla hetki, jolloin hän katsoo tytärtään verkkoaidan takaa ylpeänä. Tämä on tärkeää, jotta näemme jonkinlaisen muutoksen. Jos isä menneisyydessäkin katsoo vain menneisyyteen, ei tule esille se mitä alunperin halusin. Videokuvaus _on_ Vesan kontakti Emmaan. Ei vain tapa muistella.

Ratkaisin tämän venyttämällä ruutuhyppelykohtausta. Se näytetään kokonaisuudessaan videonauhalta. Emma voittaa kaverinsa ja Vesa liikuttuu. Tähän liittyykin muuten jännä anekdootti: Ruutuhyppelyn sääntöjä googlatessani vastaan tuli artikkeli, jossa kerrottiin ruutuhyppelyn historiasta. Ruutuhyppelyn on ajateltu kuvaavan kristityn sielun matkaa maasta taivaaseen. Se oli niin vahva allegoria, että en voinut olla käyttämättä sitä heti ensimmäisessä kuvassa. Keinumisen sijaan elokuvan ensimmäisesssä kuvassa, hidastetussa videonauhassa, hypitään nyt ruutua.

Varhaisemmassa käsikirjoitusversiossa Vesa istui linja-autossa, kun onnettomuus tapahtui. Poikien piinatessa kuljettajaa Vesa väisti ja katsoi muualle. Tämä asetelma teki Vesasta osasyyllisen onnettomuuteen (mikä paradoksaalisesti minusta teki syyllisyydestä vähemmän merkityksellisen kysymyksen). Se kuitenkin teki elokuvan aikarakenteesta liian monimutkaisen, joten jouduin luopumaan herkullisesta asetelmasta. Linja-autokohtausta käsikirjoittessa päätin kuitenkin sälyttää tämän roolin yhden teinipojan harteille. Nyt kaksi muuta riehuu, kun yksi nössömpi jää leikin ulkopuolelle. Tämä osallistumattomuus ei kuitenkaan tee hänestä sen sankarillisempaa, päinvastoin. Hän olisi voinut puuttua tilanteeseeen, jos olisi tiennyt, mitä siitä seuraa. Mutta kukapa tietäisi.

Kaikista eniten kuitenkin askarrutti elokuvan loppu. Isän ja äidin kohtaaminen kaiken jälkeen voi parhaimmillaan olla valtavan vahva kohtaus, ehkä vahvimpia mitä olen päässyt tekemään. Näyttelijöistä se ei ainakaan tule jäämään kiinni. Silti, äidin poistuminen rappuun ei riitä elokuvan viimeiseksi kuvaksi. Kohtaus jotenkin väärällä tavalla kesken. Siihen ei jää samaa jännitettä kuin esimerkiksi Kaikki on hyvin -elokuvan loppuun jää, kun Petri jää valvomaan yksin liesikuvun alle.

Muutama päivä sitten lueskelin Suloinen ikuisuus -elokuvaan liittyvää keskustelua IMDB:ssä. Eräs keskustelijoista nosti esille Egoyanin tavan nostaa viimeiseksi kuvaksi jokin kohtaus tarinan keskeltä. Ei juonellista koukkua, joka asettaa tarinan jotenkin uuteen valoon, vaan jotain pientä, mutta viimeisen kuvan paikalla erityisen merkityksellistä. Esimerkiksi Exotican viimeisessä kohtauksessa päähenkilö vie lastenvahdin kotiin. Tyttö kävelee pihatietä ovelle ja mies jää istumaan autoon. Se oli viimeinen kerta, kun he tapasivat niin. Tytöstä tulee strippari ja miehestä entistä yksinäisempi. Tuo kohtaus kattaa sen, mistä koko elokuvassa on kysymys. Suloisessa ikuisuudessa näytetään viimeiseksi kuva, jossa Sarah Polleyn näyttelemä hahmo (taas lapsenvahtina) peittelee lapset. Samalla pihaan ajaa hänen isänsä. Hetkeä myöhemmin elokuvan tarinassa lapsia ei enää ole ja tytön ja isän suhde tulee muuttumaan dramaattisesti.

Yritin miettiä, onko Emmassa vastaavaa kohtausta. Ehkä sivustakatsoja bussissa? Ei, liian sivuhenkilö, liiaksi sivuteema. Nyt jouduin todella miettimään, mistä elokuvassa on kyse. (Ja nyt pääsen kertomaan, millainen prosessi elokuvanteko minulle on!) Tätä ennen en nimittäin osannut tarkasti itselleni artikuloida, mitä elokuvassa halusin käsitellä. Minulla oli vain asetelmia, jotka kiinnostivat minua ja jotka saivat minut itseni ajattelemaan. Olin kirjoittanut koko käsikirjoituksen sen enempää tietämättä! Ilman mitään premissejä tai sanomia.

Kävin tarinan kirjoitettuja ja kirjoittamattomia kohtauksia mielessäni läpi ja yksi kohta, aiemminkin vahvasti minuun vaikuttanut, tarttui. Se on kohtaus, jossa Emma jää koulun pihalle opettajan kanssa ja Vesa kävelee pois. Se on Emman ja Vesan viimeinen kohtaaminen, heidän jäähyväisensä. Vain hetkeä myöhemmin edessä on paljon suuremmat jäähyväiset. Mietin, että tämän kohtauksen voisi ehkä rinnastaa äidin lähtöön. En vieläkään tiennyt miksi, mutta se tuntui minusta hyvältä. Ehkä on nimittäin niin, että jätämme elämässämme kahdenlaisia jäähyväisiä. Ensinnäkin jätämme arkisia ja käytännöllisiä jäähyväisiä, sellaisia, kun fyysisesti tai sanallisesti eroamme. Sen lisäksi jätämme paljon lopullisempia jäähyväisiä. Sellaisia jätämme silloin, kun joku kuolee tai kun ihmissuhteissamme ajaudumme niin kauaksi, että olemme lopullisesti menettäneet toisen. Harvoin tiedämme milloin nämä jäähyväiset jätetään samalla kertaa. Sattumalta tätä teemaa käsiteltiin Frasierin viimeisessä jaksossa, joka tuli eilen. Vai oliko se sattumaa?

Viimeisen kohtauksen ydin on se, ettei Vesalla ja Emman äidillä enää ole toisiaan. Heistä ei ole tukemaan toisiaan sillä hetkellä, kun he sitä eniten tarvitsisivat. Fyysinen ero, äidin poistuminen ovesta - nyt tai vuotta aiemmin - on samalla lopullinen. Seuraavan kerran kun he tapaavat, he ovat kaksi vierasta, vaikka koko sydämellään haluaisivat olla muuta, edes ihan pienen hetken. Vesa menettää Emman ja Emman äidin samalla tavalla, enkä itsekään tiedä kumpaa hän kaipaa enemmän, vai ovatko he lopulta edes kaksi eri asiaa. Ja syy on jossain kovin kaukana ja jossain kovin typerässä, niin kuin bussitarina antaa ymmärtää.

KESKIVIIKKO 15.6.

Ensimmäinen palaveri pidetty. Meni hyvin.

Palaverin alkuun pidin pitkän ja rönsyilevän esittelyn elokuvasta tuon edellä esittelemäni ahaa-elämyksen kautta. En ole varma onko minulla ollut tapana tällaisia puheita pitää, ainakaan omalle tiimille. Nyt oli kuitenkin jo pari vuotta kulunut edellisestä isosta projektista, joten ehkä se oli tarpeen. Ja luulen, että se toimikin. Jäi hyvin vahva fiilis, että kaikki ovat messissä ja innostuneita projektista. Luvassa olevaan työmäärään suhtauduttiin tyynesti - ja uskallan melkein sanoa, että odottavasti. Käsikirjoitus ja tematiikka pohditutti kaikkia. Tuli hyviä ajatuksia. Late pohti bussitarinaa lähestyvänä pahan elementtinä. Liisalle se oli onnettoman sattuman elementti. Nämä ovat hyviä välineitä kohtauksen ohjaamiseen.

Meillä on oikeastaan poikkeuksellisen ehjä ja leppoisa tiimi kasassa, ehkä selkein sitten Rannalla-elokuvan. Kimistäkin on tullut jo selvästi sisäjäsen. Tällaisella harmonialla on minusta suuri merkitys, kun edessä on vaikea aihe ja monitahoinen kerronta. Minulle vieraiden mutta poikkeuksellisen hienojen näyttelijöiden ohjaamisen on syytä olla mahdollisimman hyvällä pohjalla. Harjoitusaikaa tuskin varataan, eikä sitä minusta tässä tarvitakaan. Kysymys on tunnelmasta: kotoisuudesta, turvallisuudesta ja tilasta. Että ollaan koko ryhmä asian ytimessä.

Olemme varmaankin tekemässä hyvää elokuvaa.

TIISTAI 21.6.

Koulun etsiminen alkoi perjantaina. Lähdimme liikkeelle Tikkurilan tuntumasta ja kiersimme sitten pitkälle toistakymmentä koulua Jokivarresta Vantaankoskelle ja Espoon Karhusuolle saakka. Täytyy sanoa, että oli vaikea löytää sopivaa. Piti olla korkea aita, kuvauksellinen, mutta ei pramea eikä uusi koulurakennus ja mielellään avara piha, jossa olisi keinut. Luulisi, että tällaisia stereotyyppisiä kouluja olisi maa väärällään, mutta väärinpä luulisi. Ensinnäkin, korkeita verkkoaitoja ei suosita samalla tavalla kuin nuoruudestani muistan. Jos suositaankin, ne ovat uusia, tukevia ja tyylikkäitä. Lisäksi ne on pyhitetty vain pallokentän laidalle ja pallokenttä on sijoitettu kouluun nähden mahdollisimman hankalasti ja etäisesti. Toiseksi, koulurakennukset eivät ole kovin kuvauksellisia. Viime vuosisadan vaihteen rapatuissa taloissa on yksinkertaisuutta ja nostalgista tyyliä, mutta 70-90-luvun koulut ovat lähes poikkeuksetta arkkitehtuuriltaan sekavia, linjattomia ja tylsiä. Klassinen betonirakentamisen esimerkki meille olisi kelvannut, mutta ala-asteiden joukossa niitäkin oli huonosti tarjolla.

Alkumatkan suosikki oli Vantaankosken koulu, jonka rakennus oli kuvauksellisen tyylikäs osittain rapattu matala rakennus, jota ympäröi viehättävän kodikas piha. Aita oli valitettavasti kauttaaltaan myös kodikkaan matala. Muuten kokonaisuus tuntui moottoritien ja lentokoneiden melua lukuunottamatta siihenastisista kohteista ainoalta, jota tekisi mieli kuvata. Jatkoimme muutaman vesiperän kautta Espoon Rastaalan kouluun, joka on vanhaksi rapatuksi keltaiseksi kouluksi jopa vähän ruma. Sen edessä on avoin, melkein aavikkomainen piha, jota kiertää pusikkoon paikoin hukkuva korkea verkkoaita. Keinut olivat vähän epäedullisessa paikassa ja kummallisen kömpelön näköiset ja tie vilkkaasti liikennöity, mutta kaikki välttämättömät elementit olivat kasassa. Kameran läpi miljöö ei kuitenkaan vakuuttanut.

Jatkoimme vielä Espoon perukoille Karhusuolle asti, mutta koulut muuttuivat koko ajan kehnommiksi.

Vertailin kuvattuja stillejä ja videnpätkiä ja heiluin Vantaankosken ja Rastaalan välillä. Vantaankosken pittoreskia kodikkuutta ihastellessa tajusin, etten voi kuvitella isää hiippailemaan sen viitteellisen hädintuskin vyötäröön ylettyvän aidankuvatuksen taakse. Se näyttäisi lähinnä siltä kuin isä tulisi kylään. Vasta tässä vaiheessa tajusin sen mikä mielikuvassani oli täysin selvää. Aita on erottava elementti, isä tai Emma on häkissä. Välissä on turvallisuusaita, jota ei voi elävänä ylittää. Pihan pitää olla tyhjä ja koulurakennuksen isän mielikuvassa lähinnä vankila, jossa Emmaa pidetään hänen ulottumattomissaan.

Kävin pyöräilemässä Tapanilassa ja Itä-Vantaalla vielä parinkymmenen kilometrin verran, mutta ei tärpännyt. Sunnuntai-iltana lähdimme vielä kerran kuvaajan kanssa yrittämään. Aloitimme Pakilasta, jossa ei ollut aitaa ollenkaan. Jatkoimme Haagaan, jossa oli jämäkkä korkea aita, komea koulurakennus ja avara - ehkä jopa hieman liian suuri - piha. Keinut olivat kuitenkin viheliäisesti talon takana. Jatkoimme Etelä-Haagaan, jossa oli tarjolla vesiperiä. Mäkkylän ja Pitäjänmäen kautta ajoimme Leppävaaraan ja siitä kohti Kauklahtea. Taas toinen toistaan kelvottomampia kouluja. Tuomarilan koulu oli ulkoisesti hyvä, mutta mäen päällä ja ahtaalla tontilla. Siitä Nöykkiönlaaksoon ja Eestinlaaksoon, jossa tarjolla oli tylsyyttä. Listassa oli jäljellä enää yksi koulu, Niittykumpu. Tilanne vaikutti aika heikolta, koska molempien muistikuva kyseisen koulun pihasta ja ympäristöstä oli negatiivinen. Päätimme kuitenkin käydä katsomassa.

Niittykummun koulu on niin ikään vanha keltainen rapattu kyläkoulu. Sen pihan on neliönmuotoinen, korkealla varkkoaidalla kehystetty. Pihan laidalla on klassiset rengaskeinut ja niiden edessä kiipeilyteline. Aidan takana on männikköä, jossa on hyvä piileskellä. Huolimatta siitä, että yhteys tielle jää illuusion varaan, Niittykumpu on meidän koulumme.

Jos tekisimme elokuvaa suuremmalla budjetilla ja työryhmällä, voisimme valita rakennukset ja pystyttää aidan ja keinut itse. Olisiko siinä sitten mieltä, enemmän kuin kiertää puolentoista työpäivän verran pääkaupunkiseudun kouluja etsimässä valmista pakettia? Ehkä. Ehkä?

Koulukohtausten kuvauksia on tässä vaiheessa poikkeuksellisen vaikea hahmottaa. Kohtaukset ovat osaksi elokuvaa, osaksi isän videonauhaa ja osaksi TV:n ruudulla näytettäviä. Miten sellainen kakku jaetaan?

KESKIVIIKKO 29.6.

Tänään oli kuvasuunnittelupäivä. Edeltävät yöt ovatkin sitä myöten olleet sitten kuvasuunnitteluöitä.

Viime yönä joskus kolmen aikaan huomasin taas, että käytän harva se ilta pari tuntia aktiivisesti elokuvan suunnitteluun. Yleensä se ilmenee jonkinlaisen tuskailun muodossa, joka saa jotain mystistä lisäenergiaa siitä tuskailusta, joka syntyy siitä, ettei saa unta. Saatan tosissani pohtia sitä, että minulla ei ole sisäkohtauksen kuvauspaikalla (jossa asun) nojatuolia, jollainen elokuvassa tarvitaan. Ja tätä pähkäilen puolitoista kuukautta ennen kuvauksia. No, mutta kaikella tällaisella lienee tarkoituksensa, koska samalla tulin miettineeksi lavastusta paljon muiltakin kanteilta. Pyöriskelin esim. hyvän tovin miettien eteistä, joka on varsinainen murheenkryyni tässä, kuten varmasti monessa muussakin pienessä uudehkossa kerrostalohuoneistossa. Se ei ole millään tavalla kuvauksellinen, eikä siinä millään tavalla mahdu valaisemaan. Onneksi tämä toimii niin, että unta ei saa ennen kuin jonkinlainen ratkaisu on keksitty. Päivällä pohtiessa tällaista painetta ei ole ja asioissa tulee oltua vähemmän perusteellinen. Unettomuuden ylistys!

Kuvasuunnittelu etenikin aika sutjakkaasti. Osaksi siksi, että olin tehnyt kotiläksyni öisin, osaksi siksi, että meillä on siihen Laran kanssa aika hyvä rutiini ja yhteinen kieli. (Se on sellainen mystinen kuvakieli, jota tuskin moni muu osaisi suttupapereistamme tulkita.) Elokuvia on tullut tehtyä niin paljon, että kokemuksista voi ammentaa sekä hyvässä että pahassa. Huomasin nimittäin usein, että jotkin ratkaisut olivat vanhastaan tuttuja.

Muutamia hyviä juttuja minusta keksittiin. Pientä kivaa toistoa elementeissä. Aikaisemmin en tajunnut ainakaan selväsanaisesti, että linja-auton verhoilla ja Vesan verhoilla on vankka yhteys. Se täytyy pitää mielessä. Linja-auton kohtalokas puskuri näytetään heti ensimmäisenä. Sekin on hyvällä tavalla nokkelaa.

Vähän mietityttää se, ettei elokuva tarjoa hirveästi mahdollisuuksia sellaisten suurten kuvien tekemiseen kuin vaikka Kaikki on hyvin -leffan loppukuva tai Mun nimi oli ennen Tiinan luistelu. Sellaisia, jotka sellaisenaan olisivat pieniä spektaakkeleita. Ehkä linja-auton visuaalisuudesta löytyy jotain sellaista, ainakin poikajoukon hyökkäyksessä on potentiaalia. Toisaalta, jos tunnelma syntyy sellaiseksi kuin tavoitellaan, hyvin pienet asiat voivat olla suuria. Etenkin se viimeinen kuva!

Päivän suuri keksintö oli kuitenkin se, että Emma voisi osan ajasta hyppiä ruutua yksin. Mikä on hienompaa kuin lapsi hyppimässä ruutua yksin koulun pihalla! Se antaa tytölle luonnetta. (Joku voisi vitsailla, että kasvattaa luonnetta.)

SUNNUNTAI 2.7.

Kuvauksiin reilu kuukausi aikaa. Asiat ovat sen suhteen ihan kelvollisella tolalla. Pidettiin viime viikolla tuotantopalaveria ja järkättiin kuvauspäivät kohdalleen. Bussi- ja sisäkuvauspäivät ovat pitkiä ja monikuvaisia, kun taas koulun pihalla on paljon aikaa. Ei sillä, sitä tarvitaankin. Olen oikeastaan aika iloinen siitä, että Idan kanssa on niin paljon aikaa. Täytyy vain toivoa, että on suhteellisen identtiset säät, ettei se kaikki aika mene hukkaan.

Lara on pois remmistä tiistaina, sisäkuvauspäivänä, enkä vielä ihan tiedä mitä tekisin sen suhteen. Todennäköisesti fiksuinta olisi, että kuvaan itse ja pyydän jonkun muun valaisemaan. Ylimääräinen kuvaaja yhdeksi päiväksi ei välttämättä ole tyylin yhtenäisyyden kannalta hyvä idea, työn sujumisesta puhumattakaan.

Hetan kanssa katseltiin olohuonetta perjantaina. Heta oli tehnyt oikein perusteellisia hahmotelmia, joita vähän väänneltiin. Muutamia kysymysmerkkejä vielä jäi, mutta todennäköisesti vain minulle - ja ylipäänsä vähemmän kuin missään aiemmassa elokuvassa tässä vaiheessa. Voinen huoletta olla huolehtimatta.

Tänään soitin maskeeraaja-Niinalle. Se oli flunssassa eikä ollut vielä ehtinyt suuria suunnitella. Oli kuitenkin saanut hyvän otteet käsikirjoituksesta ja hahmoista sain aika selkeän kuvan. Tuntui vähän hölmöltä tentata niistä, mutta asiat vain hahmottuvat minulle paljon paremmin, kun saan jotain konkreettisia kiinnekohtia. Esimerkiksi kesämekko! Äiti tulee Emmaa vastaan mekossa. En heti tajunnut kuinka hyvä idea se Niinalta oli. Se tuntui ensin vähän kevyeltä, mutta aukesi pikkuhiljaa. Se on muistuma jostain sieltä, kun kaikki on vielä ollut hyvin. Se on elokuvan kevein elementti juuri ennen raskainta. Se on oikeastaan paljon juuri sitä mitä tämä elokuva selkeimmin tarvitsee selvitäkseen. Koska kaikki nykyhetkessä on menneen haikeaa ja synkkää muistelua, pitää menneessä olla myös jotain niin hyvää, että se on kaiken arvoista. Isä hymyilee ruutua hyppivälle Emmalle telkkarin ääressä, äiti on kesämekkoinen tyttö. Ja sitten kaikki on vain katkennut.

Vähän minua taitaa stressata se, että puvustus ja maskeeraus sijaitsee kuvauksiin asti Lahdessa ja vieraassa ihmisessä. Tiedän, että se on tarpeetonta ja jopa epistä Niinaa kohtaan, mutta tietäisitte kuinka kummallisien asioiden takia valvon öitä!

TORSTAI 7.7.

Kuvaussuunnitelmat on pitkälle tehty ja sivuroolitkin roolitettu. Aikataulu on mustana valkoisella. Ja aikaa kuvauksiin on vielä melkein kuukausi. Turvallista. Paljon parempi fiilis kuin vielä noin viikko sitten sitten, kun kaikki tuntui olevan levällään. Päinvastoin, nyt itse elokuva alkaa pikkuhiljaa nousta ilmaan käsikirjoituksesta.

Muutama yö sitten en saanut unta, kun pohdin onnettomuuskohtauksen kuvaamista. Piti nousta ylös ja piirtää ajatukset paperille. Ongelmana on koulun piha, josta ei ole sellaista yhteyttä suoraan tielle kuin olin ajatellut. Kehitin vaihtoehtoisen suunnitelman. Tänään kävimme Laran kanssa katsomassa miten se toimisi käytännössä. Heti alkuun huomasimme, että tie, jota pitkin olin ajatellut äidin lähestyvän, oli revitty auki. Onneksi vierestä löytyi toinen kävelytie, joka tosin kulkee hieman eri suuntaan. Se on kuitenkin idyllisempi. Väänsimme ja käänsimme ja saimme aikaan jonkinlainen vähän kompromissilta haiskahtavan suunnitelman. Se ei välttämättä ole huono, mutta ei se myöskään kovin helppo ole. Katsojaa pitää huijata melkein jokaisessa kuvassa. Siinä on riskinsä. Toisaalta meistä kummastakin olisi ollut vielä huonompi vaihtoehto viedä osa kohtauksesta jonnekin muualle.

Jotain hyvänolontunnetta sentään koin, kun keksin, että liikennetilanteen koulun edessä voisi pohjustaa suhauttamalla äidin kuvan edestä pari autoa.

Bussissa katselin piirtämiäni kuvia ja yritin miettiä missä järjestyksessä asiat näytetään onnettomuuden tapahtuessa. Kinkkistä. Olin piirtänyt yhden ylimääräisen kuvan äidistä. Mietin mitä sillä tekisi. Tulin ajatelleeksi, että Vesa voisi hetkeksi pysähtyä kuvaamaan entistä rakkauttaan. Ehkä zoomata hieman ja pysähtyä ihailemaan haikeasti. Tätä ajatusta olisi tuskin tullut ilman sitä mekkoa!

