Elokuvan tekemisestä

Kuuden viikon päästä alkavat Maailman ääreen -lyhytelokuvan kuvaukset. Työt loppuivat eilen, alkoi loma eli elokuvanteko. Haeskelin tunnelmaa lukemalla viiden vuoden takaisia päiväkirjamerkintöjä Emman valmisteluista. Olemme nyt suunnilleen samassa vaiheessa kuin kesän 2005 ensimmäinen merkintä.

 

  
SUNNUNTAI 12.6.

Ensimmäinen merkintä. Tähän pitäisi kai kirjoittaa kaikki tähän mennessä tapahtunut, mutta sitä on niin paljon, että yritän keskittyä oleelliseen.

Perjantaina huomasin ensimmäisen palaverin lähestyvän ja tajusin, että alkaa olla korkea aika päästä elokuvaan jotenkin sisälle. Jännää miten se toimii. Käsikirjoitus oli ollut jo muutaman kuukauden horroksessa, olin hoitanut Emmaan liittyen vain logistisia asioita. Elokuvaprojektia esittelevän nettisivun tekeminenkin tuntui melkein mahdottomalta, sillä en todellakaan tiennyt mistä elokuvassa on kyse. Muutama ajatuksensiemen kuitenkin riitti siihen, että eilen oli jo pakko tarttua käsikirjoitukseen. Päässäni ei pyörinyt enää juuri muuta. Horros oli päättynyt.

Luin käsikirjoituksen läpi ja pohdin merkintöjä, joita olin viimeiselle sivulle tehnyt. Kolme asiaa askarrutti minua ylitse muiden: alku, bussi ja loppu.

Alku tuntui minusta hätäiseltä, se hyppäsi liian nopeasti kohtaukseen, jossa Vesa ja Emma tapaavat koulun pihalla. Vastaavasti loppu loppui liian aikaisin. Äidin poistuminen rappuun ei mielestäni riittänyt elokuvan viimeiseksi kuvaksi. Ja bussi. Sieltä puuttui se hiljainen sivustakatsoja, joka Vesa oli ollut käsikirjoituksen aiemmassa versiossa. Se hahmo, joka kantaisi osan syyllisyydestä kaikkien muiden asianomaisten kanssa.

Päätin aloittaa bussimatkan vähän aiemmin. Samalla mukaan tuli konkreettinen onnettomuuden alku, poikien bussiinastuminen. Kun olin lisännyt teinipojille nimet kirjoittamisen ja lukemisen helpottamiseksi, tajusin että alussa piilee valtava vaara. Mitä jos katsoja luulee, että Vesa on yksi teinipojista vuosia myöhemmin? Vanhahtavan näköinen bussi, nostalgiasävytys ja hyppääminen kesästä talveen sekoittaisivat kenet hyvänsä. Tämän väärän vihjeen korjaaminen tapahtuisi vasta elokuvan kliimaksihetkellä, tai vähän sen jälkeen, kun katsoja yrittäisi ymmärtää, että mistä aikojen takaa se bussi nyt siihen putosi. Mietin erilaisia vaihtoehtoja, joista vähäeleisimmältä tuntui vuodenajan (talven) määrittämisen ohittaminen. Bussista hypätäänkin suoraan kerrostalokaksion sisään. Näin heti ei käy ilmi, että aikaa on kulunut, joten katsoja ottanee Vesan uutena henkilönä. Sen jälkeen palataan videonauhojen kautta kesäpäivään. Kuinka paljon aikaa tässä välissä sitten on, paljastuu viimeisessä kohtauksessa, kun äiti ilmestyy ovelle talvitakissa. Sekavaa, mutta ehkä vähemmän sekavaa kuin voisi olla. Uskon että kuvina tuo kaikki on kristallinkirkasta.

Olin kirjoittanut muistiin, että isällä pitäisi olla hetki, jolloin hän katsoo tytärtään verkkoaidan takaa ylpeänä. Tämä on tärkeää, jotta näemme jonkinlaisen muutoksen. Jos isä menneisyydessäkin katsoo vain menneisyyteen, ei tule esille se mitä alunperin halusin. Videokuvaus _on_ Vesan kontakti Emmaan. Ei vain tapa muistella.

Ratkaisin tämän venyttämällä ruutuhyppelykohtausta. Se näytetään kokonaisuudessaan videonauhalta. Emma voittaa kaverinsa ja Vesa liikuttuu. Tähän liittyykin muuten jännä anekdootti: Ruutuhyppelyn sääntöjä googlatessani vastaan tuli artikkeli, jossa kerrottiin ruutuhyppelyn historiasta. Ruutuhyppelyn on ajateltu kuvaavan kristityn sielun matkaa maasta taivaaseen. Se oli niin vahva allegoria, että en voinut olla käyttämättä sitä heti ensimmäisessä kuvassa. Keinumisen sijaan elokuvan ensimmäisesssä kuvassa, hidastetussa videonauhassa, hypitään nyt ruutua.

Varhaisemmassa käsikirjoitusversiossa Vesa istui linja-autossa, kun onnettomuus tapahtui. Poikien piinatessa kuljettajaa Vesa väisti ja katsoi muualle. Tämä asetelma teki Vesasta osasyyllisen onnettomuuteen (mikä paradoksaalisesti minusta teki syyllisyydestä vähemmän merkityksellisen kysymyksen). Se kuitenkin teki elokuvan aikarakenteesta liian monimutkaisen, joten jouduin luopumaan herkullisesta asetelmasta. Linja-autokohtausta käsikirjoittessa päätin kuitenkin sälyttää tämän roolin yhden teinipojan harteille. Nyt kaksi muuta riehuu, kun yksi nössömpi jää leikin ulkopuolelle. Tämä osallistumattomuus ei kuitenkaan tee hänestä sen sankarillisempaa, päinvastoin. Hän olisi voinut puuttua tilanteeseeen, jos olisi tiennyt, mitä siitä seuraa. Mutta kukapa tietäisi.

Kaikista eniten kuitenkin askarrutti elokuvan loppu. Isän ja äidin kohtaaminen kaiken jälkeen voi parhaimmillaan olla valtavan vahva kohtaus, ehkä vahvimpia mitä olen päässyt tekemään. Näyttelijöistä se ei ainakaan tule jäämään kiinni. Silti, äidin poistuminen rappuun ei riitä elokuvan viimeiseksi kuvaksi. Kohtaus jotenkin väärällä tavalla kesken. Siihen ei jää samaa jännitettä kuin esimerkiksi Kaikki on hyvin -elokuvan loppuun jää, kun Petri jää valvomaan yksin liesikuvun alle.

