Tuntematon elokuva

Saako ihmisten kuvia ampua näyttämöllä? Saako venäläiset esittää pesukoneina? Saako klassikkoteoksesta tehdä radikaalin uudelleentulkinnan? Ymmärtääkö pääministeri taidetta?

Kristian Smedsin Kansallisteatteriin ohjaama tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta on herättänyt kiivasta julkista keskustelua. Syitä on varmasti monia: kanonisoidun sotaperinnön uudelleentulkinta Suomen 90-vuotisjuhlan keskellä, "Suomi on kuollut"-julistus ammuittuine muotokuvineen, median tarve rakentaa "kohuja" - sekä aidosti maata koskettava ja järistyttävä teos. En ole itse näytelmää vielä nähnyt, mutta historiaa lukeneena tiedän, ettei tämä ole teatterimaailmassa aivan tavatonta. Aina silloin tällöin jokin teos pyrkii ja onnistuu provosoimaan sekä kansaa että mediaa.

Siitä puheen ollen: mistä mahtaa johtua, että tuntuisi absurdilta ajatukselta, että jokin suomalainen uutuuselokuva nousisi samalla tavalla myrskyn silmään?

Elokuvia tulee ja menee, mutta jos jostain kirjoitetaan, kirjoitetaan katsojaluvuista tai mahdollisista levityssopimuksista niihin tai näihin maailman maihin. Joskus kirjoitetaan myös teatterikoulusta valmistuneesta sievästä näyttelijättärestä tai nuoresta ohjaajasta, jolla on myös ajatuksia. Mutta että syntyisi keskustelua? Ainakin äkki-istumalta tuntuu, ettei meillä tehdä elokuvia, jotka heilauttaisivat yleisöä niin paljon, että vene olisi vaarassa keikahtaa.

Syitä on varmasti monia: elokuvan rahoituspolitiikan monimutkainen laskelmoivuus, elokuvakoulutuksen tasapäistävyys, elokuva-alan työkulttuuri - ja aidosti merkityksettömät teokset. Yksi suurimmista tekijöistä on varmasti elokuvan huono maine popcorn-viihteenä.

Kun nykytaiteesta keskustellaan, muistutetaan maallikkoja usein siitä, että taidetta ei ole tarkoitus ymmärtää tietyllä tavalla, vaan jokaisen oma kokemus on merkityksellinen. Tätä voinee pitää jonkinlaisena yleispätevänä taiteentulkinnan paradigmana - vaikka takarivistä huudellaankin sarkastisesti, että taiteilija ei edes itse tiedä mitä haluaa sanoa.

Elokuvassa on toisin. Kerronnassa tähdätään täsmäajatuksiin ja täsmätunteisiin. Kun elokuvan toinen käännekohta tulee käsikirjoituksen sivulla 87, kaikista katsojista tuntuu samalta. Ja jos elokuva on erityisen onnistunut, katsoja poistuu teatterista mielessään elokuvan yhden lauseen mittainen premissi, paitsi jos elokuva on erityisesti viihde-elokuva, jolloin teatterista poistutaan pää tyhjänä ja maha täynnä.

Toisin kuin teatteriyleisöllä, elokuvakatsojalla ei ole lupaa kokea omaa merkityksellistä kokemustaan. Kun tuotantokoneistossa siivilöidään akanoista vain sellaiset jyvät, joista kaikki pitävät yhtä paljon, on turha odottaa keskusteluakaan. Ainakaan sisällöstä. Eräs kriitikko kiinnitti taannoin huomionsa puheeseen suomalaisen elokuvan uudesta noususta. Tälle puheelle on leimallista se, että puhutaan katsojaluvuista - ei siitä, millaisia itse elokuvat ovat.

Taideteollinen korkeakoulu on pian liittymässä uuteen huippuyliopistoon yhdessä Kauppakorkean ja Teknillisen korkeakoulun kanssa. Elokuvataiteen osasto ei haluaisi liitokseen mukaan, ja sen opiskelijat ja henkilökunta ovatkin anoneet turvapaikkaa Teatterikorkeakoulusta. Toivottavasti pakolaiset otetaan vastaan. Tällä yhteistyöllä voisi parhaimmillaan olla ihmeellisiä hedelmiä.

Kuvat eivät riitä kertomaan

Yksi elokuvaharrastajien halvoista huveista on kerätä listaa asioista, jotka tapahtuvat elokuvissa eri tavalla kuin arkitodellisuudessa. Lista on pitkä: auton ovia ei lukita, parkkipaikka löytyy aina matkan kohteena olevan rakennuksen edestä, sankari ei koskaan käy vessassa eikä kännykän akusta koskaan lopu virta - ellei kyseessä ole kauhuelokuva.

Hitchcockin hieman epäilyttävän opetuksen mukaan elokuva on elämää, josta on jätetty tylsät kohdat pois. Kaikki yllä listatut omituisuudet ovatkin tarinankerronnan oikopolkuja. Elokuvantekijä olettaa, että katsojaa ei kiinnosta parkkipaikan etsiminen, joten hän jättää sen vaiheen tarinastaan pois. Ilmiö tuntuu liittyvän nimenomaan elokuvaan. Miksi samat koukerot eivät pistä silmään kirjallisuudessa?

Yksi näkökulma löytyy elokuvaohjaaja Peter Greenawayn kirjoituksesta 105 Years of illustrated Text:

Cinema is not the greatest medium for telling stories. It is too specific, leaves so little room for the imagination to take wing other than in the strict directions indicated by the director. Read "he entered the room" and imagine a thousand scenarios. See "he entered the room" in cinema-as-we-know-it, and you are going to be limited to one scenario only.

Greenawayn väite on, että elokuva sopii tarinankerrontaan huonommin kuin kirjallisuus. Kun kirjassa mies ajaa auton parkkiin ja poistuu autosta, tarvitaan seitsemän sanaa: "mies ajaa auton parkkiin ja poistuu autosta". Elokuvassa auto ajetaan juuri tiettyyn parkkiin, juuri tietyllä nopeudella, sen ovi avataan ja suljetaan, kenties lukitaan, joko oikealla tai vasemmalla kädellä.

Samalla, kun tarina on kerrottu hankalammin, on jätetty vähemmän tilaa mielikuvitukselle. Tämä kaikki siksi, että elokuva ei kerro - se näyttää. Greenaway jatkaa:

The cinema is about other things than storytelling. What you remember from a good film-and let's only talk about good films-is not the story, but a particular and hopefully unique experience that is about atmosphere, ambience, performance, style, an emotional attitude, gestures, singular events, a particular audio-visual experience that does not rely on the story.