Tilda tulee näyttelemään Emman kaveria ja Tildan kaveri kolmatta tyttöä. Tätä onnistui aika helposti yhdellä puhelinsoitolla. Samalla sain kuulla, että Kaisa Rastimo oli pitänyt Löytötavaratoimistosta. Ylipäänsä, minusta on jotenkin todella helpottavaa, että Idankin äiti on vakuuttunut tästä käsikirjoituksesta. On sellainen olo, että voi ihan hyvällä omallatunnolla pyytää lasta näyttelijäksi. Että vanhemmat tietävät, että olemme jollain tavalla oikealla asialla.

Muistin jotenkin Mikko Semin, jota kaavailin ensin Meitä on käsiteltävä varovasti -elokuvan pojaksi. En ole koko tyyppiä nähnyt livenä, mutta Katariina Väisänen suositteli sitä ja netistä löytyi kuvia. Vahvat silmät. Mikko näyttää täydelliseltä Tapiolta. Soitin ja Mikko lähti mukaan.

Mikä hieman ihmetyttää - sekä Mikko että Tildan äiti eivät kumpikaan kysyneet millaisesta elokuvasta on kyse. Monet muutkaan näyttelijät eivät itseasiassa. Liittyykö se tuohon aiempaan, että ne, jotka tietävät jotain aiemmista tekemisistäni, uskovat, että elokuva on joka tapauksessa tekemisen arvoinen? Vai onko näytteleminen sellainen asia, joka tuntuu näyttelemisen arvoiselta elokuvassa kuin elokuvassa?

Niina alkaa tuntua koko ajan paremmalta valinnalta puvustaja-maskeeraajaksi. Tänään irkissä Niina tarjosi idean, että ennen onnettomuutta koulun pihalla voisi kameran edestä juosta lapsi punaisissa vaatteissa. Ihan vain nopea viuhahdus. Vaikka se ehkä onkin vähän klassisen oloinen temppu, siitä näkee, että meillä on tekemässä tyyppejä, jotka miettivät nenäänsä pidemmälle.

Turkan ja Niinan kohtausta olen kanssa öisin miettinyt. Miten niin lyhyen kohtauksen saa nostettua niin korkealle kuin se elokuvassa kuuluu? Etenkin kun Niinalla ei elokuvassa muuta näyteltävää juuri ole. Näin ajattelin sen tehdä. Kun ollaan kuvausvalmiina, pyydän näyttelijöitä vetämään kohtauksen läpi improvisoiden, pidemmästi kuin mitä kohtaus käsikirjoituksessa on. Käyttää aikaa. Puhua asioista, joista Vesa ja äiti saattaisivat puhua, jos avaisivat suunsa; sitähän he eivät elokuvassa koskaan tee. Sitten parin vedon jälkeen kuvata kohtaus käsikirjoituksen mukaan. Ja tästä hiphiljaa siihen asti.

MAANANTAI 11.7.

Kävimme Laran kanssa katsomassa linja-autoa. Se näyttää vähintään niin hyvältä kuin ajattelinkin. Verhojen kanssa on tosin se ongelma, etteivät ne peitä ikkunoita aivan kokonaan, väliin jää pienet kaistaleet ikkunaa.

Luulen, että bussikohtausta pitää harjoitella etukäteen. Liikkuvassa bussissa on ikävä alkaa hieroa koreografioita tai ylipäänsä käyttää paljon aikaa muuhun kuin kuvaukseen. Aionkin soittaa varikolle ja kysyä, että sopiiko alapihalla seisovaan bussiin tulla muutamaksi tunniksi käymään kohtausta läpi. Eiköhän se onnistu. Saadaan poikien kanssa muutenkin vähän fiilistä tilasta ja voidaan kokeilla erilaisia juttuja.

Katsoin eilen Gus van Santin Elephantin. Siinä oli niin vaikuttavaa stediajoa, että alkoi houkuttaa entistä enemmän käyttää glidecamia pääasiallisena kamerajalustana. Meidän pitää saada elokuvasta kaikki mahdollinen jähmeys pois, koska ajan pitää soljua, kellua, kuitenkin ilman käsivarakuvauksen levottomuutta. Tarkennuksen käyttö vakaimen kanssa vielä vähän askarruttaa, mutta ehkä keksimme jotain.

KESKIVIIKKO 20.7.

Jonkinlaista taukoa tässä on pidelty. Töitä on pitänyt tehdä. Olen huomannut, että se vie kyllä tehokkaasti huomion elokuvanteosta. Kun illalla menee nukkumaan miettien oppilaskunta-aiheisen videon käänteitä, ei yön aikana tule paljon oivallettua Emmasta. Vain yksi asia mahtuu kerrallaan muhimaan. (Toisaalta tämä pätee toisinkin päin ja häiritsee välillä vastavuoroisesti työntekoa.)

Kimin ja Martin kanssa on pohdittu äänimaailmaa. Kimiltä tuli hyvä dramaturginen ehdotus: kuljettaja kuuntelee radiota. Tämä on niin yksinkertaista, että jotenkin en vain ollut miettinyt sitä pidemmälle. Onneksi Kim mietti. Ajatus, on että eläkeikää uhmaava kuljettaja kuuntelee vanhaa, poikia ärsyttävää musiikkia. Se tekee punaverhotun linja-auton tunnelmasta vieläkin kummallisemman. Martin kanssa palaveroidessa tämä eskaloitui vielä niin, että kliimaksikohdassa tämä musiikki nousee taustasta etualalle ja melkein hautaa muut äänet. Se VOI olla hyvä ajatus. Se voi olla myös aika vaarallista, niin suuren huomion se elokuvassa saa.

Ensinnäkin, meidän on tehtävä tuo vanhan ajan iskelmä itse, teostosyistä. Sen on oltava uskottava, mutta ei laskelmoitu. Sen pitää kuulostaa siltä, että se todella vain sattuu soimaan radiossa sillä hetkellä, vaikkakin kohtalokkaasti. Martti arveli, että tämä onnistuisi itse sanoittamalla, säveltämällä, soittamalla ja jopa laulamalla. Minä en sitä usko. Osaisimme ehkä tehdä pastissin, vähän niin kuin Martti Servo tahollaan, mutta mitä se olisi? Ehdotin, että etsisimme ainakin tekstin ja laulajan jostain pöytälaatikosta. Taiteellinen laatuhan ei tässä ole niin tärkeä kuin dramaturginen, tunteen laatu. Aitous on olennaista.

Kesken väittelymme Martti kaivoi laatikosta omakustannejulkaisun, joka sisälsi hänen vaarinsa säveltämiä runoja. Niiden maisema sijoittui jonnekin Jäppäjärven ja Tenniöjoen välimaastoihin, vanhainkotien kollektiiviseen muistikuvaan, kyläkeinuille. Levyllä oli yksi helmi, joka kolahti heti ensimmäisten säkeiden aikana. Terttu Mastokankaan kirjoittama "Keinulta keinulle" on meidän tekstimme, jos siihen vain oikeudet saadaan. Valitettavasti ainakin sävellys on teoston alainen, joten se on poisluettu. Sen kuitenkin voinemme tehdä itse - tai siis - Martti voi.

Martti yritti puhua vielä kovasti itsesoittamisen puolesta ja minä yritin vastustaa. Uskon, että eläkeläisbändi tekisi koskettavamman tulkinnan vanhasta iskelmästä kuin me osaamme edes kuvitella, saati sitten toteuttaa. Aion ottaa yhteyttä viime vuoden keväänä tapaamaani Veikko Lenkkeriin. Olin silloin tekemässä juttua Vanhan Ylioppilastalon päivätansseista, jossa Veikko soitti orkestereineen. 50-80 -vuotiaista koostuva yhtye on kiertänyt elämänsä tanssilavoja ja soittaa rokkia vain jos on pakko.

    Oli kerran kevät ja kukkivat puut
    lämpö aukaisi virrat ja virtojen suut
    Kevätlehdossa keinulla istuivat näin
    kaksi ihmislasta käsikkäin

    He tunsivat samoin kuin pääskyset nuo
    joita taivaalla lenteli joka puol
    Ei maailman tuulet ne eroittaa saa
    kahta ihmislasta rakastavaa

    Vaik tuli kesät ja talvet myös säät
    nyt vain sä keinulla istujat näät
    Kohta kaikki he omia teitänsä käy
    äidin kirkasta kyyneltä missään ei näy

Tietysti on vaara, että tällainen vie onnistuessaan liian suuren huomion koko elokuvassa ja yhtäkkiä linja-autonkuljettajasta tulee kiinnostavin hahmo!

MAANANTAI 25.7. (AAMUYÖ)

Yhtäkkiä pamahti valtava pakokauhu. Onko puvustus hoidossa? Onko kaikille kerrottu huomisesta palaverista? Missä osoitteessa se on? Pitäisi olla tuoleja kuvauspaikalla? Miten valaisemme eteisen? Onko bussinkuljettajan asu järjestynyt? Pitäisikö Turkalla olla sänki? Ja jos pitäisi niin siitä pitäisi puhua Niinan kanssa.

Tällaista on yrittää nukkua ennen kuvauksia. En tiedä onko hyvä vai huono merkki, että nämä yölliset kohtaukset ovat tässä vaiheessa enimmäkseen organisointiaiheisia. Yhtäältä se voisi tarkoittaa sitä, että itse ohjauspuoli on ihan hyvässä jamassa. Toisaalta, että en ole vielä päässyt niin pitkälle vaan jämähtänyt huolehtimaan toisten töistä. Jotain Emma-unta näin toissayönä. Siinä kuvattiin elokuvan alkuun jonkinlaista autoilukohtausta, jossa joku meinaa jäädä alle. Martti ajoi. Kuten aina ennenkin, kohtauksen toteuttaminen ei edennyt, koska minulla ei ollut aavistustakaan, mitä olemme tekemässä. Unen jatko-osassa olimme lähdössä Creavideon kanssa Tampereelle kuvaamaan joitakin kohtauksia. Siinäkin jumituttiin lentoasemalle rupattelemaan.

Veikko Lenkkerin orkesteri lupautui sen suuremmitta mutkitta esittämään elokuvamme iskelmäkappaleen. Sen pitäisi hoitua seniorien päivätanssien jälkeen Vanhalla ylioppilastalolla syyskuun alussa. Pitää vielä olla yhteydessä sinne tekniikkaan, että onko tällaiseen aikaa. Niin ikään pitäisi saada selville, voiko sitä kaipaamamme tekstiä käyttää. Vaan kuten yleensä, Martin puolella asiat etenee vähän rauhallisemmin. Muutaman päivän jälkeen saldo on "otan lankapuhelinnumerosta selvää pian, jos ei tuo kännykkä onnaa". :)

MAANANTAI 25.8. (PÄIVÄ)

Päivällä kaikki näyttää selkeämmältä. Niina soitti ja kertoili puvustuksistaan, kahdesti, ja Liisa lähetti sähköpostia ja kertoi osoitteensa. Niina soitti näyttelijät läpi ja kaikki oli pitkälti kuulemma selvää. Selvisi myös, että Niinalla on aikatauluongelma torstai-illassa bussikuvausten päällä. Meidän pitäisi ehkä pärjätä vajaa pari viimeistä tuntia ilman maskeeraajaa. Se aiheuttanee vähän epätoivottua epäjärjestystä, mutta näyttäisi siltä, että sen kanssa on vain elettävä.

Vanhalla ylioppilastalolla lupailtiin, että Veikko Lenkkerin orkesterin äänitys sopii. Tuskastuin odotteluun ja soitin Teostoon kysyäkseni tuosta sanoituksesta. No, olihan se kuin olikin Teoston alaista materiaalia, joten hyvästit sille. Nyt pitää keksiä suunnitelma B. Joko löydämme jonkun toisen hyvän tekstin, teetämme sellaisen tai teemme itse. En oikein tiedä. Voisi kuvitella, että valmistakin tavaraa löytyisi, kun tuo Keinulta keinullekin löytyi noin yllättäin. Mutta miten sellaista pitäisi etsiä? Mistä? Itse kirjoittaminen voisi olla mukavalla tavalla haasteellista, mutta kuten tuolla aiemmin argumentoin, siinä on ongelmansa. Paitsi että olen 50-vuotta liian nuori, olen tavallaan myös käsikirjoittajana jäävi. Laulutekstin yhtenäväisyyksien pitäisi olla sattumaa, sen pitäisi sivuta elokuvaa, ei olla osa käsikirjoitusta.

Huomenna on aikataulu-yms-palaveri. Odotan pientä sekasortoa.

LAUANTAI 30.7.

Vesa haluaa pyytää anteeksi!

SUNNUNTAI 31.7.

Mikähän siinä on, että kun kiertää kolmattakymmentä koulua pääkaupunkiseudulla ja valitsee niistä yhden, niin pari viikkoa ennen kuvauksia katu koulun edessä revitään auki? Tämä on retorinen kysymys.

Kiertelimme Niittykummun ympäristössä ja kehittelimme jotain varasuunnitelmaa onnettomuuskohtauksen kuvaamiseen. Kun alkuperäisenä tavoitteena location scoutingissa oli löytää koulu, jossa voimme kuvata kaiken yhdessä paikassa, näyttäisi siltä, että epäonnistuimme täysin. Jos mitään yllättävää ei tapahdu, kuvaamme onnettomuuskohtauksen kolmessa eri paikassa. Ajatelkaa. KOLMESSA eri paikassa yksi risteys. Jos meillä olisi ollut vaihtoehtoja käsillä, olisin vastustanut ääneen. Nyt oli pakko yrittää olla optimisti.

Kuvauspaikan revityn tien ääressä oli jos jonkinlaista työkonetta. Hyvässä lykyssä ne ovat täydessä työn touhussa perjantaina.

Kaikki muu alkaa näyttää hyvältä. En ihan tarkkaan vielä tiedä, mitä isä ja äiti toisistaan haluavat, mutta ehkä se vielä jonkun verran ehtii valjeta ennen viimeistä kuvauspäivää. Tämä käsikirjoituksemme on ehkä vaikein; sen purkaminen tuottaa paljon kiinnostavia asetelmia, mutta vain vähän suoraviivaista toimintaa, päämääriä. Joku olisi ehkä sitä mieltä, ettei tällaista elokuvaa voi (lue=saa) tehdä. Pitäisi olla selkeitä päämääriä ja tahtotiloja.

Viimeiseen asti aion taistella, etten sellaista tekisi. Ihan tarkkaan en vielä tiedä mitä SEN SIJAAN teen. On tässä kuitenkin monenlaisia vaihtoehtoja käsillä, jos kuvauksissa tuntuu, että joku ei toimi. Minkäänlaista epätoivoa ei siis sen suhteen ole, oikeastaan päinvastoin. On sellaista valtavaa halua olla jo kuvauksissa.

(JATKUU)

Puhuin äsken Susannan kanssa ja kerroin valmistautumisesta. Kirjoittamieni rivien välissä eksyin taas pohtimaan viimeistä kohtausta. Kelailin viimeisiä kuvia päässäni ja naps. Yhtäkkiä välähti. Miksi meidän pitäisi nähdä, kun äiti poistuu ovesta? Entä, jos he jäisivätkin eteiseen ja kuva etääntyvästä Emmasta alkaisi pyöriä?

Se jättää ihan hirveästi enemmän jännitettä loppuun. Niin paljon, että piti silmäkulmia pyyhkiä.

TIISTAI 2.8.

Tapasin Maxin, Mikon ja Henrin Tikkurilan asemalla eilen aamulla. Otimme bussin kohti Tuupakan varikkoa, jossa oli tarkoitus pari tuntia tutustua bussikohtauksiin ja itse bussiin.

Pojat olivat ajoissa paikalla ja bussikin löytyi varikolta, oikein keskeiseltä paikalta. Matkalla kerroin leffaprojektista mitä osasin ja luetutin käsikirjoitusta Henrillä ja Mikolla, jotka eivät sitä vielä olleet nähneet. Alku tuntui vähän vaikealta. Sitä pitäisi ryhtyä tässä sitten näyttelemään! No, näin sen suuremmitta puheitta teimme.

Max oli Ville, Henri Matti ja Mikko suunnitellusti Tapio. Kävimme kohtausta ensin läpi teknisesti ja sitten pikkuhiljaa yksityiskohtaisemmin. Vaikeinta oli ohjata Mikkoa, koska Tapiolla ei ole kuin yksi repliikki - muun on pelkkiä eleitä ja olemista. Sovimme, että paneudumme siihen enemmän kun kamera käy.

Ensin vauhti oli kamalan kova. Hiljensimme tahtia pikkuhiljaa, mutta jotenkin rytmi ei tuntunut asettuvan ollenkaan kohdalleen. Vai oliko kysymys rytmistä? Villen ja Matin dynamiikka ei ollut ihan sitä mitä kaipasin. Päätin kokeilla vaihtaa rooleja päittäin. Ja kah, se auttoi heti. Max heräsi paljon enemmän henkiin Mattina, joka YRITTÄÄ olla kova, kun taas Henri otti itsevarmemman johtajan roolin - sellaisen joka ei tarvitse esittämistä. Saimme vielä vaihdettua agressiivisuuden halveksuntaan ja kohtaus alkoi löytää omaa uomaansa. Kävimme melko teknisesti läpi penkeillä kiipeilyä ja lähdimme odottamaan bussia pysäkille.

Kaikkien motivaatio oli hieno ja kaikki odottivat selvästi kuvauksia innolla. Hyvä tekemisen meininkin, näin sanoakseni.

Illalla tapasin Turkan ja Niinan - tapaaminen, joka on jännittänyt minua. Tiesin kyllä, että molemmat ovat myönteisesti mukana projektista, mutta silti minusta tuntui, että tuon tapaamisen tärkeä tehtävä oli vakuuttaa molemmat siitä, kuinka tosissaan elokuvaa ollaan tekemässä. Turkka tietysti tunsi minut entuudestaan, lyhyesti, mutta Niina ei. Antaa fiilis siitä, että nämä ammattilaiset, jotka käyttävät tähän vapaa-aikaansa, saavat sille ehkä jotain todellista vastinetta.

Juttelimme ensin Turkan kanssa kahden Vesasta. Turkkaa mietitytti aiheen vakavuus, mutta myös selvästi motivoi. Vesan hahmosta tuli hyviä huomioita, sellaisia, joita en itse ollut osannut ajatella. Esim. miten Vesassa näkyy se, että hän on aikoinaan hankkinut lähestymiskiellon? Joku särö pitäisi olla. Turkka löysi sen kohdasta, jossa opettaja lähestyy, ja Vesa ottaa Emmaa kädestä kiinni, viedäkseen. En tiedä olinko ajatellut sitä niin, mutta se todella vaikuttaa vaistonvaraiselta selviytymisliikkeeltä, sellaiselta joka tulee jostain refleksinä.

Niinan kanssa puhuttiin enemmän elokuvan yleisfiiliksestä. Kerroin omista motiiveistani, joista Niina myös kyseli. Puhuttiin viimeisistä kohtauksista toki myös. Yllättävää oli, että Niina oli lukenut siihen vielä vähemmän kahden välistä kaipuuta kuin mihin olin kirjoittaessani varautunut. Päinvastoin, sitä Niina haluaisi kohtauksessa välttää, melodraamaa. Se oli tavallaan iloinen yllätys, sillä niin olin alunperin halunnut. Että toive parin palaamisesta yhteen on vain katsojan kiero ajatus. Toisaalta on myös tärkeää, että käsikirjoituksen marginaaleihin olen kirjoitellut paljon huomoita juuri näitä aineksia. Niillä voi tarvittaessa luoda ohjauksessa vähän hämminkiä tilanteeseen, jos tarvitsee.

Puhuimme vielä lapsista, elokuvanteosta ja näyttelemistä yleensä, hetken ja jatkoimme sitten kukin omaan kaupunkiimme. Fiilis oli hyvä. Oli tosi vahva fiilis siitä, että nyt ollaan tekemässä jotain yhteistä elokuvaa.

Tämä päivä sitten on ollut valtavaa säätöä. Miljardikiljardia juoksevaa asiaa, omalta ja muiden tonteilta. Puuttuvia statisteja, tavoittamattomia numeroita, kameroita, tietokatkoksia, huonoja sääennusteita ja muuta sellaista mitä viimeisiin päiviin ennen kuvauksia kuuluu. Paljon myös hyviä uutisia ja levollisuutta, joka kuitenkin hukkuu sen alle, että huomenna on vielä monta asia väännettävänä.

KESKIVIIKKO 3.8.

Lähdin aamulla katselemaan Tontunmäkeä vielä uudestaan sillä silmällä. Ilmakuvan perusteella olin arvellun, että ylempänä mäessä olisi otollinen risteys onnettomuuskohtauksen kuvaamiseen; pusikkoa ja puita oli enemmän. No, ilmakuva ei kertonut koko totuutta.

Kävelin vielä koululle katsomaan missä vaiheessa työmaa on. Perunapellolta se meidän tiemme hieman näytti, paitsi ei ihan yhtä hyvin hoidetulta. Ystävällinen mies parakissa kertoi, että perjantaina he ovat toivottavasti paalutuskoneineen jo kaukana. Muutenkin mies arveli, että työmaalla on silloin hiljaista. Se oli helpottavaa.

Sitten soitin ProAV:hen, josta kerrottiin, että monitoriin ei vieläkään ole löytynyt akkuja. Liikkeenjohtaja lupasi vielä selvitellä asiaa ja soittaa sitten takaisin. Kävin syömässä ja sitten puhelu tulikin: akkuja ei ole. Otin bussin Otaniemeen ja soitin samalla koulun kalustomestarille. Kaikki NP-akut ovat käytössä kesäprojekteissa. ProAV:ssa liikkeenjohtaja jatkoi vielä akkujen metsästystä. Samalla selvisi, että monitorissa on adapteri myös BPL-akuille. Soitin koululle - ja! - hyllyssä oli kaksi 90 wattitunnin akkua. Pakkasin monitorin ja dv-nauhat kaikkivoipaan Fiat-reppuuni ja jatkoin matkaa. Täytyy erikseen vielä mainita, että vaikka akkuepisodi ProAV:ssa olikin ikävä yllätys, palvelu oli hienoa ja ystävällistä.

Otin bussin Pohjois-Haagaan, josta noudin Virtasen Jukalta kameran ja telelisäkkeen, joilla on tarkoitus kuvata isän videokuvia. Sieltä jatkoin koululle, josta mukaan tarttuikin yhtä jos toista. Oli pakko ottaa taksi kotiin. Koko pääkaupungin kiertoajeluni ajan soittelimme Minnan ja Yakupin ja Laran kanssa juoksevia asioita.

Ilta on mennyt pakatessa kaikenlaista suurta ja pientä tavaraa huomista varten. Kaikki tekniikkamme on tuossa eteisessä nyt. On sitä aika paljon, ottaen huomioon, ettei siinä ole mitään valokalustoa.

En ole oikeastaan ehtinyt miettiä tänään kovinkaan paljon ohjaamiseen liittyviä asioita. Se on hyvä. Sääennuste näyttää jo paljon paremmalta kuin eilen, joten oikeastaan - jos saisi unta - voisi mennä nukkumaan ja herätä sitten aamulla tekemään elokuvaa. Johan tässä on valmistauduttu.