Muutama päivä sitten lueskelin Suloinen ikuisuus -elokuvaan liittyvää keskustelua IMDB:ssä. Eräs keskustelijoista nosti esille Egoyanin tavan nostaa viimeiseksi kuvaksi jokin kohtaus tarinan keskeltä. Ei juonellista koukkua, joka asettaa tarinan jotenkin uuteen valoon, vaan jotain pientä, mutta viimeisen kuvan paikalla erityisen merkityksellistä. Esimerkiksi Exotican viimeisessä kohtauksessa päähenkilö vie lastenvahdin kotiin. Tyttö kävelee pihatietä ovelle ja mies jää istumaan autoon. Se oli viimeinen kerta, kun he tapasivat niin. Tytöstä tulee strippari ja miehestä entistä yksinäisempi. Tuo kohtaus kattaa sen, mistä koko elokuvassa on kysymys. Suloisessa ikuisuudessa näytetään viimeiseksi kuva, jossa Sarah Polleyn näyttelemä hahmo (taas lapsenvahtina) peittelee lapset. Samalla pihaan ajaa hänen isänsä. Hetkeä myöhemmin elokuvan tarinassa lapsia ei enää ole ja tytön ja isän suhde tulee muuttumaan dramaattisesti.

Yritin miettiä, onko Emmassa vastaavaa kohtausta. Ehkä sivustakatsoja bussissa? Ei, liian sivuhenkilö, liiaksi sivuteema. Nyt jouduin todella miettimään, mistä elokuvassa on kyse. (Ja nyt pääsen kertomaan, millainen prosessi elokuvanteko minulle on!) Tätä ennen en nimittäin osannut tarkasti itselleni artikuloida, mitä elokuvassa halusin käsitellä. Minulla oli vain asetelmia, jotka kiinnostivat minua ja jotka saivat minut itseni ajattelemaan. Olin kirjoittanut koko käsikirjoituksen sen enempää tietämättä! Ilman mitään premissejä tai sanomia.

Kävin tarinan kirjoitettuja ja kirjoittamattomia kohtauksia mielessäni läpi ja yksi kohta, aiemminkin vahvasti minuun vaikuttanut, tarttui. Se on kohtaus, jossa Emma jää koulun pihalle opettajan kanssa ja Vesa kävelee pois. Se on Emman ja Vesan viimeinen kohtaaminen, heidän jäähyväisensä. Vain hetkeä myöhemmin edessä on paljon suuremmat jäähyväiset. Mietin, että tämän kohtauksen voisi ehkä rinnastaa äidin lähtöön. En vieläkään tiennyt miksi, mutta se tuntui minusta hyvältä. Ehkä on nimittäin niin, että jätämme elämässämme kahdenlaisia jäähyväisiä. Ensinnäkin jätämme arkisia ja käytännöllisiä jäähyväisiä, sellaisia, kun fyysisesti tai sanallisesti eroamme. Sen lisäksi jätämme paljon lopullisempia jäähyväisiä. Sellaisia jätämme silloin, kun joku kuolee tai kun ihmissuhteissamme ajaudumme niin kauaksi, että olemme lopullisesti menettäneet toisen. Harvoin tiedämme milloin nämä jäähyväiset jätetään samalla kertaa. Sattumalta tätä teemaa käsiteltiin Frasierin viimeisessä jaksossa, joka tuli eilen. Vai oliko se sattumaa?

Viimeisen kohtauksen ydin on se, ettei Vesalla ja Emman äidillä enää ole toisiaan. Heistä ei ole tukemaan toisiaan sillä hetkellä, kun he sitä eniten tarvitsisivat. Fyysinen ero, äidin poistuminen ovesta - nyt tai vuotta aiemmin - on samalla lopullinen. Seuraavan kerran kun he tapaavat, he ovat kaksi vierasta, vaikka koko sydämellään haluaisivat olla muuta, edes ihan pienen hetken. Vesa menettää Emman ja Emman äidin samalla tavalla, enkä itsekään tiedä kumpaa hän kaipaa enemmän, vai ovatko he lopulta edes kaksi eri asiaa. Ja syy on jossain kovin kaukana ja jossain kovin typerässä, niin kuin bussitarina antaa ymmärtää.

KESKIVIIKKO 15.6.

Ensimmäinen palaveri pidetty. Meni hyvin.

Palaverin alkuun pidin pitkän ja rönsyilevän esittelyn elokuvasta tuon edellä esittelemäni ahaa-elämyksen kautta. En ole varma onko minulla ollut tapana tällaisia puheita pitää, ainakaan omalle tiimille. Nyt oli kuitenkin jo pari vuotta kulunut edellisestä isosta projektista, joten ehkä se oli tarpeen. Ja luulen, että se toimikin. Jäi hyvin vahva fiilis, että kaikki ovat messissä ja innostuneita projektista. Luvassa olevaan työmäärään suhtauduttiin tyynesti - ja uskallan melkein sanoa, että odottavasti. Käsikirjoitus ja tematiikka pohditutti kaikkia. Tuli hyviä ajatuksia. Late pohti bussitarinaa lähestyvänä pahan elementtinä. Liisalle se oli onnettoman sattuman elementti. Nämä ovat hyviä välineitä kohtauksen ohjaamiseen.

Meillä on oikeastaan poikkeuksellisen ehjä ja leppoisa tiimi kasassa, ehkä selkein sitten Rannalla-elokuvan. Kimistäkin on tullut jo selvästi sisäjäsen. Tällaisella harmonialla on minusta suuri merkitys, kun edessä on vaikea aihe ja monitahoinen kerronta. Minulle vieraiden mutta poikkeuksellisen hienojen näyttelijöiden ohjaamisen on syytä olla mahdollisimman hyvällä pohjalla. Harjoitusaikaa tuskin varataan, eikä sitä minusta tässä tarvitakaan. Kysymys on tunnelmasta: kotoisuudesta, turvallisuudesta ja tilasta. Että ollaan koko ryhmä asian ytimessä.

Olemme varmaankin tekemässä hyvää elokuvaa.

TIISTAI 21.6.

