Taannoin pääkaupungissa

Helsingin Sanomat kertoo tänään, että Jurvassa paikallisen kansalaisopiston videopiiri on joutunut kunnallispoliittisen selkkauksen keskustaan. Videopiirin julkaisemat kunnanvaltuutettujen haastattelut ovat nimittäin saaneet paikalliset luottamusmiehet varpailleen. Kunnanvaltuuston puheenjohtajan Pekka Heikkilän (kesk) mukaan kansalaisopiston videopiiristä on tullut poliittista kantaa ottava väline, jollaiseksi sitä ei ole tarkoitettu, HS kertoo.

Myös paikallinen sivistyslautakunta pitää videopiirin poliittista journalismia ongelmana:

"Jos jatkossa halutaan kuvattavan valtuuston kokouksia tai tehdä vaalipaneeliohjelmia, on poliittinen neutraalius mahdotonta. Valtuustossa on tiettyjen puolueiden jäseniä, joten tietty poliittisuus on aina valtuuston kokouksissa mukana."

Perustelussa kumotaan koko poliittisen journalismin instituutio! Jurvalaisen sivistyksen mukaan sitä sopisi harrastaa vain puhtaasti epäpoliittisissa yhteyksissä.

Konfliktiin näyttäisi liittyvän - kas kummallispolitiikkaa - myös henkilökohtaisia kiistoja. Helsingin Sanomien mukaan kunnanvaltuuston puheenjohtaja Heikkilä (kesk) epäilee videopiirin vetäjää Esko Riipistä oman agendansa ajamisesta. Riipinen kun on Heikkilän mukaan kunnassa vastikään erotetun sosiaalijohtajan ystäväpiiriä.

Eräällä videopiirin julkaisemalla videolla puheenjohtaja Heikkilä (kesk) komentaa kuvausryhmää lopettamaan kuvaamisen. Samalla hän uhkaa estää valtuuston kokousten kuvaamisen, kunnes Riipinen on pyytänyt nöyrästi anteeksi sanomisiaan toisaalla. Mitä Riipinen on sanonut, ei videosta käy ilmi, eikä liene toisaalta niin olennaistakaan. Kunnanvaltuuston kokousten kuvaamisen ehtona ei pitäisi olla minkäänlainen anteeksipyytely.

Vaikka soppa näyttääkin varsin maalaiselta kaikkine mattivanhasmaisine "puhuminen vaikeuttaa päätöksentekoa"-linjauksineen, ei keskustapuolue ole tässä yksin. 

Taannoin pääkaupungissa virkamiesjohto (ei kesk) kielsi paikallisia nuoria järjestämästä paneelikeskustelua, jossa oli tarkoitus haastatella apulaiskaupunginjohtajan virkaa hakevia ehdokkaita. Viime hetken peruutusta perusteltiin samoilla argumenteilla kuin Jurvassa. Nuorten toiminta oli osa paikallisen nuorisotoimen hanketta, eikä sen siksi sopinut kommentoida kaupungin politiikkaa - ei, vaikka hankkeen nimenomainen tehtävä on tuoda nuorten ääntä kuuluviin pääkaupungin päätöksenteossa. 

Molemmat tapaukset jättävät ilmaan kysymyksen: kenen tehtävä on tarjota kuntalaisille mahdollisuuksia osallistua poliittiseen keskusteluun, jos kunta itse ei sitä voi tehdä? 

Tällainen kansalaisvetoinen keskustelu voisi olla sikälikin tärkeää, että se voisi saada päättäjät taas kiinnostumaan politiikasta.

Taannoin Lieksassa

Britannian opettajien liitto The Professional Association of Teachers - ymmärtääkseni siis paikallinen OAJ - on vuosittaisessa konferenssissaan päättänyt vaatia Youtuben sulkemista. Asiasta kirjoittaa mm. The Observer.

Opettajat ovat närkästyneitä siitä, että Youtubessa on julkaistu opettajia ja oppilaita halventavia videoita, joita ei ole heti pyydettäessä poistettu. Brittiopettajien mielestä Youtube antaa oppilaille mahdollisuuden cyberkoulukiusaamiseen. Koska vaatimuksiin ei suostuta, palvelu tulisi sulkea kokonaan ja tutkia perinpohjaisesti.

Koulumaailmassa koulukiusaaminen ei ole lukuisista pyynnöistä huolimatta vielä loppunut. Koulujen käytävillä tapahtuvaan verrattuna Youtuben materiaali on marginaalia. Pitäisikö ehkä vaatia koululaitoksen sulkemista? Edes muutamassa maassa, näytösluontoisesti? Kunnes kiusaaminen loppuu, kertakaikkiaan.

Pelkään pahoin, että uutinen kertoo totuuden monien opettajien suhteesta mediaan ja mediakasvatukseen. Media kun on vihdoin tullut kouluihin opettajien välinpitämättömästä vastustuksesta huolimatta. Se on tullut oppilaiden taskuissa. Ja kun mediaa ei pystytä koulun suljettujen seinien sisällä käsittelemään, yritetään lakkauttaa se kokonaan.

Taannoin Lieksassa opettaja teki rikosilmoituksen oppilaasta, joka julkaisi hänestä koulussa kuvattua materiaalia otsikolla, jossa vihjattiin koulun muistuttavan mielisairaalaa. Lehtitietojen mukaan opettaja ei hyväksynyt oppilaan anteeksipyyntöä, vaan halusi hoitaa tapauksen poliisiasiana. Myös koulun rehtori oli tapauksesta ymmällään: hänen mukaansa kenellekään koulussa ei tullut edes mieleen, että tällaista voisi tapahtua. Ehkä niin, 70-luvulla.

Koulu on jättänyt audiovisuaalisen kulttuurin tyystin heitteille. Nyt olisi hyvä aika adoptoida. Kouluissa voisi vaikka alkaa tuottaa Youtubeen sisältöä, joka vastaa yhdessä sovittuja arvoja. Sitten Youtube ei enää tietysti olisi yksiselitteisesti paha, mutta olisiko se nyt sitten niin... paha?

Media on otettava kouluun työkaluksi

Kouluissa mediakulttuurin murros on aiheuttanut paniikkireaktion: miten saisimme oppilaat lukemaan edes täällä koulussa – kun ne kotona vain pelaavat? Joka vuosi ylioppilaskokeiden jälkeen huolestutaan opiskelijoiden kirjallisen ilmaisun tason laskusta. Samalla jätetään huomiotta, että audiovisuaalisen ilmaisun taso on edelleen nolla. Miksi se ei huolestuta?