Laillisia elinkeinoja ja muita periaatteita

2010-02-20T13:03:00.011+02:00

En tiedä voiko tarpeeksi ilkkua niille, jotka tosissaan vastustavat turkistarhaamisen kieltämistä, koska se on laillinen elinkeino. Tämä on myös pääministerimme argumentti. Ehkä laittomien asioiden kieltäminen olisikin poliittisesti vaarattomampaa?

Kahdenvälisissä keskusteluissa aivan älytön argumentointi ei yleensä toimi, koska siitä jää heti kiinni. Mediassa se on helpompaa. Vai mitä pitäisi ajatella tästä tekijänoikeusjärjestöjen Piraattitehdas-sivuston innovoimasta väitteestä: "Kaikki varmaan ymmärtävät, ettei musiikki tai muukaan kulttuuri ole ilmaista."

Oppimateriaalina markkinoidun sivuston takana on kaupallisten pöllöjen lisäksi Opetusministeriö ja Opetushallitus. Onkohan tosiaan niin, että ylimpien opetus- ja kulttuuriviranomaisten mielestä kulttuuri on pohjimmiltaan kaupallista? Tekijänoikeusjärjestöt sen sijaan saavat toki olla sitä mieltä. He edustavat vain omaa maailmankuvaansa.

Filosofisesti kiinnostavampi lipsahdus on toisessa artikkelissa samalla sivustolla. Siinä todetaan, että "on periaatteessa yhtä väärin varastaa kaupan hyllyltä tietokonepeli kuin ladata se vertaisverkosta itselleen." Artikkelissa ei kuitenkaan kerrota, mihin periaatteeseen lauseessa viitataan. Miksiköhän?

Kaikissa kolmessa tapauksessa naamioidaan puhujan oma mielipide lain, periaatteen tai yleisen ymmärryksen taakse. Olisi reilumpaa, jos pääministeri sanoisi, että "hallituksen mielestä turkistarhaus on kiva juttu". Tekijänoikeusjärjestö puolestaan voisi sanoa suoraan, että "meidän mielestämme kaikki kulttuuri pitäisi kaupallistaa".

Eikä yhtään haittaisi vaikka Opetusministeriö tunnustaisi, jos se haluaa tukea tekijänoikeusjärjestöjä tässä hankkeessa - tai sitten se voisi vetää tukensa pois. Sekään ei haittaisi.

Mielipide ja minä

2010-01-26T21:58:00.005+02:00

10 vuotta sitten olisin pitänyt hyvin epätodennäköisenä mahdollisuutta, että minusta tulisi nuorisotyöntekijä. En varsinaisesti ymmärtänyt nuorisosta mitään, puhumattakaan että olisin koskaan viettänyt aikaani minkäänlaisella nuorisotalolla.

Tuottajaksi en myöskään aikonut, koska tuottajana ei pääse itse tekemään. Mietinkin, että siihen asemaan ajaudutaan, ei pyritä.

Ja mitä meistä tuli! Nuorisotyöntekijöitä ja tuottajia. Enkä 10 vuotta sitten osannut kuvitella, että näin hienoa työtä voisi olla olemassa. Toisin kuin aiemmin arvelin, lapset eivät menekään pilalle tullessaan murrosikään. Myös tuottamisen salaisuus on selvinnyt: Olen tehnyt omin käsin yhtä jos toista hienoa, josta olen ollut ylpeä - mutta en niin ylpeä kuin asioista, joita olen Nuorten Ääni -toimituksessa ollut tuottamassa.

Näillä puheilla toivotan kaikki tervetulleeksi Nuorten Ääni -toimituksen "Mielipide ja minä"-näyttelyyn Helsingin kaupungintalon Virka-galleriaan. Näyttely on auki 28.2. asti.

Kannattaa mennä, se on hurjan hieno.

Hazard, Halme ja Immanuel Kant

2010-01-19T00:12:00.013+02:00

Olen kovasti miettinyt tapoja oikeuttaa Kaarina Hazardin Halme-kolumnin värikästä sanankäyttöä. Tilanne on kiusallinen: yhtäältä olen sitä mieltä, että Hazardin sanavalinnat olivat sopimattomia, ja toisaalta, että ne olivat aivan välttämättömiä. Miten nämä voi sovittaa yhteen? Tässä eräs teorioistani:

Tony Halmeen nimitteleminen surkeaksi, säälittäväksi, aivovammaiseksi, sekakäyttäjäksi ja vitsiksi osoitti performatiivisesti median (ehkä) viimeisen tabun, joka päti Halmeen kohdalla ja pätee Nykäseen: lehdessä ei voi sanoa suoraan, että julkisuuden henkilö x on mieleltään sairas, syrjäytynyt tai muusta syystä syyntakeeton.

Ei siksi, että se olisi loukkaavaa tai epätotta, vaan siksi, että silloin mediasta tulisi virallisesti hyväksikäyttäjä. Ja tällaista illuusiota etenkin iltapäivälehdistössä elätellään:

Julkisuus on aina kohteensa oma valinta, eikä toimittaja koskaan käyttäisi hyväksi syyntakeettoman tekemää väärää valintaa.

Hazardin kolumnin mukaan toimittajat ja yleisö leikkivät syyntakeettoman ihmisen elämällä, rakentavat siitä yhdessä erilaisia rahanarvoisia tarinoita - milloin tragedioita, milloin komedioita - välittämättä paskan vertaa kohteesta ihmisenä. Tätä ei vain saa sanoa ääneen.

Ehkä journalistin ohjeisiin pitäisikin sisällyttää Immanuel Kantin kategorinen imperatiiivi?

"Kohtele kaikkia ihmisiä, myös itseäsi, ikään kuin he olisivat päämääriä sinänsä, älä koskaan pelkkinä välineinä."

Siinä sitä sitten oltaisiin.

(Kuva on Lars von Trierin elokuvasta Idiootit.)

Kenen lauluja koulussa lauletaan?

2010-01-17T19:39:00.008+02:00

Helsinki maksaa Teostolle korvauksia musiikista, jota esitetään kaupungin järjestämisssä tapahtumissa, puhelinvaihteissa ja esimerkiksi koulujen kevätjuhlissa. Jälkimmäisestä tulee väistämättä mieleen jännittävä tekijänoikeusfilosofinen ongelmanasettelu, joka päättyy kysymykseen: omistaako koulu oppilaiden tekijänoikeudet?

Koulun kevätjuhla on julkinen tilaisuus. Siksi lasten laulamista lauluista maksetaan korvausta kappaleiden tekijöille. Se on totta kai hassua, mutta tietyn periaatteen mukaan ihan reilua. Onhan tekijöillä oikeus saada korvaus oman teoksensa käytöstä.

Erikoisen tästä periaatteesta tekee se, että saman maksiimin mukaan korvaukset kuuluisivat myös lauluja esittäville oppilaille! Ovathan hekin tuottamassa teosta yleisölle, tilaisuuden luonteen kannalta jopa kappaleiden tekijöitä enemmän. Lapset eivät ole juhlissa omalla asiallaan vaan edustamassa koulua. Oppilaat eivät voi kieltäytyä esiintymisistä, koska ne kuuluvat koulun opetussuunnitelman toteuttamiseen. Ainakaan tästä oikeudesta ei yhteiskuntaopin tunnilla kerrota. Kyse ei ole siis vapaaehtoistyöstä.

Ongelmaa voi lähestyä toisenkin esimerkin kautta: Olisiko koululla oikeus lupia kysymättä julkaista oppilaiden piirrustuksista koostuva kuvakirja ja myydä sitä eteenpäin? Ei - koska koulu ei omista oppilaiden tekijänoikeuksia.

Tällainen filosofinen saivartelu on kiehtovaa, koska se osoittaa oikean yhteiskunnallisen ongelman: oppilaiden oikeuksia ei koulussa juurikaan pohdita. Viime keväänä Nuorten Ääni -toimituksen Robert Sundman teki Hesariin jutun, jossa kerrotiin Keravan koulujen laittomasta nettivalvonnasta. Vaikka käytäntö on ilmeisen ongelmallinen, sitä sovelletaan edelleen lukuisissa kouluissa ympäri Suomen. Oppilaat ovatkin käynnistäneet kampanjan, jonka tarkoitus on kitkeä laiton urkinta kouluista.

Ihmisoikeuskysymyksenä lasten tekijänoikeuksien polkeminen koulun kevätjuhlissa on tietysti mieletön. On kuitenkin vähän liian oireellista, että koulu on enemmän kiinnostunut Teoston edustamien biisinikkarien kuin omien oppilaidensa oikeuksista. Millaista kansalaiskasvatusta se oikein on?

Huonoa, tietysti.

Ihmeiden vuosikymmen

2010-01-08T17:39:00.020+02:00

Eräs elokuvaharrastajakollegani pyysi, että listaisin kuluneen vuosikymmenenen omasta mielestäni parhaat leffat. Ilmeisesti jostain masokistisesta uteliaisuudesta, sillä elokuvamakuni on hänen mielestään ollut aina aika erikoinen.

Erikoisuutta säestää se, etten ole elokuvantekijäksi mikään kovin ahkera elokuvankatsoja, enkä ole nähnyt moniakaan niistä 2000-luvun elokuvista, jotka esimerkiksi IMDB:n top-listaa valaisevat. Vuosikymmenen elokuvista minulla ei olisi siis paljon sanottavaa.

Mutta! Koska olen kuluneen vuosikymmenen aikana kuitenkin nähnyt useita muita elokuvia, jotka ovat hurjan paljon vaikuttaneet siihen, miten minusta tuli minä ja miten omista elokuvistani tuli sellaisia kuin niistä tuli, on jonkinlaisen listan tekemisessä varmasti joku mieli - ainakin eräänlaisena henkilökohtaisena tuoteselosteena.

Pahoittelen jo etukäteen kaikkia ylisanoja.

Yhdeksän tärkeintä 2000-luvulla näkemääni elokuvaa jossain järjestyksessä

Magnolia, Paul Thomas Anderson (1999)

On olemassa joukko ihmisiä, joiden mielestä loppupuolen kuuluisa sadekohtaus pilasi muuten hyvän ja loogisen elokuvan. En kuulu heihin. Minusta kohtaus on fantastinen, sanan kaikissa merkityksissä, ja historiankirjoihin kelpaava esimerkki siitä, mitä juuri elokuvalla voi tehdä. Näin tämän heti vuosikymmenen alussa, eikä se ehkä kaikkien Bergmanien ja Tarkovskien jälkeen tekisi aivan samanlaista vaikutusta. Mutta silloin teki ja todennäköisesti se on osasyyllinen niiden Bergmanien ja Tarkovskien katsomiseen.

Toisen kerroksen lauluja, Roy Andersson (2000)

Tämän näin joulupäivänä vuonna 2000. Kun astuin ulos Bio Rexin takaovesta, maailma näytti peruuttamattomasti erilaiselta. Roy Anderssonin ihmeellinen elokuva selitti pohjoismaisen hyvinvointivaltion tavalla, johon peruskoulu ja lukio eivät pystyneet.

Suloinen ikuisuus, Atom Egoyan (1997)

Tästä surumielisestä, monena kerroksena vaivattomasti avautuvasta elokuvasta löysin ohjaaja Atom Egoyanin, näyttelijä Sarah Polleyn sekä lumoavan eri aikatasoilla lipuvan kerrontatavan, jota itse sovelsin elokuvassani Emma.

In the Mood For Love, Wong Kar-Wai (2000)

En vieläkään muista kovin tarkkaan, mitä tässä elokuvassa tapahtuu, vaikka olen nähnyt sen useasti. Mutta muistan ne hidastetut kuvat, joissa elokuvan teemamusiikki soi, ja toisensa ohittavat katseet. Kävin katsomassa tämän uudestaan eräässä seurassa, joka sanoi, että elokuvasta olisi voinut leikata puolet pois.

Kolme väriä: Punainen, Krzysztof Kieslowski (1994)

Trilogian viimeinen osa kolahti minuun eniten ja siinäkin vasta aivan elokuvan loppu, Valentinen televisiokuvaan pysäytetyt kasvot punaisella taustalla. Yhtäällä täysin sattumanvarainen hetki tragedian keskellä ja toisaalla hallituissa studio-olosuhteissa laskelmoitu mainoskuva, "The Breath of Life". Ja yhtäkkiä ne ovat yhtä. Vaikea sanoa mitä se merkitsee, mutta jotain pysäyttävän lohdullista siinä on.

Veronikan kaksoiselämä, Krzysztof Kieslowski (1991)

Tämä on mainittava Preisnerin vaikuttavan musiikin vuoksi. Lisäksi: Kieslowskin pyhä mutta saarnaamaton humanismi on varmasti ollut välttämätöntä maailmalle. Missä olisimme, jos meillä ei olisi eurooppalaisia elokuvia?

Fanny ja Alexander, Ingmar Bergman (1982)

Olen katsonut kahdesti joulun aikaan tämän tv-version. Muodon, tunnelman ja tematiikan kehittelyn funktionalistinen täsmällisyys yhdistettynä pinnan alla tapahtuvaan hahmottoman ja selittämättömän kuohuntaan herättää katsojassa ihmetystä ja elokuvantekijässä kunnioitusta. Tämä on tärkeällä tavalla tasapainottava elokuva siksikin, että minun on pakko uskoa, että sellainenkin elokuva, jossa on vahva tarina, voi olla hyvä.

La Dolce Vita, Federico Fellini (1960)

Fellinin rönsyilevä kerronta olisi väsyttävää, ellei se hetkittäin tiivistyisi sellaisiin täsmällisiin hetkiin kuten Mastroiannin esittämän miehen ja tytön viimeinen katse rannalla, ja kuviin kuten rannalla makaava valtava rausku. Fellinin vaivattomassa mutta suureellisessa ilmaisussa on jotain hieman kadehdittavaa. Se on hyvin elokuvallista.

Peili, Andrei Tarkovski (1975)

Kun elokuva loppui, minusta tuntui heti, että haluan katsoa sen uudestaan. En siksi, että olisin halunnut toistaa katsomiselämyksen, vaan samasta syystä kuin lehmä märehtii ruohonsa. Peili on Tarkovskinkin tuotannossa jollain tavalla ainutlaatuinen kristalli, puhtaasti elokuvallinen kokemus, jonka sisällön selostamisessa sanoin ei ole mieltä. Se avautuu vain katsomalla, mutta ei tyhjene siihen. Silti siinä ei ole mitään keinotekoista, vaikeaselkoista tai tarkoituksellisesti arvoituksellista.

Ohjaaja Peter Greenaway väitti vuosikymmenen alussa, että todellista elokuvaa ei ole vielä tehty. Jos niitä kuitenkin on tehty yksi - se on Peili.

Pieni mediakasvatusportaali

2010-01-02T21:37:00.008+02:00

Vuodenvaihteen kunniaksi päivitin Pienen mediakasvatusportaalini ulkoasun uudelle vuosikymmenelle. Portaaliin olen kerännyt niitä mediakasvatusmateriaaleja, joita olen itse ollut tekemässä. Samalta sivulta löytyvät mm. opinnäytetyö Videokamera koulutyössä, Elokuvakerronnan kolme perusasiaa -opas, käsikirjoituskortit ja uusi Kamerakynäpakka.

Kaikki materiaali on (melko) vapaasti käytettävissä!

Sinun aktivistisi eivät ole sinun

2009-12-29T23:25:00.018+02:00

Pohjalainen maatilan isäntä pyysi eläinaktivistia kertomaan, millaisissa oloissa kasvaneeseen sikaan hän olisi tyytyväinen - isäntä toimittaisi hänelle sellaista. Käynnissä oli suora A-talkin lähetys, aiheena eläinten huono kohtelu suomalaisilla tehotuotantotiloilla.

Oikeutta eläimille -yhdistyksen Anne Nieminen ei tarttunut syöttiin: hänestä eläinten kasvattaminen ruoaksi on lähtökohtaisesti väärin, eikä sitä voi oloja parantamalla korjata. Hän ei halunnut pohtia lihansyöjien puolesta, millaista olisi hyvä tuotanto - koska sellaista ei ole.

Mitä ihmettä Nieminen ajatteli, ajattelin! Hänellä oli sikamaisen hyvä tilaisuus määritellä eettisen eläintuotannon kriteerit suorassa lähetyksessä, valtakunnan ykköskanavalla, prime-time-aikaan. Hänellä oli tilaisuus astua pienen eläinaktivistien ryhmän edustajan saappaista koko lihaa syövän Suomen kansan edustajaksi, nostaa eläinaktivismin imago marginaalista kohti valtavirtaa! Mutta sitä hän ei tehnyt. Lihatuotanto ei saanut minkäänlaista myönnytystä. Eläinaktivismi vahvisti leimaansa marginaaliliikkeenä. Tilaisuus oli menetetty, ajattelin.

Minua harmitti.

Myöhemmin, kauan ohjelman jälkeen, Niemisen jääräpäisyys alkoi kuitenkin viehättää minua. Tai oikeastaan se herätti kunnioitusta. Aktivisti piti kiinni omasta periaatteestaan, vaikka varmasti tiesi, ettei se olisi parasta julkisuutta hänen edustamalleen asialle. Sellaista keskustelijaa on helpompi uskoa, etenkin aiheessa, joka on eri intresseistä tahmainen.

Silti, vasta eilen Sikatehtaat-blogia lukiessani ymmärsin, mikä minua todellisuudessa harmitti. A-talkin eläinaktivisti ajoi jääräpäisesti eläinten asiaa - ei minun asiaani. Minä kun haluaisin jatkaa lihansyöntiäni niin kuin ennenkin! Haluaisin ostaa paremmissa olosuhteissa tuotettua lihaa, jotta voisin perustella itselleni sen syömisen. En haluaisi opetella pois vanhoista tavoistani.

Minua harmitti, ettei kukaan ole noussut yhtä määrätietoisesti puolustamaan minun oikeuksiani syödä eettistä lihaa. Tai etten minä itse ole tehnyt niin. Niin - mitä olen tehnyt? Olen ostanut silloin tällöin luomumetvurstia lähikaupasta ja pari kertaa luomujauhelihaa siitä Lauttasaaren suuremmasta K-marketista, joka on sen verran kauempana, ettei sinne aina jaksa kävellä. Se on ilmeisesti ratkaisevasti vähemmän kuin eläinaktivistien panos, sillä en ole päässyt puhumaan siitä suoraan lähetykseen.

Siis: Kun aktivisti puhui televisiossa eläinten oikeuksista, minä mietin omiani.

Silti epäilen, että kategoriset vaatimukset eläintuotannon lopettamisesta eivät koskaan tule parantamaan tuotantoeläinten hyvinvointia niin paljon kuin maltillisemmat toiveet paremmista kasvatusolosuhteista.

Mutta se taas ei ole aktivistien syy - vaan minun.

(Ylläoleva kuva on Lars von Trierin dokumenttielokuvasta Viisi Kampitusta, jossa ohjaaja Jörgen Lethin piti kuvata kuuluisa lyhytelokuvansa Täydellinen ihminen uudelleen viisi kertaa eri sääntöjen mukaan. Yltäkylläinen ruokailukohtaus kuvattiin kamalimmassa Lethin tietämässä paikassa, Mumbain slummissa.)

Mitä meistä tuli

2009-12-26T21:17:00.017+02:00

Tämä on selvästi Idols-sukupolven tuotos. Siis 1980-luvulla syntyneiden ja laman alla kasvaneiden, joiden unelmat ovat karanneet kauas todellisuudesta. Heillä on kova usko siihen, että mitä tahansa voi oppia matkimalla ammattilaisia.

Leena Virtasen elokuvakritiikki Helsingin Sanomissa oli varmasti yksi syksyn odotetuimmista elokuvakritiikeistä. Ei ehkä maailmanlaajuisesti eikä kansallisesti, mutta luulisin, että Miika Ullakon ja muiden Misty Friday Films -harrastajaryhmän jäsenten uteliaisuus täytti isommankin tarpeen. Takana oli kolme vuotta intohimoista elokuvantekoa taskurahoilla ja edessä aika historiallinen Mitä meistä tuli -harrastajaelokuvan elokuvateatteriensi-ilta.

Sikäli on harmi, että tämä Virtasen odotettu kritiikki oli niin hölmö ja huolimattomasti ajateltu.

Mitä meistä tuli on elokuva, josta voi perustellusti sanoa monenlaista, mutta sukupolvien yli heitetty vihjaus että tekijät olisivat olleet liikkeellä katteettomin haavein, kuuluisuuden janossa ja vailla itsekritiikkiä, on paitsi vähän epäreilu myös epätosi. Sen näkee katsomalla elokuvaa: Mitä meistä tuli on tehty ahkerasti, kunnianhimoisesti, sydämellä - ja kokonaan ilman palkkaa. Mahdollisen esikuvien matkimisen lisäksi takana on vuosikausia kovaa työtä. Se, että elokuva lopulta päätyi Finnkinon valkokankaalle, oli ehkä alussa unelma, mutta kovin todelta se nyt näyttää.

Mitä Virtanen sitten tarkoitti? Ehkä Idols-tuomarisukupolven edustajan kädessä oli vasara - silloin kaikki näyttää nauloilta.

Itse pidin kovasti saman tekijäryhmän edellisestä pitkästä elokuvasta Graffiti meissä. Kirjoitin siitä näin:

Juuri tekijöiden ennakkoluulottomuus, into ja välinpitämättömyys totuttuja tekemisen kaavoja kohtaan tekivät tästä leffasta niin mainion. Todennäköisesti ne myös tekivät siitä ylipäänsä mahdollisen.

En olisi pannut vastaan, jos se (Graffiti meissä) olisi rohjennut kulkea hieman kauemmas tutusta tarinastaan, ollut mietiskelyiltään hieman monitasoisempi ja johtopäätökseltään uskaliaampi, mutta yhtä kaikki: elokuva on hyvä. Etenkin näyttelijätyön välittömyys ja tarinan monet omaehtoiset kohtaukset vakuuttivat. Uskon, että suuri kiitos tästä kuuluu Miika Ullakon hurjalle draiville ohjauksessa ja ideoinnissa.

Pitkälti samat huomiot pätevät tähän uuteen leffaan. Muutamia varauksia haluan kuitenkin jättää.

Mitä meistä tuli on mittakaavaltaan edeltäjäänsä isompi elokuva. Siksi siinä häiritsee edeltäjäänsä enemmän se, että tilanteiden ja henkilöiden läpi juostaan välillä hengästyttävällä tahdilla. Tässäkin elokuvassa olisin kaivannut tarkempia havaintoja, perusteellisempia pohdintoja ja tuoreempia avauksia. Mielisairaala, vankila ja järjestäytynyt rikollisuus tuntuvat monin paikoin nopeasti maalatuilta lavasteilta, joihin uskominen on pelkästään katsojan hyvän tahdon varassa. No, hyvä tahto on uusiutuva luonnonvara, mutta vastineeksi olisin halunnut enemmän kuin melko tavanomaisia tunne-elämyksiä.