Elokuvaharrastajien listaamia omituisuuksia ei voi välttää, jos haluaa kertoa elokuvalla tarinoita samalla tavalla kuin tarinoita kerrotaan kielellä. Greenaway haastaa elokuvan löytämään oman ydinosaamisensa. Toistaiseksi sitä ei ole vielä nähty - on nähty vasta reilut satakunta vuotta kuvitettua tekstiä.

Mediakasvatustapaus

Leikkaan kotikoneellani lomavideota, jossa kaksi lasta seikkailee kotieläinpuistossa. Juuri nyt kuvaruudulla on valtava sika, joka röhnöttää heinien päällä hämärässä karsinassaan ja tuhisee levollisesti. Valo siivilöityy lautojen välistä ja valaisee ilmassa leijuvan pölyn kuin elokuvissa. Lapset hiipivät varovasti sikaa kohti, kun eläin yhtäkkiä nousee jaloilleen. Lapset juoksevat kirkuen ja kikattaen ulos karsinasta kirkkaaseen päivänvaloon. Ja kohta, kun rohkeutta on kerätty, mennään taas takaisin hämärään.

Kuluneen viikon mediatapaus on Oikeutta eläimille -yhdistyksen julkaisema kuva-aineisto suomalaisesta tehotuotannosta. Televisiossa ja netissä julkaistussa aineistossa tunnelma on hyvin erilainen kuin kotieläinpuiston idyllissä. Nimettömien aktivistien kuvaamissa videoissa likaiset ja vammautuneet eläimet tungeksivat ahtaissa betonisokkeloissa.

Mitä uutta, saattaa kyynikko kysyä. Everybody knows! Kaikki ovat kuulleet, että eläinten kohtelu on keskentekoista. Tieto ei silti voita mielikuvia, jotka ovat peräisin lapsuuden idyllisistä kotieläinpuistoista ja lihanjalostajien aurinkoisista mainoskampanjoista. Eikä pelkkä tieto välttämättä ylitä uutiskynnystä.

Tehotuotantotempaus onkin paitsi mediatapaus myös ehdoton mediakasvatustapaus. Se osoittaa, mikä merkitys ja mahdollisuus on siinä, että kansalaiset ottavat mediavälineet omiin käsiinsä. Vaikka kynä kuinka olisi miekkaa vahvempi, se ei välttämättä pärjää kaikille niille aseille, joita mediatilan omistajilla ja vuokraajilla on. (Ei miekkakaan nykyaikaisessa sodassa ole enää ihan aseteknologian kärjessä.) Audiovisuaalisessa diskurssissa sananvapauden pitää tarkoittaa myös kuvan, äänen ja tilan vapautta. PISA-palkittu lukutaito ei riitä. Muuten se, jolla on eniten rahaa, vie eturivin paikat.

Toivottavasti Oikeutta eläimille -yhdistyksen kampanja sen ideologisista vaikuttimista huolimatta otetaan inspiraation lähteeksi koulujen mediakasvatuksessa. Mitä epäkohtia sinä olet nähnyt? Miten voisit jakaa kokemuksesi muiden kanssa? Näytä meille - ja muille!

Hyvä esimerkki löytyy Mikkelistä. Lyseon koulun ysiluokkalaiset voittivat Nelosen ja Unicefin järjestämän minidokumenttikilpailun videolla, jossa tutkitaan yksityisautoilun ongelmia. Dokumentissa selvitetään muun muassa, kuinka hyvin auton osia kierrätetään. Juttua varten oppilaat kävivät haastattelemassa huoltamoiden ja romuttamon työntekijöitä. Samalla he osuivat uutissuoneen: autokorjaamoissa haastatteluihin ei suostuttu, koska niissä ei kierrätetä!

Voitokkaaseen lyhytdokumenttiin tämä paljastus ei mahtunut, mutta ehkäpä oppilaat tekevät aiheesta vielä lehtijutun. Koulu tekee nimittäin säännöllistä yhteistyötä paikallisen Länsi-Savo-sanomalehden kanssa. Liekö sattumaa, että tätä porukkaa ohjastaa vastikään Aikakauslehdistön Mediakasvattajapalkinnon saanut äidinkielen lehtori Sari Noponen.

Nuoria? Ei kiitos, työskentelemme virastossa

Yhdestä asiasta on saavutettu yksimielisyys: maamme nuoriso ei ole kovin kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. 

Juhlapuheissa, virastojen visioissa ja selonteoissa asiaan kiinnitetään huomiota. Kehitystä pidetään huolestuttavana ja työryhmiä perustetaan. Juhlien jälkeen alkavat kuitenkin erimielisyydet: Onko syy nuorissa vai järjestelmässä? Pitäisikö nuorten ylipäänsä olla kiinnostuneita jostain? Olisiko helpompaa, jos eivät olisi?

Toimin tuottajana Pääkaupunkiseudun Nuorten Ääni -toimituksessa, jonka tarkoitus on tuoda viestimissä esille nuorten näkökulmia - käytännössä siis auttaa nuoria osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ja apua he, sanokaa minun sanoneen, tarvitsevatkin! Ei nimittäin riitä, että nuori on kiinnostunut yhteiskunnasta, jos yhteiskunta ei ole kiinnostunut nuoresta. 

Syksyn alussa Helsingin Sanomien mielipidesivuilla heräsi kriittinen keskustelu lukioiden nahkiaisista (tapahtumasta, jossa ekaluokkalaiset erilaisin menoin vihitään oppilasyhteisöön). Helsingin Sibelius-lukion oppilas syytti nahkiaisten järjestäjiä nöyryyttämisestä ja koulukiusaamisesta. Kirjoitukseen vastasi nopeasti sekä koulun oppilaskunnan puheenjohtaja (hieman kömpelösti) sekä koulun henkilökunta (empaattisemmin). Kovimmat kortit löi kuitenkin pöytään kaupungin opetusvirasto, joka ilmoitti, että nahkiaiset tullaan saman tien kieltämään kaikissa Helsingin lukioissa. 

Osa lukiolaisista oli päätökseen tyytyväisiä, mutta monet närkästyivät. Päätöstä pidettiin jyrkkänä ja hätiköitynä. Käytävillä ihmeteltiin, miksei oppilaiden mielipidettä kysytty asiassa, joka koskee nimenomaan heitä.