Koulun etsiminen alkoi perjantaina. Lähdimme liikkeelle Tikkurilan tuntumasta ja kiersimme sitten pitkälle toistakymmentä koulua Jokivarresta Vantaankoskelle ja Espoon Karhusuolle saakka. Täytyy sanoa, että oli vaikea löytää sopivaa. Piti olla korkea aita, kuvauksellinen, mutta ei pramea eikä uusi koulurakennus ja mielellään avara piha, jossa olisi keinut. Luulisi, että tällaisia stereotyyppisiä kouluja olisi maa väärällään, mutta väärinpä luulisi. Ensinnäkin, korkeita verkkoaitoja ei suosita samalla tavalla kuin nuoruudestani muistan. Jos suositaankin, ne ovat uusia, tukevia ja tyylikkäitä. Lisäksi ne on pyhitetty vain pallokentän laidalle ja pallokenttä on sijoitettu kouluun nähden mahdollisimman hankalasti ja etäisesti. Toiseksi, koulurakennukset eivät ole kovin kuvauksellisia. Viime vuosisadan vaihteen rapatuissa taloissa on yksinkertaisuutta ja nostalgista tyyliä, mutta 70-90-luvun koulut ovat lähes poikkeuksetta arkkitehtuuriltaan sekavia, linjattomia ja tylsiä. Klassinen betonirakentamisen esimerkki meille olisi kelvannut, mutta ala-asteiden joukossa niitäkin oli huonosti tarjolla.

Alkumatkan suosikki oli Vantaankosken koulu, jonka rakennus oli kuvauksellisen tyylikäs osittain rapattu matala rakennus, jota ympäröi viehättävän kodikas piha. Aita oli valitettavasti kauttaaltaan myös kodikkaan matala. Muuten kokonaisuus tuntui moottoritien ja lentokoneiden melua lukuunottamatta siihenastisista kohteista ainoalta, jota tekisi mieli kuvata. Jatkoimme muutaman vesiperän kautta Espoon Rastaalan kouluun, joka on vanhaksi rapatuksi keltaiseksi kouluksi jopa vähän ruma. Sen edessä on avoin, melkein aavikkomainen piha, jota kiertää pusikkoon paikoin hukkuva korkea verkkoaita. Keinut olivat vähän epäedullisessa paikassa ja kummallisen kömpelön näköiset ja tie vilkkaasti liikennöity, mutta kaikki välttämättömät elementit olivat kasassa. Kameran läpi miljöö ei kuitenkaan vakuuttanut.

Jatkoimme vielä Espoon perukoille Karhusuolle asti, mutta koulut muuttuivat koko ajan kehnommiksi.

Vertailin kuvattuja stillejä ja videnpätkiä ja heiluin Vantaankosken ja Rastaalan välillä. Vantaankosken pittoreskia kodikkuutta ihastellessa tajusin, etten voi kuvitella isää hiippailemaan sen viitteellisen hädintuskin vyötäröön ylettyvän aidankuvatuksen taakse. Se näyttäisi lähinnä siltä kuin isä tulisi kylään. Vasta tässä vaiheessa tajusin sen mikä mielikuvassani oli täysin selvää. Aita on erottava elementti, isä tai Emma on häkissä. Välissä on turvallisuusaita, jota ei voi elävänä ylittää. Pihan pitää olla tyhjä ja koulurakennuksen isän mielikuvassa lähinnä vankila, jossa Emmaa pidetään hänen ulottumattomissaan.

Kävin pyöräilemässä Tapanilassa ja Itä-Vantaalla vielä parinkymmenen kilometrin verran, mutta ei tärpännyt. Sunnuntai-iltana lähdimme vielä kerran kuvaajan kanssa yrittämään. Aloitimme Pakilasta, jossa ei ollut aitaa ollenkaan. Jatkoimme Haagaan, jossa oli jämäkkä korkea aita, komea koulurakennus ja avara - ehkä jopa hieman liian suuri - piha. Keinut olivat kuitenkin viheliäisesti talon takana. Jatkoimme Etelä-Haagaan, jossa oli tarjolla vesiperiä. Mäkkylän ja Pitäjänmäen kautta ajoimme Leppävaaraan ja siitä kohti Kauklahtea. Taas toinen toistaan kelvottomampia kouluja. Tuomarilan koulu oli ulkoisesti hyvä, mutta mäen päällä ja ahtaalla tontilla. Siitä Nöykkiönlaaksoon ja Eestinlaaksoon, jossa tarjolla oli tylsyyttä. Listassa oli jäljellä enää yksi koulu, Niittykumpu. Tilanne vaikutti aika heikolta, koska molempien muistikuva kyseisen koulun pihasta ja ympäristöstä oli negatiivinen. Päätimme kuitenkin käydä katsomassa.

Niittykummun koulu on niin ikään vanha keltainen rapattu kyläkoulu. Sen pihan on neliönmuotoinen, korkealla varkkoaidalla kehystetty. Pihan laidalla on klassiset rengaskeinut ja niiden edessä kiipeilyteline. Aidan takana on männikköä, jossa on hyvä piileskellä. Huolimatta siitä, että yhteys tielle jää illuusion varaan, Niittykumpu on meidän koulumme.

Jos tekisimme elokuvaa suuremmalla budjetilla ja työryhmällä, voisimme valita rakennukset ja pystyttää aidan ja keinut itse. Olisiko siinä sitten mieltä, enemmän kuin kiertää puolentoista työpäivän verran pääkaupunkiseudun kouluja etsimässä valmista pakettia? Ehkä. Ehkä?

Koulukohtausten kuvauksia on tässä vaiheessa poikkeuksellisen vaikea hahmottaa. Kohtaukset ovat osaksi elokuvaa, osaksi isän videonauhaa ja osaksi TV:n ruudulla näytettäviä. Miten sellainen kakku jaetaan?

KESKIVIIKKO 29.6.

Tänään oli kuvasuunnittelupäivä. Edeltävät yöt ovatkin sitä myöten olleet sitten kuvasuunnitteluöitä.