Välitön ja tuore näytteleminen kulkee taas mukana elokuvan alusta loppuun. Mutta toisin kuin edeltäjässään, tässä se myös keskeytyy jatkuvasti - lähinnä venäläisten gangstereiden tarinaan liittyvissä kohtauksissa. Täältä blogin takaa voi vain arvailla syitä, mutta vaikuttaisi siltä, että Ullakon villi ohjaus on tarttunut parhaiten oman sukupolven näyttelijöihin.

Monessa kohdassa elokuva jää käsikirjoituksensa vangiksi: tuntuu kuin arkiset, hyvin näytellyt ja ohjatut roolihahmot olisivat pudonneet kaninkolosta outoon tarinaan, joka vie heitä mukanaan kohtauksesta toiseen. Lavasteet tulevat taas mieleen, jossain hyvin ei-konkreettisessa merkityksessä.

Mutta kaikkina niinä hetkinä, kun Mitä meistä tuli on vireessä, se rokkaa tavalla, jota elokuvateattereissa liian harvoin näkee. Ehkä se, että koko kuvausryhmä on uskonut elokuvansa tärkeyteen, näkyy kohtauksissa energiana, jota ei saa rahalla. Katsomoon välittyy puhdasta taiteen tekemisen iloa - kuin hyvällä keikalla.

Suurin kiitos kuulunee kuitenkin ohjaaja Ullakolle, joka on selvästi aivan poikkeuksellinen tapaus. Epävireisten kohtausten joukossa on paljon elokuvallisia kristalleja, joista hienoimpana jäi mieleen Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -kappaleen käyttö elokuvan pohjustamiseen introssa ja myöhemmin metafyysisenä levähdyspaikkana tarinan kiireisimmässä kohdassa. Tai liitutaululle piirretty unelma, tulevaisuuden käsikirjoitus. Näissä kristalleissa tarinankerronta muuttui elokuvakerronnaksi.

Elokuvassa on rönsynsä, epätasaisuutensa, ylipituutensa ja hölmöytensäkin, mutta luulen silti, että pahinta mitä sille olisi voinut tapahtua, olisi ollut ammattituottajan ja elokuvasäätiön kultainen kosketus.

Edellinen elokuvateatterissa näkemäni kotimainen uutuus oli Dome Karukosken Kielletty hedelmä. Sen Mitä meistä tuli pesee mennen tullen. Karukosken kiiltokuvitelma ei edes yrittänyt olla totta, eikä siksi minkäänlaista totuutta tavoittanutkaan. Kun käsikirjoittaja, tuottaja, rahoittajat ja ohjaaja ovat kukin vuorollaan karsineet kiinnostavasta teemasta kaikki kulmat, on lopputulos luontevaa jatkoa vain ennen elokuvaa esitettävälle ylipitkälle ja äärimmäisyyksiin asti laskelmoidulle mainospotpurille. Tai Katja Kallion, Neil Hardwickin ja Jarkko Hentulan Jos rakastat -trailerille, joka varmasti juuri Mitä meistä tuli -näytöksessä näytti erityisen naurettavalta.

Sellaista kohtaloa en toivoisi Ullakon visioille tulevaisuudessa. Enkä elokuvayleisölle.

Paluu tulevaisuuteen - haja-ajatuksia Tallinnasta

2009-12-15T15:25:00.011+02:00

Haja-ajatuksia Suomen, Saksan ja Viron välisestä nuorisotyöseminaarista Tallinnasta:

1. Tallinkin asiakaspalvelijoiden koulutuksessa lienee käytetty materiaalina Speden rautakauppasketsejä.

2. Lapsille ja nuorille yhteiskunta näyttäytyy ensimmäisenä median kautta, median muodossa, mediassa. Siksi pitää ottaa huomioon kaksi asiaa: 1) Yhteiskunnan kuva ja toimintatavat mediassa ovat merkityksellisiä. 2) Osallistumisen yhteiskuntaan pitää tapahtua myös median tasolla.

3. "The market is conversation"

IT-mies Henrik Roonemaa piti tehokkaan luennon digitaalisen median uusista trendeistä ja tulevaisuudesta. Ei mitään uutta sinällään, mutta Henrik argumentoi hyvin sen, miten netti jo nyt on enemmän kuin väline - se on osa elämistä itseään, ympäristö ja osa elämäntapaa sellaisenaan. Verkko, kaikissa muodoissaan, on ennen kaikkea kommunikaatiota, keskustelua.

Meitä Facebookin ahkeria käyttäjiä ilahdutti ajatus, että esim. Facebookin kieltäminen työpaikalla saattaa heikentää työtehoa. Ei niinkään katoavien kontaktien takia, vaan siksi, että ihmisen tapa olla maailmassa häiriintyy. Miltä tuntuisi, jos meitä kiellettäisiin keskustelemasta työtovereidemme kanssa työpäivän aikana? Hetkinen - niinhän tehtiin, kun olimme koulussa...

Toimistossa on hyvä olla ikkuna. Siitä näkee ulos ja työntekijä voi kokea olevansa edelleen osa maailmaa, vaikka onkin hetkellisesti vangittuna epätilaan. Sitä paitsi, silmien kautta valo pääsee aivoihin ja se tuntuu hyvältä.

Henrik muistutti myös netinkäyttäjien jatkuvasti lyhenevästä keskittymiskyvystä, attention spanista, joka perstuntumatilaston perusteella on nykyään noin pari minuuttia. Sen verran youtube-klippi voi kestää ennen kuin käyttäjä hyppää seuraavalle sivulle. Ilmiö on perinteisesti huolestuttanut setiä, tätejä ja opettajia: nuoriso ei enää jaksa keskittyä mihinkään syvälliseen! Sivistys tuhoutuu!

Tämä näyttää tietysti kammottavalta, jos vertaamme netin sisältöjä kirjoihin ja elokuviin. Verkkoa on kuitenkin mielekkäämpää arvioida vertaamalla sitä toriin tai keskusteluun. Kumpikaan näistä ei ole ympäristö, jossa olisimme vapaaehtoisesti hiljaa paikallamme paria minuuttia kauempaa. Haluamme katsoa ympärillemme, koskea, kokeilla, kommentoida, keskustella ja vuorovaikuttaa. Parissa minuutissa illuusio vuorovaikutuksesta katoaa, muutumme osallistujasta katsojaksi.

Tätä voi pitää nettiviestinnässä haasteena, mutta ennen kaikkea vuorovaikutteisuus on netin vahvuus. Ovathan juuri torit ja keskustelut länsimaisen demokratiamme perusta!

Nuoriso lukee edelleen kirjoja ja katsoo elokuvia, vaikka ne vaativat keskittymistä. Siksi torin laidalle tarvitaan edelleen kirjastoja ja elokuvateattereita, joissa voi irtautua ajan virrasta ja pysähtyä jonkin ääreen. Jos asiaa katsoo arkkitehtuurin kannalta: molemmat ovat välttämättömiä - toria ei ole ilman sitä ympäröiviä tiloja ja tilat muodostavat keskelleen torin.

4. Netti ilmiöineen muistuttaa vanhaa kyläyhteisöä. Kaikki on julkista, tiedämme toisistamme kaiken. Sekin mitä emme tiedä, liikkuu huhuina. Kuten vanhassa maailmassa, ihmiset vuorovaikuttavat toistensa kanssa suoraan, eivät keskitettyjen medioiden tai auktoriteettien kautta. Samaan aikaan netissä on kaikki modernin maailman hienoudet: moniarvoisuus, sananvapaus ja kansalaisuus (erotuksena alamaisuuteen).

Verkon muodostama maailmankylä noudattaa yhtä aikaa sekä teollisen että esiteollisen yhteiskunnan sääntöjä, hyvine ja huonoine puolineen. Netti on paluu tulevaisuuteen.

Elokuvakerronnan kolme perusasiaa

2009-10-22T12:14:00.010+03:00

Viime keväänä ryhmä mediasta kiinnostuneita nuoria pyysi minua pitämään päivän mittaisen pikakurssin videokuvaamisen perusasioista. Ensin ajattelin tehtävän olevan helppo. Olenhan harrastanut ja työskennellyt elokuvan parissa toistakymmentä vuotta, saanut alan koulutuksen ja opettanutkin.

Seuraavana yönä en kuitenkaan saanut unta. Tajusin, että minulle ei ole koskaan tällaisia perusasioita opetettu, enkä tiennyt, mitä ne olisivat. Olin kyllä aina ollut kiinnostunut elokuvan teoriasta ja pohtinut paljon elokuvaamisen filosofisia kysymyksiä. Mutta perusasiat... mitä ne ovat?

Useimmat elokuva- ja videokurssit keskittyvät hyvin pinnallisiin sääntöihin ja teknisiin yksityiskohtiin, jotka ovat usein samassa suhteessa elokuvaan kuin riviväli on kirjallisuuteen. Suojaviiva, kuvakokojärjestelmä, kultainen leikkaus, hyppyskarvi, liikkeestä leikkaaminen ja master-kuva ovat elokuvakerronnan kannalta toissijaisia käytännöllisiä tai esteettisiä keksintöjä. Ne ovat osa epävirallista sääntökokoelmaa, jonka tarkoitus on tehdä elokuvan tekemisestä tai sen katsomisesta helpompaa. Ne ovat ehkä tärkeitä, mutta eivät varmasti perusasioita.

Peruskoulun elokuvakasvatus on laadukasta. Se keskittyy kuitenkin lähinnä näytelmäelokuvaan, vaikka suurin osa liikkuvasta kuvasta on nykyään kaikkea muuta. Harvasta meistä tulee elokuvaohjaajaa, mutta melkein jokainen päätyy joskus kuvaamaan arkipäivän tilanteita, bileitä, häitä, hautajaisia tai lomamuistoja videolle. Melkein jokaisella on kännykkäkamera taskussaan. Mitä perusasioita kännykkäkuvaajan pitäisi tuntea? Mitä ovat ne lainalaisuudet, jotka vaikuttavat aina, kun elokuvaa tehdään – riippumatta siitä, onko kyseessä näytelmäelokuva, dokumentaari, ajankohtaisinsertti, lomavideo tai videoblogi? Miten elokuva toimii?

Vastauksen löytääkseni tein tutkimusmatkan elokuvan historiaan. Otin matkakumppaneiksi muutamia minua viisaampia (ja vanhempia) miehiä: Lumièren veljekset, Vertovin, Kulesovin, Eisensteinin, Bressonin ja Tarkovskin. Matkasimme yhdessä aivan alkuun, maailman ensimmäisiin elokuviin. Ja katso, siellä ne olivat – perusasiat, siististi pinossa.

Pidin kurssin. Arvelin olevani oikeilla jäljillä, kun eräs jo paljon videokuvausta harrastanut lukiolaistyttö huudahti:

"Nyt mä vasta ymmärrän, mistä kaikessa on kysymys!"

Nyt paljastan sen myös teille. Elokuvakerronnan kolme perusasiaa ovat:

Elokuva ei kerro, se näyttää
Elokuvaaminen on ajan ja tilan rajaamista
Leikkaukset luovat merkityksiä

Tässä oppaassa kerron, mitä nämä perusasiat tarkoittavat, ja miten niitä voi oppia ymmärtämään ja hyödyntämään.

Opas jakautuu kahteen osaan: teoriaan ja harjoituksiin. Teoria on tarkoitettu virikkeeksi niille, jotka opettavat tai itse opiskelevat. Miten ja mitä siitä jaetaan opetettavien kanssa, riippuu oppilaiden iästä, kokemuksesta ja opettajan omasta harkinnasta. Heille tämän oppaan varsinainen anti on sarja pedagogisia harjoituksia, jotka avaavat elokuvan lainalaisuuksia käytännön kokeilemisen ja omien oivallusten kautta.

llman elokuvan perusasioiden ymmärtämistä syntyy vain elokuvaa, jonka merkityksiä tekijä itse ei hallitse. Syytä ymmärrykseen kuitenkin olisi, koska elokuva on uusi kirjallisuus; se on väline, joka vaikuttaa kaikilla elämänalueilla politiikasta vapaa-aikaan. Eikä se ei ole vain viihdettä tai taidetta, vaan kulttuurimme rakennusaine, josta todellisuus yhä suuremmalta osin rakennetaan. Tai vähemmän juhlallisesti: Käytämme yhä enemmän aikaa tavallisten ihmisten tekemien videoiden katsomiseen. Mitä parempia ne ovat, sen parempi meille.

Elokuvaa on joskus pidetty kirjallisuutta alempiarvoisena, muun muassa siksi, että se jättää vähemmän tilaa mielikuvitukselle. Tämä ei kuitenkaan kerro itse elokuvasta vaan siitä, miten elokuvaa yleensä tehdään – ja miten elokuvan tekemistä opetetaan.

Tämä opas kertoo elokuvasta niin kuin minä sen ymmärrän. Toivottavasti näistä ajatuksista on iloa sekä ihmisille että elokuville!

Media on koulussa mahdollisuus ja velvollisuus

2009-09-14T23:08:00.006+03:00

Lastenpsykologi Riitta Martsola kirjoitti tänään Helsingin Sanomissa ongelmista, joita media aiheuttaa koulussa.

"Minna-Riitta Luukan tuoreen tutkimuksen perusteella suomalaisten opettajien tiedetään olevan haluttomia käyttämään "Meseä", Facebookia tai muita mediasovelluksia oppilaiden kanssa. Onko tämä käsitettävä vanhakantaiseksi suhtautumiseksi, opettajan vaikeudeksi hahmottaa ja jakaa oppilasyhteisön kanssa muuttunutta maailmaa?
Jos koulun mediavälineet eivät palvele koulun tavoitteita, opettajat eivät niistä voi innostua. Kun nettiestot, suodattimet ja muut opettajaa tukevat tekniset ratkaisut puuttuvat, moni opettaja on neuvoton ja asiasta on vaikea puhua.
Atk-luokkaan päästyään nuoret helposti irtoavat koulumaailman säännöistä ja tavoitteista, hakeutuvat koneilla alaikäisille kielletyille sivuille tai väkivaltaisille pelisivuille ja tulevat rauhattomiksi."

Opettajien haluttomuus olla läsnä verkkoyhteisöissä kuvaa minusta koulun yleistä haluttomuutta liittyä ympäröivään yhteiskuntaan. Kuten tässäkin kirjoituksessa, usein perusteluiksi löydetään turvallisuuteen liittyviä tekijöitä. Esimerkiksi: koulualueelta poistuminen koulupäivän aikana on ilman opettajan valvontaa kiellettyä, koska näin voidaan taata oppilaiden turvallisuus.

Hyvä, ymmärrän perustelut. Entä jos koko koulun toiminta nojaisi siihen, että oppilaat vuorovaikuttavat ympäristönsä kanssa? Ehkä silloin ongelmaa ja ratkaisua katsottaisiin aivan eri tavalla. Koska vanhoista tavoista voi olla muuten vaikeaa päästä eroon, kannattaisi media nähdä mahdollisuutena muuttaa koulun rakenteita.

Mediaa on helppoa ja mahdollista käyttää oppimisen välineenä. Esimerkiksi (video)kamerat ovat nimenomaan havainnoimisen ja tiedon rakentamisen välineitä. Wiki-tyyppiset ympäristöt sopivat yhteistyöhön monissa tapauksissa paljon paremmin kuin sakset ja kartonki. Käytetyt menetelmät ja toimintatavat siirtyvät kokemukseni mukaan myös vapaa-ajan harrastuksiin. Kysymys ei ole vain siitä mitä media voi tehdä koululle, vaan mitä koulu voi tehdä medialle.

Salattujen elämien tekijät ovat kaikki entisiä peruskoululaisia. Samoin Big Brotherin. Mediakasvatus ei tarkoita vain sitä, että oppilaista kasvatetaan mediaan kriittisesti suhtautuvia kuluttajia. Hyvässä mediakasvatuksessa oppilaista kasvaa ihmisiä, jotka suhtautuvat mediaan, sen sisältöihin ja sen parissa toimimiseen vakavasti. Se, mitä sanotaan perusopetuksen opetussuunnitelmassa, pätee myös siihen osaan yhteiskunnasta, joka tapahtuu mediassa:

"Perusopetuksen on annettava mahdollisuus monipuoliseen kasvuun, oppimiseen ja terveen itsetunnon kehittymiseen, jotta oppilas voi hankkia elämässä tarvitsemiaan tietoja ja taitoja, saada valmiudet jatko-opintoihin ja osallistuvana kansalaisena kehittää demokraattista yhteiskuntaa. --

Yhteiskunnan jatkuvuuden varmistamiseksi ja tulevaisuuden rakentamiseksi perusopetuksen tehtävänä on siirtää kulttuuriperintöä sukupolvelta toiselle, kartuttaa tarvittavaa tietoa ja osaamista sekä lisätä tietoisuutta yhteiskunnan perustana olevista arvoista ja toimintatavoista. Sen tehtävänä on myös kehittää kykyä arvioida asioita kriittisesti, luoda uutta kulttuuria sekä uudistaa ajattelu- ja toimintatapoja."

Onko oikein, että Ylen maksuja korotetaan?

2009-09-13T13:58:00.015+03:00

Helsingin Sanomat kysyy tämän päivän lehdessään Päätoimitus-raadilta, onko oikein, että Ylen maksuja korotetaan automaattisesti.

Ilta-Sanomien päätoimittaja Tapio Sadeoja vastaa jyrkästi ei. Korotusautomaatit eivät Sadeojan mukaan kannusta tehokkuuden lisäämiseen. Hänestä korotukset eivät olisi edes tarpeellisia, ellei Yle aggressiivisesti tunkeutuisi uusille markkinoille.

Samaa moitetta ovat kuluneen vuoden aikana esittäneet muutkin media-alan vaikuttajat, mm. Sanomalehtien liiton puheenjohtaja Mikael Pentikäinen, jonka mukaan Yle toiminnallaan kaventaa viestinnän moniarvoisuutta ja kaupallisten toimijoiden elintilaa.

Nämä väitteet eivät ole tuntuneet istuvan arkikokemukseeni. Päinvastoin on näyttänyt siltä, että media-ala on kasvanut niin vauhdikkaasti, että Yle ei pysy perässä. Katsotaan mitä Google sanoo:

Sekä Sadeoja että Pentikäinen ovat Sanoma-konsernin leivissä. Vuodesta 2000 vuoteen 2008 Sanomien liikevaihto on kasvanut 1,4 miljardista yli 3 miljardiin euroon. Samassa ajassa Ylen liikevaihto on kasvanut 361 miljoonasta nykyiseen 380 miljoonaan euroon. Ylen kasvu on ollut siis 19 miljoonaa euroa - eli noin sadasosan Sanomien kasvusta.

Sanomien kasvuun on toki vaikuttanut media-alan omistajuuden keskittyminen. Pelkästään siitä ei kuitenkaan ole kyse: Suomen koko joukkoviestinnän liikevaihdon on arvioitu kasvaneen 3,5 miljardista (2000) noin 4,3 miljardiin (2007), eli noin 23 prosenttia. Ylen vastaava kasvu on ollut noin 5 prosenttia.

(Kuvaaja esittää eri media-alan toimijoiden vuosittaista liikevaihtoa miljoonissa euroissa. Luvut olen kerännyt sunnuntai-iltapäivän googlettamisella eri lähteistä ja niissä saattaa olla pieniä epätarkkuuksia.)

Sadeojan spekulaatiot tehokkuudesta eivät myöskään ihan pidä vettä. Viimeisten vuosien aikana Yle on kääntänyt toimintansa tappiollisesta voitolliseksi - ja ilmeisesti samalla onnistunut laajentamaan toimintaansa.

Media-alan kaupalliset toimijat ovat peräänkuuluttaneet keskustelua julkisen palvelun roolista. Näinköhän sitä käydään?

Kouluruokailu ei ole julkinen asia

2009-09-06T13:16:00.016+03:00

Viime viikolla hätkähdytti suomalaisten turkistuottajien koko sivun ilmoitus Iltasanomissa. Raflaavassa mainoksessa peloteltiin eläinoikeusaktivistien maailmanlopun tavoitteilla ja kerrottiin, että suomalaisella turkistilalla eläimillä on hyvä olla. Mainos levisi vauhdikkaasti myös netissä, esim. Facebookissa.

Tämän päivän (6.9.2009) Hesarissa Turkistuottajien viestintäjohtaja Päivi Mononen-Mikkilä puolusti kampanjaa ja siinä esitettyjä faktoja.

Olen Mononen-Mikkilän kanssa oikeastaan hyvin samaa mieltä. En toki usko sanaakaan Päivin puheista, mutta minusta on hienoa, että turkistuottajat astuvat tällä tavalla julkiseen keskusteluun oman agendansa ja totuutensa kanssa, kritiikille ja vastalauseille alttiiksi. Monestihan tehdään juuri päinvastoin: julkisuudessa ollaan hiljaa kiillotetun kuvan takana, mutta pöydän alla lobataan lainsäädäntöä tavalla, joka ei kestä päivänvaloa.

Huolestuttavaksi tällainen propaganda muuttuu vasta sitten, kun siitä tehdään virallista opetusmateriaalia. Tässä on onnistuttu turkistuottajien naapurissa, Finfoodissa, jossa edistetään suomalaisen elintarviketeollisuuden asioita.

Finfood on nimittäin saanut oman oppimateriaalinsa Opetushallituksen ylläpitämään Edu.fi-portaaliin. Materiaaliin sisältyy mm. videoita, joissa esitellään suomalaisen maatilan elämää varsin erikoisessa valossa. Katsokaapa itse miltä näyttää vaikkapa kanan elämä ennen ruokapöytään joutumista:

(Lisää videoita löytyy täältä.)

Kuva on, jos ei muuta, ainakin hyvin erilainen kuin pari vuotta sitten mediaan levinneissä videoissa, jotka oli kuvattu salaa suomalaisilla tiloilla:

Kuinkahan moni opettaja on näyttänyt oppitunnillaan molemmat totuudet? Opetushallituksen portaali ei siihen ainakaan kannusta.

Ruoka on muutenkin kuuma peruna kouluissa. Viime viikolla uutisoitiin, että suomalaisissa kouluissa syödään mm. puolalaisia vakuumipakattuja kuorittuja perunoita. Vaikea arvioida, kummat närkästyivät enemmän, Finfoodin edustama maaseudun ruokateollisuus vai lähiruokaa kannattavat vihreät kaupunkilaiset.

Kouluruokailu ei ole julkinen asia. Sellaisen kuvan voisi saada tapahtumasarjasta, joka käynnistyi, kun Nuorten Ääni -toimituksen toimittaja, lukiolainen Rosa Kettumäki yritti viime keväänä selvittää, mistä ja millaisista oloista helsinkiläisten kouluruokien raaka-aineet tulevat. Valmistuksesta vastaava kaupungin liikelaitos Palmia kieltäytyi antamasta tietoja viivyttelyn ja harhautusten jälkeen. Miten kaikki tapahtui, selviää A-studiossa esitetystä insertistä.

Kun juttua suunniteltiin, eräs arvostamani toimittaja naurahti, että kouluissa on ollut tapana neuvoa "syömään kaikkea, mitä Valio valmistaa". Nyt kun on siirrytty kilpailuyhteiskuntaan, ja sopassa on useampi lusikka, tämä ei tietenkään enää päde. Yhtäkaikki, valta näyttäisi edelleen olevan teollisuudella. Ja koulu näyttäisi seuraavan mieluummin valtaa kuin opetussuunnitelmaa.