Nuorten Ääni -toimitus päätti tehdä asiasta jutun Helsingin Sanomiin jatkaakseen keskustelua - tällä kertaa nuorten näkökulmasta. Mukaan pyydettiin Kallion lukion oppilaskunta, joka suunnitteli opetusvirastolle oman vastaehdotuksensa, jossa pyrittiin pääsemään eroon nahkiaisten lieveilmiöistä. Ehdotuksessa korostettiin, että tapahtuma pitäisi järjestää koulun sääntöjen puitteissa ja opettajien valvonnassa. Oppilaskunta pyysi opetusvirastolta mahdollisuutta tulla esittelemään ehdotustaan. Vastaus oli kuitenkin tyly: Meillä ei ole nyt teille aikaa. Postissa voitte lähettää.

Opetusviraston antamien tietojen mukaan linjaus nahkiaisten kieltämisestä tehtiin kahden virkamiehen päätöksellä vain muutama päivä Helsingin Sanomissa käydyn keskustelun jälkeen. Hyvin nopeasti siis. Kun nuoret valmistelivat huolellisen ehdotuksen, sille ei löytynytkään lähiviikkojen kalenterista aikaa. Nuorten Ääni -toimituksen lehtijuttuun toivottiin opetusviraston reaktiota nuorten ehdotukseen - ja sellainen totisesti saatiin.

Samaan aikaan Nuorten Ääni -toimitus valmisteli keskusteluohjelmaa, jossa pohdittiin sananvapautta katukuvassa. Kahdeksasluokkalainen toimittaja soitti paikallisen energiayhtiöön pyytääkseen haastattelua sähkökaappien käyttämisestä ilmoitustauluina. Vastaus oli - täälläkin - tyly: Meillä ei ole aikaa nuorten kysymyksille. Teemme täällä oikeita töitä. Älä enää soita tänne. Vasta neljännellä puhelinsoitolla toimittajamme ohjattiin eteenpäin. Kuinka monta kertaa sinä kahdeksasluokkalaisena olisit jaksanut soittaa? Harva uskaltaa edes ensimmäistä.

Edelleen samaan aikaan eräs toimituksemme jäsen valmisteli artikkelia erääseen kirjaan. Kun juttua varten sovittiin haastatteluaikaa, erään viraston sihteeri ilmoitti, ettei heillä ole aikaa 'typerien pikkutyttöjen typeriin kysymyksiin'.

Muutamaa kuukautta aiemmin toimituksemme nuoret halusivat haastatella Helsingin sivistystoimen apulaiskaupunginjohtajan virkaan hakevia ehdokkaita. Kaupungin johto ei antanut siihen lupaa. Asia oli liian poliittinen.

Kaupungin viralliseen strategiaan kuuluu nuorten osallisuus. Tämän eteen tehdään paljon konkreettista työtä. Esimerkiksi viime keväänä Helsingin kulttuuriasiainkeskus järjesti paneelikeskustelun, jossa nuorilla oli mahdollisuus tentata kaupungin kulttuuriasioista päättäviä virkamiehiä ja luottamushenkilöitä. Nuorten kriittisiin huomioihin ja toivomuksiin suhtauduttiin ymmärtäväisesti. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri tosin ihmetteli, mikseivät nuoret ole enemmän suoraan yhteydessä päättäjiin. 

Hyvä Pekka Sauri! Jos luet tätä, ymmärrät.

---

Byrokratiassa on se vika, että se on usein nimensä veroista. Valta, jonka pitäisi kuulua kansalle, pesiytyy virastojen sokkeloisille käytäville. Kansalaisen yhteydenoton saattaa pysäyttää puhelinvaihde, sihteeri tai virkamiehen täyteenahdettu kalenteri - tai ikävimmillään aito haluttomuus dialogiin. Siksi demokratiassa pelkällä hyvällä tahdolla ei voi korvata rakenteita, jotka mahdollistavat kansalaisen ja virkakoneiston vuoropuhelun sihteerien mielialoista riippumatta.

Ei riitä, että sanotaan "soitellaan". Pitää myös soitella.

Tervetuloa, vahingossa!

Olen silloin tällöin seuraillut, minkälaisten linkkien kautta tähän blogiin on päädytty. Osa reiteistä on ymmärrettäviä ja asiallisia: linkkilistoja, satunnaisia viittauksia toisissa blogeissa ja ennen kaikkea google-hakuja. Viime aikoina blogiini ovat eksyneet erityisesti semiotiikasta ja Jurvan videopiiristä kiinnostuneet.

On myös joitain hakuja, joita en olisi osannut ennustaa:
'seksi kamera'
'thaimaalaiset seksileikit'
'minihame irc'
'seksiä koulussa'

Yleensä internetistä sanotaan, että ihan asiallisillakin hakusanoilla saattaa tulla vastaan siivotonta materiaalia. Lohdutukseksi todettakoon, että tämä toimii myös toisin päin!

Taannoin pääkaupungissa

Helsingin Sanomat kertoo tänään, että Jurvassa paikallisen kansalaisopiston videopiiri on joutunut kunnallispoliittisen selkkauksen keskustaan. Videopiirin julkaisemat kunnanvaltuutettujen haastattelut ovat nimittäin saaneet paikalliset luottamusmiehet varpailleen. Kunnanvaltuuston puheenjohtajan Pekka Heikkilän (kesk) mukaan kansalaisopiston videopiiristä on tullut poliittista kantaa ottava väline, jollaiseksi sitä ei ole tarkoitettu, HS kertoo.

Myös paikallinen sivistyslautakunta pitää videopiirin poliittista journalismia ongelmana:

"Jos jatkossa halutaan kuvattavan valtuuston kokouksia tai tehdä vaalipaneeliohjelmia, on poliittinen neutraalius mahdotonta. Valtuustossa on tiettyjen puolueiden jäseniä, joten tietty poliittisuus on aina valtuuston kokouksissa mukana."

Perustelussa kumotaan koko poliittisen journalismin instituutio! Jurvalaisen sivistyksen mukaan sitä sopisi harrastaa vain puhtaasti epäpoliittisissa yhteyksissä.

Konfliktiin näyttäisi liittyvän - kas kummallispolitiikkaa - myös henkilökohtaisia kiistoja. Helsingin Sanomien mukaan kunnanvaltuuston puheenjohtaja Heikkilä (kesk) epäilee videopiirin vetäjää Esko Riipistä oman agendansa ajamisesta. Riipinen kun on Heikkilän mukaan kunnassa vastikään erotetun sosiaalijohtajan ystäväpiiriä.

Eräällä videopiirin julkaisemalla videolla puheenjohtaja Heikkilä (kesk) komentaa kuvausryhmää lopettamaan kuvaamisen. Samalla hän uhkaa estää valtuuston kokousten kuvaamisen, kunnes Riipinen on pyytänyt nöyrästi anteeksi sanomisiaan toisaalla. Mitä Riipinen on sanonut, ei videosta käy ilmi, eikä liene toisaalta niin olennaistakaan. Kunnanvaltuuston kokousten kuvaamisen ehtona ei pitäisi olla minkäänlainen anteeksipyytely.