Viime yönä joskus kolmen aikaan huomasin taas, että käytän harva se ilta pari tuntia aktiivisesti elokuvan suunnitteluun. Yleensä se ilmenee jonkinlaisen tuskailun muodossa, joka saa jotain mystistä lisäenergiaa siitä tuskailusta, joka syntyy siitä, ettei saa unta. Saatan tosissani pohtia sitä, että minulla ei ole sisäkohtauksen kuvauspaikalla (jossa asun) nojatuolia, jollainen elokuvassa tarvitaan. Ja tätä pähkäilen puolitoista kuukautta ennen kuvauksia. No, mutta kaikella tällaisella lienee tarkoituksensa, koska samalla tulin miettineeksi lavastusta paljon muiltakin kanteilta. Pyöriskelin esim. hyvän tovin miettien eteistä, joka on varsinainen murheenkryyni tässä, kuten varmasti monessa muussakin pienessä uudehkossa kerrostalohuoneistossa. Se ei ole millään tavalla kuvauksellinen, eikä siinä millään tavalla mahdu valaisemaan. Onneksi tämä toimii niin, että unta ei saa ennen kuin jonkinlainen ratkaisu on keksitty. Päivällä pohtiessa tällaista painetta ei ole ja asioissa tulee oltua vähemmän perusteellinen. Unettomuuden ylistys!

Kuvasuunnittelu etenikin aika sutjakkaasti. Osaksi siksi, että olin tehnyt kotiläksyni öisin, osaksi siksi, että meillä on siihen Laran kanssa aika hyvä rutiini ja yhteinen kieli. (Se on sellainen mystinen kuvakieli, jota tuskin moni muu osaisi suttupapereistamme tulkita.) Elokuvia on tullut tehtyä niin paljon, että kokemuksista voi ammentaa sekä hyvässä että pahassa. Huomasin nimittäin usein, että jotkin ratkaisut olivat vanhastaan tuttuja.

Muutamia hyviä juttuja minusta keksittiin. Pientä kivaa toistoa elementeissä. Aikaisemmin en tajunnut ainakaan selväsanaisesti, että linja-auton verhoilla ja Vesan verhoilla on vankka yhteys. Se täytyy pitää mielessä. Linja-auton kohtalokas puskuri näytetään heti ensimmäisenä. Sekin on hyvällä tavalla nokkelaa.

Vähän mietityttää se, ettei elokuva tarjoa hirveästi mahdollisuuksia sellaisten suurten kuvien tekemiseen kuin vaikka Kaikki on hyvin -leffan loppukuva tai Mun nimi oli ennen Tiinan luistelu. Sellaisia, jotka sellaisenaan olisivat pieniä spektaakkeleita. Ehkä linja-auton visuaalisuudesta löytyy jotain sellaista, ainakin poikajoukon hyökkäyksessä on potentiaalia. Toisaalta, jos tunnelma syntyy sellaiseksi kuin tavoitellaan, hyvin pienet asiat voivat olla suuria. Etenkin se viimeinen kuva!

Päivän suuri keksintö oli kuitenkin se, että Emma voisi osan ajasta hyppiä ruutua yksin. Mikä on hienompaa kuin lapsi hyppimässä ruutua yksin koulun pihalla! Se antaa tytölle luonnetta. (Joku voisi vitsailla, että kasvattaa luonnetta.)

SUNNUNTAI 2.7.

Kuvauksiin reilu kuukausi aikaa. Asiat ovat sen suhteen ihan kelvollisella tolalla. Pidettiin viime viikolla tuotantopalaveria ja järkättiin kuvauspäivät kohdalleen. Bussi- ja sisäkuvauspäivät ovat pitkiä ja monikuvaisia, kun taas koulun pihalla on paljon aikaa. Ei sillä, sitä tarvitaankin. Olen oikeastaan aika iloinen siitä, että Idan kanssa on niin paljon aikaa. Täytyy vain toivoa, että on suhteellisen identtiset säät, ettei se kaikki aika mene hukkaan.

Lara on pois remmistä tiistaina, sisäkuvauspäivänä, enkä vielä ihan tiedä mitä tekisin sen suhteen. Todennäköisesti fiksuinta olisi, että kuvaan itse ja pyydän jonkun muun valaisemaan. Ylimääräinen kuvaaja yhdeksi päiväksi ei välttämättä ole tyylin yhtenäisyyden kannalta hyvä idea, työn sujumisesta puhumattakaan.

Hetan kanssa katseltiin olohuonetta perjantaina. Heta oli tehnyt oikein perusteellisia hahmotelmia, joita vähän väänneltiin. Muutamia kysymysmerkkejä vielä jäi, mutta todennäköisesti vain minulle - ja ylipäänsä vähemmän kuin missään aiemmassa elokuvassa tässä vaiheessa. Voinen huoletta olla huolehtimatta.

Tänään soitin maskeeraaja-Niinalle. Se oli flunssassa eikä ollut vielä ehtinyt suuria suunnitella. Oli kuitenkin saanut hyvän otteet käsikirjoituksesta ja hahmoista sain aika selkeän kuvan. Tuntui vähän hölmöltä tentata niistä, mutta asiat vain hahmottuvat minulle paljon paremmin, kun saan jotain konkreettisia kiinnekohtia. Esimerkiksi kesämekko! Äiti tulee Emmaa vastaan mekossa. En heti tajunnut kuinka hyvä idea se Niinalta oli. Se tuntui ensin vähän kevyeltä, mutta aukesi pikkuhiljaa. Se on muistuma jostain sieltä, kun kaikki on vielä ollut hyvin. Se on elokuvan kevein elementti juuri ennen raskainta. Se on oikeastaan paljon juuri sitä mitä tämä elokuva selkeimmin tarvitsee selvitäkseen. Koska kaikki nykyhetkessä on menneen haikeaa ja synkkää muistelua, pitää menneessä olla myös jotain niin hyvää, että se on kaiken arvoista. Isä hymyilee ruutua hyppivälle Emmalle telkkarin ääressä, äiti on kesämekkoinen tyttö. Ja sitten kaikki on vain katkennut.

Vähän minua taitaa stressata se, että puvustus ja maskeeraus sijaitsee kuvauksiin asti Lahdessa ja vieraassa ihmisessä. Tiedän, että se on tarpeetonta ja jopa epistä Niinaa kohtaan, mutta tietäisitte kuinka kummallisien asioiden takia valvon öitä!

TORSTAI 7.7.

Kuvaussuunnitelmat on pitkälle tehty ja sivuroolitkin roolitettu. Aikataulu on mustana valkoisella. Ja aikaa kuvauksiin on vielä melkein kuukausi. Turvallista. Paljon parempi fiilis kuin vielä noin viikko sitten sitten, kun kaikki tuntui olevan levällään. Päinvastoin, nyt itse elokuva alkaa pikkuhiljaa nousta ilmaan käsikirjoituksesta.