Kirjoitukseni Helsingin Sanomien Sunnuntaidebattiin löytyy täältä.

Opinnäytetyössäni Videokamera koulutyössä. Miten kamera voisi olla kuin kynä? käsitellään asiaa perusteellisemmin.

Mediakasvatus on uhka kotimaisille av-tuotannoille

- Kotimaisille, usein pienehköille yleisöille suunnatuille av-tuotannoille jokainen esityskorvaus on tärkeä, ilmoittaa Tuotoksen toiminnanjohtaja Kirsi Niittyinperä Verkkouutisissa.

Niittyinperä kommentoi nykytilannetta, jossa kouluissa näytetään luvatta ja korvauksetta kotimaisia elokuvia. Tuotos on vastikään räätälöinyt kunnille järjestelmän, joka mahdollistaa lisenssoida liudan kotimaisia elokuvia koulujen käyttöön oppilaskohtaisella vuosimaksulla. Jos laittomat esitykset tämän "tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä" jälkeen jatkuvat, kouluille tullaan esittämään korvausvaatimuksia.

Niittyinperän väite on varmasti sinällään tosi. Yhtä tosi on myös se, että kotimaiset, usein pienehköille yleisöille suunnatut elokuvat ovat täysin riippuvaisia yhteiskunnan (pääasiassa opetusministeriön alaisen Elokuvasäätiön) antamasta tuesta. On nurinkurista, että näitä sivistyksen ja kulttuurin edistämisen nimissä rahoitettuja elokuva ei saa esittää kouluissa ilman erillistä korvausta.

Lisäksi, myös nämä kotimaiset, usein pienehköille yleisöille suunnatut elokuvat ovat osaltaan juuri se syy, miksi elokuva- ja mediakasvatusta pitää kouluissa ylipäänsä järjestää.

Ehdotankin, että Tuotos neuvottelee - mahdollisimman pian tietysti - Elokuvasäätiön ja Avekin kanssa linjauksen, jonka mukaan tuotantotuen saaminen edellyttää tuettujen elokuvien vapaata opetuskäyttöä.

Uusi Julkisuus

"Ymmärrätkö, että kun laitat kuvasi nettiin, sen voi nähdä kuka vain?"

Tätä kysymystä käsittelee mm. Mannerheimin lastensuojeluliiton valistussarjaan ohjaamani video Miian yleisö. Ymmärtävätkö nuoret miten netin julkisuus toimii? Vai onko kysymys sittenkin: ymmärtävätkö vanhemmat, miten netin julkisuus toimii?

Internetin aiheuttamaa julkisuuden murrosta on viime aikaisissa puheenvuoroissa pidetty suurimpana nuorisokulttuurin murroksena sitten rock'n'rollin keksimisen. Väitetään, että Uusi Julkisuus on synnyttämässä sukupolvien välille niin leveän kuilun, ettei vanhemmilla ole yksinkertaisesti mahdollista ymmärtää maailmaa, jossa nuorempi sukupolvi elää.

Väitetään, että nuoret eivät ymmärrä, että internet mediana on oikeasti täysin julkinen. Jos esimerkiksi IRC-Galleriaa ajattelee perinteisen median kaltaisena julkaisuna, on tämä väite aivan mielekäs: kun julkaisen kuvani netissä, sitä voivat katsella muutkin kuin kaverini, vaikka se olisi vain heille tarkoitettu.

Jos IRC-Galleriaa taas ajattelee julkisena tilana, kuten esitin aiemmassa kirjoituksessani, väitettä pitää tarkastella hieman toisin. Kun aviopari riitelee kauppakeskuksessa, ymmärtävätkö he, että keskustelua voi seurata kuka vain? Kun teinityttö pistää ensimmäisenä kevätpäivänä ylleen minihameen ja topin (ja palelee), ymmärtääkö hän, että häntä katsovat muutkin kuin ne, keitä hän itse katselee? Kun puhumme puhelimessa linja-autossa, tiedostammeko että puheemme kuulee myös vieressäistuja?

Vastaus on: kyllä ja ei. Periaatteen tasolla tiedämme, että kotiovesta astuessamme olemme yksityisen ulkopuolella. Toisaalta pystymme luomaan julkiseen tilaan virtuaalisia yksityisiä tiloja. Nämä tilat ovat välttämättömiä, jotta voimme vuorovaikuttaa - muuten kaikki toimintamme julkisessa tilassa olisi esiintymistä yleisölle.

Toisaalta näennäiseen privaattiin on helppo uppoutua niin, että muiden katse unohtuu. Ehkä koemme, että meillä on tähän uppoutumiseen oikeus - oikeus olla välittämättä muiden katseesta. Sikäli kun omaa teini-ikääni muistan oikein, juuri tämä problematiikka tulee silloin ajankohtaiseksi. Toisten katsetta pitää uhmata oman reviirin merkitsemiseksi.

Väitän, että IRC-Gallerian julkisuus on kauppakeskuksen julkisuutta, kuitenkin sillä erotuksella, että mikä tahansa tilanne voidaan toistaa uudestaan ja uudestaan logeista ja kuva-arkistoista. Toisaalta sama pätee suuressa määrin jo fyysisessäkin tilassa. Kamerakännyköitä on liikkeellä niin paljon, että kaikki vähänkin kiinnostava kyllä tallentuu - ja jatkaa elämäänsä netissä.

Media - eli mitä ihminen haluaa

Markkinatalous toimii niin, että jos markkinat ovat kunnossa, saamme sitä mitä haluamme; jos haluamme jotain, olemme valmiita maksamaan siitä niin paljon, että joku myy sen meille. Otetaan konkreettinen esimerkki: media.

Media välittää meille kuvaa maailmasta, jossa elämme. Se myös on maailma, jossa elämme. Media poikkeaa vanhanaikaisesta todellisuudesta kuitenkin siten, että se on vain ja ainoastaan inhimillisen työn tulosta. Median maailma on ihmisen tekemä.

Julkista palvelua lukuunottamatta markkinatalous toimii mediassa vallan hyvin. Kelpo esimerkki ovat iltapäivälehtien lööpit. Niissä jos missä tiivistyy kysynnän ja tarjonnan logiikka: vain ja ainoastaan sellaista kannattaa tehdä, mitä ihmiset ostavat. Tähän iltapäivälehdet tunnetusti vetoavat.

Mediaa - esimerkiksi lööppejä - tarkkailemalla saamme siis arvokasta tietoa siitä, millaisen kuvan maailmasta ihmiset todella haluavat.

(Jos markkinat ovat kunnossa, tietysti.)

Kolme suurta pelistä pois

Jatketaan vaaliaiheella.