Totuus ei ole kenenkään hallussa. Sitä lähestyttäessä kannattaa kuitenkin käyttää apuna nuoria, eli koululaisia ja opiskelijoita. Toisin kuin teollisuus, poliitikot tai me vääjäämättä keski-ikäistyvät toimittajat ja pedagogit, nuoret eivät vielä ole sotkeutuneet omiin intresseihinsä kuin kuutti verkkoon. He ovat yhteiskunnallisesta asemasta vapaita ja siksi meitä lähempänä totuutta.

Harrastajaelokuvalle löytyi elokuvatarkastamosta vierashuone

2009-09-06T11:52:00.006+03:00

Kesäkuussa Valtion elokuvatarkastamo lähetti tiedotteen, jonka mukaan monien suomalaisten elokuvaharrastajien pitäisi alkaa maksaa 800 euron vuosittaista valvontamaksua omien elokuviensa levittämisestä. Tiedote vahvisti myös kuvaohjelmalain tulkinnan synkkää pohjavirettä: tavallisten ihmisten netissä levittämiä kotivideoita kohdellaan lain edessä samalla tavalla kuin ammattimaista, kaupallista elokuvatuotantoa.

Nyt käsky on otettu takaisin: Harrastajaelokuva on harrastustoimintaa ja laista löytyy sille oma pykälä - ehkä sattumalta, mutta kuitenkin. Miten tarkastamon mieli muuttui?

Kun elokuvatakastamon tiedote kesällä tuli, soitin ylitarkastaja Maarit Pietiselle tehdäkseni blogiini aiheesta perusteellisen selvityksen siitä, mitä elokuvaharrastajalta jatkossa odotetaan. Odotukset naurattivat myös ylitarkastajaa. Sovimmekin vielä samassa puhelinkeskustelussa, että syksyn alussa kokoonnutaan nauramaan saman pöydän ääreen: elokuvatarkastamo, elokuvaharrastajat ja lainsäätäjät.

Pöytää ei kirjaimellisesti ollut, kun elokuvatarkastamon vanhaan elokuvasaliin oli viime maanantaina koottu tuoleista rinki, johon mahtui kymmenkunta harrastajaelokuvan asiantuntijaa. Edustettuina olivat elokuvatarkastamon lisäksi mm. Findie ry, Pixoff, DVoted, Koulukino ja lainvalmistelusta vastaava Opetusministeriö.

Neuvottelun jännittävistä käänteistä ei ole dekkariksi. Esittelykierroksesta lähtien kaikille oli selvää, että olimme yhteisellä asialla ja kaikki olivat siitä jokseenkin samaa mieltä. Ratkaisukin oli jo oikeastaan valmiina, sillä sitä oli sivuttu jo aiemmin mainitussa puhelinkeskustelussa. Kuvaohjelmalain neljäs pykälä nimittäin rajaa tarkastusvelvollisuuden ulkopuolelle mm. sivistyksellistä tarkoitusta ja harrastustoimintaa varten valmistetut elokuvat. Tähän asti tämän on ymmärretty tarkoittavan elokuvien sisältöä, esimerkiksi askarteluvideoita tai matkailuohjelmia. Nyt, kun perustelut oli lyöty (vertauskuvalliseen) pöytään, elokuvatarkastamo oli valmis tekemään rohkean mutta järkevän linjauksen: harrastajelokuva on tehty harrastustoimintaa varten.

Mitä tästä tulkinnasta sitten seuraa? Muutamia asioita:

1) Harrastajaelokuvaa ei tarvitse tarkastuttaa tai ilmoittaa K-18-elokuvaksi. Elokuva ei siis saa ikärajaa, eikä sen levittämistä vahdita elokuvatarkastamossa. Tarkastus- tai valvontamaksuja ei tarvitse maksaa.

2) Jos haluaa noudattaa lakia, harrastajaelokuva on kuitenkin ilmoitettava elokuvatarkastamon rekisteriin. Se on tietysti tekijälle pieni vaiva, mutta bonuksena pääsee Elonetin julkiseen elokuvarekisteriin. Ilmoitusohjeet löytyvät täältä.

3) Ilmoituksen perusteella tarkastamo voi pyytää elokuvan tarkastettavaksi, jos näyttää siltä, että neljäs (vapauttava) pykälä ei toteudu. Näin voisi tapahtua esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, että hyvin väkivaltaista elokuvaa levitettäisiin niin, että se päätyisi lasten nähtäväksi. Millainen linja tulee olemaan, jää nähtäväksi.

4) Periaatteessa laki ja sen tulkinta koskee kaikkea netissä julkaistavaa liikkuvaa kuvaa. Lomavideotkin - esimerkiksi edellisten merkintöjeni lyhyet klipit - pitäisi ilmoittaa tarkastamoon. Käytännössä näin ei tule tapahtumaan, eikä kukaan siihen tule kannustamaan. Eikä se kannatakaan, edes protestihengessä. Laki on sellainen kuin on, huono, eikä elokuvatarkastamo voi siihen vaikuttaa. Uusi laki on tulossa.

5) Neljännen pykälän uusi tulkinta ei kuitenkaan ratkaise kaikkia ongelmia. Jos harrastajaelokuvansa tarkastuttaa, sitä levittäessään pitää edelleen valvoa katsojien ikää, myös netissä. Jää elokuvasivustojen ylläpitäjien ja historian arvioitavaksi, onko tämä mahdollinen vaatimus. Ja edelleen, jos ilmoittaa elokuvansa ilman tarkastusta K-18-elokuvaksi, joutuu maksamaan vuosittaista 800 euron valvontamaksua. Niin ei siis kannata tehdä.

Kaikki tämä on väliaikaista.

Opetusministeriössä valmistellaan nimittäin jo kiivaasti kokonaisuudistusta, jonka tarkoitus on siirtää VHS-vuosina säädetty laki internet-aikaan. Maanantaina pidetyn tapaamisen ansiosta uutta lakia valmistelevaan asiantuntijaryhmään kutsuttiin myös harrastajelokuvan edustaja. Pidän teidät ajantasalla siitä, miten asia etenee.

Tarinan opetus siis on: Asioihin voi toisinaan vaikuttaa. Puhelin, blogi ja rakentava asenne ovat hyviä apuvälineitä.

Suuri lomavideouudistus, osa 4: Kuvausta sokkona

2009-07-21T11:04:00.003+03:00

Tähän mennessä tapahtunutta:

Matkapäivä 15/20
maanantai 20.7.2009

Kameran näytön kuva ei koskaan tullut takaisin. Kuvaan siis loppumatkan ilman mitään perusteltua näkemystä siitä, millainen kuvan rajaus on. Erityisesti zoomaus tuottaa vaikeuksia: labradorinnoutajan sijasta osuin pensaaseen.
Tässä viimeisen patikointipäivän parhaat osumat:

Hotellihuoneessa. Lauterbrunnen, Sveitsi. Klo 10:27.

Tekstiviesti. Hinteres Lauterbrunnental, Sveitsi. Klo 13:37.

Perhospolku. Hinteres Lauterbrunnental, Sveitsi. Klo 14:00.

Lakanat. Hinteres Lauterbrunnental, Sveitsi. Klo 15:26.

Pingviinivitsi. Hinteres Lauterbrunnental, Sveitsi. Klo 14:26.

Miten vitsi jatkuu? Se se selviää Twin Peaksin kakkoskauden jaksosta nro 18. Matka sen sijaan jatkuu Solothurniin, jossa vietämme päivän Annen ystävän luona ja jatkamme sitten junilla ja laivalla kotiin.

Suuri lomavideouudistus, osa 3: Alpit

2009-07-17T23:14:00.013+03:00

Tähän mennessä tapahtunutta:

Matkapäivä 10/20
keskiviikko 15.7.2009

Sateella (Voisko joku astua mun kenkiin?) Trin, Sveitsi. Klo 10:56.

St. Moritzista lähdimme junalla kohti seuraavaa etappia Grimselpassin solaa keskellä Sveitsiä. Koska juna kulki Reinin yläjuoksun viehättävää jokilaaksoa pitkin, päätimme tehdä pienen vaihtoyhteyden kävellen. Siihen, mihin juna käyttää 7 minuuttia, ihminen käyttää 4 tuntia. Aluksi satoi.

"Sori! Nyt on vähän kiire..." Versam, Reinin jokilaakso, Sveitsi. Klo 14:17.

Facebookissa on ryhmä "Sori! Nyt on vähän kiire...", johon lähetetyissä kuvissa ihmiset makaavat mahallaan erilaisissa ympäristöissä. Matkan varrella olemme pohtineet mahdollisuuksia laajentaa projektia elokuvataiteen puolelle. Tässä ensimmäinen harjoitus.

Harrastuksesta kertoo myös Aamulehti: Miksi he makaavat kadulla?

Etana. Versam, Reinin jokilaakso, Sveitsi. Klo 16:13.

Olen koko matkan pohtinut paljon maisemien kuvaamista. Toisaalta se tuntuu tällaisella matkalla jollain tavalla välttämättömyydeltä, toisaalta siitä tulee aina vähän likainen olo. Olen yrittänyt keksiä monenlaisia jekkuja piilottaa maisemia kuviin, joissa etualalla tapahtuu jotain aivan muuta. Etanaidean sain alunperin jo Baijerissa, mutta siellä se jäi toteuttamatta. Toimiakseen tämä konsepti tosin vaatisi monta minuuttia pitkän kuvan ja jalustan.

Sano jotain! Versam, Reinin jokilaakso, Sveitsi. Klo 16:42.

Matkapäivä 11/20
torstai 16.7.2009

Seuraavat kaksi yötä vietimme Grimselpassin solassa parintuhannen metrin korkeudessa. Sola on tärkeä liikenneväylä Alppien yli - kesäisin. Talvisin lunta sataa parhaimmillaan 16 metriä lunta ja tie on suljettu.

Anne juo vuoristopurosta. Sidelhorn, Sveitsi. Klo 16:20.

Torstaina kävimme Annen kanssa retkeilemässä Oberaarsee-patojärvellä, johon laskee vesi pienestä jäätiköstä. Takaisin hotellille patikoimme noin seitsemän kilometrin reitin 2764-metriä korkean Sidelhorn-huipun kautta. Vastustamaton himoni kuvata maisemia purkautui tässä vain hieman järjestetyssä otoksessa.

Sammakkovideo. Sidelhorn, Sveitsi. Klo 15:39.

Elossa. Sidelhorn, Sveitsi. Klo 17:15.

Matkapäivä 12/20
perjantai 17.7.2009

Sumussa. Grimselpass, Sveitsi. Klo 10:56.

Grimselpassista lähdimme kohti Lauterbrunnentalia, aluksi kävellen. Olimme katsoneet etukäteen Google Earthista varsinaisen maisemareitin suurten patojärvien rantoja läpi jyrkkäreunaisen laakson. Sumu, tuuli ja jääkylmä sade kuitenkin muuttivat hieman suunnitelmia. Tunnin patikoinnin jälkeen hyppäsimme bussiin.

Hu-hu-hu. Staubbach, Lauterbrunnental, Sveitsi. Klo 16:48.

Lauterbrunnentalissa on 72 vesiputousta. Lauterbrunnenin kylän vieressä kohiseva Staubbach on hieman muita suurempi. Sen taakse on rakennettu näköalapaikka, jonne pääsee tunnelia pitkin. Itse putoustakin yritin kuvata, mutta ei se välity. Sen sijaan sain äänitettyä vesiputousta, kirkonkelloja ja ukkosta, sekä yhdessä että erikseen. Luulen, että yritän koostaa niistä jonkinlaisen kiehtovan äänimaiseman kun pääsen kotiin.

Seuraava äänimaisemavideo muuten kannattaa katsoa koko ruudun kokoisena ja vaikka kuulokkeet päässä:

Juna lähtee Lauterbrunnenin asemalta. Lauterbrunnen, Sveitsi. Klo 20:34.

Matkapäivä 13/20
lauantai 18.7.2009

Vesiputous. Trümmelbachfälle, Lauterbrunnen, Sveitsi. Klo 12:10.

Lauantaina satoi vettä, joten missä muualla kannattikaan vierailla kuin vesiputouksilla! Trümmelbach-puron putoukset ovat kaivertaneet itsensä syvälle kallioon. Jytinä oli melkoinen, samoin sadetakkeihin sonnustautuneen yleisön määrä.

On hienoa, että niin moni ihminen osaa ilahtua nähdessään, kun vesi putoaa. Voiko sellainen ihminen olla paha? Yritin kuvata tätä ajatusta videolle, mutta valitettavasti ihmiset, joiden haltioitumista yritin kuvata, keskittyivät itsekin kuvaamiseen.

Aiheeseen liittyy tuore Viivi ja Wagner.

Matkapäivä 14/20
sunnuntai 19.7.2009

Kaksi päivää sateessa ja vesiputouksissa ei ilmeisesti ollut ihan sitä, mitä kamerani tilasi. Kun aamulla laitoin kameran päälle, näkyi ruudulla omituinen muotoaan hitaasti muuttava läiskä ja vaihtuvia juovia kirkkaalla taustalla.

Onneksi - kävi ilmi - itse kuvaus kuitenkin toimii! Kuvasin koko päivän siis sokkona. Lähinnä lehmiä.

Lehmä. Männlichen-vuori, Lauterbrunnen, Sveitsi. Klo 15:49.

Seikkailu Alpeilla jatkuu seuraavassa merkinnässä.

Suuri lomavideouudistus, osa 2: Baijerin metsät

2009-07-14T22:18:00.004+03:00

Alkujuonto ja neljä ensimmäistä matkapäivää edellisessä merkinnässä.

Matkapäivä 5/20
perjantai 10.7.2009

Anne nukkuu. Junassa Hampurista Würzburgiin. Klo 14:05.

Junassa oli aikaa. Nukkuvan Annen lisäksi kuvasin mm. auringonvaloa, joka liukui Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian kansilehteä pitkin. Kolmaskymmenes otto oli melko hyvä. Sitten vasta huomasin, että valotus oli automaatilla ja aloitin uudestaan.

Elokuvissa. Junassa Hampurista Würzburgiin. Klo 14:31.

Matkapäivä 6/20
lauantai 11.7.2009

Takaa-ajokohtaus. Watzlik-Hein-aarniometsä, Bayerischer Wald. Klo 13:06.

Watzlik-Heinin aarniometsässä oli kymmenittäin satumaisia ikivanhoja puita. Osa oli vielä täysissä voimissaan, osa katkenneita, kaatuneita tai lahonneita. Tällaisen ikuisuuden äärellä hetkienkin kuvaaminen tuntuu näpertelyltä! Tein kuitenkin muutamia uhkarohkeita yrityksiä. Luulen, että parhaiten onnistui kuva, jossa panoroin 180 astetta; Anne ja Martti seisovat matkan varrella aivan paikallaan, linnut laulavat. Laitoin nyt kuitenkin esille tämän, koska jokaisessa videoblogissa pitää olla ainakin yksi takaa-ajokohtaus.

Matkakertomus. Falkenstein, Bayerischer Wald. Klo 16:17.

Falkensteinin huipulla yritin keksiä tekosyitä kuvata lumoavaa maisemaa, vaikka tiesinkin, että ei se kuvaruudulla ketään lumoa, koska suuri osa lumosta on kipeissä jaloissa, hiessä otsalla ja kaikissa kivissä, puissa ja risteyksissä, jotka ohitimme.

Kiitoslaulu Purolle. Falkenstein, Bayerischer Wald. Klo 18:21.

Tätäkö tarkoitit,
soliseva ystäväni?
Tästäkö kertoivat
laulusi ja soittosi?
Tätäkö tarkoitit?

Tauko. Falkenstein, Bayerischer Wald. Klo 19:43.

Patikointimme Bayerische Eisensteinista Falkenstein-vuorelle, kiertoteineen, oli noin 16 kilometriä pitkä. Paluumatka, kiertoteineen, oli hieman pidempi. Tässä vaiheessa matkaa on jäljellä vielä kaksi tuntia, mutta otsalamppua ei vielä tarvita.

Varsinainen hetki muuten alkaa kohdassa 0:10.

Matkapäivä 7/20
sunnuntai 12.7.2009

Kaivoksessa. Silberberg, Bayerischer Wald. Klo 13:05.

Silberbergin rautakaivoksessa osallistuimme naurettavalle turistiretkelle, jonka luokkaretkimäiset puitteet eivät kuitenkaan onnistuneet peittämään 500 vuotta vanhan kaivoksen hienoutta. Kuvaaminen oli kiellettyä - siitä otoksen hieman salamyhkäinen ilmapiiri.

Matkapäivä 8/20
maanantai 13.7.2009

Bussissa Gotteszellistä Deggendorfiin. Klo 9:31.

Kahden Baijeri-päivän jälkeen matkasimme kohti Sveitsiä ja St. Moritzia. Ratatöiden takia jouduimme vaihtamaan välillä bussiin, monen muun kanssa.

Matkapäivä 9/20
tiistai 14.7.2009

Murmelipäivä. St. Moritz. Klo 15:36.

Well, what if there is no tomorrow? There wasn't one today.

Seuraavaksi matka jatkui aamujunalla Reinin jokilaaksoon patikoimaan.

Suuri lomavideouudistus

2009-07-08T19:56:00.029+03:00

Millainen on hyvä lomavideo? Tuskin se, jossa isä panoroi autiota hiekkarantaa ja zoomailee edestakaisin kädettömään patsaaseen. Muutenkin loma-, hää- ja perhejuhlavideot ovat yleensä pitkiä ja aika päämäärättömiä. Kaikkea jännää on kuvattu ja sitten 32-tuumaisen ääressä selitetään, että tästä ei nyt käy ilmi se oikea vaikutelma, mutta ihan kohta tulee se yksi hauska tilanne.

Lähdimme kolmen hengen kolmen viikon Interrail-matkalle Ruotsin kautta Saksaan ja Sveitsiin. Otin tavoitteeksi uudistaa omaa lomavideoilmaisuani, joka - myönnettäköön - on sekin ollut aina hieman hakusessa. Ohjenuorakseni otin ajatuksen ajan veistämisestä: elokuva on rajaamista ajassa ja paikassa. Hetkiä, ei maisemia!

Uudistumistani helpottaakseni tein itselleni dogmin: yksi otos saa kestää noin 30-60 sekuntia ja sen pitää sisältää jokin tallentamisen arvoinen hetki. Jos hetkeä ei ole, hienokin maisema saa jäädä.

Julkaisen tässä valikoituja viipaleita sitä mukaa kun matka edistyy ja löytyy aikaa ja wlan.

Matkapäivä 1/20
maanantai 6.7.2009

Tarjoilija. Silja Europa. Klo 22:33.

Tarkoitukseni oli kuvata ravintolan pleksistä viehättävästi heijastuvaa ilta-aurinkoa ja pleksin takana ruokailevaa risteilyväkeä (ei mikään aivan erityisen ikimuistoinen hetki sinänsä). Aivan sattumalta, heti kun olin painanut rec-nappulan pohjaan, jostain ilmestyi tarjoilija ja pysähtyi pyyhkimään pöytää juuri auringon kohdalle. Fantastista, sanoisi Katainen.

Matkapäivä 2/20
tiistai 7.7.2009

Anne lukee kirjaa. Juna Tukholma-Kööpenhamina. Klo 12:12.

Näin alkuvaiheessa on ehkä syytä esitellä myös matkalaisia. Ensimmäisenä: Anne, joka tässä otoksessa lukee saksalaista satua. Annella on seurueen suurin rinkka (sekä muutama muu kapsäkki) ja Anne vastaa matkan majoitusjärjestelyistä.

Nuoripari asemalaiturilla. Malmö. Klo 12:48.

Tämä nuoripari ei kuulu matkaseurueeseen, mutta kuvauksen suhteen kävi hyvä tuuri. Laiturilla istuva pariskunta olisi ollut hyvä valokuvan aihe, mutta videokuvassa korostuisi lähinnä kuvaajan tärisevä käsi. Kun taustalla seissyt juna lähti liikkeelle, ymmärsin hetkeni tulleen. Junan poistuttua kuvasta kohtaus olisi kuivunut kokoon ilman tytön draamantajua.

The Finnish people play Jokke. Taksissa kohti Saksaa. Klo 17:37.

Juna Kööpenhaminasta Brammingiin oli 20 minuuttia myöhässä, mikä sabotoi vaihtoyhteytemme lähiliikenteen junilla Pohjois-Saksaan. Paikallinen rautatieyhtiö kuitenkin järjesti kaiken. Saimme Brammingissa allemme oman taksin, joka yritti ensin ottaa junan kiinni Tønderissa - mikä ei onnistunut - ja ajoi sitten meidät Saksan puolelle Niebülliin, jossa meillä oli tunti odotusaikaa seuraavaan junaan. Kuljettaja oli melkoinen veijari ja niin kova puhumaan, että otos venähti yli dogmin salliman rajan.

Matkapäivä 3/20
keskiviikko 8.7.2009

Kaksi lammasta. Brunsbüttel. Klo 12:40.

Ensimmäinen etappimme oli Brunsbüttelin pikkukaupunki Elben suulla, Kielin kanavan päässä. Tällaisella seudulla lomakuvaaja ei voi välttyä kuvaamasta lampaita, jotka laiduntavat vihreillä rantaniityillä. Mutta miten kuvata lampaita jotenkin kiinnostavasti? Se jäi mysteeriksi. Tässä kuitenkin kaksikko, josta tulee mieleen edellisen päivän asemalaiturin pariskunta.

On suuri sun rantas autius. Brunsbüttel. Klo 22:09.

Brunsbüttelissä vietimme kaksi päivää Herrmannin perheen luona, koska Annella on tänne suhteita vaihto-oppilasvuoden jäljiltä. Söimme paljon lihaa.

Musta kissa. Brunsbüttel. Klo 23:58.

Matkapäivä 4/20
torstai 9.7.2009

Mutakävely. Friedrichskoog. Klo 9:57.

Esiteltäköön nyt toinen matkakumppanini, Martti. Tässä Martti vaeltaa hampaat irvessä mudassa. Laskuveden aikaan Pohjanmeren (tosin tässä kohtaa vielä Elben) rantaviiva katoaa hetkessä horisonttiin ja tilalle ilmestyy silmänkantamattomiin muta-aavikkoa, johon on helppo upota ainakin sääriä myöten. Joka vuosi rannalla järjestään tietysti mutaolympialaiset. Eukonkantoa ei jostain syystä näkynyt ohjelmassa.

Verho. Brunsbüttel. Klo 18:40.

Suurin osa sateisesta päivästä kului vierailuun SAVA-nimisellä ongelmajätteenpolttolaitoksella, jossa Anne on aikanaan ollut töissä. Laitoksella ei valitettavasti saanut kuvata, vaikka melko vähän uuneihin, putkiin ja siiloihin suljetuissa prosesseissa oli kuvattavaakaan. Yksi jäi silti harmittamaan: laitoksen kuudennessa kerroksessa oli pimeä huone, jonka keskellä oli avaruusajan tuoli, jossa tiukasti keskittynyt mies kahdella joystickilla ohjasi kerroksia alempana vaijereiden varassa roikkuvaa valtavaa kauhaa, joka siirsi mustaa jauhettua jätettä kasasta toiseen.

Kun kopioin päivän videotiedostoja läppärille, sade vaihtui hetkeksi auringonpaisteeksi. Tuuli heilutti rullaverhoa. Ulkona lipputangossa liehui Suomen lippu.

Huomenna aamulla junalla Saksan halki Baijerin metsiin. Lue seuraava osa >>

Kuvaohjelmalaki pätee myös harrastajaelokuvaan - mutta ei sovi siihen

2009-06-24T12:41:00.017+03:00

Valtion elokuvatarkastamo tarkensi pari vuotta sitten tulkintaansa kuvaohjelmalaista. Tulkinnan mukaan videoiden levittäminen netissä on aina lain tarkoittama "tilausohjelmapalvelu", johon pätee laki kuvaohjelmien tarkastamisesta. Tilausohjelmapalvelu voi siis olla satojen elokuvien kaupallinen kokoelma tai se voi olla yksityishenkilön kotisivuille liitetty video.

Tämä hämmensi suomalaisia harrastajaelokuvantekijöitä. Tulkinnan mukaan kaikki harrastajaelokuvat pitäisi siis joko tarkastuttaa (joka maksaa) tai ilmoittaa (jolloin elokuva saa automaattisesti K-18-leiman).

Nyt kuvaohjelmalakia on uudistettu ja tilanne on entistä mutkikkaampi. Elokuvatarkastamon lähettämässä tiedotteessa kerrotaan mm. uudesta 800 euron suuruisesta valvontamaksusta, joka pitäisi maksaa ilmoitettujen elokuvien levittämisestä. Sen myötä kaikki elokuvien levittäminen netissä muuttuisi jollain tavalla maksulliseksi.

Olen itse harrastanut elokuvantekoa pitkälle toistakymmentä vuotta. Harrastajaryhmämme Ihmiskunnan ainoa toivo on tehnyt parikymmentä elokuvaa ja levittänyt niitä alusta asti netissä. Se on tähänkin asti ollut - ilmeisesti - laitonta, mutta nyt silmukka tuntuisi kiristyvän entisestään.

Soitin Valtion elokuvatarkastamoon ja tavoitin ylitarkastajan Maarit Pietisen. Kysyin elokuvaharrastajien ja ennen kaikkea omasta puolestani, mitä pitäisi tehdä, jotta ei jatkossa rikkoisi lakia - tai ainakin selviäisi siitä ilman pahempia seurauksia. Pietinen ymmärsi hyvin elokuvaharrastajien hämmennyksen.

Kuvaohjelmalaki ei ilmeisesti tee mitään poikkeusta harrastajaelokuvan kohdalla?

"Ei", Pietinen vastaa, "periaatteessa."

Mutta monia poikkeuksia se kyllä tekee. Tarkastuksesta on kokonaan vapautettu joukko lain 4§:n mukaisia kuvaohjelmia, muun muassa sellaiset, jotka on valmistettu yksinomaan koulutusta tai muuta sivistyksellistä tarkoitusta, tieteellistä tutkimusta tai harrastustoimintaa varten. Näistä elokuvista riittää pelkkä ilmoitus, eikä valvontamaksua peritä.

Tarkoitetaanko tässä harrastustoiminnalla sitten elokuvan sisältöä vai sen tekotapaa, ei laissa tarkemmin määritellä. Pietinen arvelee, että muotoilu viittaa ensisijaisesti ohjelman sisältöön - kuten vaikka lennokkiharrastukseen. Yksiselittäistä sekään ei ole.

Kuvitellaan 15-vuotiaiden nuorten porukka, joka on kuvannut puolituntisen elokuvan. He haluaisivat levittää sitä kotisivuillaan. Miten heidän pitää toimia?

Periaatteessa elokuva on kuvaohjelmalain piirissä, koska sitä ei ole erikseen millään perusteella vapautettu. Elokuvan levittäminen kotisivuilla on aina tilaisuohjelmapalvelu, koska elokuva on yleisön saatavilla. Se pitäisi siis joko tarkastuttaa tai ilmoittaa.

"Käytännössä emme kuitenkaan katso yksittäisten ihmisten kotisivuja tilausohjelmapalveluiksi", Pietinen selventää elokuvatarkastamon tulkintaa. "Paitsi jos elokuvissa on jotain lapsille erityisen haitallista, voidaan sitten puuttua erikseen."

Viiva on veteenpiirretty. Elokuvatarkastamon näkökulmasta olisi ongelmallista ottaa yksittäisiä harrastajaelokuvia valvonnan piiriin, koska sitten pitäisi ottaa ja selvittää kaikki muutkin. Se ei olisi mahdollista.

Voivatko tällaiset porukat siis jatkaa toimintaansa kuten ennenkin?

"Jaa-a. Mitähän tohonkin nyt sanois", ylitarkastaja naurahtaa ja ehdottaa, että tavallisten, harmittomien elokuvien suhteen voi jatkaa niin kuin ennenkin. Jos elokuvissa on gore-splätteriä, sivusto voisi itse huolehtia siitä, ettei sitä pääse katsomaan kuka tahansa.

Elokuvansa voi myös ilmoittaa elokuvatarkastamolle, jolloin niihin saa K-18-leiman. Harrastajan kannalta ongelmallista on kuitenkin se, että kaikille ilmoituksen tehneille rapsahtaa automaattisesti 80o euron vuosittainen valvontamaksu. Se ei katso toiminnan laatua - sama maksu koskee harrastaja, ammattilaisia, yksityishenkilöitä ja yrityksiä.

Toinen vaihtoehto on tarkastuttaa elokuvat, mutta se tulee köyhälle harrastajalle kalliiksi. Elokuvan tarkastaminen saattaisi maksaa helposti enemmän kuin itse elokuvan tekeminen.

Ilmoituksen tai tarkastuksen lisäksi elokuvan levittäjän pitäisi huolehtia aukottomasti siitä, että annettua ikärajaa noudatetaan. Tähän ei riitä pelkkä rasti ruutuun -kysely kotisivuilla, vaan valvonnan pitää perustua järeämpään tunnistukseen - esimerkiksi pankkitunnuksiin.

Pietinen suositteleekin harrastajaelokuvantekijöille suljettuja sivustoja, koska niihin kuvaohjelmalaki ei päde. Jos elokuvia levitetään vain tietylle porukalle, kyse ei ole lain tarkoittamasta julkisesta luovuttamisesta. Tämä ei tietenkään sovi useimmille elokuvantekijöille, jotka haluaisivat levittää elokuvia yleisölle - ei vain harrastajayhteisölle. Pietinen ymmärtää tämän ja harmittelee nykylain tiukkuutta.

"Toivottavasti jatkossa tulee selkeämpi laki, joka sulkee esimerkiksi harrastajien nettisivut säätelyn ulkopuolelle. Pitäisi paremmin ottaa huomioon kentän monimuotoisuus."

Sitä odotellessa hän lupaa elokuvatarkastamon katsovan tilannetta ainakin osittain sormien läpi.

Ihmiskunnan ainoa toivo -ryhmällä on netissä kymmenen vuoden ajalta parikymmentä elokuvaa ja niiden oheismateriaaleja. Osa elokuvista on tarkastettu, osa ei.

Pietisen mielestä on ongelmallista, että osa elokuvista on tarkastettu, mutta osa ei. "Se tekee toiminnasta kuitenkin virallisempaa. Jos osa on tarkastettu, pitäisi muidenkin olla."

Tarkastettujen elokuvien kohdalta ikärajamerkinnän pitäisi olla esillä ja katsojien ikää valvoa. IAT:n leffojen ikärajat ovat kuitenkin melko matalia, joko sallittuja tai alle 7-vuotiailta kiellettyjä. Pietinen arvelee, että tällaisten elokuvien suhteen ei harrastajan tarvitse olla huolissaan. (Harva alle 7-vuotias pääsee itse katsomaan leffoja netistä.)

Jos ikäraja on korkeampi, sitä pitäisi valvoa paremmin. Monilla harrastajaryhmillä tilanne onkin toinen.

Mitä seuraamuksia harrastajalle voi tulla elokuvien laittomasta nettilevityksestä?

"En haluaisi sanoa - on the record - mutta todennäköisyys seuraamuksille on aika pieni."'

Periaatteessa joku vanhempi voisi tehdä rikosilmoituksen, jos hänen lapsensa olisi nähnyt elokuvan, joka ei ole lapsille sopiva. Siinä tapauksessa asia etenisi juridisesti normaaleja teitä. Pietinen pitää kuitenkin hyvin epätodennäköisestä, että syyttäjä nostaisi tällaisesta syytettä.

Pietisen mukaan harrastajien kannattaa tässä kantaa itse vastuunsa. Jos tekee lapsille sopimattomia elokuvia, kannattaa järjestää asiat niin, etteivät lapset pääse elokuvia katsomaan. Edelleen Pietinen muistuttaa, että elokuvatarkastamo lähtökohtaisesti ei ole kiinnostunut yksityisten henkilöiden tai harrastajaryhmien nettisivuista. Uhkana ovat siis korkeintaan huolestuneet vanhemmat.

Entä sitten isommat harrastajaelokuvasivustot, jotka tarjoavat satoja elokuvia isommalle yleisölle?

Pietinen naurahtaa: "Virkamiehenä minun pitäisi sanoa, että pitää noudattaa kuvaohjelmalakia."

Iso sivusto on yksittäistä nettisivua isompi ongelma, koska se on toimintana järjestäytyneempää. Elokuvien pitäisi olla tarkastettuja tai ilmoitettuja. Ilmoitetuista levittäjän pitäisi maksaa valvontamaksu. Levittäjä on tässä tapauksessa joko elokuvan tekijä tai sivuston ylläpitäjä, riippuen siitä, kuka elokuvan on ilmoittanut.

Johdonmukaisuuden vuoksi saman käytännön pitäisi koskea kaikkia sivuston elokuvia, joukossa ei siis saisi olla lainsuojattomia. Siitä taas seuraisi erikoisia paradokseja: 15-vuotiaan elokuvantekijän pitäisi joko tarkastuttaa tai ilmoittaa elokuvansa. Jos hän päätyisi maksuttomaan ilmoitukseen, hänen elokuvastaan tulisi kielletty alle 18-vuotiailta. Jos sivuston ylläpitäjä noudattaisi lakia, hän estäisi 15-vuotiasta katsomasta omaa elokuvaansa.

Ylitarkastajaa naurattaa. Juridiikka on vaikea laji: aina on tapauksia, joihin säädökset ei sovellu.

Mitä sitten voi tehdä?

"Ei mitään", Pietinen toteaa lakonisesti. Laki on luonut pattitilanteen. Elokuvatarkastamo ei voi valvoa kaikkea, mitä sen pitäisi, eivätkä elokuvantekijät voi käytännössä noudattaa lakia.

Yksi selvittämätön vaihtoehto kuitenkin on.

Harrastaja voisi ilmoittaa elokuvansa lain 4§:n mukaisena harrastustoimintaan tehtynä kuvaohjelmana. Tällaiset teokset olisivat automaattisesti sallittuja kaikille, eikä niistä tarvitsisi maksaa valvontamaksua.

Elokuvatarkastamolle jäisi kuitenkin mahdollisuus ottaa elokuva synopsiksen perusteella tarkastettavaksi, jos se tuntuisi kyseisen elokuvan kohdalla tarpeelliselta.

Olisiko siis mahdollista, että kaikki harrastajaelokuva - ehkä pahinta gorea lukuunottamatta - luettaisiin automaattisesti tähän tarkastuksesta vapautettujen kastiin?

Pietinen pohtii hetken. "Henkilökohtaisesti: kyllä, pitäisin sitä mahdollisena. En kuitenkaan voi antaa tässä tarkastamon virallista kantaa. Siitä pitää keskustella päällikön kanssa."

Näyttäisi siltä, että nykyinenkin laki - niin kankea kuin se onkin - mahdollistaisi harrastajaelokuvan huomioimisen, jos sitä vain tulkittaisiin suotuisasti.

Sovimme Pietisen kanssa, että heti lomien jälkeen järjestetään elokuvatarkastamon ja elokuvaharrastajien tapaaminen, jossa pelisääntöjä pohditaan yhdessä - ettei lain tulkinta tuo yllätyksiä kummallekaan osapuolelle. Pietinen innostuu ajatuksesta, että elokuvaharrastajia voisi tapaamisessa olla edustamassa esimerkiksi Findie ry. Näin elokuvatarkastamokin saisi ajantasaista tietoa siitä, mitä harrastajelokuvan kentällä tapahtuu.

Siihen asti, Pietinen lupaa, elokuvaharrastajat voivat jatkaa toimintaansa kuten ennenkin.

Elokuvien ilmoittaminen K-18-leimalla ei kuitenkaan kannata, sillä 800 euron valvontamaksu tulee automaattisesti - tulkinnasta riippumatta.

EDIT: Muistin väärin elokuvatarkastamon edellisen ulostulon ajankohdan tässä asiassa. Se tapahtuikin jo vuonna 2007. Linkitin silloisen tiedotteen tuonne alkuun. Tein muutamia muitakin pieniäkin viilauksia.

Antichrist on totuus Avarasta luonnosta

2009-06-07T11:56:00.018+03:00

Lars von Trierin Antichrist. Ajatuksia sekalaisessa järjestyksessä. Kannattaa lukea vain, jos on jo nähnyt tai ei aio katsoa, mutta tietää taustoista riittävästi.

- On vaikea ymmärtää elokuvatoimittajia, jotka näkevät elokuvassa mainitsemisen arvoiseksi vain väkivallan ja seksuaalisen kuvaston. Molempia on lopulta aika vähän. Tavallisessa viihteellisessä toimintaelokuvassa väkivaltaa on moninverroin. Toki se on tässä realistisempaa ja lihallisempaa, mutta eikö se nyt juuri ole inhimillisempää? Kaipaavatko elokuvakriitikot väkivaltaa, joka etäännytetään viihteeksi?

- Elokuvaa on tulkittu kuvaukseksi naisen ja miehen välisestä suhteesta. Voi olla, mutta jos sellaista kaipaa, siitä on paljon kiinnostavampiakin kuvauksia, esimerkiksi Kohtauksia eräästä avioliitosta. Antichristissa käsitellään paljon enemmän ihmisen suhdetta luontoon. En tiedä onko sekään koko ajan niin terävää analyysiä, mutta ainakin vähemmän romantisoitua kuin esimerkiksi Malickin elokuvissa.

- Elokuva on rakenteeltaan erikoinen: ikään kuin siinä olisi vain keskikohta ilman alkua ja loppua. Lars von Trier ei esittele henkilöhahmoja, ei odota, että katsoja samastuu, eikä myöskään anna lopussa aikaa tottua asioiden uuteen järjestykseen. Se tekee elokuvasta jonkin verran etäisen: Antichristissa ei ole sellaista melodramaattista viritystä kuin esimerkiksi Breaking the Wavesissa, Idiooteissa ja Dancer in the Darkissa. Siinä suhteessa tämä on ehkä luontevaa jatkoa von Trierin pyrkimyksille kohti puhtaampaa elokuvaa. Dogma-julistuksessa luovuttiin valaistuksesta ja kamerajalustasta, Dogvillessä ja Manderlayssa luovuttiin lavasteista, nyt luovutaan katsojan manipuloinnista.

- Elokuvan kohtauksista puuttuu muutenkin von Trierin melodraamojen herkkyys. Tämä on ollut minusta määrätietoinen trendi, joka alkoi Dogvillestä. Lars von Trier vie katsojia koko ajan etäämmälle, mutta samaan aikaan pitää kuvat lähellä. Tämä on ehkä jonkinlainen vertigo-efekti, jossa samaan aikaan ajetaan kauemmas ja zoomataan lähemmäs. Tai toisin päin, en ole varma. Joka tapauksessa, näkymä on jollain tavalla enemmän lääketieteellinen kuin inhimillinen. Tämä heijastanee ohjaajan tämänhetkistä mielentilaa.

- Elokuva alkaa lapsen kuolemalla, joka on estetisoitu äärimmilleen. (Kuoleman estetisointi on jotain, mitä vain ihminen voi tehdä.) Sen jälkeen sukelletaan metsään, jossa kuolema ja kärsimys ovat vallitseva olotila. Kuolleen pojan äiti pui omaa syyllisyyttään, luonnossa taas syyllisyyttä ei ole. Kun pariskunta palaa luontoon, se tavallaan omaksuu luonnon pelikentän (jossa ei ole sääntöjä, ei oikeaa eikä väärää), mutta ei voi olla pelaamatta peliä ihmisen säännöillä. Tämä antaa katsojalle mahdollisuuden katsoa ihmisiä eläiminä ja eläimiä ihmisinä. Ja tästä narusta von Trier vetääkin: elokuvan eläimet tuntuvat paljon inhimillisemmiltä kuin ihmiset. Ihmisten toiminta näyttää järjettömältä, eläinten suunnitelmalliselta. Muistuttaa luontodokumenttia, eikö?

- Pariskunnan metsämökkiä kutsutaan Eedeniksi. Raamatun paratiisissa ihminen eli alkutilassa, jossa hän ei kyennyt syntiin. Antichrist ehdottaa tavallaan samaa. Luonnossa ei ole hyvää eikä pahaa, ne syntyvät vasta ihmisen myötä. Ihmisen kosketus muuttaa kaiken joko hyväksi tai pahaksi. Tai - jos luonto onkin paha, onko pahuutta juuri se, että ei ole kykyä tehdä (tarkoituksellisesti) hyvää? Siis: taistelevatko maailmassa hyvä ja paha vai ihmisyys ja kaaos?

- Talouspuheessa yleensä vedotaan luonnonjärjestykseen, siihen että liiketoiminnassa ei ole oikeaa eikä väärää - parhaiten sopeutuva pärjää ja niin on hyvä. Irtisanomiset, lomautukset, optiot. Leikitään, että ihminen voi irtisanoutua kokonaan moraalista jollain elämän osa-alueella, mutta säilyä silti ihmisenä. Jos voisi, silloin nainen poraamassa reikää miehen jalkaan Eedenin puutarhassa ei tuntuisi meistä väärältä. Mutta se tuntuu. En silti väitä, että Antichrist olisi mikään tarkoituksellinen allegoria tästä. En, koska talousmiehet keksivät tämän allegoriansa ihan itse.

- Ehkä pahinta, pelottavinta tai ahdistavinta onkin se, kun ihminen ja luonto yhdistyvät: kun luonnon kaaos valjastetaan inhimillisen mielen käyttöön. Ehkä päähenkilönainen ympärileikkaa itsensä - ei vain päästäkseen irti seksuaalisuudestaan, vaan päästäkseen irti luonnosta. Tällainen ajatteluhan on vahvasti kristillisessä perinteessä.

- Elokuvan vaikuttavin kohtaus on minusta lopussa, kaiken jälkeen, kun miespäähenkilö raahautuu uupuneena, rampana ja todennäköisesti hyvin nälkäisenä läpi metsän kohti sivistystä. Hän löytää maasta marjoja. Ne ovat elokuvan valonpilkahdus: luonto ottaa ja luonto antaa. Inhimillistä on nähdä hyvyyttä siinä, missä ei luonnostaan (sic) ole merkityksiä. Toisaalta minulle jäi hieman epäselväksi mitä sen jälkeen tapahtuu. Yhtäkkiä Eeden täyttyy ihmisistä. Kumpi voittaa, ihminen vai luonto? En ole varma.

Yhteisöllisyyden hinta

2009-04-17T20:19:00.009+03:00

Nuorten Ääni -toimituksen yleiskokous 23.3.2009

Esityslistan kohta 3. Tiedotus- ja kokousasiat.

Osa yhteistyökumppaneista haluaisi maksaa toimitukselle rahaa jutuista. Mitä rahoille tehdään?

Nuorten Ääni -toimituksen nuoret toimittajat ovat kohta kolme vuotta tehneet lehtijuttua ja tv-ohjelmia, joita ovat julkaisseet mm. Helsingin Sanomat ja Yleisradio. Rahaa yhteistyössä ei ole liikkunut. Nuoret ovat saaneet äänensä kuuluville ja mediat ovat saaneet uutisia ja näkökulmia, joihin aikuisten toimittajien mieli ei enää taivu. Symbioosi on ollut hedelmällinen.

Tänä keväänä paine kävi kuitenkin sietämättömän suureksi. Yhteistyökumppanit kukin vuorollaan kyselivät, mille tilille juttupalkkiot voisi maksaa.

Asia otettiin esille toimituksen yleiskokouksessa. Puheenjohtaja Nelli kehotti läsnäolijoita pohtimaan parinsa kanssa, mitä asialle pitäisi tehdä. Otetaanko juttupalkkiot vastaan? Maksetaanko ne jutun toimittajalle, työryhmälle vai koko toimitukselle?

Muutaman minuutin parikeskustelun jälkeen ajatukset purettiin yhdessä. Päätös oli yksimielinen:

Juttupalkkioita voidaan ottaa vastaan jos

1) rahat käytetään toimituksen yhteiseen hyvään ja
2) palkkoiden maksaminen ei vähennä julkaistujen juttujen määrää

Osasin odottaa tällaista päätöstä, mutta silti nuorten yksimielisyys lämmitti nuorisotyöntekijän mieltä. Sekä toimituksen ahkerimmat työmyyrät että hieman kauempaa sivusta seuraavat halusivat kaikki, että rahat käytetään yhdessä. Kukaan ei toivonut, että jutun tekijä saisi palkkion itselleen. Ei, vaikka samat nuoret etsivät kuumeisesti kesä- ja iltatöitä saadakseen rahaa omaan käyttöön. Ja tämäkin siinä tapauksessa, että rahaa satuttaisiin saamaan. Tärkeämpää on saada tehdä juttuja.

Nuorten Ääni -toimitus on yhteisö, jossa kullakin jäsenellä on oma roolinsa. Mukana voi olla toimittamassa, kuvaamassa, johtamassa, seuraamassa, olla tuettavana tai tukemassa - tai vain hengaamassa. Nuorilla on omat tavoitteensa: yksi haluaa työkokemusta, toinen vaikuttaa, kolmas vain keskustella tärkeistä asioista.

Ilman ryhmää yksittäiset nuoret eivät voisi saavuttaa omia tavoitteitaan. Toisaalta - ilman yksittäisiä nuoria ryhmä ei voisi saavuttaa yhteisiä tavoitteitaan: saada nuorten ääntä kuulumaan mediassa, muuttaa mediaa, muuttaa maailmaa.

Sellainen pitää yhdessä.

Esityslistan kohta 6. Fiiliskierros.
Jokainen saa kertoa, miltä nyt tuntuu.

Elokuvan uusi opetussuunnitelma, osa 5: Montaasi

2009-04-13T15:51:00.007+03:00

Koulujen antama elokuvaopetus on kelvotonta. Se on vanhanaikaista, keskittyy vääriin asioihin ja on aivan liian pienimuotoista. Sama pätee soveltuvin osin muihin elokuvakasvatusta järjestäviin laitoksiin. Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, olen kirjoittamassa Elokuvan uusi opetussuunnitelma -nimistä pamflettia, joka tarjoaa paitsi ajatuksia, myös konkreettisia välineitä - esimerkiksi harjoituksia - opetuksen uudistamiseen.