Muutama yö sitten en saanut unta, kun pohdin onnettomuuskohtauksen kuvaamista. Piti nousta ylös ja piirtää ajatukset paperille. Ongelmana on koulun piha, josta ei ole sellaista yhteyttä suoraan tielle kuin olin ajatellut. Kehitin vaihtoehtoisen suunnitelman. Tänään kävimme Laran kanssa katsomassa miten se toimisi käytännössä. Heti alkuun huomasimme, että tie, jota pitkin olin ajatellut äidin lähestyvän, oli revitty auki. Onneksi vierestä löytyi toinen kävelytie, joka tosin kulkee hieman eri suuntaan. Se on kuitenkin idyllisempi. Väänsimme ja käänsimme ja saimme aikaan jonkinlainen vähän kompromissilta haiskahtavan suunnitelman. Se ei välttämättä ole huono, mutta ei se myöskään kovin helppo ole. Katsojaa pitää huijata melkein jokaisessa kuvassa. Siinä on riskinsä. Toisaalta meistä kummastakin olisi ollut vielä huonompi vaihtoehto viedä osa kohtauksesta jonnekin muualle.

Jotain hyvänolontunnetta sentään koin, kun keksin, että liikennetilanteen koulun edessä voisi pohjustaa suhauttamalla äidin kuvan edestä pari autoa.

Bussissa katselin piirtämiäni kuvia ja yritin miettiä missä järjestyksessä asiat näytetään onnettomuuden tapahtuessa. Kinkkistä. Olin piirtänyt yhden ylimääräisen kuvan äidistä. Mietin mitä sillä tekisi. Tulin ajatelleeksi, että Vesa voisi hetkeksi pysähtyä kuvaamaan entistä rakkauttaan. Ehkä zoomata hieman ja pysähtyä ihailemaan haikeasti. Tätä ajatusta olisi tuskin tullut ilman sitä mekkoa!

Tilda tulee näyttelemään Emman kaveria ja Tildan kaveri kolmatta tyttöä. Tätä onnistui aika helposti yhdellä puhelinsoitolla. Samalla sain kuulla, että Kaisa Rastimo oli pitänyt Löytötavaratoimistosta. Ylipäänsä, minusta on jotenkin todella helpottavaa, että Idankin äiti on vakuuttunut tästä käsikirjoituksesta. On sellainen olo, että voi ihan hyvällä omallatunnolla pyytää lasta näyttelijäksi. Että vanhemmat tietävät, että olemme jollain tavalla oikealla asialla.

Muistin jotenkin Mikko Semin, jota kaavailin ensin Meitä on käsiteltävä varovasti -elokuvan pojaksi. En ole koko tyyppiä nähnyt livenä, mutta Katariina Väisänen suositteli sitä ja netistä löytyi kuvia. Vahvat silmät. Mikko näyttää täydelliseltä Tapiolta. Soitin ja Mikko lähti mukaan.

Mikä hieman ihmetyttää - sekä Mikko että Tildan äiti eivät kumpikaan kysyneet millaisesta elokuvasta on kyse. Monet muutkaan näyttelijät eivät itseasiassa. Liittyykö se tuohon aiempaan, että ne, jotka tietävät jotain aiemmista tekemisistäni, uskovat, että elokuva on joka tapauksessa tekemisen arvoinen? Vai onko näytteleminen sellainen asia, joka tuntuu näyttelemisen arvoiselta elokuvassa kuin elokuvassa?

Niina alkaa tuntua koko ajan paremmalta valinnalta puvustaja-maskeeraajaksi. Tänään irkissä Niina tarjosi idean, että ennen onnettomuutta koulun pihalla voisi kameran edestä juosta lapsi punaisissa vaatteissa. Ihan vain nopea viuhahdus. Vaikka se ehkä onkin vähän klassisen oloinen temppu, siitä näkee, että meillä on tekemässä tyyppejä, jotka miettivät nenäänsä pidemmälle.

Turkan ja Niinan kohtausta olen kanssa öisin miettinyt. Miten niin lyhyen kohtauksen saa nostettua niin korkealle kuin se elokuvassa kuuluu? Etenkin kun Niinalla ei elokuvassa muuta näyteltävää juuri ole. Näin ajattelin sen tehdä. Kun ollaan kuvausvalmiina, pyydän näyttelijöitä vetämään kohtauksen läpi improvisoiden, pidemmästi kuin mitä kohtaus käsikirjoituksessa on. Käyttää aikaa. Puhua asioista, joista Vesa ja äiti saattaisivat puhua, jos avaisivat suunsa; sitähän he eivät elokuvassa koskaan tee. Sitten parin vedon jälkeen kuvata kohtaus käsikirjoituksen mukaan. Ja tästä hiphiljaa siihen asti.

MAANANTAI 11.7.

Kävimme Laran kanssa katsomassa linja-autoa. Se näyttää vähintään niin hyvältä kuin ajattelinkin. Verhojen kanssa on tosin se ongelma, etteivät ne peitä ikkunoita aivan kokonaan, väliin jää pienet kaistaleet ikkunaa.

Luulen, että bussikohtausta pitää harjoitella etukäteen. Liikkuvassa bussissa on ikävä alkaa hieroa koreografioita tai ylipäänsä käyttää paljon aikaa muuhun kuin kuvaukseen. Aionkin soittaa varikolle ja kysyä, että sopiiko alapihalla seisovaan bussiin tulla muutamaksi tunniksi käymään kohtausta läpi. Eiköhän se onnistu. Saadaan poikien kanssa muutenkin vähän fiilistä tilasta ja voidaan kokeilla erilaisia juttuja.

Katsoin eilen Gus van Santin Elephantin. Siinä oli niin vaikuttavaa stediajoa, että alkoi houkuttaa entistä enemmän käyttää glidecamia pääasiallisena kamerajalustana. Meidän pitää saada elokuvasta kaikki mahdollinen jähmeys pois, koska ajan pitää soljua, kellua, kuitenkin ilman käsivarakuvauksen levottomuutta. Tarkennuksen käyttö vakaimen kanssa vielä vähän askarruttaa, mutta ehkä keksimme jotain.

KESKIVIIKKO 20.7.

Jonkinlaista taukoa tässä on pidelty. Töitä on pitänyt tehdä. Olen huomannut, että se vie kyllä tehokkaasti huomion elokuvanteosta. Kun illalla menee nukkumaan miettien oppilaskunta-aiheisen videon käänteitä, ei yön aikana tule paljon oivallettua Emmasta. Vain yksi asia mahtuu kerrallaan muhimaan. (Toisaalta tämä pätee toisinkin päin ja häiritsee välillä vastavuoroisesti työntekoa.)