Mediassa on herätty marisemaan poliittisen keskustelun tylsyydestä. Rohkeimmat kriitikot moittivat vaaliväittelyiden vetäjiä hampaattomuudesta, mutta enemmän yksimielisyyttä on siitä, että poliittinen todellisuus itsessään on vain harmaantunut. Pienimmät erot on kolmen suuren puolueen välillä, joista yksikään ei halua erottua.

Ja mitä tekevät toimittajat, vallan vahtikoirat? MTV3 järjestää kolmen suuren puolueen pääministeritentin. Siitä lieneekin luvassa mitäänsanomattomuuden korkeaveisu. Tai matala. Näin media tukee paitsi politiikasta vieraantumista myös vaihtoehdottomuuden diskurssia: Pienemmät puolueet saavat myös vaalien alla vähemmän näkyvyyttä kuin vallan status quo. Valintaan sisältyy aina myös viesti siitä, mikä on tärkeää.

Mitä toimittajien sitten pitäisi tehdä? Johtopäätöksiä:

Jos kolmella suurella puolueella on vain vähän mainittavia eroja, riittäisi että vaaliväittelyssä kolmea suurta puoluetta edustaisi vain yksi henkilö. Jos näyttää siltä, että sanottavaa ei ole kenelläkään, voisi suuret puolueet jättää kokonaan vaalikeskustelujen ulkopuolelle. Ei missään muussakaan keskusteluohjelmassa marssiteta ruutuun kolmea samoja näkökulmia toistavaa vierasta.

Vaalikeskustelu keskittyisi asioihin ja kannustaisi argumentointiin. Julkisuutta saisi silloin, kun on jotain sanottavaa. Jos ei ole, sen voisi jättää sanomatta muuallakin. Samalla tulisi enemmän tilaa vaihtoehtoja tarjoaville (pienille) puolueille.

Uskallan veikata, että vaaliväittelyihin tulisi enemmän virtaa ja toimittajat saisivat oikeita töitä.

Politiikan epäpolitisoitumisesta on helppo syyttää poliitikkoja, mutta viime kädessä valinta siitä, mitä tuodaan esille, on medialla itsellään.

Ostaisitko tältä mieheltä korvat?

Vaalien alla on oltu huolissaan loanheiton pesiytymisestä suomalaiseen vaalitaisteluun. Ja on syytäkin, sillä loanheitto tästä vielä puuttuu.

Vaalikampanjoinnista on tullut puhdasveristä mielikuvamarkkinointia. Asiakysymyksiin ei haluta kajota ennen vaaleja - jos niiden jälkeenkään - joten puoluetta pitää myydä fiiliksellä. Sloganit kuten "vähän kuin itseäsi äänestäisit", "puolue, jolla on korvat" ja "oikeasti vasemmalla" eivät varsinaisesti tarkoita mitään, mutta niillä pyritään luomaan mielikuvia. Jos asiakysymykset ovat substanssia, sitä mitä on sisällä, pinnan alla, on mielikuvamarkkinointi kosmetiikkaa.

Myös loanheitto on kosmetiikkaa, sillä se vaikuttaa pintaan. Se onkin mielikuvamarkkinoinnin välttämätön sivutuote. Asiaväitteeseen voi esittää vasta-argumentin, mutta meikkaukseen voi vastata vain kuralla. Vastaavasti kura puree vain kosmetikkaan, asiapuhetta se ei pysty kumoamaan. Jos siis valitaan mielikuvamarkkinointi, pitää hyväksyä myös loanheitto. (Se, että loanheitto antaa odottaa itseään, saattaa siis itse asiassa kertoa vain haluttomuudesta minkäänlaiseen dialogiin.)

Mitä kelvottomiin sloganeihin tulee, olisi erittäin paikallaan tehdä tutkimus, jossa selvitettäisiin äänestysaktiivisuuden (eli passiivisuuden) ja poliittisen mainnonnan laadun korrelaatiota. Käsi lompakolle, ostaisitko "puolueen, jolla on korvat"? Tai miksi äänestäisit "vähän niin kuin itseäsi"?

Tänä vuonna Oikeusministeriöllä on erityinen äänestysaktiivisuuskampanja. Samaan aikaan valtio käyttää puoluetukena moninverroin enemmän rahaa puolueiden aktiiviseen vastakampanjointiin - tyhjänpäiväisiin mielikuviin ja poliittisten kysymysten näyttävään väistelyyn. Tulos on ennustettavissa: äänestysaktiivisuus laskee.

Politiikassa näyttääkin uhkaavan sama oireyhtymä kuin mediateollisuudessa: Enää ei ole mitään muuta myytävää kuin myyminen itse. Kansalaiset, joilla ei sitä vielä ole, ostanevat sen kuitenkin mieluummin Sony BMG:ltä kuin Keskusta-SDP:ltä.

Autio saari tiedon valtameressä

(Huom! Sisältää sekä kirjallisuuteen että tulevaisuuteen liittyvän juonipaljastuksen.)

William Goldingin romaanissa Kärpästen herra englantilaiset koulupojat haaksirikkoutuvat lento-onnettomuudessa autiolle saarelle. Nopeasti pojat muodostavat oman yhteiskuntansa, joka käy läpi valtapoliittisia ja sosiaalisia mullistuksia, jotka lopulta johtavat yhteisön totaaliseen romahdukseen.

Tragedian syy ei ole ihmisluonnossa sinällään vaan kontaktin katkeamisessa. Kun pojat äkillisesti irtoavat yhteiskunnan traditiosta ja sosiaalisesta kontrollista, he rakentavat oman mallinsa yhteisöstä lyhyen elämänkokemuksensa ja viettiensä varaan.

Kirjan lukemisesta on kauan, mutta tämä kaikki palautui kristallisesti mieleeni, kun keskustelimme kollegoideni kanssa siitä, kuinka monissa uusissa nettiyhteisöissä on vain lapsia ja nuoria. Joidenkin kuvagallerioiden, kuten IRC-Gallerian, käyttäjistä suurin osa on 15-16-vuotiaita. Varsinaisia aikuisia on vain murto-osa.

Netin kuvagalleria ei ole sähköinen palvelu samassa mielessä kuin verkkopankki. Se on paikka, tila, jossa toistuvat yhteiskunnalliset ja sosiaaliset ilmiöt aina kiusaamisesta rakastumiseen ja rankaisemiseen. Jostain syystä monet lieveilmiöt tuntuvat kuitenkin korostuvan netissä lihallista maailmaa näkyvämmin. Seksuaalisuuden ja vallankäytön ongelmat lienevät top tenissä.