Vaikka soppa näyttääkin varsin maalaiselta kaikkine mattivanhasmaisine "puhuminen vaikeuttaa päätöksentekoa"-linjauksineen, ei keskustapuolue ole tässä yksin. 

Taannoin pääkaupungissa virkamiesjohto (ei kesk) kielsi paikallisia nuoria järjestämästä paneelikeskustelua, jossa oli tarkoitus haastatella apulaiskaupunginjohtajan virkaa hakevia ehdokkaita. Viime hetken peruutusta perusteltiin samoilla argumenteilla kuin Jurvassa. Nuorten toiminta oli osa paikallisen nuorisotoimen hanketta, eikä sen siksi sopinut kommentoida kaupungin politiikkaa - ei, vaikka hankkeen nimenomainen tehtävä on tuoda nuorten ääntä kuuluviin pääkaupungin päätöksenteossa. 

Molemmat tapaukset jättävät ilmaan kysymyksen: kenen tehtävä on tarjota kuntalaisille mahdollisuuksia osallistua poliittiseen keskusteluun, jos kunta itse ei sitä voi tehdä? 

Tällainen kansalaisvetoinen keskustelu voisi olla sikälikin tärkeää, että se voisi saada päättäjät taas kiinnostumaan politiikasta.

Taannoin Lieksassa

Britannian opettajien liitto The Professional Association of Teachers - ymmärtääkseni siis paikallinen OAJ - on vuosittaisessa konferenssissaan päättänyt vaatia Youtuben sulkemista. Asiasta kirjoittaa mm. The Observer.

Opettajat ovat närkästyneitä siitä, että Youtubessa on julkaistu opettajia ja oppilaita halventavia videoita, joita ei ole heti pyydettäessä poistettu. Brittiopettajien mielestä Youtube antaa oppilaille mahdollisuuden cyberkoulukiusaamiseen. Koska vaatimuksiin ei suostuta, palvelu tulisi sulkea kokonaan ja tutkia perinpohjaisesti.

Koulumaailmassa koulukiusaaminen ei ole lukuisista pyynnöistä huolimatta vielä loppunut. Koulujen käytävillä tapahtuvaan verrattuna Youtuben materiaali on marginaalia. Pitäisikö ehkä vaatia koululaitoksen sulkemista? Edes muutamassa maassa, näytösluontoisesti? Kunnes kiusaaminen loppuu, kertakaikkiaan.

Pelkään pahoin, että uutinen kertoo totuuden monien opettajien suhteesta mediaan ja mediakasvatukseen. Media kun on vihdoin tullut kouluihin opettajien välinpitämättömästä vastustuksesta huolimatta. Se on tullut oppilaiden taskuissa. Ja kun mediaa ei pystytä koulun suljettujen seinien sisällä käsittelemään, yritetään lakkauttaa se kokonaan.

Taannoin Lieksassa opettaja teki rikosilmoituksen oppilaasta, joka julkaisi hänestä koulussa kuvattua materiaalia otsikolla, jossa vihjattiin koulun muistuttavan mielisairaalaa. Lehtitietojen mukaan opettaja ei hyväksynyt oppilaan anteeksipyyntöä, vaan halusi hoitaa tapauksen poliisiasiana. Myös koulun rehtori oli tapauksesta ymmällään: hänen mukaansa kenellekään koulussa ei tullut edes mieleen, että tällaista voisi tapahtua. Ehkä niin, 70-luvulla.

Koulu on jättänyt audiovisuaalisen kulttuurin tyystin heitteille. Nyt olisi hyvä aika adoptoida. Kouluissa voisi vaikka alkaa tuottaa Youtubeen sisältöä, joka vastaa yhdessä sovittuja arvoja. Sitten Youtube ei enää tietysti olisi yksiselitteisesti paha, mutta olisiko se nyt sitten niin... paha?

Media on otettava kouluun työkaluksi

Kouluissa mediakulttuurin murros on aiheuttanut paniikkireaktion: miten saisimme oppilaat lukemaan edes täällä koulussa – kun ne kotona vain pelaavat? Joka vuosi ylioppilaskokeiden jälkeen huolestutaan opiskelijoiden kirjallisen ilmaisun tason laskusta. Samalla jätetään huomiotta, että audiovisuaalisen ilmaisun taso on edelleen nolla. Miksi se ei huolestuta?

Kirjoitukseni Helsingin Sanomien Sunnuntaidebattiin löytyy täältä.

Opinnäytetyössäni Videokamera koulutyössä. Miten kamera voisi olla kuin kynä? käsitellään asiaa perusteellisemmin.

Mediakasvatus on uhka kotimaisille av-tuotannoille

- Kotimaisille, usein pienehköille yleisöille suunnatuille av-tuotannoille jokainen esityskorvaus on tärkeä, ilmoittaa Tuotoksen toiminnanjohtaja Kirsi Niittyinperä Verkkouutisissa.

Niittyinperä kommentoi nykytilannetta, jossa kouluissa näytetään luvatta ja korvauksetta kotimaisia elokuvia. Tuotos on vastikään räätälöinyt kunnille järjestelmän, joka mahdollistaa lisenssoida liudan kotimaisia elokuvia koulujen käyttöön oppilaskohtaisella vuosimaksulla. Jos laittomat esitykset tämän "tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä" jälkeen jatkuvat, kouluille tullaan esittämään korvausvaatimuksia.

Niittyinperän väite on varmasti sinällään tosi. Yhtä tosi on myös se, että kotimaiset, usein pienehköille yleisöille suunnatut elokuvat ovat täysin riippuvaisia yhteiskunnan (pääasiassa opetusministeriön alaisen Elokuvasäätiön) antamasta tuesta. On nurinkurista, että näitä sivistyksen ja kulttuurin edistämisen nimissä rahoitettuja elokuva ei saa esittää kouluissa ilman erillistä korvausta.

Lisäksi, myös nämä kotimaiset, usein pienehköille yleisöille suunnatut elokuvat ovat osaltaan juuri se syy, miksi elokuva- ja mediakasvatusta pitää kouluissa ylipäänsä järjestää.

Ehdotankin, että Tuotos neuvottelee - mahdollisimman pian tietysti - Elokuvasäätiön ja Avekin kanssa linjauksen, jonka mukaan tuotantotuen saaminen edellyttää tuettujen elokuvien vapaata opetuskäyttöä.

