11.9.21

Vapaa elokuva on mahdollinen – ajatuksia Kosketuksia-elokuvan tekemisestä



Kun lukion lopulla aloin harrastaa elokuvien tekemistä, jäin heti koukkuun. Huomasin sen tosin vasta myöhemmin.

Olin harrastanut monenlaista: ohjelmointia, säveltämistä, kirjoittamista... Elokuvasta tuli harrastukseni, koska se tuntui kytkeytyvän mieleeni muita välineitä suoremmin. Elokuvan äärellä, toisin kuin kirjoittaessa tai piirtäessä, minusta tuntui usein siltä, että näen ajatukseni ehjinä. Huomasin, että elokuvan avulla voin myös ajatella asioita, joita en muuten tavoittaisi.

Jokin ei silti ollut kohdallaan. Elokuva myös ohjaili ajatuksiani tavalla, josta en pitänyt. Huomasin olevani koukussa. Koukun nimi on tarina.

Elokuvan sanotaan olevan tarinankerrontaa. Valtavirran elokuvassa tarinan tutuin ja kohtalokkain oire on juoni, mekanismi, joka jäsentää tapahtumat päähenkilön kohtaamaksi syy–seuraus-suhteiden ketjuksi. Ensin tapahtuu tämä, siksi tämä, tämä, tämä ja siksi lopulta tämä. Katsoja käännetään nojaamaan eteenpäin, katsomaan ohi kuvan: mitä seuraavaksi tapahtuu?

Tämä koukku minua vei mukanaan. Pyristelin vastaan kuin hauki kaislikossa, mutta yhtä sinnikkäästi siima veti kohti kelaa. Jo lapsesta asti minut ja sinut oli opetettu seuraamaan tarinaa. Siksi lähdin seuraamaan sitä myös elokuvantekijänä, en osannut muuta. Tunnettua sanontaa mukaillen: kun kädessä on elokuva, kaikki aiheet näyttävät tarinoilta. 

Tarina tuntui usein typistävän ja vääristävän ajatuksiani, rikkovan ne. Tarina vei ajattelultani sen vapauden ja tarkkuuden, jonka elokuva oli luvannut. Usein olisin halunnut katsojan kanssa keskittyä siihen, mitä tapahtuu juuri nyt, ei seuraavaksi. Halusin yhdistää kuvia toisiinsa ilman syitä ja seurauksia.

Katsoin ihaillen ja kateellisenakin elokuvia, jotka väistävät tarinan ja juonen pakkopaidan. Innostuin eurooppalaisesta taide-elokuvasta ja videotaiteesta, montaasista ja muista elokuvateorian edistyksellisistä suuntauksista. Aloin pohtia, mitä elokuva on, ja mihin se kykenee. Näin, että vapaa elokuva on mahdollinen, en vain itse osannut tehdä sellaista. En osannut korvata juonielokuvan muotoa toisella.

Enkä sano, ettenkö pitäisi tarinoista. Pidän monista. En kuitenkaan pidä siitä, mitä tarinan pakko tekee elokuvalle taiteenlajina ja välineenä: typistää ja vääristää. Siksi ryhdyin ohjelmallisesti yrittämään jotain muuta. Yksi kurotuksista oli äänetön musiikkielokuva, jonka tarkoitus oli tuottaa musiikillinen kokemus ilman ääntä (ja juonta). 

Olen kirjoittanut tämän tarinan imperfektissä, jotta vaikuttaisi siltä, että luvassa on jokin käänne, joka johtaa onnelliseen loppuun. Ei ole. Pakenen edelleen tarinaa ja edelläni juoksee muoto, jota yritän tavoittaa.

Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin onnistunut tekemään pienen elokuvan, jonka rakentaminen on tuntunut minusta uudella tavalla vapaalta. Elokuvan nimi on Kosketuksia. Sen aiheena on nimensä mukaisesti koskettaminen, se miltä asiat tuntuvat, iholla ja mielessä.

Kun aloitimme näyttelijän kanssa kuvaamisen, meillä ei ollut käsikirjoitusta, vain lista erilaisista pinnoista, jotka tuntuvat joltain, ja ajatus niiden hyvästelemisestä. Kuvasimme pintojen koskettamista ja etsimme lisää materiaaleja lennossa.

Kuvausten jälkeen ryhdyin järjestelemään otoksia. Tutkin, miten ne liittyvät toisiinsa. Välillä näin syy–seuraus-suhteita ja tarinoita, mutta vielä enemmän näin ja koin muita merkityksiä, jotka syntyivät kuvien kohtaamisesta – montaasileikkausta! Kun jotain näytti puuttuvan, kuvasimme lisää. Joillekin otoksille ei löytynyt paikkaa ollenkaan. Lopulta vain yksi järjestys elokuvan tapahtumille oli mahdollinen, sellainen, joka soi oikein.

