Kuuntele, tässä elokuvassa ei ole ääniä

Helsingissä 31.5.2014

Hei parhaat soittajat ja muut kanssaelokuvantekijät,

ajattelin sanoa teille muutaman sanan ennen elokuvan kuvauksia. 

Vuonna 2003 asuin hetken Otaniemessä. Yhden seinän huoneessani peitti rivi vaatekomeroita, joissa oli isot valkoiset ovet. Jokaiseen oveen olin kiinnittänyt sinitarralla kuvia menneistä, keskeneräisistä ja tulevista elokuvaprojekteista. Yhdessä ovessa oli mustavalkoisia kuvia orkesterista ja kapellimestarista. 

Olin kaapannut ja tulostanut kuvat Nits-yhtyeen Mask-musiikkivideosta. Nits on hollantilainen avantgarde-pop-yhtye, johon tutustuin sattumalta 90-luvun lopussa, kun Anttilan ALE-laari oli vielä paras tapa tutustua uuteen musiikkiin. Eräältä hassulta poppikokoelmalta löysin kiinnostavan kappaleen ja pian ostin nettikaupasta bändin kaikki levyt. Musiikkivideokokoelman löysin kirjastosta VHS-nauhalla. Tänä vuonna Nits, joka edelleen tekee uutta musiikkia, täyttää 40 vuotta ja vierailee Suomessakin.

Mutta se sivupolusta. Mask-musiikkivideon kuvat tulostin, koska olin tehnyt videota katsoessani mielestäni viehättävän huomion: soittajien lähikuvissa musiikin voi jollain tavalla kuulla, vaikka äänen kääntäisi pois päältä. Soittajien ilmeet, eleet, soitinten ja niiden osien liike ja rytmi, kaikki herättävät jotain katsojan muistissa. Me olemme kuulleet musiikkia ennenkin. Tiedämme miltä se näyttää. Samalla tavalla ymmärrämme näyttelijöiden ilmeitä ja eleitä, vaikka emme kuulisi tai ymmärtäisi puhetta. Mielikuvituksemme täyttää aukot. Mykkäelokuvan aikakaudella ei ollut muuta vaihtoehtoa. Voisikohan tällä idealla tehdä kokonaisen musiikkivideon?

Pian muutin pois Otaniemestä, keräsin kuvat ovista ja pakkasin ne johonkin laatikkoon. Maskin kuvat taisivat jäädä pohjalle, sillä jatkoin muiden projektien parissa. Seuraavana vuona teimme elokuvaryhmämme Ihmiskunnan ainoan toivon kanssa lyhytelokuvan Emma, joka taisi olla tuotoksistamme ensimmäinen, joka sai yleisempää hyväksyntää harrastajapiireissä. Eräs skenen auktoriteetti kiitti elokuvaa siitä, ettei siinä ollut yhtään "tekotaiteellista paskuutta". Jatkoimme sillä tiellä.

Mykät valokuvat soittajista palasivat mieleeni pari vuotta sitten, kun Martin kanssa pohdimme pitkäaikaista haavettamme tehdä "erilainen musiikkitaltiointi". Martti oli tehnyt musiikkia ryhmämme elokuviin jo vuodesta 1999 asti, mutta yhtään elokuvaa ei oltu vielä tehty musiikin ehdoilla. Minua ajatus kiehtoi, koska en Nitsin tuotantoa lukuunottamatta ole kovin sivistynyt musiikillisesti. Melkein kaiken muun, mitä musiikista ymmärrän, olen oppinut yhteisissä projekteissa Martin kanssa. Musiikki elokuvan lähtökohtana pakottaisi minut ymmärtämään enemmän.

Kaikki ne 15 vuotta, jotka olen aktiivisesti harrastanut elokuvantekoa, olen ollut pakkomielteisen kiinnostunut siitä, mitä elokuva todella on. Kun siitä riisutaan kaikki aksidentaaliset ominaisuudet, kuten tarina, näyttelijät, genret, kuvaamisen säännöt ja leikkaamisen konventiot, mitä jää jäljelle? Mikä on elokuvan substanssi? Erityisen viehtynyt olen ollut edesmenneen venäläisen ohjaajan Andrei Tarkovskin ajatukseen elokuvaamisesta havaintojen tekemisenä:

"Elokuvallinen kuva perustuu taidolle esittää oma mielikuva kohteesta havaintona siitä."

Tämän filosofisen totuuden muuntaminen käytännön elokuvanteoksi on kuitenkin aina törmännyt konventioiden muuriin. Osaan tehdä fiktioelokuvia, olen siinä hyvä. Mutta kun osaa tehdä jotain, alkaa taito ohjata sitä, mitä voi tehdä. Musiikkielokuvaa en osaisi. Pakottaisiko se miettimään myös elokuvaa uudestaan?

Yhtäkkiä vanha ajatus äänettömästä musiikkitaltioinnista tuntui taas hyvin ajankohtaiselta. Ehdotin, että Martti säveltäisi kappaleen, jonka esittäisimme yleisölle pelkästään näyttämällä kuvaa sen soittamisesta. Monen pitkän keskustelun, joiden referoiminen tässä ei ole mahdollista, jälkeen päädyimme kuitenkin kaivamaan musiikin historiasta valmiin teoksen, Dmitri Šostakovitšin ensimmäisen pianotrion. Se olisi paras mahdollinen, myös ilman ääntä. Olen nyt kuunnellut sitä paljon, kuuntelen tälläkin hetkellä kirjoittaessani.

Viikon päästä kokoonnumme Espoon Ruukinrantaan kauniiseen vanhaan huvilaan, jossa on kaunis vanha flyygeli. Perhe antaa sen meille kuvauskäyttöön pelkästä ystävällisyydestä, uteliaisuudesta ja ylisukupolvisesta rakkaudesta musiikkiin.

Meillä on kaksi päivää aikaa tehdä elokuva, joka on lajissaan kenties maailmanhistorian ensimmäinen! En vielä tiedä, miten se tarkalleen ottaen tehdään, koska en halua tuoda fiktioelokuvantekijän työkalupakkia mukanani. Mutta perusidea on selvä: te, jotka osaatte soittaa, soitatte. Me, jotka osaamme tehdä havaintoja ja kuvata, havainnoimme ja kuvaamme. Läheltä ja kaukaa. Todennäköisesti uudestaan – ja uudestaan. Sitten, joskus loppuvuoden aikana, varsinainen elokuva syntyy leikkauspöydällä.

Teille soittajat, osaan etukäteen antaa vain yhden ohjeen: älkää tulko esiintymään! Samasta asiasta muistutan aina niitä näyttelijöitä, jotka ovat tottuneet esiintymään teatterin lavalla. Elokuvakameran edessä riittää, että on ja elää. Muu näyttää ylimääräiseltä. Riittää siis, että otatte musiikin mukaanne ja uppoudutte siihen. Se näkyy.

Suuri kiitos jo etukäteen, että lähdette mukaan tällaiseen jännittävään leikkiin!

terveisin,
ohjaajanne Ismo 

P.S. Nyt, kolme kuukautta myöhemmin, elokuva on valmis. 20.9.2014 alkaen sen voi katsoa ilmaiseksi täällä.

(Kuvat: Ina Mikkola)