Epävakaa tieto ja uutisfiktio – päivityksiä totuuden jälkeisen ajan medialukutaitoon

Jos olemme siirtyneet "totuuden jälkeiseen aikaan", mitä teemme faktan ja fiktion erottelulla – tuolla medialukutaidon ehkä perinteikkäimmällä lajilla? Onko sitä enää? Onko se taito, joka auttaa selviämään nykyisessä mediatodellisuudessa?

Totuuden jälkeistä yhteiskuntaa pohditaan muun muassa näissä kahdessa Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa:

Elämme totuuden jälkeistä aikaa – tieto on kaikkien saatavilla, mutta sen vieroksumisesta on tullut hyve (HS 9.8.2016)

Onko maailma siirtymässä totuuden jälkeiseen aikaan? (HS 28.8.2016)

Ehdotan medialukutaitoon päivityksiä, jotka auttavat selviämään faktan ja fiktion hämärtymisestä. Aloitan nostamalla pöydälle Schrödingerin kissan.

Epävakaa tieto

Jo julkisen internetin alkuvuosina alettiin puhua tietotulvasta ja infoähkystä. Informaatiota on käsiteltävänä niin paljon, että ihminen kokee sen äärellä ahdistusta. Samaan aikaan yhä suurempi osa tiedosta on luonteeltaan sellaista, ettei sen alkuperästä ole näkyviä merkkejä. Staattinen wikipedia ei ole mitään verrattuna sosiaalisen median jatkuvasti virtaavaan informaatioon. Vaikka opimme koulussa faktan ja fiktion käsitteet ja auttavat taidot lähdekritiikkiin, ei niistä ole apua, kun tieto ei pysy paikallaan ja sitä on liikaa.

Vaikka haluaisin ja jopa osaisin tarkistaa kaikki faktat, minulla ei olisi siihen aikaa. Millaisia taitoja kansalaiset tällaisessa todellisuudessa sitten tarvitsevat?

Ehdotan, että faktan ja fiktion erottelun rinnalle, osin tilallekin, meidän on opittava uusi tiedonkäsittelyn strategia: taito käyttää ja käsitellä tietoa, joka on samanaikaisesti totta ja epätotta – toistaiseksi, kunnes se mahdollisesti osoitetaan toiseksi. Paradoksi on tuttu fyysikko Erwin Schrödingerin kuuluisasta ajatuskokeesta.

Jos edellyttäisimme kaikelta jollain tavalla käyttämältämme tiedolta varmistettavuutta, koko internet pysähtyisi. Meidän on siis hyväksyttävä, että emme tiedä, mikä on totta. Toisaalta, juuri tästä syystä, emme voi käyttää tietoa enää samalla huolettomuudella kuin ennen. Emme voi olla kokonaan käyttämättä epävarmaa tietoa, mutta meidän on käytettävä sitä eri tavalla. On jaettava linkkejä ja viitattava tapahtumiin kuin ne olisivat yhtä aikaa faktaa ja fiktiota. Kuvitelkaa sosiaalisen median keskustelu, jossa jokainen huomioisi tämän!

Totuuden jälkeisessä ajassa tarvittava uusi taito ei siis ehkä olekaan entistä tarkempi faktan ja fiktion erottaminen, vaan epävakaan tiedon järkevä käyttäminen. Se ei ole niinkään lähdekritiikin taito, vaan ennemmin kyky katsoa eteenpäin, arvioida käytössä olevan tiedon merkityksiä ja vaikutuksia sekä faktana että fiktiona.

Uutisfiktio

On edelleen tietolähteitä, joita ei ole mielekästä kategorisesti epäillä. Itse luotan uutismedioihin, jotka ovat sitoutuneet journalistin ohjeisiin. Niilläkin on vaihtelevat agendansa ja nekin tekevät virheitä, mutta suomalaisen journalismin itsesäätely on uskottavaa. Luotan siihen vastaavalla tavalla kuin tieteelliseen metodiin.

Paljon on puhuttu valeuutisista. Esimerkiksi MV-lehden kaltaiset sivustot, jotka eivät ole sitoutuneet journalistiseen etiikkaan, tuottavat uutisten muodossa ilmiselviä valheita propagandatarkoituksessa. Näitä sivustoja arvioidaan usein käyttämällä työkaluna juuri faktan ja fiktion erottelua. Tarkastelukulma on ymmärrettävä – esittäytyväthän nämä julkaisut lukijalle aitoina uutisjulkaisuina – mutta minusta hedelmätön. Samalla tavalla kuin on hedelmätöntä yrittää sijoittaa tosi-tv-ohjelmia fiktion ja dokumentaarin väliselle akselille. Tosi-tv:hän ei ole kumpaakaan, vaan oma genrensä, johon tosi–valhe-diskurssi ei sovi.

MV-lehden arviointi tosia tai epätosia esittävänä uutisjulkaisuna antaa sille ansaitsemattoman aseman journalismin kentällä. Sosiaalisessa mediassa MV-lehden uutisia verrataan "valtamedian" uutisiin ikään kuin ne olisivat samaa lajia. Eivät ole. Mediakasvatuksen näkökulmasta olisikin hedelmällisempää oppia tunnistamaan tämä genre ja erottamaan se uutisesta.

Mikä sitten on tämä MV-lehden lajityyppi, joka ei ole journalismia? Propagandaa se varmasti on, mutta se on ennemmin juttujen käyttötarkoitus kuin genre. Propagandaahan tehdään muissakin muodoissa. Valeuutisten todellisuussuhteessa on jotain samaa kuin satiirissa, kuten The Onionin tai Lehti-lehden keksityissä uutisissa. Muoto on lainattu uutiselta, mutta juttu vain viittaa todellisuuteen – osoittaakseen sillä jonnekin muualle. Siksi uutissatiirejakaan ei ole mielekästä erotella tosiin ja valheisiin.

Ehdotan genren yleiseksi nimeksi valeuutisen sijaan uutisfiktiota. Se on journalismin muotoa imitoiva mediatekstin lajityyppi, jonka käyttötarkoituksia ovat esimerkiksi satiiri, propaganda ja mainonta.

Näistä viimeinen tapaus, advertoriaali, erotetaan journalistin ohjeita noudattavissa julkaisuissa toimituksellisesta sisällöstä yleensä maininnalla "mainos". Uutisfiktion muotoista satiiria esiintyy lähinnä omissa julkaisuissaan ja ohjelmissaan – joiden tunnistaminen satiiriksi edellyttää yleisöltä toisinaan valppautta. Olen itsekin joskus ehtinyt lukea uutisjuttua useamman kappaleen ennen kuin olen hoksannut olevani satiirisivustolla. Sama vaara näyttää aktualisoituvan uudenlaisen uutispropagandan äärellä, kun lajityyppiä ei tunnisteta.

Siksi MV-lehteä ei pidä käsitellä journalismina sen enempää kuin The Onionia tai tiettyjä lifestyle-lehtiäkään. Ne eivät ole journalismia – vaan uutisfiktiota.