Kosketuksia-elokuvan voi katsoa elokuvaryhmämme kotisivuilta. Valmiissa elokuvassa voi kuulemma nähdä tarinoitakin. Se on sallittua mutta ei pakollista.

Katso Kosketuksia tästä...



5.2.21

Nettikeskustelu tarvitsee enemmän järjestystä kuin kuria

Kirjoita asiaa. Kirjoita tiiviisti ja lyhyesti. Ole kiinnostava. Perustele väitteesi. Puolusta omaa kantaasi, mutta anna muille vapaus päättää omastaan. Älä huuda. Älä trollaa. Älä provosoi. Älä käy henkilöön. Älä nälvi, ivaa, leimaa tai vääristele. Älä yllytä vainoon tai leimaa ihmisiä uskonnon, syntyperän tai muun ominaisuuden perusteella. Älä ilakoi toisten onnettomuuksilla, vastoinkäymisillä tai sairauksilla. Älä mainosta.

Tällaisia ohjeita ja sääntöjä suomalaiset keskustelupalstat antavat osallistujilleen, jotta yhteinen keskustelu onnistuisi säällisesti. Helsingin Sanomat on tavoitteessaan kaikista kunnianhimoisin – se kertoo päämääräkseen "luoda Suomen parasta keskustelua." 

Hyvistä aikeista huolimatta lopputulos on usein jotain muuta. Keskustelut netissä eivät aina ole kovin kiinnostavia, väitteitä ei perustella, henkilöön käydään jatkuvasti. Ivataan, nälvitään ja vääristellään. Eikä kirjoiteta asiaa.

Tavallinen epäilty keskustelun epäonnistumiseen on kasvottomuus. Verkossa emme yleensä tiedä kenen kanssa puhumme, emmekä näe hänen reaktioitaan. Vanha ratkaisu ongelmaan on netiketti eli käyttäytymissäännöt, mutta se ei näytä olevan oikea lääke. Tiukemman kurin sijaan arvelen, että verkkokeskustelussa tarvittaisiin enemmän järjestystä. Tästä erottelusta Esko Valtaoja kirjoittaa Turun Sanomissa oivaltavasti:

"Ylikierteillä käyvässä koulukeskustelussa sekoitetaan toisiinsa kaksi asiaa: kuri ja järjestys. Niiden eron huomaa parhaiten ajattelemalla erilaisia yhteiskuntamuotoja. Demokratia perustuu järjestykselle, diktatuuri kurille. Demokratian pohjana on yhteiskuntasopimus: lupaudumme tekemään erilaisia asioita, kuten maksamaan veroja, luopumaan verikostosta, ja olemaan pissimättä kaduille, ja vastalahjaksi yhteiskunta antaa meille järjestyksen. Diktatuurin lähtökohtana taas on kuri, jolla ylläpidetään järjestystä vallanpitäjien päättämin keinoin."

"Kouluihin vaaditaan lisää kuria, kun pitäisi vaatia lisää järjestystä. Diktatuurit osoittavat, että ankarinkaan kuri ei toimi kuin tiettyyn rajaan saakka; järjestykseen perustuva yhteiskunta on paljon stabiilimpi kuin kuriin nojaava."

Kysymys siis kuuluu: Kun kuri ei näytä auttavan. miten nettikeskusteluihin saataisiin lisää järjestystä?

Nettiä on 90-luvulta asti tarkasteltu listaamalla tapoja, joilla se eroaa niin sanotusta "oikeasta maailmasta" usein tuloksetta. Ratkaisujen kannalta hedelmällisempää saattaa olla tarkastella sitä, mikä ihmisten vuorovaikutusta eri ympäristöissä yhdistää. Ryhmäkeskustelujen ongelmat nimittäin tunnetaan hyvin ja niihin on olemassa lääkkeitä. 

Ihmisryhmillä on säännönmukaista taipumusta tietynlaiseen käyttäytymiseen. Näitä mekanismeja kutsutaan ryhmäilmiöiksi. Suurissa ryhmissä ilmiöt ovat enimmäkseen negatiivisia: kärjistymistä, polarisoitumista, klikkiytymistä, turvattomuutta... Kuulostaako tutulta? Koska ryhmäilmiöt eivät perustu yksilöiden tahdonalaiseen toimintaan, niitä on hyvin vaikea kontrolloida säännöillä ja kurilla. Niiden sijaan suurryhmä tarvitseekin tuekseen järjestystä.

Kirjoitan verkkokeskustelun ryhmäilmiöiden hallitsemisesta Voima-lehden mediakasvatusnumerossa. Voit lukea artikkelin tästä. Mukana on myös veikeä bingo!