Uusi netiketti vuodelle 2016 – 3x3 ohjetta parempaan keskusteluun verkossa

Heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 1998 – olin 17-vuotias – lähetin sähköpostilla Helsingin kaupungille aloitteen. On perustettava verkkopalvelu, keskustelufoorumi Aivopuisto, johon kaupunkilaiset voivat kokoontua keskustelemaan, väittelemään ja tutustumaan toisiinsa.

Internet olisi ympäristönä ylivertainen. Kaupungin puistot ja torit eivät toimi todellisena avoimena foorumina uusille ihmisille, näkemyksille ja keskusteluille. Ne ovat kaveriporukoiden keskinäisiä hengauspaikkoja, perjantai-illan juhlijoiden tungosta ja älämölöä. Netissä olisi toisenlaista.

Aivopuistossa keskustelu olisi älyllistä ja vapaata. Se sopisi kaikenlaisille kaupunkilaisille, nuorille ja vanhoille, ekstroverteille ja introverteille. Voisimme samaan aikaan seurata keskusteluja mistä tahansa aiheista – ja halutessamme osallistua niihin meille sopivalla hetkellä. Huomio kiinnittyisi ripsivärin sijasta keskustelukumppanin ajatuksiin. Tutustuisimme uusiin ihmisiin ja maailmankatsomuksiin. Oppisimme sosiaalisia taitoja ja omien mielipiteiden perustelemista.

En keksinyt tätä omasta päästäni. Kirjoitimme aloitteen porukalla, joka oli alunperin tutustunut toisiinsa Mikrobitti-lehden lukijapurkissa MBnetissä jo vuonna 1995. Olimme tosissamme. Näimme verkossa mahdollisuuden sosiaalisuuden ja sananvapauden vallankumoukseen. Pitäisi vain rakentaa tarvittava infrastruktuuri!

Toisin kävi.

Michael Haneken elokuva Valkoinen nauha (2009) kuvaa 1900-luvun alun pohjoissaksalaista kylää, jossa alkaa tapahtua poikkeuksellisia väkivaltaisia tekoja. Elokuvan kertoja uskoo tapahtumien selittävän tulevien vuosikymmenten tapahtumia Saksassa.

Vanhan nörtin sydämeen sattuu myöntää, että ehkä juuri internet on osittain syynä siihen, että yhteiskuntamme on sairastunut epäluuloon, vihaan ja välinpitämättömyyteen. Kun vastaanottokeskukseen heitetään polttopullo, internetillä on osuutta asiaan. En tarkoita tällä yksittäiseen tekoon johtavaa inspiroitumista enkä verkon avulla järjestäytyvää terrorismia, vaan sitä yhteisön ilmapiiriä, jossa näitä "yksittäistapauksia" alkaa tapahtua. Verkkokeskustelun krooninen riitely ja pahansuopa ilmapiiri ovat pikkuhiljaa aiheuttaneet yhteiskuntaan pysyviä vammoja.

Yhteisömme ei hallinnut niitä mahdollisuuksia, jotka uusi viestintäväline antoi. Sähköiset viestit ihmisten välillä alkoivat kulkea niin nopeasti ja holtittomasti, että saimme jonkinlaisen kollektiivisen sosiaalisen epilepsiakohtauksen. Eivätkö oireet täsmääkin?

Ryhmäilmiöt ohjaavat nettikeskustelua

Sosiaalinen media on altis samoille ryhmäilmiöille, joita ilmenee kaikissa ihmisen ryhmissä. Kun ryhmän koko kasvaa, sillä alkaa olla useita sosiaalipsykologian tuntemia suurryhmän taipumuksia. Esimerkiksi: Ohjaamaton suurryhmä on turvaton, koska sen tapahtumat ovat ennustamattomia ja ryhmän jäsenten roolit häilyviä. Ryhmällä on taipumus jakautua pienempiin samanmielisten klikkeihin, jotka vastustavat toisia klikkejä. Mielipiteet pyrkivät kohti äärimmäisyyksiä ja polarisoituvat puolustettaviin ja vastustettaviin asioihin. Suurryhmässä ilmaistaan helpommin negatiivisia tunteita. Aggressiot heräävät herkästi ja tunteet tarttuvat. Kokemus henkilökohtaisesta vastuusta on vähäinen. Yhteisönä suurryhmä on toisaalta parhaimmillaan luova ja yllätyksellinen, toisaalta impulsiivinen ja lyhytjännitteinen.

Verkkokeskustelulla on luonnollisesti myös satunnaisen ryhmän ominaisuuksia. Tällaisella ryhmällä ei ole yhteisiä normeja, vaan jäsenten henkilökohtaiset intressit määrittävät käyttäytymistä. Satunnainen ryhmä houkuttelee jäseniä kärjistämään omia ominaisuuksiaan. Ryhmässä käytetään puolustusmekanismeina mm. älyllistämistä, varautuneisuutta, erottautumista ja hyökkäystä.

Verkkokeskustelun ongelmia käsitellään (kuten koulukiusaamistakin) yleensä yksilöiden häiriökäyttäytymisenä, vaikka kyse on tunnetuista ryhmäilmiöistä, lainalaisuuksista, joita yksilöiden on vaikea vastustaa. Niiden hallitseminen vaatii aina aktiivisia ohjaustoimia, jotta yhteisö pysyy terveenä. Ryhmäilmiöiden tunnistaminen ja ohjaaminen onkin tärkeä osa esimerkiksi nuorisotyöntekijöiden ja opettajien työtä.

Jotta ryhmä ylipäätään voi toimia menestyksellä yhdessä, se tarvitsee yhteisen tavoitteen ja johtajuutta. Johtajan tehtävä on pitää ryhmä tietoisena tavoitteestaan ja ohjata toimintaa sitä kohti. Monimuotoisissa verkkokeskusteluissa tämä on tietysti vaikeaa jos ei suorastaan mahdotonta. Ketkä satunnaisista osallistujista kuuluvat ryhmään? Mikä muka on keskustelun tavoite? Miten keskustelulle valittaisiin johtaja ja mitä hän tekisi?



Kalat ja linnut ovat ratkaisseet samankaltaisen johtamisen ongelman parviälyllä. Vaikka yksittäinen parven jäsen ei tunne paikkaansa tai ryhmän rajoja, eikä kukaan johda toimintaa, parvi pystyy yhdessä hämmästyttävän yhdenmukaiseen toimintaan. Jokainen parven jäsen viestii jatkuvasti ympärillään oleville tovereille aikeistaan ja tarkkailee heitä. Näin ryhmä käyttäytyy ja ratkaisee ongelmia kuin yksi olio.

Voisiko oikein organisoitu verkkokeskustelu nousta samanlaiseen lentoon kuin kottaraisten parvi tässä videossa?

Vuonna 1998 Helsingin kaupungille lähettämäni aloite kyllä noteerattiin, mutta julkista palvelua keskustelufoorumeista ei tullut. Historia valitsi aivan toisenlaisen polun kuin olimme kuvitelleet. Siksi teen nyt uuden aloitteen.

Minulle suodulla nuorisotyöntekijän kokemuksella ja lähipiirini monialaisella asiantuntemuksella määrään teille, Suomen kansa, reseptin kollektiivisen sosiaalisen epilepsian ennaltaehkäisyyn. Reseptin suunnittelussa minua auttoivat BBS-veteraani Martti Anttila ja psykologi Liisa Raina.

Uusi netiketti vuodelle 2016 – 3x3 ohjetta parempaan keskusteluun verkossa

Kun otat osaa julkiseen keskusteluun verkossa, tarkista nämä kolme kohtaa ennen viestin kirjoittamista. Oikein noudatettuna ohjeet hillitsevät hallitsemattomia sähköisiä purkauksia verkossa ja sen ulkopuolella.


1. Tiedosta, kuinka paljon tiedät asiasta, johon olet ottamassa kantaa

Verkkokeskustelut ovat tiheänään väärää tietoa ja väittelyä virheellisistä faktoista. Tälle on psykologinen selitys: ylivertaisuusvinouma. Myös Dunning–Kruger-vaikutuksena tunnettu kognitiivinen vinouma on ilmiö, jossa yksilö yliarvioi oman osaamisensa ja tietonsa. Tutkimusten mukaan vinouma on sitä suurempi, mitä vähemmän tietoa yksilöllä on. Ne, jotka tietävät vähiten, luulevat itsestään eniten. Kun tieto lisääntyy, käsitys omasta osaamisesta nopeasti laskee.

Kuvittele olevasi vieraassa säkkipimeässä talossa taskulampun kanssa. Tehtävänäsi on lyhyessä ajassa selvittää huoneiston tarkka pohjapiirros. Pian sinulla alkaa mielestäsi olla jo hyvä käsitys ympäristöstä. Kuitenkin – jos sinulta jää yksi tärkeä ovi huomaamatta, et saa koskaan selville, että huoneistosi on vain yksi nurkka monikerroksisessa ja -tahoisessa kartanossa, jossa riittäisi tutkittavaa moneksi päiväksi.

Tähän ilmiöön ei verkkokeskusteluissa voi olla törmäämättä, mutta sitä voi itse välttää.

• Ensimmäisenä: Epäile itseäsi. Onko tietosi todenperäistä? Mistä olet sen alunperin saanut? Kannattaako sitä jakaa totena eteenpäin? Kuinka suuri hämärä alue asiantuntemustasi ympäröi?
• Mieti, kuinka valmis olet muuttamaan käsityksiäsi muilta saamasi uuden tiedon myötä. Ohjaako tieto mielipiteitäsi vai mielipiteesi tietoa?
• Sinulla ei tarvitse olla mielipidettä asiasta, jota et tunne. Voit valita keskusteluun myös uteliaan, kyselevän roolin. Kun kyselet muilta näkemyksiä, perusteluita ja tarkennuksia ilman ennakkoasennetta, muutkin vastaavat avoimemmin. Voit myös pyytää muilta apua oman mielipiteesi muodostamiseen. Se synnyttää usein hyvää keskustelua.

2. Tunnista omat emootiosi

Olemme jatkuvasti erilaisten emootioiden vallassa. Aivoissamme tapahtuu tiedostamattomia prosesseja, reaktioita, jotka ohjaavat käyttäytymistämme. Suurinta osaa emootioista ja niiden oireista emme koskaan itse huomaa. Muut saattavat tunnistaa ne eleistämme ja ilmeistämme. Välillä havahdumme itsekin: huomaamme olevamme vihaisia, liikuttuneita tai huvittuneita. Emootio on silloin nostanut tietoisuuteen huomiolipun, tunteen.

