Kampanjan saamaa kritiikkiä on luettu monella tavalla. Minä olen ymmärtänyt sen näin: Kun Ihan tavallisia asioita tarjoaa elämänohjeita syrjäytyneen läheisille, se sivuuttaa tärkeämmän ongelman – syrjäytymistä aiheuttavat rakenteelliset viat yhteiskunnassa. Kriitikot ovat pitäneet tätä poliittisena valintana ja reagoineet siihen siksi poliittisilla argumenteilla ja poliittisella satiirilla.
Myös kampanjan puolustajien puheista on tehty monta tulkintaa. Omani on tällainen: Elämänohjeet eivät ole ristiriidassa rakenteellisten korjausten kanssa, vaan molempia tarvitaan. Elämänohjeet voivat kuitenkin parhaimmillaan ehkäistä syrjäytymistä ja näin vähentää tarvetta yhteiskunnan teknisille toimenpiteille. Vastustajien ivallista kritiikkiä on pidetty kampanjalle ja syrjäytyneille vahingollisena.
Otetaan tämä puolustuspuhe todesta, kokeen vuoksi. Näin toimittajien olisi pitänyt tehdä jo aiemmin ja esittää kysymys, jota ei ole kysytty: Miten nämä elämänohjeet itse asiassa toimivat? Onko tarkoitus – niin kuin kriitikot ovat ivanneet – että syrjäytynyt tai hänen läheisensä löytävät ohjeet, lukevat ne ja muuttavat käyttäytymistään? Entä miten ohjeet tavoittavat oikeat henkilöt? Miksi he muuttavat käyttäytymistään? Mikä on se mekanismi, prosessi, jolla elämänohjeet muuttuvat toivotunlaiseksi käyttäytymiseksi syrjäytyneen lähipiirissä?
Lähetin tämän kysymyksen Ihan tavallisia asioita -työryhmälle. Sain heti automaattisen vastauksen, jossa kiitettiin mielenkiinnosta ja luvattiin lukea viestini pikimiten ja vastata tarvittaessa.
Sitä odotellessa kerron teille hieman rakenteista. Niinistön kampanjan hengessä lähestyn asiaa arkipäivän näkökulmasta.
Työhöni kuuluu mediakasvatuksellisten harjoitusten ja työmenetelmien suunnittelu. Toteutan ja kokeilen niitä pääasiassa Nuorten Ääni -toimituksessa. Se on ryhmä 13–19-vuotiaita nuoria, jotka pyrkivät tuomaan heille tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä esille mediassa. Syrjäytyminen on usein, tavalla tai toisella, ollut yksi niistä.
Lähes aina uusien työmenetelmien kanssa tulee ongelmia. Osallistujat saattavat ymmärtää antamani ohjeet väärin tai eivät ymmärrä niitä ollenkaan. He keskittyvät epäolennaiseen tai tekevät asiat liian hitaasti. Joskus ryhmässä vallitseva tunnelma on harjoituksen tavoitteiden kannalta täysin väärä. Osa ryhmän jäsenistä saattaa jäädä toiminnan ulkopuolelle.
Mitä silloin on tehtävissä? Vaihtoehtoja on karkeasti jaoteltuna kaksi:
1) Voin pysäyttää harjoituksen kulun ja antaa ryhmälle uuden ohjeistuksen siitä, miten pitäisi toimia. Joskus tämä onnistuu, mutta usein harjoituksen keskeyttäminen vain sekoittaa asioita entisestään. Tunnelmaan vaikuttaminen on vielä vaikeampaa. Esimerkiksi "Olkaa innostuneempia!" ei yleensä toimi.
2) Voin antaa harjoituksen jatkua ja käydä ohjeistamassa jokaista erikseen. Työskentely ei keskeydy, mutta tämä vie kaiken aikani. Ehdin huonosti auttamaan muissa asioissa kuin oman huonon tehtävänantoni korjaamisessa. Tunnelmaan vaikuttaminen on edelleen hyvin vaikeaa. Vaikka innostuminen olisikin jokaisen omalla vastuulla, on myös yhteinen ongelma, jos niin ei tapahdu. Talouskielellä ilmaistuna tämä keino on siis hyvin tehoton.