Uusi Julkisuus

"Ymmärrätkö, että kun laitat kuvasi nettiin, sen voi nähdä kuka vain?"

Tätä kysymystä käsittelee mm. Mannerheimin lastensuojeluliiton valistussarjaan ohjaamani video Miian yleisö. Ymmärtävätkö nuoret miten netin julkisuus toimii? Vai onko kysymys sittenkin: ymmärtävätkö vanhemmat, miten netin julkisuus toimii?

Internetin aiheuttamaa julkisuuden murrosta on viime aikaisissa puheenvuoroissa pidetty suurimpana nuorisokulttuurin murroksena sitten rock'n'rollin keksimisen. Väitetään, että Uusi Julkisuus on synnyttämässä sukupolvien välille niin leveän kuilun, ettei vanhemmilla ole yksinkertaisesti mahdollista ymmärtää maailmaa, jossa nuorempi sukupolvi elää.

Väitetään, että nuoret eivät ymmärrä, että internet mediana on oikeasti täysin julkinen. Jos esimerkiksi IRC-Galleriaa ajattelee perinteisen median kaltaisena julkaisuna, on tämä väite aivan mielekäs: kun julkaisen kuvani netissä, sitä voivat katsella muutkin kuin kaverini, vaikka se olisi vain heille tarkoitettu.

Jos IRC-Galleriaa taas ajattelee julkisena tilana, kuten esitin aiemmassa kirjoituksessani, väitettä pitää tarkastella hieman toisin. Kun aviopari riitelee kauppakeskuksessa, ymmärtävätkö he, että keskustelua voi seurata kuka vain? Kun teinityttö pistää ensimmäisenä kevätpäivänä ylleen minihameen ja topin (ja palelee), ymmärtääkö hän, että häntä katsovat muutkin kuin ne, keitä hän itse katselee? Kun puhumme puhelimessa linja-autossa, tiedostammeko että puheemme kuulee myös vieressäistuja?

Vastaus on: kyllä ja ei. Periaatteen tasolla tiedämme, että kotiovesta astuessamme olemme yksityisen ulkopuolella. Toisaalta pystymme luomaan julkiseen tilaan virtuaalisia yksityisiä tiloja. Nämä tilat ovat välttämättömiä, jotta voimme vuorovaikuttaa - muuten kaikki toimintamme julkisessa tilassa olisi esiintymistä yleisölle.

Toisaalta näennäiseen privaattiin on helppo uppoutua niin, että muiden katse unohtuu. Ehkä koemme, että meillä on tähän uppoutumiseen oikeus - oikeus olla välittämättä muiden katseesta. Sikäli kun omaa teini-ikääni muistan oikein, juuri tämä problematiikka tulee silloin ajankohtaiseksi. Toisten katsetta pitää uhmata oman reviirin merkitsemiseksi.

Väitän, että IRC-Gallerian julkisuus on kauppakeskuksen julkisuutta, kuitenkin sillä erotuksella, että mikä tahansa tilanne voidaan toistaa uudestaan ja uudestaan logeista ja kuva-arkistoista. Toisaalta sama pätee suuressa määrin jo fyysisessäkin tilassa. Kamerakännyköitä on liikkeellä niin paljon, että kaikki vähänkin kiinnostava kyllä tallentuu - ja jatkaa elämäänsä netissä.

Media - eli mitä ihminen haluaa

Markkinatalous toimii niin, että jos markkinat ovat kunnossa, saamme sitä mitä haluamme; jos haluamme jotain, olemme valmiita maksamaan siitä niin paljon, että joku myy sen meille. Otetaan konkreettinen esimerkki: media.

Media välittää meille kuvaa maailmasta, jossa elämme. Se myös on maailma, jossa elämme. Media poikkeaa vanhanaikaisesta todellisuudesta kuitenkin siten, että se on vain ja ainoastaan inhimillisen työn tulosta. Median maailma on ihmisen tekemä.

Julkista palvelua lukuunottamatta markkinatalous toimii mediassa vallan hyvin. Kelpo esimerkki ovat iltapäivälehtien lööpit. Niissä jos missä tiivistyy kysynnän ja tarjonnan logiikka: vain ja ainoastaan sellaista kannattaa tehdä, mitä ihmiset ostavat. Tähän iltapäivälehdet tunnetusti vetoavat.

Mediaa - esimerkiksi lööppejä - tarkkailemalla saamme siis arvokasta tietoa siitä, millaisen kuvan maailmasta ihmiset todella haluavat.

(Jos markkinat ovat kunnossa, tietysti.)

Kolme suurta pelistä pois

Jatketaan vaaliaiheella.

Mediassa on herätty marisemaan poliittisen keskustelun tylsyydestä. Rohkeimmat kriitikot moittivat vaaliväittelyiden vetäjiä hampaattomuudesta, mutta enemmän yksimielisyyttä on siitä, että poliittinen todellisuus itsessään on vain harmaantunut. Pienimmät erot on kolmen suuren puolueen välillä, joista yksikään ei halua erottua.

Ja mitä tekevät toimittajat, vallan vahtikoirat? MTV3 järjestää kolmen suuren puolueen pääministeritentin. Siitä lieneekin luvassa mitäänsanomattomuuden korkeaveisu. Tai matala. Näin media tukee paitsi politiikasta vieraantumista myös vaihtoehdottomuuden diskurssia: Pienemmät puolueet saavat myös vaalien alla vähemmän näkyvyyttä kuin vallan status quo. Valintaan sisältyy aina myös viesti siitä, mikä on tärkeää.

Mitä toimittajien sitten pitäisi tehdä? Johtopäätöksiä:

Jos kolmella suurella puolueella on vain vähän mainittavia eroja, riittäisi että vaaliväittelyssä kolmea suurta puoluetta edustaisi vain yksi henkilö. Jos näyttää siltä, että sanottavaa ei ole kenelläkään, voisi suuret puolueet jättää kokonaan vaalikeskustelujen ulkopuolelle. Ei missään muussakaan keskusteluohjelmassa marssiteta ruutuun kolmea samoja näkökulmia toistavaa vierasta.

Vaalikeskustelu keskittyisi asioihin ja kannustaisi argumentointiin. Julkisuutta saisi silloin, kun on jotain sanottavaa. Jos ei ole, sen voisi jättää sanomatta muuallakin. Samalla tulisi enemmän tilaa vaihtoehtoja tarjoaville (pienille) puolueille.

Uskallan veikata, että vaaliväittelyihin tulisi enemmän virtaa ja toimittajat saisivat oikeita töitä.