Ajatukset ovat vain osittain omiani, samoin pamfletissa esiteltyjen harjoitusten alkuperäiset ideat. Siksi on ehkä soveliasta pitää myös kirjoitusprosessia avoimena. Julkaisen materiaalia tässä blogissa sitä mukaa kun raakatekstiä syntyy. Toivon kommentteja, täydennyksiä, tarkennuksia ja vastaväitteitä!

... Edellisessä merkinnässä: Perusasia 3 - leikkaukset luovat merkityksiä (osa 1)

Perusasia 3
Leikkaukset luovat merkityksiä (osa 2)

Montaasi

Kuvittele otos pienistä linnunpoikasista, jotka kirkuvat pesässään nokka auki. Ne ovat nälissään - kuten linnunpoikasten kuuluukin olla. Kuva saa aivan erilaisen merkityksen, jos sen jälkeen leikataan otokseen, jossa petolintu kaartelee pesäpuun yläpuolella. Nyt poikaset tuntuvat olevan hädissään.

Koska elokuva ei ole kovin tarkka kerronnan väline, on elokuvantekijän usein vaikeaa kiinnittää katsojan huomio juuri oikeaan asiaan. Katsoja katsoo mihin haluaa ja näkee mitä haluaa. Aineellisten asioiden lisäksi pitäisi vielä pystyä käsittelemään myös aineetonta: käsitteitä, ajatuksia, tunteita. Ne syntyvät katsojan omassa päässä. Pelkkä tilassa ja ajassa rajaaminen ei siksi riitä. Tarvitaan rajaamista myös katsojan pään sisällä.

Yhdessä kuvassa on lähes rajattomasti tulkinnan mahdollisuuksia. Kun siihen yhdistetään toinen otos, rajaus tiivistyy huimasti: merkitykset ovat jossain näiden kuvien yhteisellä alueella. Elokuvaa katsoessaan katsoja täyttää koko ajan kuva-arvoitusta: mitä nyt tapahtuu, mitä se merkitsee, miten nämä kuvat liittyvät toisiinsa? Elokuva, jonka katsoja itse asiassa kokee, on sarja näitä johtopäätöksiä ja arvauksia.

Venäläinen elokuvantekijä ja -teoreetikko Leo Kulesov esitteli 1900-luvun alussa kuuluisaksi tulleen "Kulesovin efektin". Se oli sarja toisiinsa yhdistettyjä otoksia, joissa vuorottelivat miehen ilmeettömät kasvot sekä ruokalautanen, lapsi ja arkku. Kulesovin mukaan yleisö näki miehen kuvassa eri tunnetiloja riippuen siitä, mihin kuvaan kasvot oli leikkaamalla yhdistetty.

Kulesovin mukaan elokuva koostuu irrallisista palasista ja niiden yhdistelmistä. Oleellisinta ei ole, mitä nuo palaset sisältävät vaan se, miten ne on toisiinsa yhdistetty. Ajattelutapa oli ominainen varhaiselle neuvostoelokuvalle. Kulesovin aikalainen Dziga Vertov kutsui elokuvaa kinosilmäksi (kinoglaz), joka on ihmisen silmää täydellisempi. Se liikkuu vapaasti tilassa ja ajassa ja yhdistää näkemäänsä uudeksi todellisuudeksi.

Leikkausta mietittiin 1900-luvun alun Venäjällä ylipäätään aika paljon - paljon enemmän kuin nykyelokuvassa. Jälkipolville tunnetuksi jäi erityisesti elokuvaohjaaja Sergei Eisensteinin kehittämä montaasiteoria, joka eritteli leikkauksen lainalaisuuksia aina rytmistä tonaalisuuteen ja harmonioihin. Elokuvan perusasioiden näkökulmasta yksi lainalaisuus on kuitenkin ylitse muiden: Kulesovin efektin havainnollistama intellektuaalinen montaasi.

Yksinkertaisimmillaan älyllinen montaasi tarkoittaa sitä, että kahdesta peräkkäin leikatusta kuvasta syntyy kolmas merkitys, jota ei sellaisenaan ole kummassakaan kuvassa. Kun auton kuvasta leikataan kuvaan, jossa on mustaa lunta, näkee katsoja kuvasarjan ympäristön saastumisesta. Jos auto ja lumi olisi näytetty samassa laajemmassa kuvassa, katsoja tuskin olisi huomioinut niiden välistä yhteyttä.

Leikkaus ei siis ole vain kahden ajanviipaleen liitos - se on kohta, jossa ajatukset törmäävät ja synnyttävät uusia ajatuksia.

Aiheeseen liittyvät harjoitukset:

Montaasi

Tehtävänä on esitellä jokin asia tai ilmiö hyvässä ja huonossa valossa montaasin avulla.
Aihe voi olla esimerkiksi "Suomi", "autoilu" tai "oma koulu".
Valitusta aiheesta tehdään kaksi videota. Ensimmäisessä aihe esitellään positiivisessa valossa, jälkimmäisessä negatiivisessa. Apuna käytetään älyllistä montaasia: kuvataan peräkkäin otoksia, jotka yhdessä luovat halutun vaikutelman.
Videot kuvataan suoraan kameralle, eikä niitä tarvitse leikata.

Tämä on sarjan viimeinen osa. Palaan asiaan, kun kirjoitustyö etenee. Sillä välin - kommentoikaa!

Elokuvan uusi opetussuunnitelma, osa 4: Leikkaaminen

2009-04-02T19:56:00.002+03:00

Elokuvassa on aina vähintään kaksi leikkausta: alussa ja lopussa. Valvontakameran kuvassa ei ole leikkauksia, siksi se ei ole elokuvaa - se on vain toisenlainen versio kaukoputkesta. Leikkaus ei ole kuitenkaan vain kuvaa ja aikaa rajaava ääriviiva, se on myös liitos. Kun kaksi kuvaa yhdistyy, syntyy aina jotain uutta.

"Kun tapahtuma on mielenkiintoinen ja näet todella mitä tapahtuu, voit käyttää pitkiä kuvia. Usein hyvin pitkä otos samasta kuvakulmasta voi kuitenkin olla tylsä. Suosi siis useampia lyhyitä otoksia." (JVC:n videokuvausopas)

Huonolla videokurssilla opetetaan, että kohtausta kuvatessa kuvakulmia kannattaa välillä vaihtaa, jotta elokuva ei kävisi katsojalle pitkäveteiseksi. Neuvo kuitenkin johtaa ojasta allikkoon. Kameran paikan vaihtaminen leikkaamalla ei nimittäin vaihda vain kuvakulmaa, vaan luo väistämättä myös uuden hetken ja uusia merkityksiä. Siksi leikkauksen kanssa pitää olla tarkkana.

Ajan veistäminen

Leikkaamista voi ajatella yksinkertaistettuna näin: Yksi otos rajaa yhden hetken, jonka katsoja tulkitsee yhdeksi tapahtumaksi. Esimerkiksi, kun näytämme otoksen, jossa mies astuu huoneeseen, ja kysymme katsojalta, mitä kuvassa tapahtui, hän todennäköisesti vastaa, että kuvassa mies astui huoneeseen. Hän ei vastaa, että mies käänsi kahvaa, avasi oven, astui kynnyksen yli ja sulki oven perässään. Ja tosiaan, että siinä sivussa mies vilkuili epävarmana ympärilleen, puri alahuultaan ja sulki hetkeksi silmänsä.

Entä jos jokainen näistä tapahtumista olisi näytetty omana kuvanaan?

Kaikki elokuvan tapahtumat ovat katsojan tulkintoja siitä, mitä kuvassa näytetään. Leikkaukset rytmittävät näitä tulkintoja. Koska jokainen kuva näyttää katsojalle jonkin rajatun hetken, on katsojalla oikeus olettaa, että juuri tällä hetkellä on merkitystä - ja niin katsoja myös tekee: hän tulkitsee hetken ensin tapahtumaksi, sitten merkitykseksi.

Jos kuvakulmaa vaihdetaan videokurssin ohjeiden mukaan vain kuvakulman vaihtamisen ilosta, katsojaa johdetaan jatkuvasti harhaan. Mielenkiinto kyllä herää aina hetkittäin, koska elokuva viestii: tässä on uusi merkitys. Ja tässä. Ja tässä. Jos leikkaukset kuitenkin ovat sattumanvaraisia, myös katsojan luomat merkitykset ovat sitä. Jos kohtauksessa ei tosiasiassa ole merkityksiä useamman kuvan tarpeisiin, pitäisikö kuvia vähentää? Entä jos se tekeekin kohtauksesta tylsän? Pitäisikö merkityksiä lisätä?

Ajan manipulointi

Kun aikaa halutaan tiivistää, voidaan hyödyntää elliptistä kerrontaa ja jättää näyttämättä ne hetket, jotka eivät ole olennaisia. Toisin sanoen: kohtaus rakennetaan useammasta eri hetkestä.

Mies avaa oven ja astuu huoneeseen. Mies vilkuilee epävarmana ympärilleen ja puree alahuultaan. Mies astuu avonaisen ikkunan eteen. Mies avaa laatikon ja ottaa sieltä aseen ja poistuu kuvasta. Kellon viisari osoittaa kahtatoista, kuuluu sulkeutuvan oven ääni.

Tällä tavalla leikattuna pidempikin tapahtuma voidaan esittää hyvinkin lyhyesti. Samalla tavalla voisimme venyttää lyhyttä tapahtumasarjaa pidemmäksi piirtämällä ajan ääriviivat hieman eri tavalla:

Mies avaa oven ja astuu huoneeseen. Verhot heiluvat avonaisen ikkunan edessä. Mies vilkuilee epävarmana ympärilleen, puree alahuultaan, ja astuu peremmälle huoneeseen, kuvaan jää miehen perässä sulkeutuva ovi. Varjo liikkuu seinällä, kun mies kävelee huoneen poikki. Verhot heiluvat avonaisen ikkunan edessä, mies astuu kuvaan. Kadulla on ihmisiä. Mies katsoo ulos.

Ja niin edelleen. Ajan manipuloiminen leikkaamalla on käytännöllistä, mutta luo aina myös uusia merkityksiä.

Jatkuvuusleikkaus

Jatkuvuusleikkaus tarkoittaa tyyliä, jossa leikkauskohdat pyritään häivyttämään katsojalta. Mekanismi pyrkii esittämään ajan katkeamattomana hetkenä, jossa vain kuvan rajaukset muuttuvat. Tyyliä käytetään erityisesti elokuvissa, joissa katsojan huomio halutaan kiinnittää nimenomaan näyttelijöiden vuorovaikutuksen synnyttämiin merkityksiin, ei kuvalliseen kerrontaan. Tyyli ei elokuvakerronnan perusasioiden valossa ole oikea tai väärä - se vain ei ole kovin elokuvallinen, koska se häivyttää kuvan ajallisen rajauksen merkityksen.

Aiheeseen liittyvät harjoitukset:

Harjoitus: Kolme kuvaa

Valitaan tapahtuma, esimerkiksi: Tyttö lähtee ulos.
Kuvataan ensin tapahtuma yhdellä kuvalla.
Jaetaan tapahtuma kolmeen pienempään tapahtumaan, esimerkiksi: tyttö laittaa kengät jalkaan, tyttö poistuu ovesta, ovi sulkeutuu.
Kuvataan jokainen tapahtuma omalla kuvallaan.
Katsotaan elokuvat ja pohditaan, miten kerronnan luomat merkitykset muuttuivat.

Ellipsi

Valitaan jokin yksinkertainen tapahtuma, esimerkiksi "juna saapuu asemalle", "nainen astuu huoneeseen" tai "poika tiskaa kattilan".
Kuvataan yhden tai useamman otoksen elokuva, josta tapahtuma käy ilmi ilman, että sitä näytetään. Tapahtuma voidaan rajata joko kuva-alan tai -ajan ulkopuolelle.
Harjoitus kannattaa tehdä vasta Kolme kuvaa -leikkausharjoituksen jälkeen.

... Seuraavassa merkinnässä: Perusasia 3 - Leikkaukset luovat merkityksiä (osa 2)

Elokuvan uusi opetussuunnitelma, osa 3: Rajaus

2009-03-29T12:43:00.007+03:00

Kuvataiteilijalta kysyttiin, miten hän osaa veistää kivestä hevosen. Taiteilija vastasi: otan vain pois kaiken sen, mikä ei ole hevosta.

Elokuvan kuvaaminen on yksinkertaisimmillaan sitä, että painetaan kerran kameran rec-nappulaa. Se, mikä näkyy kameran ruudulla, tallentuu. Kun nappulaa painetaan uudestaan, tallennus loppuu. On veistetty pala aikaa. Ei kuitenkaan kaikkea, mitä tuona hetkenä maailmankaikkeudessa tapahtui, vaan marginaalisen pieni rajaus siitä.

Elokuvan kuvaaminen on siis rajaamista kahdessa suhteessa: tilassa ja ajassa. Mistään muotoseikasta ei ole kysymys, koska aikaa ja tilaa on äärettömästi. Kuvaaja valitsee sen pienen olennaisen näkymän siihen olennaiseen hetkeen, joka hänestä on merkityksellinen.

Samalla tavalla kuin kuvanveistäjä etsii kivestä hevosta, havainnoi kuvaaja todellisuutta ja rajaa pois sen, mikä ei ole hänen elokuvaansa.

2.1 Rajaus tilassa

”Kaukaa katsoen kaupunki, maaseutu ovat kaupunki ja maaseutu; mutta mitä lähempää katsoo ne ovat taloja, puita, kattotiiliä, lehtiä, ruohoa, muurahaisia, muurahaisen jalkoja, loppumattomiin.”

Claude Pascal

Kun asetamme kameran asemalaiturille kuvaamaan saapuvaa junaa, teemme päätöksen siitä, mitä haluamme katsojalle näyttää. Näytämmekö junan? Vain osan siitä? Näytämmekö aseman? Entä junaa odottavan väkijoukon? Näytämmekö kerjäläisen, joka istuu asemalaiturin reunalla? Kuten "Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa"-harjoitus osoittaa, minkä tahansa rajauksen sisällä on valtavasti informaatiota. Kuvan rajaus ja sommittelu vaikuttavat olennaisesti siihen, mikä kuvan kohteista kiinnittää katsojan huomion.

Ihmisen katse tulkitsee. Kun naputtelemme tietokoneen ruudulle yksinkertaisen hymiön :-) näemme itse asiassa iloiset kasvot. Kun menemme huonekalukauppaan, näemme satoja huonekaluja, jotka ovat kaikki hyvin erinäköisiä. Silti sekunnin murto-osassa pystymme erottelemaan ne tuoleihin, pöytiin, sohviin, hyllyihin ja kaappeihin. Hyvin pienikin vihje riittää informaation välittämiseen. Kuva muurahaiskeosta puun juurella riittää kertomaan, että ollaan metsässä. (Kuvassa siis on metsä, vaikka se ei näy!) Jos kokonaista metsää yritettäisiin kuvata ilmasta käsin, saattaisi katsoja nähdä kuvassa maan, vaikkei ruudulla muuta olisikaan kuin puita.

Kamera ei tee tällaista tulkintaa, vaan kuvaa sen, mitä linssin edessä näkyy. Siksi kuvaajan pitääkin olla tarkkana ja tulkita omia havaintojaan jatkuvasti. Miten kuvaan sen mitä näen? "Elokuvallinen kuva rakentuu taidolle esittää oma mielikuva kohteesta havaintona siitä."

Ajattele kuvanveistäjää ja hevosta. Kymmenestä mielenosoittajasta voidaan saada iso joukko, jos kuva rajataan niin, ettei siihen jää tyhjää tilaa. Katsoja näkee mielenosoituksen ja tulkitsee ehkä, että se jatkuu kuvan reunojen ulkopuolella. Toisaalta suurikin mielenosoitus saattaa näyttää pieneltä, kun se kuvataan suuren eduskuntatalon rappusilla. Elokuvassa asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät.

Aiheeseen liittyvät harjoitukset:

Pää kamerana

Tämä sopii erityisesti nuoremmille oppilaille, mutta sopii lämmittelyharjoitukseksi myös vanhemmille.
Oppilaat jakautuvat pareihin, joista toinen on vuorollaan kuvaaja ja toinen kamera.
Kamera sulkee silmänsä. Kuvaaja rajaa näkymän viemällä parinsa haluamaansa paikkaan tilassa ja asettaa kameran (eli parinsa pään) sopivalle korkeudelle ja asentoon.
Kun kamera on paikallaan, kuvaaja antaa parilleen merkin esimerkiksi napauttamalla sormellaan kameran ohimoa.
Kamera ottaa kuvan avaamalla silmänsä hetkeksi, räpäyttäen. Sen jälkeen hän kertoo kuvaajalle, mitä näki.
Ennen tehtävää voidaan tehdä yhdessä pieni kokeilu: kukin sulkee silmänsä, asettaa oman nyrkkinsä silmiensä eteen ja ottaa kuvan. Pelottavaa!

Google earth

Tehtävässä yritetään tunnistaa maantieteellisiä paikkoja Google Earth -ohjelman ilmakuvista. Samalla opitaan tekemään havaintoja ja ymmärtämään kuvan rajaamista.
Opettaja tai joku oppilaista on tehtävänantaja, joka valitsee Google Earth -ohjelmasta näkymän johonkin paikkaan maapallolla. Paikka voi olla kotikaupungin kaupunginosa, Euroopan suurkaupunki, Suomen vesistö... mahdollisuudet ovat rajattomat! Sopikaa kuitenkin yhdessä, minkätyyppisestä kohteesta on kyse.
Näkymä zoomataan oikein lähelle, pieneen yksityiskohtaan. Asetuksista otetaan pois päältä kaikki tekstit ja grafiikat. Sen jälkeen kuva heijastetaan videotykillä luokan seinälle.
Samalla kun näkymää pikkuhiljaa laajennetaan, oppilaiden tehtävänä on ratkaista kuva-arvoitus: mistä paikasta on kysymys?
Tehtävä sopii hyvin vaikkapa eri vesistöjen opetteluun maantiedon tunnilla. Miettikää myös, voisiko samankaltaisen tehtävän tehdä jotenkin videokameralla?

Havainnointi on kuin urheiluselostus

Urheiluselostajan pitää tehdä jatkuvasti havaintoja ja kertoa niistä yleisölle. Kuvaaminen on usein samanlaista!
Valitkaa yhdessä jokin paikka esimerkiksi koulusta tai koulun pihalta. Kukin oppilas saa vuorollaan tehtäväksi seisoa tuossa paikassa minuutin (tai muun sovitun ajan), tehdä havaintoja ympäristöstään ja kuvata ne videokameralla - samalla selostaen, mitä kuvassa tapahtuu tai näkyy.
Esimerkiksi: "lintu lentää taivaalla", "rehtorin auto on pölyinen", "täällä tuulee" tai "kello on kohta kolme".
Tehtävä ei ole helppo! Kuvaajan pitää samaan aikaan tehdä havaintoja, kuvata ja selostaa. Ja aika kuluu...
Kun videot on kuvattu, ne katsotaan ilman ääntä. Muut oppilaat yrittävät arvata, mitä havaintoja kameralla on pyritty esittämään. Oikeasta arvauksesta saa pisteen sekä kuvaaja että arvaaja.
Harjoituksessa huomataan, että useimmat havainnot eivät välity katsojalle sellaisenaan. Katsojat saattavat tehdä kiinnittää kuvassa huomion aivan eri asioihin kuin kuvaaja ja tehdä niistä aivan omia tulkintojaan.

2.2 Rajaus ajassa

Kun kerromme tarinaa, voimme vaihtaa aikamuotoa preesensin, imperefektin, perferktin ja pluskvamperfektin välillä: juna saapuu asemalle, juna saapui asemalle, juna on saapunut asemalle, juna oli saapunut asemalle. Elokuva tapahtuu aina preesensissä: juna saapuu juuri nyt, ikuisesti.

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski ajatteli, että elokuva on ainoa taidemuoto, joka tallentaa aikaa. Tarkovskille elokuva oli ajan veistämistä. Kun painamme rec-nappulaa, emme tallenna vain sitä näkymää, joka on kameran ruudulla, vaan sen ajan, joka jää nappulan painallusten väliin. Kun katsomme elokuvaa, katsomme siis aikaa.

Elokuvantekijän kannalta olennainen kysymys on siis: miksi tämä hetki on merkityksellinen? Samalla tavalla kuin hän rajaa kuvan reunojen ulkopuolelle asioita, jotka eivät kuulu elokuvaan, hän rajaa asioita kuvan ajan ulkopuolelle. Hetki, jolloin rec-nappula painuu pohjaan ja alkaa tallentaa aikaa, on yhtä merkityksellinen kuin kivestä veistetyn hevosen ääriviiva.

Aiheeseen liittyvät harjoitukset

Lumière-elokuva

Ajan ja tilan rajaamista voi harjoitella tekemällä oman Lumière-elokuvan. Harjoitusta voidaan pohjustaa katsomalla esim. YouTubesta aitoja Lumière-veljesten elokuvia 1800-1900 -lukujen vaihteesta.
Elokuva tehdään asettamalla kamera jalustalla yhteen paikkaan. Kun näkymä on rajattu sopivaksi, kuvataan noin minuutin mittainen otos.
Elokuva on dokumentaarinen - kuvattua tilannetta ei siis lavasteta eikä näytellä.
Kuvaajan tehtävä on tallentaa sellainen hetki ja näkymä, joka sellaisenaan on kiinnostava ja merkityksellinen. Kuvaajan kannattaa etsiä tapahtumia, koska niissä näkyy ajan kuluminen. Tapahtumat voivat olla myös hyvin pieniä: esimerkiksi tuulessa heiluvia lehtiä tai bussia odottavia ihmisiä.

2.3 Elliptinen rajaus

Sulje hetkeksi silmäsi ja kuvittele oma elämäsi vilisemään filminauhana silmiesi edessä. Mitä näit? Todennäköisesti et nähnyt pikakelausta koko elämästäsi vaan yksittäisiä hetkiä, joiden välistä saattoi puuttua vuosia. Tämä on elliptistä kerrontaa.

Ellipsi on toinen nimi kolmen pisteen merkille "...", jolla merkitään lauseessa pois jätettyjä sanoja. Elokuvassa elliptisyys tarkoittaa sitä, että jotain kerrontaan kuuluvaa on rajattu pois näkyvistä. Toisin kuin se kivi, joka on veistetty irti hevospatsaasta, elliptisen rajauksen ulkopuolelle jäävä ei kuitenkaan katoa, vaan katsoja täydentää puuttuvat kohdat: Kun päähenkilö poistuu hetkeksi kuvasta, hän ei lakkaa olemasta. Uutistenlukijalla on myös vartalo, vaikka kuvaan olisi rajattu vain pää. Asemalle saapuu kokonainen juna, vaikka kuvattaisiin vain junan pyöriä. Elokuvan kohtaus loppuu siihen, että mies laittaa hatun päähänsä ja vetää takin harteilleen. Seuraavassa kohtauksessa hän kävelee jo kadulla. Tiedämme, että mies astui ulos talosta, vaikka sitä ei näytetty.

