Viisi toimituksen täysi-ikäistä nuorta päätti lähteä mukaan. Minä kartoitin projektin nuorisotyölliset haasteet, jotka eivät olleet aivan vähäisiä. Aihe oli tärkeä ja halusimme olla siinä mukana – nuoret toimittajina ja minä heidän tukenaan.
Olimme silti aluksi skeptisiä. Kokeen suorittamiseen olisi aikaa kuukausi. Suomalaisissa nettiyhteisöissä on kymmeniätuhansia teini-ikäisiä tyttöjä. Miten pari keksittyä, mahdollisimman tavallista hahmoa ehtisivät erottua joukosta niin, että juuri heidät huomattaisiin? Kokeen uskottavuuden kannalta oli tarpeellista, että emme itse ottaisi yhteyttä miehiin emmekä provosoisi paljastavilla kuvilla.
Arvelin, että minulla some-veteraanina olisi jonkinlainen käsitys siitä, miten verkossa erotutaan. Ehdotin esimerkiksi, että tytöt voisivat liittyä yhteisöihin, joita normaalisti seuraavat aikuiset. Yö-yhtyeen fanit, geokätköily? Tässä joukossa 13-vuotiaan tytön ei ehkä tarvitsisi itse tehdä mitään erityistä tullakseen huomatuksi. Jos aikuinen haluaisi ottaa kontaktin, hän voisi käyttää yhteistä harrastusta tekosyynä.
Aloitin sosiaalisen median käytön Mikrobitti-lehden purkissa MBnetissä vuonna 1994. Olin silloin 14-vuotias. Nörttilehden yhteisössä tytöt olivat harvinaisia – ja erottuivat jo siksi. Suosituimpien kanssa keskusteluvuoroa sai jonottaa. Erääseen itseäni pari vuotta nuorempaan tutustuin paremmin. Olisimme tavanneetkin, jos tyttö olisi saanut vanhemmiltaan (ja isoveljeltään) luvan. Lähettelimme sen sijaan kirjeitä ja niiden mukana luokkakuvamme.
Irkkaajana olin myös yksi IRC-Gallerian varhaisista käyttäjistä 2000-luvun alussa. Kun nuorison valtavirta löysi galtsun, heräsi myös lastensuojelujärjestöjen huomio. Ensimmäisten hyväksikäyttöuutisten myötä mediassa tuli tutuksi uusi hahmo: nettipedofiili, joka ruudun takaa vaanii lapsia.
Pääsin hetkeksi mukaan lastensuojelun etujoukkoihin. Vuonna 2006 käsikirjoitin ja ohjasin sarjan valistusvideoita, joiden tavoitteena oli kiinnittää nuorten huomio siihen, miten netissä kannattaa toimia säästyäkseen harmeilta.
Videoista suurimman suosion sai Sokkotreffit, jossa teinipoika ja -tyttö paljastuvat yllättävällä tavalla keski-ikäisiksi saalistajiksi. Miian yleisössä katsojalle valkenee, että tytön profiilikuvia tuijottaa kavereiden lisäksi myös parrakas setä, jonka punchlinesta "Mä tykkään sun kuvista" tuli nuorison keskuudessa kuuluisa.
Samana syksynä aloitin työni Helsingin nuorisoasiainkeskuksessa. Tein itseni tunnetuksi julistamalla henkilökunnan yhteisessä seminaarissa, että kaikkien nuorisotyöntekijöiden pitäisi olla läsnä IRC-Galleriassa. Yleisö nauroi ja kauhistui. Vuonna 2006 nuorisotyö ei vielä kuulunut verkkoon. Esimieheni kanta oli tiukka: nuorisotyöntekijä IRC-Galleriassa antaisi nuorille väärän signaalin siitä, että ympäristö on turvallinen. Yritin selittää, että myös Kontulan pahamaineisella ostarilla on nuorisotalo. Rinnastus ei heti purrut, mutta jatkoin sitkeästi yrittämistä.
Vertasin IRC-Galleriaa saareen, jolle englantilaiset koulupojat haaksirikkoutuvat romaanissa Kärpästen herra. Arvelin, että ilman aikuisten läsnäoloa nettiyhteisölle käy samalla tavalla kuin kirjan poikien rakentamalle yhteiskunnalle: kun tradition läsnäolo ja sosiaalinen kontrolli puuttuvat, yhteisön kulttuuri ja valtasuhteet kasvavat nopeasti vinoon. Siksi kaikkien aikuisten, ei vain nuorisotyöntekijöiden, pitäisi olla läsnä verkossa. Viestini oli niin provosoiva, että minut kutsuttiin sanomaan se myös Ajankohtaisen kakkosen Kasvatusillan suoraan lähetykseen.