Politiikan epäpolitisoitumisesta on helppo syyttää poliitikkoja, mutta viime kädessä valinta siitä, mitä tuodaan esille, on medialla itsellään.

Ostaisitko tältä mieheltä korvat?

Vaalien alla on oltu huolissaan loanheiton pesiytymisestä suomalaiseen vaalitaisteluun. Ja on syytäkin, sillä loanheitto tästä vielä puuttuu.

Vaalikampanjoinnista on tullut puhdasveristä mielikuvamarkkinointia. Asiakysymyksiin ei haluta kajota ennen vaaleja - jos niiden jälkeenkään - joten puoluetta pitää myydä fiiliksellä. Sloganit kuten "vähän kuin itseäsi äänestäisit", "puolue, jolla on korvat" ja "oikeasti vasemmalla" eivät varsinaisesti tarkoita mitään, mutta niillä pyritään luomaan mielikuvia. Jos asiakysymykset ovat substanssia, sitä mitä on sisällä, pinnan alla, on mielikuvamarkkinointi kosmetiikkaa.

Myös loanheitto on kosmetiikkaa, sillä se vaikuttaa pintaan. Se onkin mielikuvamarkkinoinnin välttämätön sivutuote. Asiaväitteeseen voi esittää vasta-argumentin, mutta meikkaukseen voi vastata vain kuralla. Vastaavasti kura puree vain kosmetikkaan, asiapuhetta se ei pysty kumoamaan. Jos siis valitaan mielikuvamarkkinointi, pitää hyväksyä myös loanheitto. (Se, että loanheitto antaa odottaa itseään, saattaa siis itse asiassa kertoa vain haluttomuudesta minkäänlaiseen dialogiin.)

Mitä kelvottomiin sloganeihin tulee, olisi erittäin paikallaan tehdä tutkimus, jossa selvitettäisiin äänestysaktiivisuuden (eli passiivisuuden) ja poliittisen mainnonnan laadun korrelaatiota. Käsi lompakolle, ostaisitko "puolueen, jolla on korvat"? Tai miksi äänestäisit "vähän niin kuin itseäsi"?

Tänä vuonna Oikeusministeriöllä on erityinen äänestysaktiivisuuskampanja. Samaan aikaan valtio käyttää puoluetukena moninverroin enemmän rahaa puolueiden aktiiviseen vastakampanjointiin - tyhjänpäiväisiin mielikuviin ja poliittisten kysymysten näyttävään väistelyyn. Tulos on ennustettavissa: äänestysaktiivisuus laskee.

Politiikassa näyttääkin uhkaavan sama oireyhtymä kuin mediateollisuudessa: Enää ei ole mitään muuta myytävää kuin myyminen itse. Kansalaiset, joilla ei sitä vielä ole, ostanevat sen kuitenkin mieluummin Sony BMG:ltä kuin Keskusta-SDP:ltä.

Autio saari tiedon valtameressä

(Huom! Sisältää sekä kirjallisuuteen että tulevaisuuteen liittyvän juonipaljastuksen.)

William Goldingin romaanissa Kärpästen herra englantilaiset koulupojat haaksirikkoutuvat lento-onnettomuudessa autiolle saarelle. Nopeasti pojat muodostavat oman yhteiskuntansa, joka käy läpi valtapoliittisia ja sosiaalisia mullistuksia, jotka lopulta johtavat yhteisön totaaliseen romahdukseen.

Tragedian syy ei ole ihmisluonnossa sinällään vaan kontaktin katkeamisessa. Kun pojat äkillisesti irtoavat yhteiskunnan traditiosta ja sosiaalisesta kontrollista, he rakentavat oman mallinsa yhteisöstä lyhyen elämänkokemuksensa ja viettiensä varaan.

Kirjan lukemisesta on kauan, mutta tämä kaikki palautui kristallisesti mieleeni, kun keskustelimme kollegoideni kanssa siitä, kuinka monissa uusissa nettiyhteisöissä on vain lapsia ja nuoria. Joidenkin kuvagallerioiden, kuten IRC-Gallerian, käyttäjistä suurin osa on 15-16-vuotiaita. Varsinaisia aikuisia on vain murto-osa.

Netin kuvagalleria ei ole sähköinen palvelu samassa mielessä kuin verkkopankki. Se on paikka, tila, jossa toistuvat yhteiskunnalliset ja sosiaaliset ilmiöt aina kiusaamisesta rakastumiseen ja rankaisemiseen. Jostain syystä monet lieveilmiöt tuntuvat kuitenkin korostuvan netissä lihallista maailmaa näkyvämmin. Seksuaalisuuden ja vallankäytön ongelmat lienevät top tenissä.

Virtuaalipölkylle on vaadittu milloin ylläpitäjien päitä, milloin nettiä itseään. Netin ongelmat ymmärretään yleensä järjestyksenpidon ongelmina, kuten muutkin sosiaaliset ongelmat, joita yritetään ratkaista palkkaamalla lähiöostareille vartijoita. Näille vaatimuksille on yhteistä se, että ne esitetään aina ulkopäin: vanhemmat ovat enemmän huolissaan siitä, että heidän lapsensa ovat netissä, kuin siitä, että he itse eivät ole siellä.

Kun Kärpästen herran pojat haaksirikkoutuvat saarelle, he ensimmäisenä sytyttävät merkkitulen saadakseen yhteyden ulkomaailmaan. Sitä ei kuitenkaan havaita ja poikien into keskittyy oman yhteiskunnan rakentamiseen. Yhteiselo päätyy veriseen konfliktiin, jonka seurauksena syttyy tahaton merkkituli, kun koko saari palaa. Tämä merkkituli huomataan, laiva pysähtyy, ja vielä hengissä olevat pojat pelastuvat.

Tulevaisuus ei ole autio saari. Sen ovi aukeaa vain yhteen suuntaan: lapset eivät tule pois netistä, vaan kasvavat siellä aikuisiksi ja tekevät sinne omat lapsensa, jotka astuvat taas uuteen maailmaan. Vanhemmat voivat joko seurata perässä - tai palkata pari vartijaa.

Haittavero huonoille ja hyville ohjelmille

Mediakasvatusseura järjesti ensimmäisen Mediakasvatuspäivänsä viime kuun lopulla. Yhteenveto-osuuden keskeinen puheenaihe oli toiminnan rahoitus. Tällä hetkellä mediakasvatuksen projekti on kuin rauhantyö maailmalla: suuria voimia vastaan taistellaan lähinnä hyvällä tahdolla. Mediakasvatuksen kenttä on pirstaleinen ja hankkeet määräaikaisia. Suunnitelmia saa tehdä vuodeksi kerrallaan. Ministeri puhuu kauniita, mutta opetussuunnitelma on silti vain paperia.