Virtuaalipölkylle on vaadittu milloin ylläpitäjien päitä, milloin nettiä itseään. Netin ongelmat ymmärretään yleensä järjestyksenpidon ongelmina, kuten muutkin sosiaaliset ongelmat, joita yritetään ratkaista palkkaamalla lähiöostareille vartijoita. Näille vaatimuksille on yhteistä se, että ne esitetään aina ulkopäin: vanhemmat ovat enemmän huolissaan siitä, että heidän lapsensa ovat netissä, kuin siitä, että he itse eivät ole siellä.

Kun Kärpästen herran pojat haaksirikkoutuvat saarelle, he ensimmäisenä sytyttävät merkkitulen saadakseen yhteyden ulkomaailmaan. Sitä ei kuitenkaan havaita ja poikien into keskittyy oman yhteiskunnan rakentamiseen. Yhteiselo päätyy veriseen konfliktiin, jonka seurauksena syttyy tahaton merkkituli, kun koko saari palaa. Tämä merkkituli huomataan, laiva pysähtyy, ja vielä hengissä olevat pojat pelastuvat.

Tulevaisuus ei ole autio saari. Sen ovi aukeaa vain yhteen suuntaan: lapset eivät tule pois netistä, vaan kasvavat siellä aikuisiksi ja tekevät sinne omat lapsensa, jotka astuvat taas uuteen maailmaan. Vanhemmat voivat joko seurata perässä - tai palkata pari vartijaa.

Haittavero huonoille ja hyville ohjelmille

Mediakasvatusseura järjesti ensimmäisen Mediakasvatuspäivänsä viime kuun lopulla. Yhteenveto-osuuden keskeinen puheenaihe oli toiminnan rahoitus. Tällä hetkellä mediakasvatuksen projekti on kuin rauhantyö maailmalla: suuria voimia vastaan taistellaan lähinnä hyvällä tahdolla. Mediakasvatuksen kenttä on pirstaleinen ja hankkeet määräaikaisia. Suunnitelmia saa tehdä vuodeksi kerrallaan. Ministeri puhuu kauniita, mutta opetussuunnitelma on silti vain paperia.

Jos työtunteja laskee, voisi kuvitella, että keskeinen osa mediakasvatusta on erilaisten raha-anomusten täyttäminen kotimaan ja Euroopan virastoihin. Koska yhtenäistä poliittista tahtoa ei ole, ei löydy rahaakaan. Tai niille, joille asia näyttäytyy toisin päin: kun ei ole rahaa, ei ole tahtoa.

Onko sitten sattumaa, että juuri mediabisneksessä rahaa ja tahtoa tuntuu tällä hetkellä riittävän? Ei toki, sillä juuri siksihän mediakasvatusta tarvitaan - samalla tavalla kuin tarvitaan alkoholipolitiikkaa ja ympäristöpolitiikkaa. Erona on se, että alkoholin ja ympäristön kuormittamisen lieveilmiöitä torjutaan verorahoilla, jotka kerätään ongelmien aiheuttajilta. Periaate on sen verran fiksu, että on typerää, ettei sitä ole edes yritetty soveltaa mediaan. Media on siis pikimmiten pantava verolle - haittaverolle!

Muutamakin promille mediateollisuuden liikevaihdosta nimittäin riittäisi rahoittamaan nykyiset mediakasvatushankkeet pitkälle tulevaisuuteen. Saataisiin samalla rahalla ehkä sitä poliittista tahtoakin. Ja sitten voitaisiin hiljalleen alkaa rakentaa suurempia linjoja, joiden varaan rakentaa tämän päivän kansalaisyhteiskuntaa.

Eläköön syyttömät!

Pari viikkoa sitten MTV3:lla alkoi uusi amerikkalainen sarja Pako. Sen lähtöajatus kuulosti ennakkotiedoissa kiinnostavalta. Päähenkilön veli on vankilassa odottamassa kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Päähenkilö päättää hankkiutua vankilaan ja sitä kautta pelastaa veljensä tuomiolta. Tässä vaiheessa olin jopa hieman innostunut, sillä onhan käsillä varsin kiinnostava eettinen ristiriita: veljen pelastaminen kuolemalta laittomin keinoin.

Tämä ilo ei ollut kuitenkaan pitkä, kun seuraavassa lauseessa selvisi jutun juju. Veli on tietysti syytön. Olinko optimisti, kun ajattelin, että amerikkalaisessa sarjassa voitaisiin kyseenalaistaa syyllisen tuomitseminen kuolemaan? Nyt katsojan on helppoa olla hyvisten puolella. Veli on syytön, eikä siis ansaitse kuolla. Muut ansaitsevat ja onneksi tämä sarja ei kerro heistä.

Tämä ajatusrakennelma on kirjoitettu syvään amerikkalaiseen elokuvaan. Otetaan esimerkiksi mikä tahansa sattumanvarainen trilleri (joka voisi olla esimerkiksi Käsi, joka kehtoa keinuttaa), jossa keskiluokkaista hyvää perhettä piinaa paha. Elokuva alkaa seesteisestä ja turvallisesta status quosta, jonka pahan saapuminen särkee. Elokuvan aikana paha tekee pahojaan, ja hyvät kärsivät. Seuraa suuri lopputaistelu, jossa paha ja hyvä ottavat toisistaan mittaa. Usein tämä tapahtuu portaikossa, koska hyvien talossa on useampi kerros. Lopulta paha putoaa, kaatuu tai litistyy ja kuolee. Sitten elokuva on valmis.

Hyvä harvoin tappaa pahaa omin käsin, ellei paha ole ollut hyvin paha. Kuolemaksi sopii paremmin onnettomuus, koska silloin paha saa palkkansa ihmistä suuremman voiman johdatuksella (thank God!) . Tämä logiikka on niin tuttua, että siihen hädin tuskin tulee kiinnittäneeksi huomiota. Se näyttää luonnonlailta.

Kun ottaa huomioon, että äskeisen seikkailun paha on hyvin usein ihminen, herää kysymys:

Kuinka paljon avoimemmin voisi kuolemanrangaistuksen puolesta liputtaa?

Ensimmäisen persoonan kuva

Ylen uudessa Musiikki-TV-ohjelmassa esitettiin Bob Dylanin musiikkivideo When the deal goes down. Video on kaitafilmille kuvattu tarkoitushakuisen nostalginen kotivideopastissi, jossa katsotaan nuorta rakkautta rakeisin ja valoavuotavin silmin. Siitä huolimatta ja siksi se teki minuun vaikutuksen. Estetisoituihin fragmentteihin perustuva kuvakerronta kolahti moneen sellaiseen kohtaan, joka elokuvailmaisussa minua on viime aikoina mietityttänyt.