Pian aika kuitenkin ajoi nuorisotyöntekijät kiinni. Helsinkiläisestä verkkonuorisotyöstä tuli arvostettua pioneerityötä, jota esiteltiin Suomessa ja maailmalla. Vanhemmat sen sijaan eivät koskaan löytäneet IRC-Galleriaa, vaan uusi Facebook täytti paremmin heidän tarpeensa. Juuri se oli joillekin nuorille syy jäädä galtsuun.
Palataan takaisin tähän vuoteen. Maaliskuun lopussa loimme kaksi hahmoa, 13-vuotiaan Jennan ja 14-vuotiaan Emman, ja perustimme heille profiilit muun muassa IRC-Galleriaan ja Kuvake.netiin. Heti ensimmäisenä iltana huomasimme, että olimme huolehtineet tyttöjen näkyvyydestä turhaan. Yhteydenottoja alkoi tulla välittömästi – ja nimenomaan aikuisilta. Osa kaipasi juttuseuraa, osa halusi tavata. Moni halusi puhua seksistä tai harrastaa sitä. Mitä pidemmälle huhtikuuta pääsimme, sitä likaisemmiksi keskustelut muuttuivat.
Tiesin hyvin, että suuri osa teinitytöistä kohtaa jonkinlaista seksuaalista ahdistelua verkossa, mutta kokeessamme sen määrä yllätti minut täysin. Nuoret, jotka pyörittivät peiteprofiileja, eivät saaneet olla verkossa hetkeäkään rauhassa. Kuukauden aikana yhteydenottoja tuli yli sadalta eri aikuiselta.
Yksityisviestien lisäksi tytöt saivat myös julkista huomiota: tykkäyksiä, kehuja, flirttailua, kaveripyyntöjä. Monilla Jennaa ja Emmaa lähestyneillä miehillä olikin jo "kavereina" paljon samanikäisiä tyttöjä. Kuvagallerioiden kulttuurissa kaikki tämä tapahtuu aivan julkisesti, omalla naamalla.
Miehet, jotka testimme tyttöjä ahdistelivat, olivat pääosin 20–30 vuotiaita. Se yllätti, koska myytti keski-ikäisen perheenisän kaksoiselämästä oli myös meidän kuvamme netin seksirikollisesta. Oikeustapausten läpikäynti kuitenkin varmisti, että seksuaalinen hyväksikäyttö verkossa on nimenomaan nuorten miesten rikos. Useimmat heistä eivät vaikuttaneet ymmärtävän, että seksuaalinen viestittely alaikäiselle on rikollista ja voi vakavasti vahingoittaa lasta. Kiinnijäämisestä saattaa seurata pysyvä rikosrekisterimerkintä seksuaalirikollisena.
Jos vertaus Kontulan ostoskeskukseen oli vielä kahdeksan vuotta aiemmin ollut aivan pätevä, se ei ollut sitä enää. Millään suomalaisella ostarilla tavallisesti pukeutunut 13-vuotias ei kerää ympärilleen himokasta aikuisten miesten rinkiä. Lähimmän vertailukohdan työkaverini löysi nuoruutensa pikkukaupungin kylänraitilta, jossa kortin saaneet nuoret miehet kyydittivät yläasteikäisiä tyttöjä käytetyillä autoillaan. Nyt volyymi vain oli moninkertainen.
Mediakasvatuksessa tapahtui viime vuosikymmenellä merkittävä paradigman muutos suojelusta osallistamiseen. Lapset ja nuoret alettiin nähdä aktiivisina toimijoina, jotka vastaanottamisen lisäksi myös tuottavat ja muuttavat mediaa. Median käyttöä piti siksi ennemmin mahdollistaa kuin rajoittaa.
Jostain syystä tämä valaistuminen ei yltänyt valistukseen verkossa. Vuoden 2006 videoista lähtien nuoria on opastettu käyttämään verkkoa turvallisesti samanlaisilla ohjeilla: mieti millaisia kuvia itsestäsi jaat, älä kerro itsestäsi liikaa, keskustelukumppanisi ei välttämättä ole se, joksi itseään väittää, älä tapaa vieraita, älä luota liikaa. Älä tee virheitä.