Jos työtunteja laskee, voisi kuvitella, että keskeinen osa mediakasvatusta on erilaisten raha-anomusten täyttäminen kotimaan ja Euroopan virastoihin. Koska yhtenäistä poliittista tahtoa ei ole, ei löydy rahaakaan. Tai niille, joille asia näyttäytyy toisin päin: kun ei ole rahaa, ei ole tahtoa.

Onko sitten sattumaa, että juuri mediabisneksessä rahaa ja tahtoa tuntuu tällä hetkellä riittävän? Ei toki, sillä juuri siksihän mediakasvatusta tarvitaan - samalla tavalla kuin tarvitaan alkoholipolitiikkaa ja ympäristöpolitiikkaa. Erona on se, että alkoholin ja ympäristön kuormittamisen lieveilmiöitä torjutaan verorahoilla, jotka kerätään ongelmien aiheuttajilta. Periaate on sen verran fiksu, että on typerää, ettei sitä ole edes yritetty soveltaa mediaan. Media on siis pikimmiten pantava verolle - haittaverolle!

Muutamakin promille mediateollisuuden liikevaihdosta nimittäin riittäisi rahoittamaan nykyiset mediakasvatushankkeet pitkälle tulevaisuuteen. Saataisiin samalla rahalla ehkä sitä poliittista tahtoakin. Ja sitten voitaisiin hiljalleen alkaa rakentaa suurempia linjoja, joiden varaan rakentaa tämän päivän kansalaisyhteiskuntaa.

Eläköön syyttömät!

Pari viikkoa sitten MTV3:lla alkoi uusi amerikkalainen sarja Pako. Sen lähtöajatus kuulosti ennakkotiedoissa kiinnostavalta. Päähenkilön veli on vankilassa odottamassa kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Päähenkilö päättää hankkiutua vankilaan ja sitä kautta pelastaa veljensä tuomiolta. Tässä vaiheessa olin jopa hieman innostunut, sillä onhan käsillä varsin kiinnostava eettinen ristiriita: veljen pelastaminen kuolemalta laittomin keinoin.

Tämä ilo ei ollut kuitenkaan pitkä, kun seuraavassa lauseessa selvisi jutun juju. Veli on tietysti syytön. Olinko optimisti, kun ajattelin, että amerikkalaisessa sarjassa voitaisiin kyseenalaistaa syyllisen tuomitseminen kuolemaan? Nyt katsojan on helppoa olla hyvisten puolella. Veli on syytön, eikä siis ansaitse kuolla. Muut ansaitsevat ja onneksi tämä sarja ei kerro heistä.

Tämä ajatusrakennelma on kirjoitettu syvään amerikkalaiseen elokuvaan. Otetaan esimerkiksi mikä tahansa sattumanvarainen trilleri (joka voisi olla esimerkiksi Käsi, joka kehtoa keinuttaa), jossa keskiluokkaista hyvää perhettä piinaa paha. Elokuva alkaa seesteisestä ja turvallisesta status quosta, jonka pahan saapuminen särkee. Elokuvan aikana paha tekee pahojaan, ja hyvät kärsivät. Seuraa suuri lopputaistelu, jossa paha ja hyvä ottavat toisistaan mittaa. Usein tämä tapahtuu portaikossa, koska hyvien talossa on useampi kerros. Lopulta paha putoaa, kaatuu tai litistyy ja kuolee. Sitten elokuva on valmis.

Hyvä harvoin tappaa pahaa omin käsin, ellei paha ole ollut hyvin paha. Kuolemaksi sopii paremmin onnettomuus, koska silloin paha saa palkkansa ihmistä suuremman voiman johdatuksella (thank God!) . Tämä logiikka on niin tuttua, että siihen hädin tuskin tulee kiinnittäneeksi huomiota. Se näyttää luonnonlailta.

Kun ottaa huomioon, että äskeisen seikkailun paha on hyvin usein ihminen, herää kysymys:

Kuinka paljon avoimemmin voisi kuolemanrangaistuksen puolesta liputtaa?

Ensimmäisen persoonan kuva

Ylen uudessa Musiikki-TV-ohjelmassa esitettiin Bob Dylanin musiikkivideo When the deal goes down. Video on kaitafilmille kuvattu tarkoitushakuisen nostalginen kotivideopastissi, jossa katsotaan nuorta rakkautta rakeisin ja valoavuotavin silmin. Siitä huolimatta ja siksi se teki minuun vaikutuksen. Estetisoituihin fragmentteihin perustuva kuvakerronta kolahti moneen sellaiseen kohtaan, joka elokuvailmaisussa minua on viime aikoina mietityttänyt.

Viime vuosina nk. kotivideoestetiikka on saanut paljon nostetta. Taustalla on monia tekniikkaan liittyviä suuntauksia, mutta ennen kaikkea Dogme95-liike. "Dogmaelokuvat" opittiin tuntemaan elokuvina, joissa "kamera heiluu kuin kotivideolla". Dogmaohjaajien vannoma siveellisyysvala muistuttaakin monia kotivideokuvauksen konventioita - eikö vain: kuvauksia ei tehdä lavasteissa, äänitys tapahtuu paikan päällä, kamera on usein käsivaralla, ylimääräistä elokuvavalaistusta ei käytetä eikä ohjaajaa kreditoida.

Valan lopussa, runollisen julistuksen loppuhuipennuksessa, tehdään kuitenkin pesäero kotivideoinnin ytimeen - väitän. Dogmaohjaaja kieltäytyy henkilökohtaisesta mausta ja pitää korkeimpana tavoitteenaan totuuden pakottamista esiin kuvaustilanteesta. Kaikki esteettiset valinnat ovat alisteisia tälle päämäärälle. Dogmaelokuvien sattumanvaraisuuden estetiikka pyrki häivyttämään kuvat. Kotivideossa kaikki on toisin.

Kotivideossa ei kuvata totuutta sen enempää kuin päiväkirjassakaan. Kotivideo on tietoinen siitä, että se jää historiankirjoitukseksi, ja kuvaa siksi asioita niin kuin ne halutaan muistaa. Kotivideon kuvaajat ovat amatöörejä, mutta tekevät silti ennen kaikkea esteettisiä valintoja: auringonlaskuja, pehmeitä laineita järven pinnassa ja kynttilöitä puhaltavia lapsia. Kotivideolla ei ole kreditoitavaa ohjaajaa, mutta video on silti äärimmäisen subjektiivinen, yhden ihmisen silmin nähty ja kirjoitettu kuvallinen muistiinpano.