• Tunne ei velvoita käyttäytymään tunteen mukaisesti. Päinvastoin – se mahdollistaa toimimisen toisin. Niin kauan, kun emootio on tiedostamaton, se ohjaa meitä. Vihaisena kirjoitamme huomaamattamme vihaisia viestejä. Kun tunne nousee tietoisuuteen, voimme tietoisesti alkaa vastustaa sen vaikutusta. Kun tiedämme olevamme vihaisia, osaamme karsia viestistämme emootion tihutyöt.
• Omat tuntemuksesi eivät kerro mitään itse asiasta, ne kertovat sinun suhteestasi asiaan – tai jostain, mitä asia toi sinulle mieleen. Valitse, haluatko kirjoittaa asiasta vai itsestäsi. Kerro se myös muille.
• Tunnista omat tunteesi ja hallitse niitä. Älä tulkitse ja analysoi toisten tunteita, elleivät ne ole keskustelun aiheena. Se provosoi muita samaan. Pian keskustelette toistenne mielenmaisemista keittiöpsykologiaa alemmalla tasolla.

3. Hahmota keskustelun tavoite

Hyvällä keskustelulla on tavoite, josta kaikki ovat tietoisia. Ristiriitaiset tavoitteet sotkevat keskustelun hetkessä. Kun keskustelijat ovat eri mieltä sekä kysymyksestä että vastauksesta, dialogi on mahdotonta. Verkkokeskustelussa ei yleensä ole puheenjohtajaa, joka huolehtisi tavoitteen muotoilusta, uudelleenmuotoilusta ja seuraamisesta. Siksi jokaisen on kannettava vastuusta oma osansa. Kun osallistut keskusteluun, tarkkaile siis näitä:

• Mikä näyttää olevan keskustelun tavoite? Seuraa sitä, älä sotke tahallasi. Jos tavoite on epäselvä, voit kysyä tai ehdottaa sitä. Monipolvisessa keskustelussa voi toki olla useita rinnakkaisia tavoitteita. Tee itsellesi ja muille selväksi, jos pyrit muuttamaan keskustelun kurssia. Kun aloitat uuden keskustelun, voit linjata tavoitteen jo ensimmäisessä viestissä.
• Hahmota, mikä on oma henkilökohtainen tavoitteesi keskustelussa ja tee se näkyväksi. Voit kertoa jokaisessa viestissä, mihin pyrit. Jos haluat selittää vielä kerran paremmin, sano se. Jos haluat ymmärtää paremmin, sano se. Jos haluat naurattaa, sano se. Jos haluat loukata, sano sekin. Jos huomaat, että tavoitteesi ei olekaan hyvä, älä tee sitä. 
• Kun olet tietoinen sekä yhteisestä että henkilökohtaisesta tavoitteestasi, mieti, millainen viesti edistää asiaa parhaiten. Älä seuraa tunnetta vaan tavoitetta. Ole kapteeni, älä perämies.

Lopuksi – ajattele sanoja, jotka filosofi Immanuel Kant kirjoitti:

"Kohtele kaikkia ihmisiä, myös itseäsi, ikään kuin he olisivat päämääriä sinänsä, älä koskaan pelkkinä välineinä."

Hyvää uutta vuotta 2016!

1 + 1 > 2 eli miten eräs elokuvapedagogi ja hänen tyttärensä ratkaisivat montaasin arvoituksen

Kaksi toisistaan riippumatonta otosta tuottaa yhdessä kolmannen merkityksen, jota ei sellaisenaan ole kummassakaan kuvassa.

Tämän enempää Sergei Eisensteinin montaasiteoriasta ei tarvinnut ymmärtää, jos opiskeli elokuvailmaisua yläasteen videokurssilla, ilmaisutaidon lukion mediakurssilla ja ammattikorkeakoulun radio- ja televisioilmaisun koulutusohjelmassa.

Montaasiteoria, harvoin esiintyessään, näyttäytyi havaitsijalleen eräänlaisena elokuvahistoriallisena kuriositeettina, perinteenä, joka on hyvä tuntea, jotta sitä osaa vältellä. Esimerkkikin kaivettiin aina sadan vuoden takaa, yleensä Eisensteinin omasta elokuvasta Lakko (1925), jossa väkijoukon taltuttaminen rinnastetaan eläinten teurastukseen. Esimerkkiä eisensteinilaisen montaasin esiintymisestä nykyaikaisessa elokuvassa, televisiouutisissa, saati lomavideoissa en koskaan nähnyt.

Miksi montaasi toimii niin kuin se toimii?  Miten montaasia käytetään nykyään? Mitä annettavaa sillä olisi 2000-luvun elokuvakasvatukselle? Kun vuonna 2009 kirjoitin pamfletin elokuvakerronnan perusasioista, selitin montaasin lukijalle näin:

Koska elokuva ei ole kovin tarkka kerronnan väline, on elokuvantekijän usein vaikeaa kiinnittää katsojan huomio juuri oikeaan asiaan. Yhdessä kuvassa on lukemattomia sivumerkityksiä, konnotaatioita. Kun siihen yhdistetään toinen otos, rajaus tiivistyy: merkitykset ovat jossain näiden kuvien yhteisellä alueella. (Joukko-opissa tätä aluetta kutsutaan osuvasti leikkaukseksi.)

Kehitin kuvausharjoituksen, jonka tavoitteena oli montaasin logiikan oivaltaminen. Yhdellä video-otoksella pitää ensin esittää jokin ilmiö, esimerkiksi joukkoliikenne tai yksityisautoilu, neutraalisti. Toisella otoksella neutraalille otokselle annettiin uusi negatiivinen tai positiivinen merkitys: Liikennevalo on punainen. Matkustaja vilkuilee kelloaan pysäkillä. Liikenteessä on äänekästä. Puistossa on hiljaista ja rauhallista.

Teetin harjoituksen muutamia kertoja, mutta en ollut siihen kovin tyytyväinen. Harjoituksen järjestäminen vaati juuri tietynlaisen aiheen ja tietynlaisen ympäristön. Käytännössä montaasi typistyi välineeksi kuvaajan asenteen esittämiseen.

Eisenstein tulee kotiin

Kun tänä vuonna aloin kirjoittaa pamfletistani uutta versiota, minun piti pystyä parempaan. Entinen opettajani Antti Pönni suositteli Eisensteinin kirjoituskokoelmaa Elokuvan muoto (Love Kustannus 1978). Arvelimme, että siitä on hyvä aloittaa. Miksi siitä ei aloitettu jo koulussa?

Nopeasti kävi ilmi, että Eisenstein suhtautui montaasiin hyvin vakavasti. Laajasti ymmärrettynä se oli hänelle koko elokuvailmaisun perusta. Itse asiassa Eisenstein piti rinnastusmontaaseja, joita minullekin oli koulussa esitelty, elokuvan alkuvuosien naiveina kokeiluina, joista hän itse pääsi yli jo 1900-luvun alussa. Ne todella olivatkin historiallinen kuriositeetti. Montaasi ei.

Vanhempaa Eisensteinia kiinnosti ihmisen primitiivinen ajattelu. Hän uskoi, että elokuvan on yhtä aikaa puhuteltava sekä ajattelun ylimpiä että syvimpiä tasoja. Todisteita Sergei löysi niin kirjallisuudesta, neurologiasta kuin antropologiastakin.

Eisenstein kertoo kirjassaan esimerkin alkuperäiskansa busmanneista. Kansan yksinkertainen kieli perustuu konkreettisten havaittavien asioiden toteamiselle. Kun kerrotaan busmannista, joka pakenee väkivaltaista valkoista siirtomaaisäntäänsä, se ilmaistaan muodossa: "valkoinen – mennä – lyödä – busmanni; busmanni – huutaa – hyvin – kipeä; busmanni – mennä – juosta – pois – valkoiselta; valkoinen – juosta – busmannin – perään". Eräänlaisina kuvina siis, typistettynä "busmanni juoksee"+"valkoinen juoksee".

Eisenstein uskoi, että primitiivinen ajattelu on kuvallista ja muodostaa siksi luontevasti montaaseja. Se on ihmiselle luontainen tapa luoda merkityksiä. Tästä ajatuksesta olin kiinnostunut. Se lähentäisi montaasin mekanismia kohti arkista elokuvakerrontaa. Joutuisin ehkä hylkäämään joukko-oppikaavioni, mutta se joutaisi kyllä menemään.

Toivoin kuitenkin tälle lähes sata vuotta vanhalle (hieman rotuopilta haiskahtavalle) esimerkille ajantasaisempaa vahvistusta. Toimiiko ihmisen mieli todella näin? Jos toimii, mitä se oikeastaan käytännössä merkitsee? Mikä tällaisesta kuvien yhdistämisestä tekee erityisesti montaasia? Pyysin apua lähipiirini psykologeilta. He ymmärsivät mielen toimintaa ja minä elokuvaa, mutta yhteistä ratkaisua emme löytäneet. Silloin kaksivuotias tyttäreni Etna kiirehti auttamaan.

Etna tulee kotiin

Rappukäytävästä kuului parkua. Etna ja puolisoni Anne olivat tulossa kotiin uimarannalta. Väsymys oli varmaankin yllättänyt pienemmän. Sitä tapahtuu toisinaan rappusissa ennen neljättä kerrosta. Oven takana mökötti kyynelsilmäinen tyttö.

"Mikä Etnaa harmittaa?" utelin. Etna tuhisi sisään eteiseen ja rauhoittui vähän. Jatkoin sinnikkäästi.

"Kerro isille. Mitä tapahtui?"

Sitten Etna vastasi: "Äiti kantoi... Etna juoksi."

"Etkö olisi halunnut, että äiti kantaa?" kysyin. Etna nyökkäsi. Minä innostuin. "Yrittikö äiti kantaa sinua kotiin ja sinä juoksit karkuun?" 

Etna nyökkäsi. Ja hymyili jo vähän. Minä hymyilin enemmän ja juoksin kirjoittamaan tämän keskustelun muistiin. Nyt pyysin psykologiäitini Liisa Rainan apuun. Äiti! Etna käytti montaasia. Mitä se merkitsee?

Ajattelu, varsinkin lapsen ajattelu, on kuvallista, äiti selitti. Etnalla oli mielessään muistikuvia siitä, mitä oli tapahtunut, mutta ei sanoja sen selittämiseen. Siispä hän kertoi, mitä kuvissa tapahtuu. Harmin tunne tapahtui juuri näiden kahden kuvan ristiriidassa.

Tunteista puhuminen on vaikeaa, varsinkin lapselle, jolla ei vielä ole niille sanoja. Elokuvassa tunteita on kuitenkin helppo käsitellä, koska niitä voi näyttää sellaisenaan. Katsojan saa kokemaan erilaisia tunteita samastumisen keinoin, kutittamalla peilisoluja. Tarpeen vaatiessa käytetään emotionaalista musiikkia. Hollywoodilainen elokuva on tehnyt tunteiden manipuloinnista täsmällistä käsityötä.

Kun availin Etnan tapausta äitini kanssa, aloin oivaltaa, että montaasi tarjoaa tähän älyllisemmän ja hienovaraisemman keinon, jossa tunne syntyykin kahden toisiinsa törmäävän tilanteen ristiriidasta. Miksi Etnaa harmitti? Äiti yritti kantaa Etnaa, Etna halusi juosta karkuun. Niin kuin Ultra Bran kappaleessa: "Sinä lähdit pois, minä katselin parvekkeelta loittonevaa selkääsi. Kiersit vesilammikot..."

Nämä konfliktit kantavat mukanaan enemmän kuin vain tunteita. Yhdessä katsojan muistin ja mielikuvituksen kanssa niistä syntyy merkityksiä, jotka herättävät tunteita katsojan omasta tunnemuistista. Samalla käynnistyy ajatusprosesseja.

Eisenstein löytää saman logiikan klassisesta japanilaisesta runoudesta, jonka ihanteeseen kuuluu, ettei runossa kuvailla tunteita, vaan se hetki, joka tunteen aiheuttaa. Mielikuvat synnyttävät lukijan mielessä montaaseja.

Hiljainen lampi.

Sammakko loikkaa veteen,

kuuluu loiskahdus.

Matsuo Basho (1644-1694)

Karikatyyrimainen rinnastusmontaasi, se jonka opin videokurssilla, todella on alkeellinen, kapea ja osoitteleva tapa hyödyntää kahden kuvan yhdistelmää elokuvassa. Montaasikin, kuten kuvaaminen todellisuuden havainnointina, on osa ajatteluprosessia, kuten Etnan esimerkki todisti – ei vain katsojalle järjestetty provokaatio.

Saisiko tästä kehitettyä paremman kuvausharjoituksen? Jos tehtävänä olisikin montaasin keinoin välittää jokin tunne. Ensin kuvataan yhdellä otoksella asia, joka herättää tunteen. Sen perään kuvataan toinen otos, joka selittää, miksi tunne syntyy. Miksi kerjäläinen kadulla ahdistaa? Miksi vesilammikoita kiertelevä henkilö herättää kaipauksen?

Otokset pitää kuvata dokumentaarisesti lähiympäristössä. Muuten syntyy liian suuri kiusaus ratkaista tehtävä helposti näyttelemällä tunteita: "roskia -> siksi :(" Kun tunteen voi ilmaista näyttelemällä, kuvaamista ei tarvitse ajatella. Montaasiharjoitus muuttuu draamaharjoitukseksi.

Harjoituksen pitää olla sellainen, että montaasia ei tarvitse sitä tehdessä vielä ymmärtää. Oivallus syntyy, kun harjoituksen myötä. Mutta... typistäisikö tämäkin harjoitus montaasin – tällä kertaa tunteiden ilmaisijaksi? Palikat eivät olleet vielä kohdallaan.

Arvoitus ratkeaa yllättäen

Ihastelin illalla Bellevillen kolmosia ja mietin montaasia. Ja vähän valtavirtaelokuviakin. Yleensähän fiktio kulkee hyvin yksinkertaisilla leikkauksilla. Ensin tapahtuu näin ja sitten näin. Tyttö sanoo näin ja sitten poika reagoi näin. Millaisia muita liitoksia kuvien välillä voi olla?

Eihän Ultra bra laula "sinä lähdit pois – ja sitten – minä katselin parvekkeelta". Miksi kerjäläinen ahdistaa? Koska ympärillä on hyvinvointia. Mutta ympärillä voidaan hyvin. Vaikka hyvinvointi ja niin edelleen. Voisiko montaasin selittää konjunktioilla? JA on eniten avoin, kahden kuvan vapaa rinnastus: toisaalta ja toisaalta. KOSKA esittää kausaalisen suhteen. VAIKKA ja MUTTA ottavat kantaa. ELI, NIIN KUIN tai IKÄÄN KUIN ovat se rinnastus eläinten teurastamiseen!

Konjunktio olisi kaikille tuttu rakenne, joka auttaa ymmärtämään montaasin idean. Eihän kahden kuvan yhdistelmä tietenkään tyhjene kielen käyttämiin liitoksiin, mutta siinä olisi rakenne, jonka avulla montaasia voi harjoitella. Konjunktio pakottaa ajattelemaan. Kun efekti tulee tutuksi, voi kuvia törmäyttää intuitiolla. Se taas avaa uusia mahdollisuuksia, joita kieli ei kahlitse. Tästä totisesti saa harjoituksen!

Jonkun on täytynyt keksiä tämä ennen minua, ajattelin. Syötin Googleen hakusanat "montaasi", "konjunktio". Heti ensimmäiset hakutulokset näyttivät relevanteilta: Jean-Luc Godard, moderni taide-elokuva, ajattelun instrumentti. Kirjoitusten taustalla oli sama henkilö: elokuvatutkija Juha Oravala. Hän oli kirjoittanut Godardin elokuvakäsityksistä väitöskirjan Kohti elokuvallista ajattelua. Se kuulosti asialta, johon on tutustuttava! Olinhan matkalla juuri siihen suuntaan.

Elokuvapedagogi eksyy synkkään metsään 

Tiellä kohti elokuvallista ajattelua Oravala johdatti minut Gilles Deleuzen elokuvafilosofian hämärään metsään. Metsässä asui erikoisia olentoja: kuvatapahtuma, immanenssi, spirituaalinen automaatti... ja elokuvaohjaaja Godardkin asui siellä. Löytääkseni polun metsän läpi tarvitsin taas psykologiäitini ja erään maailmankuulun neurotieteilijän Antonio Damasion apua. Mutta se on toinen pitkä tarina.

Sen, mitä tällä matkalla opin, kirjasin uuteen pamflettiini, josta lopulta tulikin pieni oppikirja. Elokuvan kolme perusasiaa - matkaopas elokuvaamisen ytimeen (2015) löytyy kotisivuiltani. Sitä saa vapaasti käyttää myös opetuksessa. Toivon sitä!

"Mieli on todellisten ja muistettujen kuvien virtaava yhdistelmä. Kuvat käynnistävät tapahtumaketjun, olivatpa ne livenä, muistettuja tai kuviteltuja. Mielikuvituksen prosessi koostuu kuvien palauttamisesta mieleen ja niiden sitä seuraavasta manipuloinnista: leikkaamisesta, suurentamisesta, järjestyksen vaihtamisesta ja niin edelleen."

Antonio Damasio: Itse tulee mieleen. Tietoisten aivojen rakentaminen.

Mitä tulevaisuuden elokuvantekijän pitäisi oppia peruskoulussa?

On vuosi 2035. Olet menossa katsomaan uutta kotimaista elokuvaa, joka on tullut juuri ensi-iltaan. Tuon elokuvan tekijät  –  ovat nyt peruskoulussa. Mitä taitoja toivoisit heidän oppivan, jotta elokuvakokemuksesi olisi hyvä ja merkityksellinen?

Esitin kysymyksen KAVIn Mediakasvatusfoorumin pikadeittipöydässä yhteensä parillekymmenelle kasvatusalan ammattilaiselle.

He toivovat, että tulevaisuuden audiovisuaalisen kulttuurin tekijät oppisivat koulussa:

- tuntemaan klassisen elokuvan
- ymmärtämään ja kertomaan tarinan
- ei vain tarinan vaan elokuvan omat keinot, visuaalisuuden!
- tunnistamaan muutoksia
- klassisen sivistyksen
- tunnistamaan tunteensa
- tietämään, mistä tulevat
- elokuvan historian
- hyödyntämään teoksissaan jo olemassaolevaa audiovisuaalista sisältöä
- löytämään sirpaleisuudesta merkityksiä
- etiikkaa
- omaa ajattelua
- taidon luoda uutta
- taidon luoda eurooppalaiselle elokuvalle uusi kaava vaihtoehdoksi Hollywoodille
- tuomaan esille päivän aiheita
- kuvan tajun
- että elokuvan ei tarvitse olla viihteellinen
- vahvan oman otteen elämään
- moraalin ja reiluuden
- yhdessä tekemisen taidon
- itsenäisen ajattelun
- kriittisen ajattelun
- elokuvan historian
- muun taiteen historian
- muun historian
- uutta ilmaisua
- taidon rikkoa (kaavoja, sääntöjä, perinteitä...)
- tekisivät parin vuoden työharjoittelun "paskaduunissa"

Mikä muu väline kuin tietokonepeli voisi samalla tavalla kuvata ihmisenä olemisen kokemusta juuri nyt?

Miksi tietokonepeleistä tuli 2000-luvun alun taidetta? Koska ne – ehkä parhaiten – kuvaavat olemassaoloa juuri nyt. Tarkastellaanpa asiaa muutamien yksinkertaistusten avulla.

Teatteri syntyi ja kehittyi maailmassa, jossa elämä oli sidottu aikaan ja paikkaan tiukoin nyörein. Kuva maailmasta ja ajasta oli rajallinen. Oma kylä oli useimmille koko elämän näyttämö. Historia, myytit ja tulevaisuus olivat enemmistölle yhtä saavuttamattomia kuin horisontin siniset vuoret.

Samoin teatterissa voi nähdä vain sen, mitä näyttämölle voidaan välittömästi asettaa. Siksi teatteriesitys perustuu repserentaatioon ja mimesikseen. Näyttelijät ja lavasteet edustavat jotain, mitä ei ole tuotavissa yleisön eteen sellaisenaan. Se esitetään.


Ei ole vain sattumaa, että ikonisimman varhaisen elokuvan, Juna saapuu asemalle (1895), aiheena on juuri juna. Höyryveturi on symboli ajalle, jota uusi, seitsemäs taide, saattoi kuvata parhaiten. Rautatiet yhdistivät maailman kylät liikkeen verkostoksi, joka muutti kuvan maailmasta.

Kuten juna, myös elokuvakameran kinosilmä vei ihmiset maailman ääriin katsomaan asioita, joita ei olisi koskaan voinut tuoda kotikylän näyttämölle. Elokuva ei esitä edustamalla, vaan se näyttää aktuaaliset asiat. Kuvassa on fysiokemiallinen jälki asiasta, joka on heijastanut valonsa elokuvakameran filmille tai kennolle. Junan ikkunarivistökin on kuin filminauha.

1900-luvun ajattelijat jopa näkivät elokuvan ainoana välineenä, joka voi tehdä oikeutta tuon ajan maailmankatsomuksille. Sergei Eisenstein, vallankumouksen aikalainen, piti elokuvan ainutlaatuisena erona teatteriin sitä, että elokuvassa on mahdollista esittää joukko toiminnan subjektina. Elokuva olikin hänelle väline, jonka oli määrä viimeistellä universaali sosialistinen vallankumous.

Mutta entäpä 2000-luku... Mikä muu väline kuin tietokonepeli voisi samalla tavalla kuvata ihmisenä olemisen kokemusta juuri nyt?

Elokuvassa asiat tapahtuvat yksi kerrallaan, katsojan kannalta säädetyssä järjestyksessä. Kun jokin tapahtuu samaan aikaan toisaalla, se on poikkeus, joka varsinkin varhaisissa elokuvissa selitettiin väliteksteillä. Amerikkalainen kerronnan perinne on vienyt tämän kaavan huippuunsa: näkymätön leikkaus pyrkii luomaan illuusion katkottomasta etenemisestä tilassa ja ajassa. Ensin tapahtuu tämä, sitten tämä ja sitten tämä. Kun kohtaus vaihtuu, tulee pieni katko, mutta juoni silti etenenee.

Meidän maailmamme, sen sijaan, koostuu ennen kaikkea yhtäaikaisista tapahtumista, joiden merkityksestä ja vuorovaikutuksesta yritämme ottaa selvää. Median välityksellä olemme yhtä aikaa Ukrainassa, Talvivaarassa ja Kontulassa. Samaan aikaan toisaalla on pysyvä olemisen tila. Ehkä tilassa ja ajassa liikkuvat pelit voivat tavoittaa tämän kokemuksen?

Vanhassa maailmassa jokaisen polku odotti valmiina, kuten elokuvassa, ja siltä poikkeaminen oli yleensä rikos yhteisöä vastaan. 2000-luvun tietokonepelaaja elää maailmassa, jossa syyt ja seuraukset ovat kietoutuneet rinnakkaisten tapahtumien verkostoksi, jossa jokaisen on rakennettava oma polkunsa tietämättä, miten todellisuus ehtii syyn ja seurauksen välissä muuttua. Jos valitsen tämän koulun tai harrastuksen, mikä minusta tulee isona? Onko minulle töitä? Keihin tutustun? Kuka minusta tulee? Kuka minä olin? Voinko palata takaisin?

Otan monimutkaisesta asiasta yksinkertaisen esimerkin.



Palkitussa Portalissa (2007) pelaaja ratkaisee ongelmia manipuloimalla tilaa. Portaaliaseella seiniin, kattoihin ja lattioihin ammutaan reikiä, jotka johtavat toisiin samanlaisiin. Portaali ei kuitenkaan siirrä pelaajaa paikasta toiseen nappia painamalla kuten Star Trekin teleportti, vaan luo suoran tilallisen jatkuvuuden. Kun portaalista katsoo sisään, näkee toiseen tilaan kuin se olisi heti seinän takana. Jos portaali johtaa naapurihuoneen kattoon, seinän läpi katsotaan alaspäin kohti lattiaa. Ja pudotaan.

Joskus – oikeanlaisen reitin luodakseen – pelaajan on ehdittävä arvioida ja ampua seuraava portaalireikä jo putoamisen aikana.

Juuri sellaista elämä on.

(Monimutkaisempaa esimerkkiä kaipaavat voivat katsoa tämän tulkinnan Bioshock Infinite -pelin loppuratkaisusta.)

Lehden kova väite: Etelä-Tapiolan lukiosta valmistui parempia ihmisiä kuin Ressusta

Mediat ovat taas jokakeväiseen tapaan joutuneet puolustelemaan lukiovertailujaan. Yleisen kritiikin mukaan ylioppilastulokset eivät ole vertailukelpoinen tapa arvioida opetuksen laatua. Onhan koulujen oppilasaineksessa eroja. Ranking-listoissa pitäisi siksi ottaa huomioon oppilaiden lähtötaso, vaativat kriitikot. Lähtötason mittaaminen on toki kiva idea, mutta mahdotonta, huomauttavat puolustajat, koska peruskoulussa ei ole yhteistä päättökoetta!

Maikkari ja Hesari pitävät tärkeänä, että keskeisin lukiokoulutuksen laatua koskeva tieto on kuitenkin kerätty ja julkaistu – vaikka se puutteellista olisikin. Ylioppilastutkinnon arvosanojen vertailu ei kerro "absoluuttista totuutta" siitä, mikä on Suomen paras lukio, mutta se on ainoa mittari, joka toimituksilla on käytettävissä. Se on mittari, "joka perustuu faktoihin". Tällä tiedolla ohjataan päätöksentekoa.

Sekä lukiovertailujen puolustajat että lähtötasokriitikot ovat väärässä. Hyvälläkään menetelmällä ylioppilastulokset eivät sovellu lukiokoulutuksen laadun arvioimiseen saati vertailuun. Katsotaanpa lakia.

Lukiolaki määrittää lukiokoulutuksen tavoitteiksi:

1. tukea opiskelijoiden kasvua hyviksi, tasapainoisiksi ja sivistyneiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi
2. antaa opiskelijoille jatko-opintojen, työelämän, harrastusten sekä persoonallisuuden monipuolisen kehittämisen kannalta tarpeellisia tietoja ja taitoja

Näiden tavoitteiden toteuttaminen on lukion opetushenkilökunnan yhteinen lakisääteinen tehtävä. Ylioppilastutkinto selvittää, ovatko opiskelijat saavuttaneet tavoitteiden mukaisen kypsyyden. Mutta kuinka tarkasti?

Ylioppilaskirjoituksissa mitataan lukioaikana omaksutun tiedon määrää tyydyttävällä tarkkuudella. Välttävästi onnistutaan mittaamaan myös tavoiteltujen taitojen omaksumista. Mutta miten ylioppilastutkinto todentaa kasvun hyväksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi? Miten mitataan koulutuksen aikana tapahtunutta kasvamista yhteiskunnan jäseneksi? Miten arvioidaan tyydyttävällä tavalla persoonallisuuden monipuolisen kehittämisen valmiuksia?

Lain vaatiman tuloksen – onko opiskelija omaksunut tavoitteiden mukaisen kypsyyden vai ei – voidaan ehkä katsoa selvinneen, mutta siihen erottelutarkkuus loppuu. Vai voitteko kuvitella otsikot "Etelä- Tapiolan lukiosta valmistui 0,16 yksikköä parempia ihmisiä kuin Ressusta" tai "Paltamon lukiosta ei tänäkään vuonna kovin hyviä yhteiskunnan jäseniä"?

Kukaan ei uskoisi. Ei näillä mittareilla. Mutta tähän tietoon mediat luottavat.

Ylioppilastulosten uutisoinnin yhteydessä luetellaan suoritettuja oppiaineita, mutta ei mainita sanallakaan lukiokoulutuksen yleisiä tavoitteita. Se veisi uutisilta uskottavuuden. Median viljelemä luottamus arvosanoihin lukiolaadun mittarina onkin suloista itsepetosta, joka säästää vaikeampien kysymysten esittämiseltä: Millainen on koulu, jossa kasvetaan tasapainoiseksi yhteiskunnan jäseneksi? Onko se sama laitos, jossa on parhaat arvosanat? Millaiset olivat kouluterveyskyselyn tulokset? Millainen on hyvä lukio?

Videoseurapeli, jossa opit, mitä kuvaaminen on

Elokuvaamisen taitoa on vaikea harjoitella järjestelmällisesti, koska kuvaaminen on ajattelemista. Juuri sitä opitaan tässä uudessa seurapelissä, joka sopii kaikenikäisille ekaluokkalaisista korkeakouluihin. Myös lomavideokuvaajien kannattaa kokeilla ennen matkaa.

Kuvaustehtävä:

• Valitkaa annetuista tapahtumista yksi ja esittäkää se videon avulla. Yleisö yrittää arvata kuvan perusteella alkuperäisen lauseen. Arvauksia saa sanallisesti korjata oikeaan suuntaan. Esimerkiksi: "Sama monikossa!"

1. Jalankulkija ylittää suojatien.

2. Kevät saapuu.

• Toinen lauseista on tarkoituksella toista vaikeampi. Voitte antaa itsellenne ja yleisölle haasteen!
• Video kuvataan dokumentaarisesti tekemällä havaintoja lähiympäristössä. Otoksia ei lavasteta, näytellä eikä selosteta.
• Tapahtuman voi näyttää sellaisenaan tai koostaa sen useammista osista. Lause ei saa kuitenkaan näkyä kuvassa tekstinä eikä vastaavina symboleina.
• Video voi koostua yhdestä pitkästä tai monista lyhyistä otoksista. Tapahtuma voi toistua videolla useita kertoja. Kokonaiskesto on korkeintaan 3 minuuttia.
• Mielikuvitusta saa ja kannattaa käyttää!

– Ratikka saapuu asemalle!
– Ei asemalle vaan...
– Pysäkille!

– On kiire!

Ajatuksia harjoituksen jälkeen:

"Tässä sai ymmärtää, mitä kuvaaminen on."
"Opin, miten kuvauksella voi korostaa tavallisia asioita."
"Tykkäsin! Oli tavallaan helppo, mutta silti oppi jotain uutta."
"Tykkäsin! Hyvä, että oli vaikeampi ja helpompi tehtävä. Kevät saapuu oli abstrakti. Siinä sai käyttää luovuutta."
"Yleensä kun lähdetään kuvaamaan, pitää näytellä ja lavastaa. Ei kuitenkaan ollut yhtään rajoittavaa kuvata näin."
"Pitää käyttää sitä, mitä on. Tässä oppii katsomaan eri näkökulmista asioita."
"Alias-idea on hyvä, se että pitää saada toiset arvaamaan."
"Mietin, mitä pitää tehdä, että joku asia tulee katsojalle mieleen."
"Tämä konkretisoi hyvin sen, että elokuvassa pitää näyttää. Opin näyttämään kameralla."

Harjoitusta kokeilivat Nuorten Ääni -toimituksen jäsenet.

Monilukutaito voi pelastaa kulttuurin markkinavoimilta

Opettajat ovat huolissaan kirjallisuuden asemasta koulussa. Erityistä huolta aiheuttaa monilukutaito, uuden opetussuunnitelman määrittelemä osaamisen alue, joka perustuu entistä laajempaan tekstikäsitykseen.

"Laaja tekstikäsitys, johon opetussuunnitelma pohjautuu, asettaa kaunokirjalliset tekstit muiden tekstien joukkoon, jolloin kuvien katselu tai videoiden tekeminen on yhtä tärkeää kuin kirjallisuuden lukeminen", kritisoi Helsingin normaalilyseon äidinkielenopettaja Helena Ruuska.

"On todennäköistä, että opetuksen ainaisessa kiireessä nopea ja viihteellinen voittaa hitaan ja syvällisen."

Helsingin Sanomat 6.5.2015 

Huoli on ymmärrettävä ja perusteltu. Millainen olisikaan kirjallinen kulttuurimme ilman koulun panosta? Millainen olisi aamun Hesari? Millaista olisi suomalainen kaunokirjallisuus, jos kirjailijat ja lukijat eivät olisi vihkiytyneet sen perinteeseen jo koulussa? Miten sinä osaisit jäsentää maailmaa ja ilmaista ajatuksiasi kirjoittamalla?

Kokeillaan. Avaa kännykästä tai täppäristä kuvagalleria. Katso kuvaamiasi videoita. Lisää löydät Youtubesta. Katso tv:tä. Kuinka täsmällistä ja syvällistä ilmaisua syntyy, kun sitä ei suunnitelmallisesti opiskella koulussa?

Tv-ilmaisua - tosi-tv:stä iltauutisiin - tekee pieni eliitti muutaman vuoden vaihtelevalla koulutuksella. Monilla ei ole visuaalista koulutusta ollenkaan. Helsingin sanomien toimittajat, sen sijaan, ovat harjoitelleet kirjoittamista 7-vuotiaasta asti yhdessä yleisönsä kanssa. He ovat alusta asti oppineet käsittelemään maailmaa kielen avulla. Ajattelemaan kirjoittamalla. Myös elokuvaa (arkikielessä videokuvausta) on mahdollista oppia käyttämään samalla tavalla. 

Yhä suurempi osa meitä ympäröivästä viestinnästä on audiovisuaalista. Kirjallinen kulttuuri ei katoa, mutta sen rinnalla maailmaa tutkitaan, jäsennetään, näytetään ja selitetään meille audiovisuaalisilla välineillä ja kielillä. On kaikin tavoin merkityksellistä, kuinka tarkka tuo kuva on.

Sen kutistuvan osan kulttuurista, joka on suomalaista, ovat tehneet lapset, jotka kerran kävivät suomalaisen peruskoulun. Siksi koulun tehtävä ei ole kasvattaa vain valistunutta yleisöä. Koulussa opiskelevat nyt he, jotka tekevät tulevaisuuden kulttuurin. 

Audiovisuaalisen kulttuurin kehittymistä ohjaa markkinavoimien sattumanvarainen opetussuunnitelma. Ilman koulun väliintuloa on ihan mahdollista, että nopea ja viihteellinen voittaa hitaan ja syvällisen. Monilukutaito voi olla kulttuurille pelastusrengas, johon pitää tarttua.

Politiikka ei kuulu jonneille

Vaalien alla netissä kiersi suosittu tarina poliitikon ja nuoren miehen kohtaamisesta vaalikentällä. Tarinassa kansanedustajaehdokas yrittää tehdä vaalityötä, mutta nuori ei ole äänestämisestä kiinnostunut. Puolueet ja politiikka tuntuvat hänestä aivan vierailta. Mitä merkitystä olisi yhdellä äänellä? Poliitikko vastaa nuorelle blogissaan julkisella kirjeellä: "Älä mussuta paskaa. Äänestä." Hän selittää tilastojen avulla, miten nuorten passiivisuudesta seuraa vanhoillista politiikkaa. Ehdokas itse haluaisi muutosta, mutta ilman nuorten ääniä se ei onnistu. 

Jonnet ei äänestä oli onnistunut osa 36-vuotiaan vihreän poliitikon Hannu Oskalan vaalikampanjaa. Teksti levisi huimaa vauhtia nuorten aikuisten ja varhaiskeski-ikäisten keskuudessa ja keräsi ainakin 12 000 fb-tykkäystä. Saarna, jonka mukaan politiikan konservatiivisuus johtuukin nuorista, hieman pihalla olevista "jonneista", selvästi puhutteli Oskalan ikätovereita. Selitän, miksi.

Yleisnimenä käytetty jonne on pilkkanimi, karikatyyri varhaisteinipojasta, joka on kiinnostunut energiajuomista ja muista laumalleen tyypillisistä asioista. Hän ei ikänsä vuoksi ole vielä kuullutkaan asioista, jotka hieman vanhemmille ja viisaammille ovat yleissivistystä. Termi korostaa joukolle leimallisia (yleensä kuviteltuja) ominaisuuksia samalla tavalla kuin tytöistä käytetty sisarnimittely "pissis" tai rasistinen kielenkäyttö yleensä.

Mutta mitä ihmettä – eiväthän varhaisteinit edes saa äänestää? Alkujaan yläkouluikäisistä käytetty haukkumanimi laajeneekin Hannu Oskalan käytössä äänestysikään asti, passiivisiin nuoriin miehiin, jotka eivät ole aikuistuneet. He ovat jääneet jonneiksi.

Oskala redusoi kohtaamansa nuoren miehen epäpoliittisen asenteen laumaominaisuudeksi, joka on mahdollista voittaa muuttumalla ajattelevaksi yksilöksi - siis aikuistumalla. 

Tuoreiden tietojen mukaan nuoret eivät kuitenkaan ole erityisen passiivisia. Vuoden 2013 nuorisobarometria on tulkittu niin, että nuorten yhteiskunnallisen osallistumisen tavat eivät vain kohtaa vanhempien odotuksia. Puolueet ovat etäisiä instituutioita, mutta esimerkiksi kulutusvalintoja nuoret pitävät tärkeinä. Monipuolistakaan vaikuttamistoimintaa he eivät kutsu politiikaksi. Sanaa vierastetaan.

Poliittisuus ei ole ikä- tai sivistyskysymys vaan yksilön ja yhteiskunnan välinen suhde. Jos nuorella on yhteisössään poliittinen rooli, hänen toimintansa on poliittista. Jos hänelle annetaan jonnen rooli, hänen toimiaan katsotaan jonneiluna. Siksi rooleista on puhuttava enemmän.

Jokaisessa yhteisössä, pienistä kaveriporukoista urheiluseuroihin, puolueisiin ja koko yhteiskuntaan, syntyy erilaisia sosiaalisia rooleja. Niitä pidetään usein virheellisesti yksilön ominaisuuksina: Lasse on johtajatyyppi, Olli vastaanväittäjä. Henriikka on tunnollinen, hän tekee ryhmässä aina kaikkien muidenkin työt. Ilona on se ulkopuolinen tarkkailija. Ja sitä yhtä kiusataan, koska se on... sellainen.

Roolit ovat ryhmän antamia tehtäviä, eräänlainen työnjako, jota ryhmä tarvitsee toimiakseen. Usein roolit tuntuvat muovautuvan kuin itsestään ja siksi näyttääkin siltä, että ne ovat persoonan ominaisuuksia. Huonosti toimivassa yhteisössä jäsenellä on vain vähän mahdollisuuksia vaikuttaa omaan rooliinsa. Se annetaan. Roolien jakaminen onkin vallankäyttöä, joka terveessä demokraattisessa yhteisössä tehdään yhdessä. Työnjaosta sovitaan ja jokainen voi vaikuttaa omaan tehtäväänsä. Hiljainen voi kokeilla johtajaroolia ja paljastua siinä äänekästä paremmaksi.

Yhteiskunnan nuorelle antama rooli kieltämättä muistuttaa Oskalan piirtämää karikatyyriä passivisesta laumaeläimestä. Lapsen ja teini-ikäisen tehtävä on olla mahdollisimman harmiton, kasvaa riittävän vanhaksi ja oppineeksi aikuiseksi, ja vasta sitten ottaa osallistuvan kansalaisen rooli. Siihen asti hän on ensisijaisesti toimenpiteiden kohde.

Esimerkiksi, kun lapsi ja nuori päästetään osallistumaan päätöksentekoon koulussa, hän on osallistamisen kohde. Hänen tehtävänsä on kertoa mielipiteensä siitä, mikä on parasta kouluruokaa, jotta aikuiset voisivat tehdä sen perusteella parempia päätöksiä. Näin hänet on osallistettu. Jos oppilas haluaisikin selvittää, mistä kouluruoan raaka-aineet tulevat, hän astuu oman roolinsa ulkopuolelle – ja se on ongelma. Samanlainen työnjako on asuinalueilla. Nuoren tehtävä on käyttäytyä hyvin, pitää ympäristö siistinä ja skeitata paikassa, jossa ääni ei häiritse työssä käyviä vanhempia. Ostarin humalaisista aikuisista puhuminen ei kuulu hänen tehtäviinsä. Se on kiusallista. Ja politiikkaa. Eikä politiikka kuulu nuorille.

Yhteiskunta näyttäytyykin lapselle aluksi välitteisesti, kuvina mediassa. Televisiossa, lehtien sivuilla ja netissä puhutaan vaaleista, poliitikoista, taloudesta ja rikoksista. Toiset alaikäiset esiintyvät näissä uutisissa harvoin, silloinkin yleensä ongelman tai uhrin roolissa.

Amerikkalais-saksalaisen tutkimuksen mukaan vanhat ihmiset lukevat mielellään huonoja uutisia nuorista, koska se nostattaa heidän omaa itsetuntoaan. Tämä on rooli, johon nuoria tarvitaan. Siksi Hannu Oskalan tarina poliitikon ja nuoren kohtaamisesta oli sosiaalisessa mediassa niin suosittu. Sen jakaminen nosti itsetuntoa.

Vaikka tekstin tarkoitus varmasti oli kannustaa äänestämään, on sen retoriikka omiaan vahvistamaan nuorille annettua passiivista roolia. Implisiittinen viesti korostaa: poliittinen aktiivisuus kuuluu vasta aikuisuuteen.

Viimeiset yhdeksän vuotta olen työskennellyt ohjaajana Pääkaupunkiseudun Nuorten Ääni -toimituksessa, joka tuo nuoret mukaan julkiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Nuorten itse tekemät jutut julkaistaan valtamedioissa. Tavoitteena on saada politiikan agendalle uusia asioita ja muuttaa median nuorista antamaa kuvaa monipuolisemmaksi. Edellä mainitut esimerkit Helsingin kouluruoan alkuperästä ja Kontulan ostarin turvallisuudesta kuvaavat hyvin niitä väistämättömiä törmäyksiä, joita tapahtuu, kun yhteisön rooleja jaetaan uudestaan. Itse pidän konflikteja jopa tavoiteltavina. Ne ovat merkkejä siitä, että oikeaa osallisuutta tapahtuu.

Nuorten Ääni -toimituksessa nuorilta ei kysytä mielipiteitä, vaan he toimivat aivan samanlaisessa roolissa kuin ammattitoimittajat: tekevät havaintoja, ottavat selvää, vaativat vastauksia, tuovat julkisuuteen tietoa ja muuttavat maailmaa. Toimitus on perustettu nuorten omasta aloitteesta ja he tekevät itse kaikki toimintaa koskevat päätökset. Työntekijänä autan nuoria päätöksenteossa, ei toisinpäin.

Nyt olen lähdössä kahdeksi vuodeksi toisiin tehtäviin, käynnistämään elokuvakasvatuksen vallankumousta. Toimitus tarvitsee siksi aikaa hyvän sijaisen. Jos edellä kuvattu roolini kuulostaa sinusta tärkeältä ja sopivalta, tutustu tarkemmin työilmoitukseen. Hakuaika päättyy 13.5.2015.
EDIT: Hakuaikaa on jatkettu 20.5. asti.

Kamerakynä - avain monilukutaitoon

1.12. pidän puheenvuoron Opetushallituksen Monilukutaito koskettaa kaikkia -seminaarissa. Puolessa tunnissa pyrin osoittamaan, että kamerakynä-ajattelu on oikea tapa lähestyä elokuvaa monilukutaidon kokonaisuudessa.

Kamerakynän pedagogiikka perustuu ajatukseen videokamerasta audiovisuaalisen kulttuurin kynänä, jota voi käyttää koulussa monipuolisena työvälineenä eri oppiaineissa. Monipuolisuus perustuu elokuvakerronnan perusasioiden ymmärtämiseen: Elokuva ei ole pohjimmiltaan tarinankerronnan väline tai kuvakokojen ja muiden esteettisen sääntöjen järjestelmä. Elokuvakamera on keksimisestään lähtien ollut väline todellisuuden analysoimiseen, purkamiseen ja uudelleenrakentamiseen. Juuri siksi se sopii erinomaisen hyvin kouluun.

Kamerakynä-työskentelyyn riittää mikä tahansa väline, jolla voi tallentaa kuvaa ja näyttää sen uudelleen. Esimerkiksi Vantaan kouluihinsa hankkimat 16 000 täppäriä kelpaavat hyvin, samoin oppilaiden omat älypuhelimet. Piuhoja ja editointia ei tarvita. Yksi oppitunti riittää.

Diaesitys pdf-tiedostona

Tällä konseptilla olen kouluttanut opettajia jo monena vuonna. Aikaa on yleensä ollut puolen tunnin sijasta tunteja tai jopa päiviä. Siinä on ehtinyt tehdä myös käytännön harjoituksia. Kontekstista riippumatta opettajissa herännyt oivallus on aina ollut samankaltainen: En tiennyt, että videokuvaaminen voi olla näin helppoa! Nyt tiedän, mitä teen oppilaiden kanssa ensi viikolla.

Toimittaja Ivan Puopolo testasi kolmea yksinkertaista kuvausharjoitusta Strada-ohjelmassa viime keväänä. Kohtaamisemme voi katsoa Yle Areenasta.

Koulutuksiani varten olen koostanut videon, joka havainnollistaa elokuvan käyttöä tämän päivän audiovisuaalisessa kulttuurissa. Videon tarkoitus on osoittaa, että samalla välineellä kuvataan fiktioelokuvia ja lomavideoita. Opettajan kannalta tämä on huojentavaa: elokuva on yksinkertaista eikä sen käyttämisestä ja oppimisesta tarvitse koulussa tehdä monimutkaisempaa.



Kun monilukutaito tulee uusien opetussuunnitelmien mukana osaksi koulujen arkea, on pedagogeilla paljon opittavaa kamerakynä-ajattelusta. Eri viestintävälineet ja tekstilajit on integroitava opetukseen niiden luontaisten, perimmäisten ominaisuuksien kautta. Näin ne tuovat opetukseen uusia mahdollisuuksia sen sijaan, että veisivät ylimääräistä huomiota ja aikaa. Elokuvakasvatus ei alunperin onnistunut tässä, mutta nyt silläkin on uusi mahdollisuus.

Lisää kamerakynästä ja elokuvakerronnan perusasioista täällä >>

(Tälle sivulle upotettuja materiaaleja saa vapaasti käyttää opetuksessa.)

Saako käytetyn MP3-tiedoston myydä - ja muita tyhmiä kysymyksiä tekijänoikeudesta

Vuosi sitten yritin selvittää, millä tavalla voisin käyttää suunnittelemassani opetusvideossa sitaatteja elokuvista. Elokuva-alan tekijänoikeuksia edustavan Tuotos ry:n lakimies yritti vastata kysymyksiini avuliaasti, mutta tilanne oli hankala: eri tahoilla on asiasta erilainen näkemys.

Yli tunnin keskustelusta ei irronnut selvää vastausta, mutta viesti oli lopulta yksinkertainen: laki sallii sitaatit, mutta koska käytäntö on epäselvä, ei suurten mediafirmojen kanssa kannata kokeilla onneaan. Siksi on siis syytä kysyä lupa asiaan, johon ei tarvita lupaa.

Näin toimivat monet tekijänoikeuskysymykset. Keskustelua johtavat ne, joilla on rahaa ja valtaa. Vastauksia löytyy niihin kysymyksiin, joista oikeuksien omistajille on hyötyä.

Kysymysten kysymistä pitäisi kuitenkin motivoida vilpitön uteliaisuus, ei raha! Siksi perustimme ystäväni Martti Anttilan kanssa blogin, jossa esitämme ääneen niitä tekijänoikeuskysymyksiä, joihin emme ole muuten löytäneet vastauksia. Niitä onkin tullut eteen useampia, koska olemme media- ja musiikkialojen sekatyöläisiä ja harrastajia.

Ensimmäisenä yritämme selvittää, saako käytetyn MP3-tiedoston myydä eteenpäin.

Miksi Nuorten Ääni -toimitus voitti oppilaskunnan hallituksen

"Minulla oli kokemus vaikuttamistoiminnasta, jossa ryhmän jokainen jäsen on ajatellut oman kantansa ja suunnitellut ideansa etukäteen. Sitten vain odotetaan muiden puheenvuorojen ajan, että päästään esittelemään oma pointti, ja lopuksi muita kuuntelematta takahampaat irvessä taistellaan oman ajatuksen puolesta. Kaikki ehtivät unohtaa yhteisen päämäärän, ja lopulta syntyvä kompromissi on jokaiselle vähän pettymys – siitä yksinkertaisesta syystä, että se on eri kuin oma, alkuperäinen ajatus.

Sitten liityin Nuorten Ääni -toimitukseen."

Reeta Niemonen kertoi minulle kesällä kiehtovasta havainnosta, jonka hän oli tehnyt ohjaamani Nuorten Ääni -toimituksen jäsenenä: ryhmän päätöksenteossa syntyy ratkaisuja, joita kukaan yksittäinen jäsen ei yksin pystyisi keksimään. Ryhmä ei valitse, vaan tuottaa yhteisiä päätöksiä.

"Myös pohdinnan lopputulos on usein sellainen ajatus, jossa on jokaisen alkuperäisten ajatusten hyvät puolet, mutta jota kukaan ei olisi keksinyt yksin. Vaikka ajatus ei varsinaisesti olekaan kenenkään meistä, kaikki kokevat sen omakseen ja ovat motivoituneita jatkamaan töitä sen kanssa."

Pyysin Reetaa kirjoittamaan ajatuksen ylös, koska arvelin sen kiinnostavan myös muita nuorisotyön ja demokratiakasvatuksen kanssa työskenteleviä. Erityisesti halusin kuulla, miksi kokemus Nuorten Ääni -toimituksessa erosi aiemmista vaikuttajaryhmistä. Mitä tämä nuorten ryhmä tai me sen ohjaajat teemme eri tavalla?

Niinpä Reeta kirjoitti kokemuksistaan toimitusryhmän blogiin. Vastapalvelukseksi sain haasteen vastata esittämääni kysymykseen ihan itse. Yritän. Käytän apuna Liisa Rainan ja Rauno Haapaniemen määrittelemiä pedagogisen viihtymisen kulmakiviä: uteliaisuutta, turvallisuutta ja vuorovaikutusta (Rakenna oppiva ryhmä, PS-Kustannus 2014). Vaikka kirja käsitteleekin koulumaailmaa, se selittää hyvin kaiken ryhmätoiminnan lainalaisuuksia.

1) Vuorovaikutus: ryhmä vai tiimi?

Reetan kuvaama oppilaskunnan hallitus toimii ryhmänä, jossa sen jokainen jäsen edustaa omia intressejään. Kun jäsenet tulevat ryhmän kokoukseen, he tuovat sinne siis ensisijaisesti omat tavoitteensa: millaisen palan yhteisestä kakusta luokkamme haluaa? He antavat hallitusryhmän käyttöön oman osuutensa vallasta ja jakavat sen uudestaan. Tässä pelissä voi, kuten Reeta kuvailee, vain voittaa tai hävitä.

Hallitusryhmää ei ole ohjattu tiimiksi, jolla on yhteinen tietoisuus tavoitteesta, johon he yhdessä pyrkivät. Tiimissä jäsenet tuovat kokoukseen oman osaamisensa ja tietonsa, joiden avulla tiimi voi yhdessä tehdä mahdollisimman hyvän päätöksen esimerkiksi siitä, miten kakku kaikkien kesken jaetaan.

(Valitettavasti oppilaskunnalla on koulussa hyvin harvoin sellaista valtaa, joka voisi synnyttää mielekkään yhteisen tavoitteen.)

2) Uteliaisuus: toimituksen journalistinen tehtävä 

Nuorten Ääni -toimituksen toimintatavat on rakennettu journalistisen tehtävän ympärille. Toimitus ei etsi vastausta siihen, minkä väriset sohvat oppilaskunnan huoneeseen pitäisi valita, minne skeittiramppi pitäisi rakentaa tai kenen pitäisi esiintyä paikkakunnan nuorisotapahtumassa. Se ei etsi vastausta ylipäätään – vaan kysymystä. Se on journalistin tehtävässä ensimmäinen, tärkein vaihe.

Toimintaa motivoi uteliaisuus. Mikä on oikea kysymys? Miten se muotoillaan? Mitä tapahtuu, kun kysymys esitetään? Lopputulokseen liittyy niin suuri epävarmuus, että uteliaisuus oikeaa kysymystä kohtaan yhdistää jäseniä enemmän kuin haettu vastaus.

3) Turvallisuus: vallan ja riskin jakaminen

Nuorten Ääni -toimituksessa useimmat lehti- ja tv-jutut tehdään yhdessä, joko pareittain tai suuremmissa tiimeissä. Äärimmäisiä esimerkkejä ovat parin vuoden välein toistuvat projektit, joissa koko toimituksen voimin toteutetaan suora keskusteluohjelma. Reeta itse oli tällaisen ohjelman toisena juontajana keväällä 2013.

Iso projekti vaatii hienostunutta työnjakoa. Keskusteluohjelmaa on tekemässä juontajien lisäksi iso joukko muita: toimittajia ja taustatoimittajia, tuottajia, kuvaajia, leikkaajia, tiedottajia ja graafikoita. Tämä ryhmä valitsee yhdessä sen kysymyksen, johon heidän yhteinen projektinsa, keskusteluohjelma, etsii vastausta.

Keväällä 2013 nuoret päätyivät pitkien pitkien pohdintojen jälkeen valitsemaan ohjelmansa pääkysymykseksi "millaisia ihmisiä kasvaa koulussa, jossa oppilaat eivät uskalla ottaa riskejä?"

Reetalla ja Hetalla, jotka ryhmä valitsi koe-esiintymisen perusteella ohjelmansa vetäjiksi, oli ohjelman teossa suurin valta. He rakensivat muiden tekemän taustatyön perustalle käsikirjoituksen, jonka varassa he suorassa lähetyksessä improvisoivat. Juontajat aivan käytännössä saivat päättää, mitä ryhmän yhteisessä ohjelmassa tapahtuu. Tällaisen valtaan liittyy tietysti valtava epäonnistumisen riski.

Kun lukioikäisenä vetää elämänsä ensimmäisen suoran lähetyksen YLE TV1:ssä primetime-aikaan, on syytä olla suuri luottamus siihen, että suunnitelma on hyvä. Siksi juontajat hyötyivät siitä, että ohjelman aihe oli valittu yhdessä perusteellisen keskustelun jälkeen. Yksin valittu, vain omasta kiinnostuksesta kummunnut aihe olisi ollut paljon suurempi riski kannettavaksi.

Koska kysymystä valitessa ei voi olla kovin varma siitä, miten vastauksen kanssa käy, etsitään kysymys, johon yhdessä luotetaan eniten. Aidosti yhteisellä päätöksellä riski jaetaan kaikkien kesken. Valta ja kunnianhimo saavat vastapainokseen riippuvuuden muista. Samalla muut hyötyvät yksittäisen jäsenen ryhmään tuomasta riskinottohalusta ja ovat motivoituneita tukemaan sitä.

Mekanismi luo ryhmään turvallisen ilmapiirin, jossa yhteinen tavoite on välttämätön ja kaikki hyötyvät toisten onnistumisista.

Kuuntele, tässä elokuvassa ei ole ääniä

Helsingissä 31.5.2014

Hei parhaat soittajat ja muut kanssaelokuvantekijät,

ajattelin sanoa teille muutaman sanan ennen elokuvan kuvauksia. 

Vuonna 2003 asuin hetken Otaniemessä. Yhden seinän huoneessani peitti rivi vaatekomeroita, joissa oli isot valkoiset ovet. Jokaiseen oveen olin kiinnittänyt sinitarralla kuvia menneistä, keskeneräisistä ja tulevista elokuvaprojekteista. Yhdessä ovessa oli mustavalkoisia kuvia orkesterista ja kapellimestarista. 

Olin kaapannut ja tulostanut kuvat Nits-yhtyeen Mask-musiikkivideosta. Nits on hollantilainen avantgarde-pop-yhtye, johon tutustuin sattumalta 90-luvun lopussa, kun Anttilan ALE-laari oli vielä paras tapa tutustua uuteen musiikkiin. Eräältä hassulta poppikokoelmalta löysin kiinnostavan kappaleen ja pian ostin nettikaupasta bändin kaikki levyt. Musiikkivideokokoelman löysin kirjastosta VHS-nauhalla. Tänä vuonna Nits, joka edelleen tekee uutta musiikkia, täyttää 40 vuotta ja vierailee Suomessakin.

Mutta se sivupolusta. Mask-musiikkivideon kuvat tulostin, koska olin tehnyt videota katsoessani mielestäni viehättävän huomion: soittajien lähikuvissa musiikin voi jollain tavalla kuulla, vaikka äänen kääntäisi pois päältä. Soittajien ilmeet, eleet, soitinten ja niiden osien liike ja rytmi, kaikki herättävät jotain katsojan muistissa. Me olemme kuulleet musiikkia ennenkin. Tiedämme miltä se näyttää. Samalla tavalla ymmärrämme näyttelijöiden ilmeitä ja eleitä, vaikka emme kuulisi tai ymmärtäisi puhetta. Mielikuvituksemme täyttää aukot. Mykkäelokuvan aikakaudella ei ollut muuta vaihtoehtoa. Voisikohan tällä idealla tehdä kokonaisen musiikkivideon?

Pian muutin pois Otaniemestä, keräsin kuvat ovista ja pakkasin ne johonkin laatikkoon. Maskin kuvat taisivat jäädä pohjalle, sillä jatkoin muiden projektien parissa. Seuraavana vuona teimme elokuvaryhmämme Ihmiskunnan ainoan toivon kanssa lyhytelokuvan Emma, joka taisi olla tuotoksistamme ensimmäinen, joka sai yleisempää hyväksyntää harrastajapiireissä. Eräs skenen auktoriteetti kiitti elokuvaa siitä, ettei siinä ollut yhtään "tekotaiteellista paskuutta". Jatkoimme sillä tiellä.

Mykät valokuvat soittajista palasivat mieleeni pari vuotta sitten, kun Martin kanssa pohdimme pitkäaikaista haavettamme tehdä "erilainen musiikkitaltiointi". Martti oli tehnyt musiikkia ryhmämme elokuviin jo vuodesta 1999 asti, mutta yhtään elokuvaa ei oltu vielä tehty musiikin ehdoilla. Minua ajatus kiehtoi, koska en Nitsin tuotantoa lukuunottamatta ole kovin sivistynyt musiikillisesti. Melkein kaiken muun, mitä musiikista ymmärrän, olen oppinut yhteisissä projekteissa Martin kanssa. Musiikki elokuvan lähtökohtana pakottaisi minut ymmärtämään enemmän.

Kaikki ne 15 vuotta, jotka olen aktiivisesti harrastanut elokuvantekoa, olen ollut pakkomielteisen kiinnostunut siitä, mitä elokuva todella on. Kun siitä riisutaan kaikki aksidentaaliset ominaisuudet, kuten tarina, näyttelijät, genret, kuvaamisen säännöt ja leikkaamisen konventiot, mitä jää jäljelle? Mikä on elokuvan substanssi? Erityisen viehtynyt olen ollut edesmenneen venäläisen ohjaajan Andrei Tarkovskin ajatukseen elokuvaamisesta havaintojen tekemisenä:

"Elokuvallinen kuva perustuu taidolle esittää oma mielikuva kohteesta havaintona siitä."

Tämän filosofisen totuuden muuntaminen käytännön elokuvanteoksi on kuitenkin aina törmännyt konventioiden muuriin. Osaan tehdä fiktioelokuvia, olen siinä hyvä. Mutta kun osaa tehdä jotain, alkaa taito ohjata sitä, mitä voi tehdä. Musiikkielokuvaa en osaisi. Pakottaisiko se miettimään myös elokuvaa uudestaan?

Yhtäkkiä vanha ajatus äänettömästä musiikkitaltioinnista tuntui taas hyvin ajankohtaiselta. Ehdotin, että Martti säveltäisi kappaleen, jonka esittäisimme yleisölle pelkästään näyttämällä kuvaa sen soittamisesta. Monen pitkän keskustelun, joiden referoiminen tässä ei ole mahdollista, jälkeen päädyimme kuitenkin kaivamaan musiikin historiasta valmiin teoksen, Dmitri Šostakovitšin ensimmäisen pianotrion. Se olisi paras mahdollinen, myös ilman ääntä. Olen nyt kuunnellut sitä paljon, kuuntelen tälläkin hetkellä kirjoittaessani.

Viikon päästä kokoonnumme Espoon Ruukinrantaan kauniiseen vanhaan huvilaan, jossa on kaunis vanha flyygeli. Perhe antaa sen meille kuvauskäyttöön pelkästä ystävällisyydestä, uteliaisuudesta ja ylisukupolvisesta rakkaudesta musiikkiin.

Meillä on kaksi päivää aikaa tehdä elokuva, joka on lajissaan kenties maailmanhistorian ensimmäinen! En vielä tiedä, miten se tarkalleen ottaen tehdään, koska en halua tuoda fiktioelokuvantekijän työkalupakkia mukanani. Mutta perusidea on selvä: te, jotka osaatte soittaa, soitatte. Me, jotka osaamme tehdä havaintoja ja kuvata, havainnoimme ja kuvaamme. Läheltä ja kaukaa. Todennäköisesti uudestaan – ja uudestaan. Sitten, joskus loppuvuoden aikana, varsinainen elokuva syntyy leikkauspöydällä.

Teille soittajat, osaan etukäteen antaa vain yhden ohjeen: älkää tulko esiintymään! Samasta asiasta muistutan aina niitä näyttelijöitä, jotka ovat tottuneet esiintymään teatterin lavalla. Elokuvakameran edessä riittää, että on ja elää. Muu näyttää ylimääräiseltä. Riittää siis, että otatte musiikin mukaanne ja uppoudutte siihen. Se näkyy.

Suuri kiitos jo etukäteen, että lähdette mukaan tällaiseen jännittävään leikkiin!

terveisin,
ohjaajanne Ismo 

P.S. Nyt, kolme kuukautta myöhemmin, elokuva on valmis. 20.9.2014 alkaen sen voi katsoa ilmaiseksi täällä.

(Kuvat: Ina Mikkola)

Saalistajat verkossa ovat hirviöitä, jotka loimme itse – silminnäkijän kertomus

Yleisradion toimittaja Kirsi Skön otti yhteyttä Nuorten Ääni -toimitukseen ja pyysi apua. Hän oli suunnittelemassa MOT-ohjelmaan jaksoa, joka käsittelisi lasten ja nuorten seksuaalista hyväksikäyttöä verkossa. Ohjelmassa luotaisiin nettiyhteisöihin kuvitteellisia käyttäjäprofiileja ja seurattaisiin, millaisia yhteydenottoja ne saavat. Voisivatko Nuorten Ääni -toimituksen nuoret auttaa näiden profiilien suunnittelussa ja pyörittämisessä?

Viisi toimituksen täysi-ikäistä nuorta päätti lähteä mukaan. Minä kartoitin projektin nuorisotyölliset haasteet, jotka eivät olleet aivan vähäisiä. Aihe oli tärkeä ja halusimme olla siinä mukana – nuoret toimittajina ja minä heidän tukenaan.

Olimme silti aluksi skeptisiä. Kokeen suorittamiseen olisi aikaa kuukausi. Suomalaisissa nettiyhteisöissä on kymmeniätuhansia teini-ikäisiä tyttöjä. Miten pari keksittyä, mahdollisimman tavallista hahmoa ehtisivät erottua joukosta niin, että juuri heidät huomattaisiin? Kokeen uskottavuuden kannalta oli tarpeellista, että emme itse ottaisi yhteyttä miehiin emmekä provosoisi paljastavilla kuvilla.

Arvelin, että minulla some-veteraanina olisi jonkinlainen käsitys siitä, miten verkossa erotutaan. Ehdotin esimerkiksi, että tytöt voisivat liittyä yhteisöihin, joita normaalisti seuraavat aikuiset. Yö-yhtyeen fanit, geokätköily? Tässä joukossa 13-vuotiaan tytön ei ehkä tarvitsisi itse tehdä mitään erityistä tullakseen huomatuksi. Jos aikuinen haluaisi ottaa kontaktin, hän voisi käyttää yhteistä harrastusta tekosyynä.

Aloitin sosiaalisen median käytön Mikrobitti-lehden purkissa MBnetissä vuonna 1994. Olin silloin 14-vuotias. Nörttilehden yhteisössä tytöt olivat harvinaisia – ja erottuivat jo siksi. Suosituimpien kanssa keskusteluvuoroa sai jonottaa. Erääseen itseäni pari vuotta nuorempaan tutustuin paremmin. Olisimme tavanneetkin, jos tyttö olisi saanut vanhemmiltaan (ja isoveljeltään) luvan. Lähettelimme sen sijaan kirjeitä ja niiden mukana luokkakuvamme.

Irkkaajana olin myös yksi IRC-Gallerian varhaisista käyttäjistä 2000-luvun alussa. Kun nuorison valtavirta löysi galtsun, heräsi myös lastensuojelujärjestöjen huomio. Ensimmäisten hyväksikäyttöuutisten myötä mediassa tuli tutuksi uusi hahmo: nettipedofiili, joka ruudun takaa vaanii lapsia.

Pääsin hetkeksi mukaan lastensuojelun etujoukkoihin. Vuonna 2006 käsikirjoitin ja ohjasin sarjan valistusvideoita, joiden tavoitteena oli kiinnittää nuorten huomio siihen, miten netissä kannattaa toimia säästyäkseen harmeilta.

Videoista suurimman suosion sai Sokkotreffit, jossa teinipoika ja -tyttö paljastuvat yllättävällä tavalla keski-ikäisiksi saalistajiksi. Miian yleisössä katsojalle valkenee, että tytön profiilikuvia tuijottaa kavereiden lisäksi myös parrakas setä, jonka punchlinesta "Mä tykkään sun kuvista" tuli nuorison keskuudessa kuuluisa.

Samana syksynä aloitin työni Helsingin nuorisoasiainkeskuksessa. Tein itseni tunnetuksi julistamalla henkilökunnan yhteisessä seminaarissa, että kaikkien nuorisotyöntekijöiden pitäisi olla läsnä IRC-Galleriassa. Yleisö nauroi ja kauhistui. Vuonna 2006 nuorisotyö ei vielä kuulunut verkkoon. Esimieheni kanta oli tiukka: nuorisotyöntekijä IRC-Galleriassa antaisi nuorille väärän signaalin siitä, että ympäristö on turvallinen. Yritin selittää, että myös Kontulan pahamaineisella ostarilla on nuorisotalo. Rinnastus ei heti purrut, mutta jatkoin sitkeästi yrittämistä.

Vertasin IRC-Galleriaa saareen, jolle englantilaiset koulupojat haaksirikkoutuvat romaanissa Kärpästen herra. Arvelin, että ilman aikuisten läsnäoloa nettiyhteisölle käy samalla tavalla kuin kirjan poikien rakentamalle yhteiskunnalle: kun tradition läsnäolo ja sosiaalinen kontrolli puuttuvat, yhteisön kulttuuri ja valtasuhteet kasvavat nopeasti vinoon. Siksi kaikkien aikuisten, ei vain nuorisotyöntekijöiden, pitäisi olla läsnä verkossa. Viestini oli niin provosoiva, että minut kutsuttiin sanomaan se myös Ajankohtaisen kakkosen Kasvatusillan suoraan lähetykseen.

Pian aika kuitenkin ajoi nuorisotyöntekijät kiinni. Helsinkiläisestä verkkonuorisotyöstä tuli arvostettua pioneerityötä, jota esiteltiin Suomessa ja maailmalla. Vanhemmat sen sijaan eivät koskaan löytäneet IRC-Galleriaa, vaan uusi Facebook täytti paremmin heidän tarpeensa. Juuri se oli joillekin nuorille syy jäädä galtsuun.

Palataan takaisin tähän vuoteen. Maaliskuun lopussa loimme kaksi hahmoa, 13-vuotiaan Jennan ja 14-vuotiaan Emman, ja perustimme heille profiilit muun muassa IRC-Galleriaan ja Kuvake.netiin. Heti ensimmäisenä iltana huomasimme, että olimme huolehtineet tyttöjen näkyvyydestä turhaan. Yhteydenottoja alkoi tulla välittömästi – ja nimenomaan aikuisilta. Osa kaipasi juttuseuraa, osa halusi tavata. Moni halusi puhua seksistä tai harrastaa sitä. Mitä pidemmälle huhtikuuta pääsimme, sitä likaisemmiksi keskustelut muuttuivat.

Tiesin hyvin, että suuri osa teinitytöistä kohtaa jonkinlaista seksuaalista ahdistelua verkossa, mutta kokeessamme sen määrä yllätti minut täysin. Nuoret, jotka pyörittivät peiteprofiileja, eivät saaneet olla verkossa hetkeäkään rauhassa. Kuukauden aikana yhteydenottoja tuli yli sadalta eri aikuiselta.

Yksityisviestien lisäksi tytöt saivat myös julkista huomiota: tykkäyksiä, kehuja, flirttailua, kaveripyyntöjä. Monilla Jennaa ja Emmaa lähestyneillä miehillä olikin jo "kavereina" paljon samanikäisiä tyttöjä. Kuvagallerioiden kulttuurissa kaikki tämä tapahtuu aivan julkisesti, omalla naamalla.

Miehet, jotka testimme tyttöjä ahdistelivat, olivat pääosin 20–30 vuotiaita. Se yllätti, koska myytti keski-ikäisen perheenisän kaksoiselämästä oli myös meidän kuvamme netin seksirikollisesta. Oikeustapausten läpikäynti kuitenkin varmisti, että seksuaalinen hyväksikäyttö verkossa on nimenomaan nuorten miesten rikos. Useimmat heistä eivät vaikuttaneet ymmärtävän, että seksuaalinen viestittely alaikäiselle on rikollista ja voi vakavasti vahingoittaa lasta. Kiinnijäämisestä saattaa seurata pysyvä rikosrekisterimerkintä seksuaalirikollisena.

Jos vertaus Kontulan ostoskeskukseen oli vielä kahdeksan vuotta aiemmin ollut aivan pätevä, se ei ollut sitä enää. Millään suomalaisella ostarilla tavallisesti pukeutunut 13-vuotias ei kerää ympärilleen himokasta aikuisten miesten rinkiä. Lähimmän vertailukohdan työkaverini löysi nuoruutensa pikkukaupungin kylänraitilta, jossa kortin saaneet nuoret miehet kyydittivät yläasteikäisiä tyttöjä käytetyillä autoillaan. Nyt volyymi vain oli moninkertainen.

Mediakasvatuksessa tapahtui viime vuosikymmenellä merkittävä paradigman muutos suojelusta osallistamiseen. Lapset ja nuoret alettiin nähdä aktiivisina toimijoina, jotka vastaanottamisen lisäksi myös tuottavat ja muuttavat mediaa. Median käyttöä piti siksi ennemmin mahdollistaa kuin rajoittaa.

Jostain syystä tämä valaistuminen ei yltänyt valistukseen verkossa. Vuoden 2006 videoista lähtien nuoria on opastettu käyttämään verkkoa turvallisesti samanlaisilla ohjeilla: mieti millaisia kuvia itsestäsi jaat, älä kerro itsestäsi liikaa, keskustelukumppanisi ei välttämättä ole se, joksi itseään väittää, älä tapaa vieraita, älä luota liikaa. Älä tee virheitä.

Kun MOT: Saalistajat verkossa valmistui ja esitettiin TV1:ssä 19.5., nämä samat teesit nousivat pintaan. Monet verkkokeskustelijat toivoivat, että kaikki vanhemmat näkisivät ohjelman, opettaisivat lapsilleen, miten verkossa pitää käyttäytyä, tarkkailisivat, mitä lapset sosiaalisessa mediassa tekevät ja parhaassa tapauksessa eivät edes päästäisi lapsiaan nettiin.

Verkkokeskustelijat vaativat holhoamista nimenomaan teinityttöjen vanhemmilta, vaikka enemmän tarkkailua tarvitsisivat ne kymmenen vuotta vanhemmat miehet, jotka rikoksiin syyllistyvät. Ajatusvirhe on vaarallinen, koska se johtaa vääriin ratkaisuihin. MOT-ohjelman koe nimittäin osoittaa, ettei seksuaalinen hyväksikäyttö ole seurausta nuoren virheellisestä käyttäytymisestä, pukeutumisesta tai kuvista. Kymmenien ahdistelijoiden kohteeksi pääsee vain sillä, että on sopivan ikäinen tyttö.

Vuonna 2007, kun kirjoitin Kärpästen herrasta, nämä parikymppiset miehet olivat itse teini-ikäisiä netinkäyttäjiä. Vuosien myötä he kasvoivat verkossa aikuisiksi ja loivat itse yhteisönsä ja pelisääntönsä ilman vanhempien häiritsevää vaikutusta. Seksuaalisia hyväksikäyttäjiä tuli tietysti vain pienestä vähemmistöstä, mutta koko kulttuuri heidän ympärillään kasvoi vinoon. Siksi IRC-Gallerian ostarilla kukaan ei puutu, kun aikuiset miehet piirittävät teinityttöä.

Mikä sitten meni pieleen? Mediakasvatuksen lastensuojelunäkökulma tuotti ohjeita, rajoituksia, sääntöjä ja kieltoja, jotka mahdollisesti auttoivat suojautumaan verkkoyhteisön vaaroilta, mutta eivät poistamaan niitä. Myytti teinipojaksi tekeytyneestä keski-ikäisestä pedofiilisedästä – jota itsekin olin videoillani rakentamassa – johti myös harhaan. Se vei huomion pois aikuistuvista nuorista ja heidän kulttuuristaan. Me loimme hirviöt katsomalla muualle.

Toimitustyössä mukana olleet Reeta Niemonen ja Vilma Mannermaa kirjoittivat avoimen kirjeen eräälle 23-vuotiaalle miehelle, joka oli lähettänyt heille kuvan peniksestään. Sanoma kolahti myös suurempaan yleisöön. Viidessä päivässä kirje sai 135 kommenttia ja sitä suositeltiin Facebookissa lähes 20 000 kertaa.

"Syyllistyt rikokseen ja vahingoitat lasta vakavasti, vaikka itse vain istuskelisit kotona viihdyttämässä itseäsi. Taidat olla itsekin vielä aika nuori, ja kenties jonkinlaisen avun tarpeessa sinäkin. Uhrejasi ja heidän vanhempiaan valistetaan kovasti netin vaaroista, mutta olisikohan kenties tehokkaampaa valistaa suoraan sinua, rikoksen tekijää? Olisiko esimerkiksi koulujen tai lastensuojelujärjestöjen aika puuttua tilanteeseen, jossa nuoret miehet vahingoittavat sekä itseään että lukuisia tyttölapsia, kenties ajattelematta asiaa itse lainkaan?"

Vilma esitti saman toiveen Helsingin nuorisoasiainkeskuksen järjestämässä keskustelutilaisuudessa, jossa olivat läsnä myös IRC-Gallerian ja Pelastakaa Lapset ry:n edustajat. Tässäkin seurassa viesti näytti menevän hyvin perille.

Keskustelun jälkeen nuorisotyön, lastensuojelun ja yritystoiminnan johtopäätös oli yhteinen: Ongelmaa ei ole riittävästi tai ollenkaan lähestytty tästä näkökulmasta, mutta nyt on sen aika. On löydettävä parhaat keinot tavoittaa riskiryhmässä olevat nuoret miehet ja auttaa heitä ymmärtämään, mitä heidän toimintansa voi aiheuttaa – sekä tytöille että miehille itselleen.