Viime vuosina nk. kotivideoestetiikka on saanut paljon nostetta. Taustalla on monia tekniikkaan liittyviä suuntauksia, mutta ennen kaikkea Dogme95-liike. "Dogmaelokuvat" opittiin tuntemaan elokuvina, joissa "kamera heiluu kuin kotivideolla". Dogmaohjaajien vannoma siveellisyysvala muistuttaakin monia kotivideokuvauksen konventioita - eikö vain: kuvauksia ei tehdä lavasteissa, äänitys tapahtuu paikan päällä, kamera on usein käsivaralla, ylimääräistä elokuvavalaistusta ei käytetä eikä ohjaajaa kreditoida.

Valan lopussa, runollisen julistuksen loppuhuipennuksessa, tehdään kuitenkin pesäero kotivideoinnin ytimeen - väitän. Dogmaohjaaja kieltäytyy henkilökohtaisesta mausta ja pitää korkeimpana tavoitteenaan totuuden pakottamista esiin kuvaustilanteesta. Kaikki esteettiset valinnat ovat alisteisia tälle päämäärälle. Dogmaelokuvien sattumanvaraisuuden estetiikka pyrki häivyttämään kuvat. Kotivideossa kaikki on toisin.

Kotivideossa ei kuvata totuutta sen enempää kuin päiväkirjassakaan. Kotivideo on tietoinen siitä, että se jää historiankirjoitukseksi, ja kuvaa siksi asioita niin kuin ne halutaan muistaa. Kotivideon kuvaajat ovat amatöörejä, mutta tekevät silti ennen kaikkea esteettisiä valintoja: auringonlaskuja, pehmeitä laineita järven pinnassa ja kynttilöitä puhaltavia lapsia. Kotivideolla ei ole kreditoitavaa ohjaajaa, mutta video on silti äärimmäisen subjektiivinen, yhden ihmisen silmin nähty ja kirjoitettu kuvallinen muistiinpano.

Tajusin, että juuri tämä minua Bob Dylanin musiikkivideossa viehätti: subjektiivisuus. Samalla tavalla kuin päiväkirjassa - ja kaunokirjallisuudessa usein - on ensimmäisen persoonan kertoja, myös kotivideossa on sellainen. Se on eri asia kuin elokuvan kertojanääni, se on kertojan kuva. Näytelmäelokuvassa olemme tottuneet kaikkitietävän kertojan neutraaliin kuvaan, kameraan joka ei ole paikalla. Kotivideossa on toisin: kamera on läsnä, ensimmäisessä persoonassa. Jokainen kuva on jonkun kuva.

Miettikää sitä.

Filmi ilman filmiä

David Lynchin uusi elokuva INLAND EMPIRE on saanut ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla. Elokuva on paljon odotettu monesta syystä, joista ensimmäinen on tietysti Lynch itse. Kiinnostavampia mutta ehkä pienemmän yleisön syitä löytyy myös. Lynch on kuvannut INLAND EMPIREN dv-kameralla - mikä ei yleisesti ottaen ole enää niin erityistä - mutta myös ilman käsikirjoitusta. Lynch on lähtenyt siis yhä pidemmälle sille polulle, jonka viitassa lukee "intuitio elokuvanteon ja katsomisen välineenä".

Dv-kuvaus ja käsikirjoituksettomuus on herättänyt luonnollisesti myös närää. Molemmat kuulostavat klassisen elokuvaystävän korvissa elokuvataiteen (-viihteen) röyhkeältä halventamiselta. Taide ilman tarinaa on tekotaidetta! Filmi ilman filmiä on... !

Tästä huolimatta elokuva sai ensi-iltansa. Ensimmäiset kritiikit ovat olleet pääosin nyrpeitä. Elokuvasta ei ole pidetty. Mieltä kiinnittävää kuitenkin on ollut tapa olla pitämättä. Lynchin elokuvaa arvioineet kriitikot ovat rakentaneet kritiikkinsä selostamalla, missä asioissa elokuva epäonnistuu olemaan kerronnaltaan perinteinen.

Esimerkiksi: Elokuva on kehno siksi, että siinä ei ole selkeää sanoiksi muotoiltavaa narratiivista juonta. Kritiikissä ehkä kerrotaan, mitä sen tilalla on, mutta sitten syventyminen pysähtyy. Kritiikki ei edes pyri erittelemään, miksi se, mitä tilalla on, on lajissaan epäonnistunutta. Tämä minua lukijana kiinnostaisi, kun jo tiedän, että Lynch ei ole aristotelelaisen tarinankerronnan miehiä. Voisiko kriitikko etsiä ja pohtia yhtäläisyyksiä surrealistiseen koulukuntaan tai edes formalisteihin? Ei voi - tiedän - mutta entä jos kuitenkin voisi?

Toiseksi esimerkiksi: Elokuvassa on ikävää se, että digitaaliselle videolle kuvatut kuvat ovat karuja ja rumia. Kritiikissä ei kuitenkaan kerrota, miten rakentuu ajatus, että rumuus tekee Lynchin kuvista huonoja. Tämä minua lukijana kiinnostaisi, sillä haluaisin tietää, miten tämä erilaisia kuvataiteita harrastava ohjaaja on uudenlaista kuvausvälinettään käyttänyt.

Kolmanneksi: elokuva on liian pitkä, koska sen seuraaminen ilman vangitsevaa tarinaa (mutta sitä koko ajan etsien) on raskasta. Kritiikki ei kuitenkaan pohdi, pitäisikö erilaisille elokuville olla erilaisia katsomisen strategioita. Tämä minua lukijana kiinnostaisi, koska minusta elokuvakritiikki voisi olla edellä lukijaansa, tuoda keskusteluun jotain uutta ja katsoa eteenpäin.

Voisi - tiedän - mutta ei voi.

Uudestaan vyöryvät aallot

Palaan aiheeseen, josta kirjoitin viime talvena Digivideon foorumilla. Olin tuolloin kuunnellut Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin keskusteluohjelman Tukevasti ilmassa edellisen vuoden alkupuolelta. (Ohjelman voi kuunnella tästä: http://server1.radiohelsinki.fi//Tukevasti100105.mp3 )

Aiheena oli silloin ajankohtainen tsunami ja sen käsittely mediassa ja yhteiskunnassa. Tuomas Nevanlinna esitti, että katastrofi merkitsee järjestelmän järkkymistä. Myös tsunami teki näin, hyvin monella tavalla. Yksi järjestelmistä on kieli; siksi onnettomuuden jälkeen oli vaikea löytää merkityksellisiä sanoja.