Molempien vaihtoehtojen ilmeinen ongelma on se, että joudun toistamaan ne uudestaan joka kerta, kun harjoitus tehdään. Kaikki varmasti tunnistavat tämän koulusta tai harrastuksista: toiminnan ohjaaja joutuu kerrasta toiseen puuttumaan tilanteisiin samalla tavalla. Samat tyypit pärjäävät, samat tyypit jäävät ulkopuolelle.
Koska ryhmää ei yleensä voi vaihtaa, on muutettava tehtävää. On mietittävä, miten ohjeet annetaan alunperin niin, että kaikki ymmärtävät ne. On mietittävä, ovatko ohjeet sellaisia, että niitä ylipäätään on mahdollista noudattaa. On mietittävä, onko aikaa varattu liian vähän vai tekemistä liikaa. On mietittävä, mikä tehtävänannossa tuottaa vääränlaisen tunnelman. Miten harjoitusta pitäisi muuttaa niin, ettei ketään tarvitsisi erikseen kannustaa innostumaan?
Kerron esimerkin.
Nuorten Ääni -toimituksessa pidetään säännöllisesti havaintokierros, joka on yksinkertainen menetelmä juttuaiheiden ideointiin. Jokainen ryhmän jäsen kertoo vuorollaan havainnon, jonka hän haluaa jakaa muiden kanssa. Esimerkiksi: "autoilijat eivät pysähdy suojatien kohdalla." Havainnosta keskustellaan, ja pohditaan, pitäisikö siitä tehdä juttu. Jutuiksi valikoituvat usein ne aiheet, joista puhutaan eniten, joihin me toiminnan ohjaajat kiinnitämme huomiomme ja joista havainnon esittäjä itse on kiinnostunut.
Eräänä talvena, kun toimintaa arvioitiin yhdessä, nuoret totesivat, että juttuja tehdään aika yksin, eivätkä aiheet tunnu toimituksen yhteisiltä. Jotain pitäisi tehdä.
Teimme rakenteellisen muutoksen: Havaintokierroksen lopussa pidetään aina neuvoa antava äänestys siitä, mistä havainnoista toimituksen pitäisi tehdä juttu. Jokainen saa äänestää haluamiaan ideoita. Vasta tämän jälkeen valitaan toteutettavat aiheet ja tekijät. Näin jokainen saa edelleen valita oman aiheensa, mutta toimitus saa samalla kokemuksen yhteisestä arvottamista. Myös ohjaajien vaikutus aihevalintoihin on selvästi pienempi.
Muutoksella oli myös eräs yllättävä seuraus: Nyt äänestyksessä nousevat toisinaan esille sellaiset aiheet, joista on saatettu puhua hyvin vähän. Ryhmä ei ole keskustelussa ollut tietoinen siitä, että he yhdessä pitävät jotain aihetta tärkeänä. Moni on saattanut ajatella niin itsekseen, mutta ei ole sanonut sitä ääneen.
Tämä on arkinen esimerkki siitä, miten ongelmia ratkotaan rakenteiden avulla.
On mennyt kolme päivää siitä, kun lähetin sähköpostin Niinistön työryhmälle, mutta en ole vielä saanut vastausta. Haluaisin tietää, millainen on heidän mekanisminsa. Miten hyvät elämänohjeet siirtyvät osaksi suomalaisten käyttäytymistä?
Lähetän tiedustelun uudelleen. Saan taas automaattisen vastauksen, jossa kerrotaan, että viestini aiotaan lukea. Vastausta ei enää luvata. Odotan vielä vuorokauden. Sitten tartun puhelimeen.
(Lue osa 2)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti