Hazard, Halme ja Immanuel Kant

Olen kovasti miettinyt tapoja oikeuttaa Kaarina Hazardin Halme-kolumnin värikästä sanankäyttöä. Tilanne on kiusallinen: yhtäältä olen sitä mieltä, että Hazardin sanavalinnat olivat sopimattomia, ja toisaalta, että ne olivat aivan välttämättömiä. Miten nämä voi sovittaa yhteen? Tässä eräs teorioistani:

Tony Halmeen nimitteleminen surkeaksi, säälittäväksi, aivovammaiseksi, sekakäyttäjäksi ja vitsiksi osoitti performatiivisesti median (ehkä) viimeisen tabun, joka päti Halmeen kohdalla ja pätee Nykäseen: lehdessä ei voi sanoa suoraan, että julkisuuden henkilö x on mieleltään sairas, syrjäytynyt tai muusta syystä syyntakeeton.

Ei siksi, että se olisi loukkaavaa tai epätotta, vaan siksi, että silloin mediasta tulisi virallisesti hyväksikäyttäjä. Ja tällaista illuusiota etenkin iltapäivälehdistössä elätellään:

Julkisuus on aina kohteensa oma valinta, eikä toimittaja koskaan käyttäisi hyväksi syyntakeettoman tekemää väärää valintaa.

Hazardin kolumnin mukaan toimittajat ja yleisö leikkivät syyntakeettoman ihmisen elämällä, rakentavat siitä yhdessä erilaisia rahanarvoisia tarinoita - milloin tragedioita, milloin komedioita - välittämättä paskan vertaa kohteesta ihmisenä. Tätä ei vain saa sanoa ääneen.

Ehkä journalistin ohjeisiin pitäisikin sisällyttää Immanuel Kantin kategorinen imperatiiivi?

"Kohtele kaikkia ihmisiä, myös itseäsi, ikään kuin he olisivat päämääriä sinänsä, älä koskaan pelkkinä välineinä."

Siinä sitä sitten oltaisiin.

(Kuva on Lars von Trierin elokuvasta Idiootit.)