Kun MOT: Saalistajat verkossa valmistui ja esitettiin TV1:ssä 19.5., nämä samat teesit nousivat pintaan. Monet verkkokeskustelijat toivoivat, että kaikki vanhemmat näkisivät ohjelman, opettaisivat lapsilleen, miten verkossa pitää käyttäytyä, tarkkailisivat, mitä lapset sosiaalisessa mediassa tekevät ja parhaassa tapauksessa eivät edes päästäisi lapsiaan nettiin.
Verkkokeskustelijat vaativat holhoamista nimenomaan teinityttöjen vanhemmilta, vaikka enemmän tarkkailua tarvitsisivat ne kymmenen vuotta vanhemmat miehet, jotka rikoksiin syyllistyvät. Ajatusvirhe on vaarallinen, koska se johtaa vääriin ratkaisuihin. MOT-ohjelman koe nimittäin osoittaa, ettei seksuaalinen hyväksikäyttö ole seurausta nuoren virheellisestä käyttäytymisestä, pukeutumisesta tai kuvista. Kymmenien ahdistelijoiden kohteeksi pääsee vain sillä, että on sopivan ikäinen tyttö.
Vuonna 2007, kun kirjoitin Kärpästen herrasta, nämä parikymppiset miehet olivat itse teini-ikäisiä netinkäyttäjiä. Vuosien myötä he kasvoivat verkossa aikuisiksi ja loivat itse yhteisönsä ja pelisääntönsä ilman vanhempien häiritsevää vaikutusta. Seksuaalisia hyväksikäyttäjiä tuli tietysti vain pienestä vähemmistöstä, mutta koko kulttuuri heidän ympärillään kasvoi vinoon. Siksi IRC-Gallerian ostarilla kukaan ei puutu, kun aikuiset miehet piirittävät teinityttöä.
Mikä sitten meni pieleen? Mediakasvatuksen lastensuojelunäkökulma tuotti ohjeita, rajoituksia, sääntöjä ja kieltoja, jotka mahdollisesti auttoivat suojautumaan verkkoyhteisön vaaroilta, mutta eivät poistamaan niitä. Myytti teinipojaksi tekeytyneestä keski-ikäisestä pedofiilisedästä – jota itsekin olin videoillani rakentamassa – johti myös harhaan. Se vei huomion pois aikuistuvista nuorista ja heidän kulttuuristaan. Me loimme hirviöt katsomalla muualle.
Toimitustyössä mukana olleet Reeta Niemonen ja Vilma Mannermaa kirjoittivat avoimen kirjeen eräälle 23-vuotiaalle miehelle, joka oli lähettänyt heille kuvan peniksestään. Sanoma kolahti myös suurempaan yleisöön. Viidessä päivässä kirje sai 135 kommenttia ja sitä suositeltiin Facebookissa lähes 20 000 kertaa.
"Syyllistyt rikokseen ja vahingoitat lasta vakavasti, vaikka itse vain istuskelisit kotona viihdyttämässä itseäsi. Taidat olla itsekin vielä aika nuori, ja kenties jonkinlaisen avun tarpeessa sinäkin. Uhrejasi ja heidän vanhempiaan valistetaan kovasti netin vaaroista, mutta olisikohan kenties tehokkaampaa valistaa suoraan sinua, rikoksen tekijää? Olisiko esimerkiksi koulujen tai lastensuojelujärjestöjen aika puuttua tilanteeseen, jossa nuoret miehet vahingoittavat sekä itseään että lukuisia tyttölapsia, kenties ajattelematta asiaa itse lainkaan?"
Vilma esitti saman toiveen Helsingin nuorisoasiainkeskuksen järjestämässä keskustelutilaisuudessa, jossa olivat läsnä myös IRC-Gallerian ja Pelastakaa Lapset ry:n edustajat. Tässäkin seurassa viesti näytti menevän hyvin perille.
Keskustelun jälkeen nuorisotyön, lastensuojelun ja yritystoiminnan johtopäätös oli yhteinen: Ongelmaa ei ole riittävästi tai ollenkaan lähestytty tästä näkökulmasta, mutta nyt on sen aika. On löydettävä parhaat keinot tavoittaa riskiryhmässä olevat nuoret miehet ja auttaa heitä ymmärtämään, mitä heidän toimintansa voi aiheuttaa – sekä tytöille että miehille itselleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti