Miksi ääripääjournalismi estää löytämästä ratkaisuja

"Ääripäät"-journalismia on aiheellisesti kritisoitu. Kun ihmisoikeuksien puolustaja kokee tulleensa nähdyksi keskustelun "ääripäänä", hän on paitsi syystä närkästynyt – myös huolissaan. Sijoittuvatko "tolkun ihmiset" todella vihan ja empatian välimaastoon? Vai sinnekö haluamme heidät siirtää?

EDIT: Toinen ajankohtainen esimerkki löytyy Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulta 30.10.2017.

Ääripäät-puheen ainoa ongelma ei kuitenkaan ole se, että temppu sijoittaa koko todellisuuden kahden ääripään väliselle janalle – ennemmin päinvastoin. Keskustelukentän hahmottaminen kahden ääripään konfliktina estää näkemästä kentällä muita positioita. Asetelma kadottaa näkyvistä suurimman osan todellisuutta – ja yhteiskunnallisessa keskustelussa estää löytämästä ratkaisuja konfliktin ulkopuolelta.

Kerron tästä esimerkin oman työni, elokuvakasvatuksen, kentältä. Tätä on vaikeaa selittää lyhyesti, joten en edes yritä, vaan teen sen pitkästi.

Olen vuodesta 2005 yhdessä kollegoideni kanssa kehittänyt kamerakynän pedagogiikkaa, joka on tapa käyttää videokuvaamista oppimisen välineenä koulussa. Metafora perustuu alunperin elokuvan historiaan ja teoriaan. Sen rinnalla, että elokuva on varsinkin populaarikulttuurissa nähty tarinankerronnan välineenä, on se alusta asti ymmärretty myös ajattelun työkaluna.

Aluksi tarjoilin "kamerakynää" opettajille helppona tapana toteuttaa media- ja elokuvakasvatusta koulussa. Ajattelin elokuvan (videokuvauksen muodossa) olevan kansalaistaito, joka kaikkien pitäisi oppia jo lapsena. Oppiaineisiin integroimalla se voisi oikeasti tapahtua. Elokuvan on muuten ollut vaikea löytää koulusta paikkaansa – paitsi siksi, että sen tekeminen on työlästä, myös erityisesti siksi, että sivistyksen ja ajattelun on katsottu liittyvän kieleen. Elokuva on ollut massojen viihdettä, johon koulun pitää ennemmin ottaa vähän etäisyyttä.

Kun aloin kovempaan ääneen haastaa elokuvakasvatusväkeä, kohtasin myös tiukkaa vastarintaa. Kamerakynätehtävien yhteyttä elokuvaan ei aina hyväksytty. "Eiväthän vessanseinäkirjoituksetkaan ole kirjallisuutta!" Agendani nähtiin jopa vastakkaisena taidekasvatuksen tavoitteille. Yllätyin, koska olin ajatellut elokuvaamisen olevan samanlainen perustaito kuin kielen kirjoittaminen. Elokuva on väline, jota voi käyttää työkaluna moneen asiaan: sekä viihteeseen että taiteeseen – ja oppimiseen.

Opettajat sen sijaan poikkeuksetta innostuivat. Kamerakynä oli juuri sitä, mitä uusi opetussuunnitelma heiltä odotti. Kaiken lisäksi se todella osoittautui hyväksi tavaksi ohjata ja tuottaa ajattelua. Samalla oppilaat oppivat käyttämään elokuvaa oman ajattelunsa ja ilmaisunsa välineenä, mikä on elokuvakasvatuksen tavoitteiden mukaista. Pian kamerakynä alkoikin saada sijaa myös elokuvakasvatuksen kentällä.

Mutta miksi elokuvaa ei sitten aiemmin oivallettu kouluun sopivana ajattelun ja maailman tutkimisen välineenä? Kaikki teoria, johon olen oman työni perustanut, on tunnustettua elokuva-ajattelua jo 1900-luvulta, jopa sen alkuvuosikymmeniltä. Miksi se ei kohdannut koulun tavoitteita aiemmin?

Uskon, että kyse oli ääripäistä.

Sivistyksen puolustajille elokuva on alusta asti ollut viihdettä, yleensä hyödytöntä, enimmäkseen harmitonta, mutta joskus vaarallistakin, sellaista, jolta lapsia pitää vähän suojella. Elokuvateollisuudella on ollut omat syynsä vahvistaa tuota karikatyyriä. Elokuvakasvatuksen vastareaktio tähän on puolestaan ollut korostaa elokuvaa korkeana taiteena – jopa niin pitkälle, että koulun arkisia puitteita on pidetty elokuvan katsomiselle liian vaatimattomina. Elokuvaa pitää mennä katsomaan elokuvateatteriin! Elokuva-analyysin tukimateriaalilla ja oikeaoppisen elokuvan valmistusohjeilla on alleviivattu sitä, että jokainen elokuva on hienosti viritetty koneisto, jossa on sisältöä.

Viihteen ja taiteen välinen jännite lukitsi keskustelun. Elokuva, koulun näkökulmasta, oli siis jotain näiden ääripäiden välisellä janalla. Keskustelu oli eräänlaista köydenvetoa. Se suuntaus elokuvateoriassa, johon perustin oman ajatukseni kamerakynästä, ei kuitenkaan liittynyt viihteeseen eikä taiteeseen. Elokuva on ajattelun ja sen ilmaisemisen väline käyttötarkoituksesta riippumatta, lomavideoissakin. Uskon, että hallitseva kysymys taiteesta ja viihteestä esti kasvatusalan ihmisiä näkemästä välineen muita aspekteja.

(Alkuperäinen kuva Pablo Carlos Budassi CC BY-SA 4.0)

Kun journalisti määrittelee yhteiskunnallisen keskustelun ääripäät, hän valitsee keskustelun kentältä kaksi positiota ja vetää niiden välille janan. Totuus kuvitellaan johonkin näiden ääripäiden välille. Samalla koko muu 360 asteen kenttä, joka vielä äsken oli olemassa, kadotetaan näkyvistä. Kaikki ratkaisut, jotka eivät osu näkökenttään, pakenevat.

Journalismi elää konflikteista, mutta jokainen konfliktin määrittely tekee aina väkivaltaa todellisuudelle. Kun näet jossain mainittavan ääripäät, kuvittele niiden ympärille avoin kenttä, jonka keskeltä nämä kaksi pistettä on harkiten valittu. Se on todellisuus ja jana pisteiden välissä on toimittajan määrittelemä kysymys. Kysymys on kuin se vasara, joka kädessä näkee kaikkialla vain nauloja. Voit vastata siihen – tai määritellä kysymyksen uudestaan.

EDIT: Lue uudet ääripääjournalismin ohjeet aloittelijalla!