Kimin ja Martin kanssa on pohdittu äänimaailmaa. Kimiltä tuli hyvä dramaturginen ehdotus: kuljettaja kuuntelee radiota. Tämä on niin yksinkertaista, että jotenkin en vain ollut miettinyt sitä pidemmälle. Onneksi Kim mietti. Ajatus, on että eläkeikää uhmaava kuljettaja kuuntelee vanhaa, poikia ärsyttävää musiikkia. Se tekee punaverhotun linja-auton tunnelmasta vieläkin kummallisemman. Martin kanssa palaveroidessa tämä eskaloitui vielä niin, että kliimaksikohdassa tämä musiikki nousee taustasta etualalle ja melkein hautaa muut äänet. Se VOI olla hyvä ajatus. Se voi olla myös aika vaarallista, niin suuren huomion se elokuvassa saa.

Ensinnäkin, meidän on tehtävä tuo vanhan ajan iskelmä itse, teostosyistä. Sen on oltava uskottava, mutta ei laskelmoitu. Sen pitää kuulostaa siltä, että se todella vain sattuu soimaan radiossa sillä hetkellä, vaikkakin kohtalokkaasti. Martti arveli, että tämä onnistuisi itse sanoittamalla, säveltämällä, soittamalla ja jopa laulamalla. Minä en sitä usko. Osaisimme ehkä tehdä pastissin, vähän niin kuin Martti Servo tahollaan, mutta mitä se olisi? Ehdotin, että etsisimme ainakin tekstin ja laulajan jostain pöytälaatikosta. Taiteellinen laatuhan ei tässä ole niin tärkeä kuin dramaturginen, tunteen laatu. Aitous on olennaista.

Kesken väittelymme Martti kaivoi laatikosta omakustannejulkaisun, joka sisälsi hänen vaarinsa säveltämiä runoja. Niiden maisema sijoittui jonnekin Jäppäjärven ja Tenniöjoen välimaastoihin, vanhainkotien kollektiiviseen muistikuvaan, kyläkeinuille. Levyllä oli yksi helmi, joka kolahti heti ensimmäisten säkeiden aikana. Terttu Mastokankaan kirjoittama "Keinulta keinulle" on meidän tekstimme, jos siihen vain oikeudet saadaan. Valitettavasti ainakin sävellys on teoston alainen, joten se on poisluettu. Sen kuitenkin voinemme tehdä itse - tai siis - Martti voi.

Martti yritti puhua vielä kovasti itsesoittamisen puolesta ja minä yritin vastustaa. Uskon, että eläkeläisbändi tekisi koskettavamman tulkinnan vanhasta iskelmästä kuin me osaamme edes kuvitella, saati sitten toteuttaa. Aion ottaa yhteyttä viime vuoden keväänä tapaamaani Veikko Lenkkeriin. Olin silloin tekemässä juttua Vanhan Ylioppilastalon päivätansseista, jossa Veikko soitti orkestereineen. 50-80 -vuotiaista koostuva yhtye on kiertänyt elämänsä tanssilavoja ja soittaa rokkia vain jos on pakko.

    Oli kerran kevät ja kukkivat puut
    lämpö aukaisi virrat ja virtojen suut
    Kevätlehdossa keinulla istuivat näin
    kaksi ihmislasta käsikkäin

    He tunsivat samoin kuin pääskyset nuo
    joita taivaalla lenteli joka puol
    Ei maailman tuulet ne eroittaa saa
    kahta ihmislasta rakastavaa

    Vaik tuli kesät ja talvet myös säät
    nyt vain sä keinulla istujat näät
    Kohta kaikki he omia teitänsä käy
    äidin kirkasta kyyneltä missään ei näy

Tietysti on vaara, että tällainen vie onnistuessaan liian suuren huomion koko elokuvassa ja yhtäkkiä linja-autonkuljettajasta tulee kiinnostavin hahmo!

MAANANTAI 25.7. (AAMUYÖ)

Yhtäkkiä pamahti valtava pakokauhu. Onko puvustus hoidossa? Onko kaikille kerrottu huomisesta palaverista? Missä osoitteessa se on? Pitäisi olla tuoleja kuvauspaikalla? Miten valaisemme eteisen? Onko bussinkuljettajan asu järjestynyt? Pitäisikö Turkalla olla sänki? Ja jos pitäisi niin siitä pitäisi puhua Niinan kanssa.

Tällaista on yrittää nukkua ennen kuvauksia. En tiedä onko hyvä vai huono merkki, että nämä yölliset kohtaukset ovat tässä vaiheessa enimmäkseen organisointiaiheisia. Yhtäältä se voisi tarkoittaa sitä, että itse ohjauspuoli on ihan hyvässä jamassa. Toisaalta, että en ole vielä päässyt niin pitkälle vaan jämähtänyt huolehtimaan toisten töistä. Jotain Emma-unta näin toissayönä. Siinä kuvattiin elokuvan alkuun jonkinlaista autoilukohtausta, jossa joku meinaa jäädä alle. Martti ajoi. Kuten aina ennenkin, kohtauksen toteuttaminen ei edennyt, koska minulla ei ollut aavistustakaan, mitä olemme tekemässä. Unen jatko-osassa olimme lähdössä Creavideon kanssa Tampereelle kuvaamaan joitakin kohtauksia. Siinäkin jumituttiin lentoasemalle rupattelemaan.

Veikko Lenkkerin orkesteri lupautui sen suuremmitta mutkitta esittämään elokuvamme iskelmäkappaleen. Sen pitäisi hoitua seniorien päivätanssien jälkeen Vanhalla ylioppilastalolla syyskuun alussa. Pitää vielä olla yhteydessä sinne tekniikkaan, että onko tällaiseen aikaa. Niin ikään pitäisi saada selville, voiko sitä kaipaamamme tekstiä käyttää. Vaan kuten yleensä, Martin puolella asiat etenee vähän rauhallisemmin. Muutaman päivän jälkeen saldo on "otan lankapuhelinnumerosta selvää pian, jos ei tuo kännykkä onnaa". :)

MAANANTAI 25.8. (PÄIVÄ)

Päivällä kaikki näyttää selkeämmältä. Niina soitti ja kertoili puvustuksistaan, kahdesti, ja Liisa lähetti sähköpostia ja kertoi osoitteensa. Niina soitti näyttelijät läpi ja kaikki oli pitkälti kuulemma selvää. Selvisi myös, että Niinalla on aikatauluongelma torstai-illassa bussikuvausten päällä. Meidän pitäisi ehkä pärjätä vajaa pari viimeistä tuntia ilman maskeeraajaa. Se aiheuttanee vähän epätoivottua epäjärjestystä, mutta näyttäisi siltä, että sen kanssa on vain elettävä.