Elokuva ei kerro mitä tapahtuu vaan näyttää sen. Tapahtuma on aina katsojan tulkinta. Siksi on myös mahdollista tehdä elokuva jostain tapahtumasta ilman, että sitä näytetään - katsojan tulkinta riittää. Esimerkiksi kohtaus, jossa elokuvan päähenkilö astuu huoneeseen, voidaan kuvata niin, että näytetään vain muiden huoneessa olevien reaktiota. Elliptiset ratkaisut kutittavat katsojan mielikuvitusta: tiedämme, että jotain tapahtuu, mutta joudumme itse kuvittelemaan sen.

Aiheeseen liittyviä harjoituksia:

Ellipsi

Valitaan jokin yksinkertainen tapahtuma, esimerkiksi "juna saapuu asemalle", "nainen astuu huoneeseen" tai "poika tiskaa kattilan".
Kuvataan yhden tai useamman otoksen elokuva, josta tapahtuma käy ilmi ilman, että sitä näytetään. Tapahtuma voidaan rajata joko kuva-alan tai -ajan ulkopuolelle.
Harjoitus kannattaa tehdä vasta Kolme kuvaa -leikkausharjoituksen jälkeen.

... Seuraavassa merkinnässä: Perusasia 3 - Leikkaukset luovat merkityksiä (osa 1)

Elokuvan uusi opetussuunnitelma, osa 2: Kuva ei kerro se näyttää

2009-03-28T14:38:00.005+02:00

Monet hienot elokuvat kertovat suuria tarinoita. Yleensä ajatellaankin, että elokuvassa on aina viime kädessä kysymys tarinankerronnasta. Näin ei kuitenkaan ole: ei filosofisesti eikä historiallisesti. Elokuvan runsaan satavuotisen historian aikana on vain huomattu, että elokuva on kohtuullisen hyvä tapa esittää tarinoita suurelle yleisölle - ei suinkaan paras, mutta viihdeteollisuuden näkökulmasta oikein toimiva. Nykyään useimmat elokuvat sisältävät tarinan, mutta välttämätöntä se ei ole. Todisteeksi kelvannee kaikkien aikojen ensimmäinen elokuva.

Elokuvan historia alkaa Lumieren veljesten yksinkertaisesta elokuvasta Juna saapuu asemalle, joka näyttää, miten höyryjuna saapuu asemalle. Ensimmäisenä elokuvana siitä on perusteltua lukea ensimmäinen elokuvan perusasioista: elokuva ei kerro, se näyttää.

Tutkitaanpa hieman tarinan ja elokuvan eroa. Tarina - joko puhuttuna tai kirjoitettuna - kertoo, mitä tapahtuu, mutta ei näytä sitä. Kun luemme tai kuuntelemme tarinaa, kuvittelemme, miten kaikki meille kerrottu tapahtuu. Kerrottu tarina yhdistää mielikuvamme loogiseksi kokonaisuudeksi. Jokainen on kuullut saman tarinan, mutta jokaisen mielikuvat ovat erilaisia.

Elokuva puolestaan ei sanallakaan kerro mitä tapahtuu - se vain näyttää. Elokuva ei varsinaisesti kerro, että juna saapuu asemalle, mutta päättelemme sen siitä, mitä näemme. Päätelmämme eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä. Yhtä hyvin voisimme ajatella, että elokuvassa kerrotaan ihmisistä, jotka odottavat junaa. Tai rautatieaseman päivästä, jossa yksittäiset junat ovat vain laivoja, jotka vierailevat satamassa. Jokainen katsoja on nähnyt samat kuvat, mutta ei välttämättä samoja tapahtumia tai niiden muodostamaa tarinaa.

Elokuvaohjaaja Peter Greenaway (Kokki, varas, vaimo ja rakastaja; Pillow book) väittää, että kirjallisuuden tapa kertoa tarinaa kutittaa yleisön mielikuvitusta paljon enemmän kuin saman asian kertominen elokuvassa. Greenawayn viesti onkin: jos haluat olla tarinankertoja, ryhdy kirjailijaksi, älä elokuvantekijäksi.

"Because we all know that literature is superior to cinema as a form of storytelling. It empowers the imagination like no other. If you want to be a storyteller, be an author, be a novelist, be a writer, don't be a film director. Cinema is not the greatest medium for telling stories. It is too specific, leaves so little room for the imagination to take wing other than in the strict directions indicated by the director. Read "he entered the room" and imagine a thousand scenarios. See "he entered the room" in cinema-as-we-know-it, and you are going to be limited to one scenario only."

"The cinema is about other things than storytelling. What you remember from a good film-and let's only talk about good films-is not the story, but a particular and hopefully unique experience that is about atmosphere, ambience, performance, style, an emotional attitude, gestures, singular events, a particular audio-visual experience that does not rely on the story."

Peter Greenaway: 105 Years of illustrated Text

Kirjallisuus siis kertoo sen, mitä tapahtuu - elokuva näyttää, miten se tapahtuu. Kääntäen: kirjallisuus jättää näyttämättä sen, miten jokin tapahtuu - elokuva jättää kertomatta se, mitä tapahtuu. Yksinkertaista, eikö?

Mitä elokuvakerronta sitten on, jos se ei varsinaisesti ole kerrontaa? Teknisesti ottaen elokuva on kameran tekemiä havaintoja kohteesta. Elokuvantekijä pyrkii esittämään kameran avulla yleisölle sellaisia havaintoja, jotka joko yksinään tai yhdessä ovat merkityksellisiä. Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin (Stalker, Peili) mukaan "elokuvallinen kuva rakentuu taidolle esittää oma mielikuva kohteesta havaintona siitä."

Palataan taas asemalle, jonne höyryjuna on saapumassa. Kuvittele itsesi sinne. Jos haluat kertoa tapauksesta sellaiselle, joka ei ollut paikalla, joudut kirjoittamaan monta yksityiskohtaista kuvailevaa lausetta (joissa todennäköisesti pyrit kuvailemaan sitä, mitä näit). Tai - voit tehdä sen parilla hyvin rajatulla kuvalla, jotka näyttävät, miten kaikki tapahtui.

Jos siis haluat esittää yleisölle mielikuviasi ja havaintojasi, älä ryhdy kirjailijaksi - tee elokuva.

Aiheeseen liittyvät harjoitukset

"Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa"

Pohditaan mitä sanonta "kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" tarkoittaa.
Kirjoitetaan taululle: Hän tulee huoneeseen. Jokainen kuvittelee tapahtuman mielessään.
Piirretään samasta tilanteesta kuva. Kuvitellaan, että se pysäytetty hetki elokuvasta. Kuka astuu huoneeseen? Onko hän mies vain nainen? Minkä ikäinen hän on? Miten hän kävelee? Miten hän avaa oven? Miksi hän astuu huoneeseen? Keitä muita huoneessa on? Mitä he tekevät? Mihin kellonaikaan kuva on otettu? Mikä vuodenaika on? Sitä mukaa, kun yksityiskohtia keksitään, kuvaa täydennetään piirtämällä.
Tämän jälkeen pohditaan uudestaan, mitä kaikkea kuvassa tapahtuu. Nyt vaihtoehtoja on lukuisia: nainen pakenee gangstereita, huoneessa on juhlat, kello lyö kaksitoista, ovi narahtaa, seinä on punainen, naisen silmä on musta.

Mitä kuva kertoo?

Tämä on variaatio harjoituksesta "Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa"
Päätetään jokin aihe ja haetaan netistä siihen liittyvä kuva. Pohditaan, mitä kaikkea informaatiota kuva sisältää.

Miltä maailma näyttää?

Tehkää video, joka esittää, miltä kotikaupunkinne teidän mielestänne näyttää. Videossa ei siis puhuta ja esitellä vaan näytetään. Otsikkona voi olla esimerkiksi "Miltä Kerava näyttää?"
Jokainen ryhmä saa videokameran ja tehtävän: kuvatkaa 3 minuutin mittainen video, joka vastaa kysymykseen "Miltä kotikaupunkini näyttää?" Videon alkuun voi kuvata otsikon, jossa kysymyksessä on paikkakunnan nimi. Videon ei tarvitse sisältää ollenkaan puhetta.
Kun katsotte videoita, kirjoittakaa ylös adjektiiveja videon pohjalta. Kotikaupunki voi näyttää esimerkiksi likaiselta, suurelta, vilkkaalta, tyhjältä... Pohtikaa havaintoja yhdessä. Miksi tässä videoissa kylä näytti tyhjältä, mutta toisen ryhmän videossa vilkkaalta?

...Seuraavassa merkinnässä: Perusasia 2 - Rajaus.

Elokuvan uusi opetussuunnitelma, osa 1: Johdanto

2009-03-28T14:23:00.013+02:00

Mitä eroa on tekstillä ja kuvalla? Siinä missä teksti kertoo, kuva näyttää. Tämä on yksi elokuvan kolmesta perusasiasta, lainalaisuudesta, joiden varassa kaikki audiovisuaalinen kerronta lepää. Silti juuri nämä kolme perusasiaa ovat elokuvaopetuksen tarkimmin varjeltuja salaisuuksia.

Useimmat elokuva- ja videokurssit keskittyvät hyvin pinnallisiin sääntöihin ja teknisiin yksityiskohtiin, jotka ovat usein samassa suhteessa elokuvaan kuin riviväli on kirjallisuuteen. Suojaviiva, kuvakokojärjestelmä, kultainen leikkaus, liikkeestä leikkaaminen, hyppyskarvi , teleobjektiivi ja master-kuva ovat elokuvakerronnan kannalta toissijaisia käytännöllisiä tai esteettisiä keksintöjä. Ne ovat osa sääntökokoelmaa, jonka tarkoitus on tehdä elokuvan tekemisestä tai sen katsomisesta helpompaa. Ne eivät kuitenkaan auta ymmärtämään sitä, miten elokuvakerronta toimii, mitä ovat ne lainalaisuudet, jotka ovat läsnä aina, kun elokuvaa tehdään - riippumatta siitä, onko kyseessä näytelmäelokuva, dokumentaari, ajankohtaisinsertti, musiikkivideo tai Youtubessa julkaistu videoblogi.

Tässä oppaassa kerrotaan, mitä nuo perusasiat ovat, ja miten niitä voi oppia ymmärtämään.

Opas jakautuu kahteen osaan: teoriaan ja harjoituksiin. Teoria on tarkoitettu virikkeeksi niille, jotka opettavat. Mitä siitä jaetaan oppilaiden kanssa, riippuu oppilaiden iästä, kokemuksesta ja opettajan omasta harkinnasta. Tämän oppaan varsinainen anti on kuitenkin sarja pedagogisia harjoituksia, jotka avaavat elokuvan lainalaisuuksia käytännön kautta. Tällaisia harjoituksia ei ole juurikaan ollut ennen olemassa - ehkä siksi itse asiakin on jäänyt käsittelemättä.

llman elokuvan perusasioiden ymmärtämistä syntyy vain elokuvaa, jonka merkityksiä tekijä itse ei hallitse. Syytä ymmärrykseen kuitenkin olisi, koska elokuva on uusi kirjallisuus; se on väline, joka vaikuttaa kaikilla elämänalueilla politiikasta vapaa-aikaan. Elokuvaa tai sen lähisukulaisia on kaikkialla: elokuvateattereissa, tv-uutisissa, Youtubessa, kännyköissä ja mainostauluissa. Se ei ole vain viihdettä tai taidetta - se on kulttuurin ja identiteetin rakennusaine, josta todellisuus yhä suuremmalta osin rakennetaan.

Elokuvaa on joskus pidetty kirjallisuutta alempiarvoisena, muun muassa siksi, että se jättää niin vähän tilaa mielikuvitukselle. Tämä ei kuitenkaan kerro itse elokuvasta vaan siitä, miten elokuvaa yleensä tehdään. Tässä valta ja vastuu on niillä, jotka opettavat.

Olin taannoin puhumassa opettajille mediasta. Luennon lopuksi esitin kysymyksen. "Otetaan joku yleisesti huonona televisiona pidetty ohjelma. Vaikka Big Brother. Ketkä sitä tekevät?" Kuulijat odottivat vastausta uteliaina. Jatkoin: "Entiset suomalaiset peruskoululaiset."

Moni naama vakavoitui.

...Seuraavassa osassa: Perusasia 1 - Kuva ei kerro, se näyttää

Tyhmä ei ole se, joka on tyhmä

2009-02-19T13:47:00.006+02:00

Mikkosten maailma on Nelosen uusi viihdeohjelma, jossa seikkailee Timo T.A. Mikkosen mediaperhe. Ensimmäisen jakson jälkeen katsojat saavat äänestää, tehdäänkö Mikkosten arjesta pidempi sarja.

Kirjoitin tammikuussa Yleisradiosta ja sen julkisen palvelun tehtävästä. Tässä siihen vielä yksi näkökulma: Yleisradion tehtävä on mahdollistaa sellainen ohjelmanteko, jossa tekijät itse vastaavat ohjelman sisällöstä ja sen merkityksellisyydestä. Kaupallisten kanavien aggressiivisella esimerkillä ollaan menossa juuri päinvastaiseen suuntaan. Katsojat äänestävät ohjelman esiintyjistä (Idols, BB, Tanssii tähtien kanssa) ja näyttelijöistä (Haluatko filmitähdeksi & Levottomat 3), sisällöstä (chat-ohjelmat) ja nyt tekevät siis myös tuotantopäätöksiä.

Kaupallisen kanavan ohjenuorana on markkinatalouden kansanhokema: tyhmä ei ole se, joka tyhmää ohjelmaa tekee, vaan se, joka sitä katsoo. Tai: ohjelma ei ole huono, katsoja on. Tällainen ajattelu siirtää vastuun tuottajalta katsojalle, jonka taakse voi mennä piiloon kritiikkiä ja yhteiskunnallista keskustelua.

Toisaalta, Nelosen ohjelmapäällikkö Mikko Silvennoisella näyttäisikin olevan paljon enemmän luottoa katsojiin kuin ohjelmiensa tekijöihin:

"Katsojan ei tarvitse olla Mikkosten kanssa samaa mieltä, sillä kiinnostavin keskustelu käydään ohjelman esittämisen jälkeen kotisohvilla ja keskustelupalstoilla."

(Lähde: HS.fi)

Mediakasvatus - mikä ihana tekosyy

2009-02-02T00:10:00.005+02:00

Eräänä tammikuun iltana Nuorten Ääni -toimituksen kokoukseen tuli uusi jäsen, lukiolaistyttö Espoosta. Paikalla oli lehtiryhmä, joten kokous alkoi havaintokierroksella, jossa jokainen saa kertoa yhden havainnon viikon varrelta: jonkun asian, joka on kiinnittänyt huomion, saanut ajattelemaan tai on muuten vain sillä hetkellä jakamisen arvoinen. Havainnoista keskustellaan yhdessä, joskus pitkäänkin, ja toisinaan niistä syntyy ideoita lehtijuttuihin.

Istuimme ringissä matalan pöydän ympärillä, tyynyillä. Puhuttiin pojasta, joka oli ampunut itsensä armeijassa, Gazasta, kaupungilla vastaantulleesta huumemiehestä, koulujen kierrätysroskiksista, Vantaankosken koulun kalapuikkojupakasta, äkäisistä bussia odottavista mummoista, hammaslääkäreihin kiintymisestä, vartijasta, joka potkaisi laitapuolen kulkijaa. Siitä, että aika on loppunut matkakortista.

Uusi jäsen ei vielä osallistunut keskusteluun vaan seurasi sivusta. Mietin, niin kuin työhöni kai kuuluu, miten hän mahtaa päästä mukaan puheliaaseen ryhmään. Viihtyykö hän? Ottaako ryhmä uuden jäsenen huomioon?

Kun tytön vuoro tuli, hän pahoitteli, ettei hänellä vielä ollut havaintoa - uusi kun oli. Hän halusi kuitenkin sanoa jotain. Se meni suunnilleen näin: "Tämän viidentoista minuutin aikana olen kuullut enemmän järkevää keskustelua kuin viimeisen vuoden aikana yhteensä!"

Helsingin kaupunki järjestää kerran vuodessa Avoimet foorumit, joissa nuoret ja päättäjät kohtaavat. Viime marraskuussa pohdittiin, miten nuorten hyvinvointia voisi Helsingissä edistää. Paikalla oli kolmattasataa nuorta eri kouluista. Yksi nuorten päättäjille esittämistä toiveista oli, että koulussa olisi viikottainen keskustelutunti tai että kaikilta oppitunneilta varattaisiin aikaa keskustelulle.

Saman toiveen olen kuullut nuorten suusta monta kertaa, viimeksi Ajankohtaisen Kakkosen kasvatusillassa viime vuoden lopulla. Ja sitä ennen, monta kertaa. Monet Nuorten Ääni -toimituksen jäsenet ovat iloinneet ääneen siitä, että toimituksen kokouksissa saa keskustella vakavasti, oikeista asioista.

En tiedä, saadaanko kouluihin koskaan oppituntia, joka olisi varattu pelkästään sille, että oppilaat saavat kertoa heille itselleen tärkeitä asioita ja keskustella niistä. Ehkä ne eivät mahdu opetussuunnitelmaan, tuntikehyksiin? Jos sellaisia kuitenkin halutaan, annan vinkin: pistetään ne vaikka viestintä- ja mediataitojen aihekokonaisuuden piikkiin. Toimittajan työhön kuuluva maailman havainnointi on hyvä tekosyy pysähtyä keskustelemaan, vaikka tunniksi. Eikä maksa mitään.

Oodi Yleisradiolle

2009-01-20T21:27:00.005+02:00

Viime viikolla mediateollisuuden etujärjestö Viestinnän keskusliitto vaati tiukempien rajojen piirtämistä julkisen palvelun yleisradiotoiminnan ympärille. Liiton tiedotteessa vaaditaan, että julkinen palvelu rajataan sisältöihin, jotka liittyvät yhteiskunnallisiin, demokraattisiin ja kulttuurisiin tarpeisiin. Muut ohjelmasisällöt ja palvelut kuuluvat liiton mukaan kaupallisten yhtiöiden hoidettaviksi. Erityisesti verkossa tapahtuvaan toimintaan tulee kiinnittää kriittistä huomiota, jottei vapaata kilpailua vaaranneta.

Retorinen kysymys: mitkä ohjelmasisällöt eivät liity yhteiskuntaan, demokratiaan tai kulttuuriin? Arvelisin, että Viestinnän keskusliiton tulkinta on omaani merkittävästi tiukempi. Muuten pitäisin avausta suorastaan raivokkaana julkisen palvelun puolustuspuheenvuorona.

Mutta ehkä pidänkin sen puheenvuoron itse? Näin se menee.

Yleisradion julkisen palvelun tehtävä on täyttää audiovisuaalisen kulttuurin yhteiskunnalliset, demokraattiset ja ennen kaikkea kulttuuriset tarpeet! Myös verkossa tapahtuvaan toimintaan on panostettava ja pidettävä huolta, että julkisen palvelun tehtävä toteutuu myös ympäristössä, jonka mediamaisemaa toistaiseksi ovat hallinneet suuret kaupalliset yritykset.

Docpoint-festivaaleilla järjestettiin tänään Clip Kino -seminaari, jossa esitettiin nuorten valitsemia esimerkkejä nettivideoista. Väljänä kehyksenä oli koulusurmien jälkeinen Suomi, mutta video-jockeyt olivat tulkinneet teemaa melko vapaasti. Nuoret korostivat, että halusivat alakuloisen demonisoinnin sijasta tuoda esille sosiaalisen median oleellisia puolia: taidetta, kantaaottavuutta, iloisuutta ja vapautta. Silti valituissa videoissa oli vakava, yhteiskunnallinen pohjavire.

Seminaarikeskusteluissa nostettiin esille nettivideoiden luonne prosessina, diskurssina. Sosiaalisessa mediassa pyörivät videot eivät ole samalla tavalla julkaistuja itsenäisiä teoksia kuin joukkoviestinnän aikakaudella on totuttu ajattelemaan. Videot ovat kontekstisidonnaisia, viittaavia, keskustelevia, joskus kertakäyttöisiä, ilmaan heitettyjä huomioita, fraktioita. Jopa näytöksessä esitetyt perinteiset lyhytelokuvat näyttäytyivät vain osana suurempaa kokonaisuutta, pointteina.

Lyhyesti: Netissä puhe on multimediaa. Se on kieli, jota tulevaisuudessa puhumme.

Youtube-valtavirtaa edustavat videot, joissa tavalla tai toisella kommentoidaan tai remixataan joukkotiedottavan median tuotantoa. Suomessa oma taiteenlajinsa on Salatut elämät -sarjan väkivaltaisen humoristinen uudelleenkäsittely, jossa kohtauksia yhdistellään ja jälkiäänitetään. Esimerkkejä löytyy Youtubesta satoja. Netin audiovisuaaliselle kulttuurille onkin leimallista, että se jatkuvasti viittaa vanhaan mediaan ja rakentaa sen päälle.

No - sitähän kulttuuri on. Ongelma on siinä, että pohja, jolle uutta audiovisuaalista kansankulttuuria rakennetaan, on todella ohut. Tähän asti mediamaisemaa ovat rakentaneet etunenässä suuret kansainväliset mediayhtiöt omien intressiensä johdattamina. Yleisradiolla on ollut Suomessa perinteisesti suuri rooli, mutta se muuri alkoi murtua heti seuraavaksi Berliinin jälkeen. Uuteen mediaan Ylellä ei ole ollut paljon sanottavaa. Eikä tulisi ollakaan, korostaa Viestinnän keskusliitto.

Mediakasvatuksen projekti on suurelta osin tuhraantunut pahojen asioiden vastustamiseen ja parempien tv-katsojien kasvattamiseen. Koululaitos ei ole vielä ottanut audiovisuaalista kulttuuria vakavasti, puhumattakaan siitä, että se olisi alkanut puolustaa sitä samalla tavalla kuin kirjallista kulttuuria on vuosikymmenet puolustettu. Toki sekin päivä vielä koittaa, mutta voi isä, onko vielä pitkä matka?

Nyt, netin myötä, audiovisuaalinen kulttuuri joka tapauksessa siirtyy jollain tavalla kansan käsiin. Kysymys onkin, kuka pilliä soittaa? Tyydymmekö siihen, että Big Brother on totuus televisiosta? Haluammeko sitä?

Jokaisessa maassa on kulttuuri - joko oma tai vieras. Jos haluamme oman, se on tehtävä itse. Siihen tarvitaan kansalaisia, joilla on siihen valmiudet. Siihen tarvitaan koulua. Projektin tueksi tarvitaan lisäksi vahva julkisen palvelun laitos, joka kohtelee kulttuuria päämääränä, ei välineenä.

Siksi tv-maksuista on siirryttävä mahdollisimman pian budjettirahoitukseen, jotta yleisradiotoiminnalle taataan paitsi kestävä rahoituspohja myös samanlainen yhteiskunnallinen legitimiteetti kuin toisillekin keskeisille kulttuuria uusintaville ja uudistaville laitoksille - koululle ja kirjastolle.