Tämä näkyi esimerkiksi uutisoinnissa. Kun uutinen pyrkii vastaamaan kysymykseen "mitä tapahtui?" ei kovin pitkälle riitä vastaus "mannerlaatat liikahtivat" - vaikka siitä nimenomaan olisi kysymys. Tsunamiuutisessa ei voi pureutua tapahtuman syihin, koska niitä ei varsinaisesti ole. Ei ole mahdollisuutta spekuloida syyllisillä tai motiiveilla, toisin kuin vaikka sota- tai terroriuutisisssa.

Vanhassa maailmassa olisi voitu puhua Jumalan kostosta, pohtia ihmisten vääriä tekoja, jotka ovat tähän johtaneet, kuten vielä Lissabonin vuoden 1755 maanjäristyksen jälkeen kirkonisät tekivät. Nyt puheeseen jäi tyhjiö, joka kuitenkin piti täyttää. Sen moni uutisia tuolloin seurannut varmasti huomasi. Puhetta oli enemmän kuin sanottavaa. Kuolonuhrien määrä, jopa järkyttävät kuvat, jollain tavalla trivialisoituivat tyhjän selityksen alla.

Sama tuntuu toistuvan uudestaan ja uudestaan onnettomuus- ja sotauutisissa. Lähi-Idän kriisi on "aina ajankohtainen" esimerkki. Uutisia on joka päivälle, mutta kenelläkään ei ole enää mitä sanoa.

Miksi silloin, kun sanoja tai sanottavaa ei ole, sitä kuitenkin yritetään etsiä? On selvää, että tsunamin jälkeen jokaiseen uutislähetykseen, edes päivään, ei riittänyt kerrottavaa. Silti meillä katsojilla oli voimakas tarve jotenkin jakaa nuo tapahtumat. Samalla tavalla haluamme elää sodan ja nälänhädän mukana.

Entä jos näissä uutisissa hylättäisiin sanat? Jos silloin kun kaikki kerrottava on kerrottu, uutisissakin hiljennyttäisiin kuvien ääreen, ilman selityksiä: uudestaan ja uudestaan vyöryvät aallot, räjähdykset pimeässä ja pölyiset rauniot.

Täyttäisikö se paremmin tarpeemme jakaa? Pyhittäisikö se trivialisoinnin sijaan? Vai sulkisiko se jonkin keskeisen pakotien, jonka tyhjiä sanoja toistava toimittajan ääni avaa? Olisiko se hyvä?

Markkinoinnin sivutuote

Suuressa maailmassa mediayhtiöt ovat alkaneet toden teolla panostaa oikeusjuttuihin, joissa vaaditaan jättimäisiä rahallisia korvauksia mediatuotteiden luvattomasta kopioinnista. Syytösten kohteella ei ole niin väliä: yhtä lailla oikeuteen voidaan haastaa palvelimen ylläpitäjä kuin teinihakkerin äiti. Kuvaavaa on, että haasteissa haetaan (ainakin lukumääräisesti) enemmän rahaa kuin oikeutta.

Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan käsittele piratismin laillisuutta, koska lienee itsestään selvää, että laiton kopiointi on laitonta. Koska työskentelen median alalla, minua kiinnostaa enemmän mediateollisuuden näkökulma - sen oma vastuu yhteiskunnallisen toiminnan yhtenä osapuolena.

Mediateollisuus syyttää ahdingostaan kansainvälistä piratismia (johon lukeutuu myös kaverilta kaverille kopiointi). Väite on saanut monta kriittistä vastaanväittäjää. Ensinnäkin voidaan kyseenalaistaa mediateollisuuden ahdinko. Koko elokuva- ja musiikkituotannon arvo on kuluneiden lähivuosikymmenien aikana moninkertaistunut niin tähtitieteellisesti, että sitä on vaikea käsittää. Jos jossain vaiheessa tulee syystä tai toisesta katto (eli kasvun hidastuminen) vastaan, onko se ahdinko? Lisäksi on oltu voimakkaasti eri mieltä siitä, mikä vaikutus luvattomalla tai luvallisella kopioinnilla oikeastaan edes on mediateollisuuden tuloihin. En kuitenkaan syvenny siihen.

Väitän, että piratismi ei ole elokuvan tai musiikin tuottamisen ongelma vaan sen markkinoinnin sivutuote: mitä enemmän mediateollisuus on pyrkinyt keskittämään kuluttajien huomion tuotteen ostotapahtumaan, sitä laajemmalle on levinnyt tuotteiden laiton levittäminen.

Elokuva- ja musiikkiteollisuus on keskittynyt yhä tiukemmin tuotteistamiseen. Siitä on seurannut, että tuotteen arvosta merkittävän suuri osa koostuu markkinointikuluista. (Myös tähtinäyttelijöiden palkat ovat tosiasiallisesti markkinointikuluja.) Tämä tarkoittaa sitä, että kun kuluttaja käy ostamassa elokuvan, hän itse asiassa maksaa sen markkinoinnista. Tuotteen myynnistä on tehty pääasiallinen tuote. Arkisesti ajatellen markkinointi ei kuitenkaan ole sitä, mitä kulttuurinnälkäinen kansalainen rahoillaan haluaa - hän haluaa kulttuuria. Tuotteen sisällön arvo suhteessa ostoksen arvoon on siis laskenut jyrkässä kulmassa. Tämä on nähtävissä sekä taloudellisessa että kulttuurillisessa merkityksessä. Mediateollisuutta kiinnostaa yhä vähemmän sen omien tuotteiden substanssi.

Kauppojen tarjoama mikrolämmitteinen einesruoka ei uhkaa ravintoloiden olemassaoloa, mutta pikaruokaloiden kasvua se saattaa hieman hillitä. Tässäkään skenaariossa kansalaispiratismi ei uhkaa sellaista kulttuuria, jonka sisällöllinen arvo on riittävän korkea. Esimerkiksi klassisen musiikin puolella laitonta kopiointia ei ole nähty kuoliniskuna koko alalle. Taideteoksen arvo ei palaudu sen myyntiarvoon. Kuluttaja maksaa mieluummin taide-elämyksestä kuin ostamisesta.

Jos piratismi on markkinoinnin sivutuote, se tarkoittaa, että se on myös mediateollisuuden johdonmukaisen politiikan sivutuote; se on osa sitä jatkuvan kasvun strategiaa, jossa markkinointi on studioille aivan yhtä arvokasta kuin luova työ, ellei jopa arvokkaampaa. Tässä jatkumossa oikeudenkäynnit ja tähtitieteelliset vahingonkorvaukset ovat looginen askel: teollisuuden kannalta ei ole väliä mistä raha tulee, kunhan sitä tulee.