Vanhalla ylioppilastalolla lupailtiin, että Veikko Lenkkerin orkesterin äänitys sopii.  Tuskastuin odotteluun ja soitin Teostoon kysyäkseni tuosta sanoituksesta. No, olihan se kuin olikin Teoston alaista materiaalia, joten hyvästit sille. Nyt pitää keksiä suunnitelma B. Joko löydämme jonkun toisen hyvän tekstin, teetämme sellaisen tai teemme itse. En oikein tiedä. Voisi kuvitella, että valmistakin tavaraa löytyisi, kun tuo Keinulta keinullekin löytyi noin yllättäin. Mutta miten sellaista pitäisi etsiä? Mistä? Itse kirjoittaminen voisi olla mukavalla tavalla haasteellista, mutta kuten tuolla aiemmin argumentoin, siinä on ongelmansa. Paitsi että olen 50-vuotta liian nuori, olen tavallaan myös käsikirjoittajana jäävi. Laulutekstin yhtenäväisyyksien pitäisi olla sattumaa, sen pitäisi sivuta elokuvaa, ei olla osa käsikirjoitusta.

Huomenna on aikataulu-yms-palaveri. Odotan pientä sekasortoa.

LAUANTAI 30.7.

Vesa haluaa pyytää anteeksi!

SUNNUNTAI 31.7.

Mikähän siinä on, että kun kiertää kolmattakymmentä koulua pääkaupunkiseudulla ja valitsee niistä yhden, niin pari viikkoa ennen kuvauksia katu koulun edessä revitään auki? Tämä on retorinen kysymys.

Kiertelimme Niittykummun ympäristössä ja kehittelimme jotain varasuunnitelmaa onnettomuuskohtauksen kuvaamiseen. Kun alkuperäisenä tavoitteena location scoutingissa oli löytää koulu, jossa voimme kuvata kaiken yhdessä paikassa, näyttäisi siltä, että epäonnistuimme täysin. Jos mitään yllättävää ei tapahdu, kuvaamme onnettomuuskohtauksen kolmessa eri paikassa. Ajatelkaa. KOLMESSA eri paikassa yksi risteys. Jos meillä olisi ollut vaihtoehtoja käsillä, olisin vastustanut ääneen. Nyt oli pakko yrittää olla optimisti.

Kuvauspaikan revityn tien ääressä oli jos jonkinlaista työkonetta. Hyvässä lykyssä ne ovat täydessä työn touhussa perjantaina.

Kaikki muu alkaa näyttää hyvältä. En ihan tarkkaan vielä tiedä, mitä isä ja äiti toisistaan haluavat, mutta ehkä se vielä jonkun verran ehtii valjeta ennen viimeistä kuvauspäivää. Tämä käsikirjoituksemme on ehkä vaikein; sen purkaminen tuottaa paljon kiinnostavia asetelmia, mutta vain vähän suoraviivaista toimintaa, päämääriä. Joku olisi ehkä sitä mieltä, ettei tällaista elokuvaa voi (lue=saa) tehdä. Pitäisi olla selkeitä päämääriä ja tahtotiloja.

Viimeiseen asti aion taistella, etten sellaista tekisi. Ihan tarkkaan en vielä tiedä mitä SEN SIJAAN teen. On tässä kuitenkin monenlaisia vaihtoehtoja käsillä, jos kuvauksissa tuntuu, että joku ei toimi. Minkäänlaista epätoivoa ei siis sen suhteen ole, oikeastaan päinvastoin. On sellaista valtavaa halua olla jo kuvauksissa.

(JATKUU)

Puhuin äsken Susannan kanssa ja kerroin valmistautumisesta. Kirjoittamieni rivien välissä eksyin taas pohtimaan viimeistä kohtausta. Kelailin viimeisiä kuvia päässäni ja naps. Yhtäkkiä välähti. Miksi meidän pitäisi nähdä, kun äiti poistuu ovesta? Entä, jos he jäisivätkin eteiseen ja kuva etääntyvästä Emmasta alkaisi pyöriä?

Se jättää ihan hirveästi enemmän jännitettä loppuun. Niin paljon, että piti silmäkulmia pyyhkiä.

TIISTAI 2.8.

Tapasin Maxin, Mikon ja Henrin Tikkurilan asemalla eilen aamulla. Otimme bussin kohti Tuupakan varikkoa, jossa oli tarkoitus pari tuntia tutustua bussikohtauksiin ja itse bussiin.

Pojat olivat ajoissa paikalla ja bussikin löytyi varikolta, oikein keskeiseltä paikalta. Matkalla kerroin leffaprojektista mitä osasin ja luetutin käsikirjoitusta Henrillä ja Mikolla, jotka eivät sitä vielä olleet nähneet. Alku tuntui vähän vaikealta. Sitä pitäisi ryhtyä tässä sitten näyttelemään! No, näin sen suuremmitta puheitta teimme.

Max oli Ville, Henri Matti ja Mikko suunnitellusti Tapio. Kävimme kohtausta ensin läpi teknisesti ja sitten pikkuhiljaa yksityiskohtaisemmin. Vaikeinta oli ohjata Mikkoa, koska Tapiolla ei ole kuin yksi repliikki - muun on pelkkiä eleitä ja olemista. Sovimme, että paneudumme siihen enemmän kun kamera käy.

Ensin vauhti oli kamalan kova. Hiljensimme tahtia pikkuhiljaa, mutta jotenkin rytmi ei tuntunut asettuvan ollenkaan kohdalleen. Vai oliko kysymys rytmistä? Villen ja Matin dynamiikka ei ollut ihan sitä mitä kaipasin. Päätin kokeilla vaihtaa rooleja päittäin. Ja kah, se auttoi heti. Max heräsi paljon enemmän henkiin Mattina, joka YRITTÄÄ olla kova, kun taas Henri otti itsevarmemman johtajan roolin - sellaisen joka ei tarvitse esittämistä. Saimme vielä vaihdettua agressiivisuuden halveksuntaan ja kohtaus alkoi löytää omaa uomaansa. Kävimme melko teknisesti läpi penkeillä kiipeilyä ja lähdimme odottamaan bussia pysäkille.

Kaikkien motivaatio oli hieno ja kaikki odottivat selvästi kuvauksia innolla. Hyvä tekemisen meininkin, näin sanoakseni.

Illalla tapasin Turkan ja Niinan - tapaaminen, joka on jännittänyt minua. Tiesin kyllä, että molemmat ovat myönteisesti mukana projektista, mutta silti minusta tuntui, että tuon tapaamisen tärkeä tehtävä oli vakuuttaa molemmat siitä, kuinka tosissaan elokuvaa ollaan tekemässä. Turkka tietysti tunsi minut entuudestaan, lyhyesti, mutta Niina ei. Antaa fiilis siitä, että nämä ammattilaiset, jotka käyttävät tähän vapaa-aikaansa, saavat sille ehkä jotain todellista vastinetta.

Juttelimme ensin Turkan kanssa kahden Vesasta. Turkkaa mietitytti aiheen vakavuus, mutta myös selvästi motivoi. Vesan hahmosta tuli hyviä huomioita, sellaisia, joita en itse ollut osannut ajatella. Esim. miten Vesassa näkyy se, että hän on aikoinaan hankkinut lähestymiskiellon? Joku särö pitäisi olla. Turkka löysi sen kohdasta, jossa opettaja lähestyy, ja Vesa ottaa Emmaa kädestä kiinni, viedäkseen. En tiedä olinko ajatellut sitä niin, mutta se todella vaikuttaa vaistonvaraiselta selviytymisliikkeeltä, sellaiselta joka tulee jostain refleksinä.

Niinan kanssa puhuttiin enemmän elokuvan yleisfiiliksestä. Kerroin omista motiiveistani, joista Niina myös kyseli. Puhuttiin viimeisistä kohtauksista toki myös. Yllättävää oli, että Niina oli lukenut siihen vielä vähemmän kahden välistä kaipuuta kuin mihin olin kirjoittaessani varautunut. Päinvastoin, sitä Niina haluaisi kohtauksessa välttää, melodraamaa. Se oli tavallaan iloinen yllätys, sillä niin olin alunperin halunnut. Että toive parin palaamisesta yhteen on vain katsojan kiero ajatus. Toisaalta on myös tärkeää, että käsikirjoituksen marginaaleihin olen kirjoitellut paljon huomoita juuri näitä aineksia. Niillä voi tarvittaessa luoda ohjauksessa vähän hämminkiä tilanteeseen, jos tarvitsee.

Puhuimme vielä lapsista, elokuvanteosta ja näyttelemistä yleensä, hetken ja jatkoimme sitten kukin omaan kaupunkiimme. Fiilis oli hyvä. Oli tosi vahva fiilis siitä, että nyt ollaan tekemässä jotain yhteistä elokuvaa.

Tämä päivä sitten on ollut valtavaa säätöä. Miljardikiljardia juoksevaa asiaa, omalta ja muiden tonteilta. Puuttuvia statisteja, tavoittamattomia numeroita, kameroita, tietokatkoksia, huonoja sääennusteita ja muuta sellaista mitä viimeisiin päiviin ennen kuvauksia kuuluu. Paljon myös hyviä uutisia ja levollisuutta, joka kuitenkin hukkuu sen alle, että huomenna on vielä monta asia väännettävänä.

KESKIVIIKKO 3.8.

Lähdin aamulla katselemaan Tontunmäkeä vielä uudestaan sillä silmällä. Ilmakuvan perusteella olin arvellun, että ylempänä mäessä olisi otollinen risteys onnettomuuskohtauksen kuvaamiseen; pusikkoa ja puita oli enemmän. No, ilmakuva ei kertonut koko totuutta.

Kävelin vielä koululle katsomaan missä vaiheessa työmaa on. Perunapellolta se meidän tiemme hieman näytti, paitsi ei ihan yhtä hyvin hoidetulta. Ystävällinen mies parakissa kertoi, että perjantaina he ovat toivottavasti paalutuskoneineen jo kaukana. Muutenkin mies arveli, että työmaalla on silloin hiljaista. Se oli helpottavaa.

Sitten soitin ProAV:hen, josta kerrottiin, että monitoriin ei vieläkään ole löytynyt akkuja. Liikkeenjohtaja lupasi vielä selvitellä asiaa ja soittaa sitten takaisin. Kävin syömässä ja sitten puhelu tulikin: akkuja ei ole. Otin bussin Otaniemeen ja soitin samalla koulun kalustomestarille. Kaikki NP-akut ovat käytössä kesäprojekteissa. ProAV:ssa liikkeenjohtaja jatkoi vielä akkujen metsästystä. Samalla selvisi, että monitorissa on adapteri myös BPL-akuille. Soitin koululle - ja! - hyllyssä oli kaksi 90 wattitunnin akkua. Pakkasin monitorin ja dv-nauhat kaikkivoipaan Fiat-reppuuni ja jatkoin matkaa. Täytyy erikseen vielä mainita, että vaikka akkuepisodi ProAV:ssa olikin ikävä yllätys, palvelu oli hienoa ja ystävällistä.

Otin bussin Pohjois-Haagaan, josta noudin Virtasen Jukalta kameran ja telelisäkkeen, joilla on tarkoitus kuvata isän videokuvia. Sieltä jatkoin koululle, josta mukaan tarttuikin yhtä jos toista. Oli pakko ottaa taksi kotiin. Koko pääkaupungin kiertoajeluni ajan soittelimme Minnan ja Yakupin ja Laran kanssa juoksevia asioita.

Ilta on mennyt pakatessa kaikenlaista suurta ja pientä tavaraa huomista varten. Kaikki tekniikkamme on tuossa eteisessä nyt. On sitä aika paljon, ottaen huomioon, ettei siinä ole mitään valokalustoa.

En ole oikeastaan ehtinyt miettiä tänään kovinkaan paljon ohjaamiseen liittyviä asioita. Se on hyvä. Sääennuste näyttää jo paljon paremmalta kuin eilen, joten oikeastaan - jos saisi unta - voisi mennä nukkumaan ja herätä sitten aamulla tekemään elokuvaa. Johan tässä on valmistauduttu.