Arvoton fakta vai tärkeä vale?

Yksi mediakasvatuksen palikoista peruskoulussa on faktan ja fiktion käsitteisiin tutustuminen. On esimerkiksi uutisia (ne ovat faktaa eli totta) ja on draamaa (se on fiktiota eli pötyä). Tämä kategorinen kahtiajako houkuttelee tietysti nipottamaan: Miten niin uutinen on muka kirjaimellisesti totta? Eikö draamaelokuva voi kertoa myös tosiasioista?

Paljon kiinnostavampaa on kuitenkin pohtia sitä muutosta, joka näiden käsitteiden yli tietoyhteiskunnan mukana vyöryy. Verkossa liikkuva informaatio on nimittäin luonteeltaan niin hahmotonta, että jo nyt tavallisen maallikkokansalaisen on mahdotonta tehdä kovin perusteltuja päätelmiä siitä, mikä on perinteisessä mielessä totta ja mikä ei.

Ajatellaan esimerkiksi sähköpostissa kiertäviä huumoriviestejä, joissa lainataan presidentti Bushin hauskoja sanomisia. Todennäköisesti hyvin monet näistä ovat oikeasti tapahtuneita, mutta yhtä todennäköisesti ne ovat muunneltuja tai keksittyjä. Ainakin ne voivat olla sitä. Sähköpostin vastaanottajalla ei ole mahdollisuutta minkäänlaiseen mielekkääseen lähdekritiikkiin. Kaiken kaikkiaan vain hyvin pieni osa verkossa liikkuvasta informaatiosta on sellaista, jonka lähteitä ja todenperäisyyttä on akuutisti mahdollista arvioida muun kuin spontaanin terveen järjen avulla. Ja koska uutta informaatiota tulee vastaan jatkuvasti, ei kaikkea ole mahdollista tutkia myöhemmin.

Kun tällainen epävirallinen, juorunkaltainen tiedonvälitys alkaa muodostua merkittäväksi maailmankuvan muodostajaksi, on fakta vai fiktio -jaottelun mielekkyyttä harkittava uudestaan. Keskeisemmäksi kysymykseksi muodostuu se, onko informaatio merkityksellistä.

Kiertokirjeessä liikkuvat huhut ja Seiskan lööpit voivat olla joko totta tai tarua - tai ei kumpaakaan - mutta oleellisempaa on se, mitä viesteillä on sanottavanaan. Kun todenperäisyyttä ei voi arvioida, pitää miettiä merkityksiä, jotka ovat siitä riippumattomia. On tärkeää kysyä (edes itseltään), onko mitään merkitystä sillä, onko Petteri Ahomaa todella ihan oikeasti örveltänyt kännissä Thaimaassa. Miksi on hauskaa, että Bush sanoi niin tai näin, ja kenen kanssa minun halutaan nauravan?

Tietoyhteiskunnassa on siis lakattava uskomasta tai epäilemästä ja ryhdyttävä arvottamaan. Median välittämä viesti on joko tärkeä tai ei-tärkeä, arvokas tai arvoton. Se joko on ostamisen arvoinen tai sitten se ei ole. Se on vastaanottamisen, pohtimisen, pysähtymisen, vaikuttumisen ja jakamisen arvoinen - tai sitten ei ole.

Ilman näkökulman muutosta hukumme hölynpölyyn.

Mielenosoituksen kuolema

Mielenosoitus on ajankohtainen kansalaisoikeus. Se on performatiivinen tapa osallistua julkiseen keskusteluun ja sitä kautta vaikuttaa päättäjiin ja muihin kansalaisiin. Toistaiseksi sitä on pidetty tärkeänä demokratian toteutumisen välineenä. Viimeisen viikon tapahtumat tuntuvat kuitenkin osoittavan, että todellisten mielenosoitusten aika on ohi - eikä se johdu pelkästään ideologioiden lamasta.

Vappuna järjestetty Prekariaatti.orgin EuroMayDay-mielenosoitus on tästä sattuva esimerkki. Järjestäjien mukaan 500-1000 marssijan mielenosoituksella pyrittiin vastustamaan epävarmoja työsuhteita. Mielenosoituksen jälkeen Helsingin makasiineilla järjestettiin osittain spontaanit vappubileet, jotka päättyivät mellakkapoliisien ja juhlijoiden yhteenottoon, kokkoon ja jälkipuintiin. Seuraavina päivinä tiedotusvälineet yhdistivät makasiinien "mellakat" osaksi niitä edeltänyttä mielenosoitusta (sekä ideologisesti että kausaalisesti) ja kertoivat, että kokkoa polttamalla vastustettiin globalisaatiota. Ilta-Sanomissa irvailtiin isoilla otsikkokirjaimilla, että makasiinien sotkemisella ja globalisaation vastustamisella on aika vähän yhteistä.

Prekariaatti.orgia tämä luonnollisesti vähän harmitti, koska makasiinien bileet eivät olleet osa heidän järjestämäänsä mielenosoitusta, ja toisekseen edes itse mielenosoituksessa ei vastustettu globalisaatiota vaan pätkätöitä.

Mielenosoituksen keskeinen idea on, että se tapahtuu julkisessa tilassa, ihmisten keskellä. Vanhassa maailmassa tämä on on ollut melko yksinkertaista: on riittänyt, että on marssittu isolla joukolla kaupungin kaduille banderollien kanssa ja näkyvyys on ollut taattu. Nykyään tieto mielenosoituksista kuitenkin välittyy kansalaisille ja päättäjille ensisijaisesti median kautta. Vain murto-osa todistaa näitä tapahtumia henkilökohtaisesti. Mielenosoittajien alkuperäisellä viestillä on siis hyvin vähän merkitystä. Enemmän vaikuttaa se, mistä media haluaa puhua. Vappuna prekariaatti halusi kiinnittää huomiota pätkätöihin, mutta Ilta-Sanomat halusi asettaa naurunalaiseksi globalisaation vastustamisen. Makasiiniuutisoinnissa nämä kaksi tarvetta kohtasivat. Prekariaatin marssista tuli keski-ikäisten lehtimiesten journalistisen mielenosoituksen materiaalia.

Mielenosoitusten aika on ohi, koska julkinen tila ole enää ensisijaisesti Mannerheimintiellä eikä edes Eduskuntatalon portailla. Hyvin monessa ratkaisevassa mielessä julkinen tila on nykyään lehdissä, televisiossa ja suurien tiedotusvälineiden internetsivuilla. Jotta mielenosoitukset toteuttaisivat alkuperäisen ideansa, niiden pitäisi todella tapahtua mediassa, ei vain tulla uutisoiduiksi sen välityksellä.

Valitettavasti tämä uusi julkinen tila ei ole avoin mielenosoituksille - ainakaan laillisille sellaisille. Kansalaisjärjestöjen suuri haaste onkin pohtia, miten media otetaan haltuun samalla tavalla kuin kadut on menneinä vuosikymmeninä otettu. Jos tätä ei osata ratkaista, jäävät mielenosoituksetkin vain katuperformanssin irvikuvaksi julkisen tilan reservaatissa. Tai sitten.

Myöhemmin vappuviikolla tapahtunut makasiinien tuhopoltto ylitti paitsi uutiskynnyksen myös uutisräystään. Tulimeri keskellä kaupunkia ei nimittäin jättänyt paljon painoarvoa lehtien spekuloinnille globalisaationvastaisista motiiveista. Liekit - nähtiin ne sitten livenä tai kuvissa - kantoivat niin vahvoja symbolisia latauksia, etteivät ne juuri tulkintoja kaivanneet. Kun taustalla oli vielä makasiinien (vastakulttuurin) ja musiikkitalon (korkeakulttuurin) välinen kamppailu, oli spektaakkeli väistämättä vertauskuvallinen - tuhopolttajan satunnaisista mietteistä riippumatta.

Myös Ranskan talvikauden mielenosoituksilla ja mellakoilla onnistuttiin ohittamaan median välikädet. Se tosin edellytti paitsi kriittistä massaa myös runsasta autojen polttamista. Pidän hyvin huolestuttavana suuntauksena sitä, että todellinen julkinen tila etääntyy niin saavuttamattomaksi, että vain liekit näkyvät sen muurien yli. Mediakulttuurin muutos on otettava huomioon ja taattava kansalaisille todelliset ja lailliset mahdollisuudet osoittaa mieltään siellä, missä sillä on merkitystä.

Hävyttömiä kuvia

Olen seurannut harrastajien taidefoorumi Aukea.netiä melkein sen ensimmäisistä päivistä saakka. Aukea on virtuaaligalleria, jossa voi julkaista tekstiä, valokuvia ja sekalaista kuvataidetta. Laatu vaihtelee, mutta onneksi vaihtelevat myös äänet ja kasvot.

Suosittu taiteenlaji on tietysti alastomien naiskehojen esittely. Aukeassakin on paljon miesten kuvaamia naisen kehoa estetisoivia valokuvia. Olen viime aikoina kuitenkin kiinnittänyt huomiota mieleenkiintoiseen seikkaan: melkein kaikki kuvataidegallerian työt (eli esimerkiksi maalaukset ja piirrokset), jotka käsittelevät naisten alastomuutta, ovat nuorten naisten - siis tyttöjen - töitä. Niitä on paljon, eivätkä ne aina ole erityisen viehättäviä tai häveliäitä. Se yllätti minut, koska pitäisi olla tapana olettaa toisin; olettaa, että miehet ovat ne, jotka naisten ruumiillisuutta määrittelevät ja esittävät.

Tässä muutama esimerkki:
Naisia
Taiteilijan omakuva
Pimppi lumpeesta
Anonyymi
Boobies
Vid vatten

Onko tässä käsillä taas yksi paljastava esimerkki yhteiskunnan läpiseksualisoitumisesta? Ovatko tytöt ehdollistuneet kuvaamaan omaa sukupuoltaan vain alastomana objektina? Vai onko niin, että tekijät ovat kokeneet tarpeelliseksi ottaa naiskuvansa omiin käsiinsä ja piirtää itse ne kuvat, jotka heidän kehoaan esittävät? Omien kuvien (omakuvien?) tuottaminen on joka tapauksessa visuaaliseen kulttuuriin osallistumista ja sen aktiivista rakentamista edes osaksi omin ehdoin.

Oli miten oli, ero miesvalokuvaajien piiloseksuaalisen estetiikan ja nuorten naisten epähäveliään karkeuden välillä pistää jopa tällaisen melko intohimottomasti feminismiin suhtautuvan tarkkailijan silmään. Se on vänkää.

Tosi-TV:n kiiltävät kansipaperit

Tosi-tv-sarjojen myötä Suomeen on hiipinyt uudenlainen suuren volyymin ennakkomainonta. Ohjelmista, kuten Idols, Popstars, Big Brother ja viimeisimpänä Baari, kuultiin jo hyvissä ajoin ennen sarjojen alkamista - ja kovaa. Tavoitteena on saattaa sarja suuren yleisön tietoisuuteen jo ennen ensimmäistä jaksoa. Se tuntuu toimivan: ohjelmien ensimmäiset jaksot vetävät usein muita jaksoja selvästi enemmän katsojia.

Ennakkohypeen kuuluu siekailematon suitsutus. Milloin mikäkin sarja on lehtien mukaan jonkinlainen merkkitapaus tv-historiassa ja syksyn tai kevään tai kesän "kuumin puheenaihe" - jo ennen kuin ensimmäistäkään jaksoa on nähty.

Ideana näyttäisi olevan, että katsojille luodaan ohjelmasta mahdollisimman myönteinen kuva jo etukäteen. Hyvässä lykyssä katsoja siis pitää tuotteesta jo ennen kuin on nähnyt siitä vilaustakaan. Kun ohjelmassa on ennakkotietojen mukaan "huikeaa draamaa" ja "koskettavia käänteitä", niitä on helpompi nähdä tai kuvitella. Toisaalta tällainen markkinointi myös toteuttaa itseään: kun jotain sanotaan riittävän usein puheenaiheeksi, se myös on sitä.

Tämä strategia tuo mieleen varhaiset tietokonepelit, joiden visuaalinen maailma luotiin pääasiassa kansipapereilla. Pahvikotelon kannessa saattoi olla kuvattuna huikeita maisemia ja yksityiskohtaisesti maalattuja sankarihahmoja, vaikka peli itsessään koostui ruudulla edestakaisin liikkuvasta tunnistamattomasta pikselimöykystä. Mutta se toimi. Pikselimöykky kantoi mukanaan kansipaperin herättämiä mieli- ja muistikuvia, ja pelaaja näki enemmän kuin ruudulla tapahtui. Vuosienkin jälkeen peleistä muistaa maisemia, joita ei ole koskaan ollut olemassa: mielikuvituksen tuottamia yhdistelmiä pikseligrafiikasta ja kansipaperien maalauksista.