Tajusin, että juuri tämä minua Bob Dylanin musiikkivideossa viehätti: subjektiivisuus. Samalla tavalla kuin päiväkirjassa - ja kaunokirjallisuudessa usein - on ensimmäisen persoonan kertoja, myös kotivideossa on sellainen. Se on eri asia kuin elokuvan kertojanääni, se on kertojan kuva. Näytelmäelokuvassa olemme tottuneet kaikkitietävän kertojan neutraaliin kuvaan, kameraan joka ei ole paikalla. Kotivideossa on toisin: kamera on läsnä, ensimmäisessä persoonassa. Jokainen kuva on jonkun kuva.

Miettikää sitä.

Filmi ilman filmiä

David Lynchin uusi elokuva INLAND EMPIRE on saanut ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla. Elokuva on paljon odotettu monesta syystä, joista ensimmäinen on tietysti Lynch itse. Kiinnostavampia mutta ehkä pienemmän yleisön syitä löytyy myös. Lynch on kuvannut INLAND EMPIREN dv-kameralla - mikä ei yleisesti ottaen ole enää niin erityistä - mutta myös ilman käsikirjoitusta. Lynch on lähtenyt siis yhä pidemmälle sille polulle, jonka viitassa lukee "intuitio elokuvanteon ja katsomisen välineenä".

Dv-kuvaus ja käsikirjoituksettomuus on herättänyt luonnollisesti myös närää. Molemmat kuulostavat klassisen elokuvaystävän korvissa elokuvataiteen (-viihteen) röyhkeältä halventamiselta. Taide ilman tarinaa on tekotaidetta! Filmi ilman filmiä on... !

Tästä huolimatta elokuva sai ensi-iltansa. Ensimmäiset kritiikit ovat olleet pääosin nyrpeitä. Elokuvasta ei ole pidetty. Mieltä kiinnittävää kuitenkin on ollut tapa olla pitämättä. Lynchin elokuvaa arvioineet kriitikot ovat rakentaneet kritiikkinsä selostamalla, missä asioissa elokuva epäonnistuu olemaan kerronnaltaan perinteinen.

Esimerkiksi: Elokuva on kehno siksi, että siinä ei ole selkeää sanoiksi muotoiltavaa narratiivista juonta. Kritiikissä ehkä kerrotaan, mitä sen tilalla on, mutta sitten syventyminen pysähtyy. Kritiikki ei edes pyri erittelemään, miksi se, mitä tilalla on, on lajissaan epäonnistunutta. Tämä minua lukijana kiinnostaisi, kun jo tiedän, että Lynch ei ole aristotelelaisen tarinankerronnan miehiä. Voisiko kriitikko etsiä ja pohtia yhtäläisyyksiä surrealistiseen koulukuntaan tai edes formalisteihin? Ei voi - tiedän - mutta entä jos kuitenkin voisi?

Toiseksi esimerkiksi: Elokuvassa on ikävää se, että digitaaliselle videolle kuvatut kuvat ovat karuja ja rumia. Kritiikissä ei kuitenkaan kerrota, miten rakentuu ajatus, että rumuus tekee Lynchin kuvista huonoja. Tämä minua lukijana kiinnostaisi, sillä haluaisin tietää, miten tämä erilaisia kuvataiteita harrastava ohjaaja on uudenlaista kuvausvälinettään käyttänyt.

Kolmanneksi: elokuva on liian pitkä, koska sen seuraaminen ilman vangitsevaa tarinaa (mutta sitä koko ajan etsien) on raskasta. Kritiikki ei kuitenkaan pohdi, pitäisikö erilaisille elokuville olla erilaisia katsomisen strategioita. Tämä minua lukijana kiinnostaisi, koska minusta elokuvakritiikki voisi olla edellä lukijaansa, tuoda keskusteluun jotain uutta ja katsoa eteenpäin.

Voisi - tiedän - mutta ei voi.

Uudestaan vyöryvät aallot

Palaan aiheeseen, josta kirjoitin viime talvena Digivideon foorumilla. Olin tuolloin kuunnellut Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin keskusteluohjelman Tukevasti ilmassa edellisen vuoden alkupuolelta. (Ohjelman voi kuunnella tästä: http://server1.radiohelsinki.fi//Tukevasti100105.mp3 )

Aiheena oli silloin ajankohtainen tsunami ja sen käsittely mediassa ja yhteiskunnassa. Tuomas Nevanlinna esitti, että katastrofi merkitsee järjestelmän järkkymistä. Myös tsunami teki näin, hyvin monella tavalla. Yksi järjestelmistä on kieli; siksi onnettomuuden jälkeen oli vaikea löytää merkityksellisiä sanoja.

Tämä näkyi esimerkiksi uutisoinnissa. Kun uutinen pyrkii vastaamaan kysymykseen "mitä tapahtui?" ei kovin pitkälle riitä vastaus "mannerlaatat liikahtivat" - vaikka siitä nimenomaan olisi kysymys. Tsunamiuutisessa ei voi pureutua tapahtuman syihin, koska niitä ei varsinaisesti ole. Ei ole mahdollisuutta spekuloida syyllisillä tai motiiveilla, toisin kuin vaikka sota- tai terroriuutisisssa.

Vanhassa maailmassa olisi voitu puhua Jumalan kostosta, pohtia ihmisten vääriä tekoja, jotka ovat tähän johtaneet, kuten vielä Lissabonin vuoden 1755 maanjäristyksen jälkeen kirkonisät tekivät. Nyt puheeseen jäi tyhjiö, joka kuitenkin piti täyttää. Sen moni uutisia tuolloin seurannut varmasti huomasi. Puhetta oli enemmän kuin sanottavaa. Kuolonuhrien määrä, jopa järkyttävät kuvat, jollain tavalla trivialisoituivat tyhjän selityksen alla.

Sama tuntuu toistuvan uudestaan ja uudestaan onnettomuus- ja sotauutisissa. Lähi-Idän kriisi on "aina ajankohtainen" esimerkki. Uutisia on joka päivälle, mutta kenelläkään ei ole enää mitä sanoa.

Miksi silloin, kun sanoja tai sanottavaa ei ole, sitä kuitenkin yritetään etsiä? On selvää, että tsunamin jälkeen jokaiseen uutislähetykseen, edes päivään, ei riittänyt kerrottavaa. Silti meillä katsojilla oli voimakas tarve jotenkin jakaa nuo tapahtumat. Samalla tavalla haluamme elää sodan ja nälänhädän mukana.

Entä jos näissä uutisissa hylättäisiin sanat? Jos silloin kun kaikki kerrottava on kerrottu, uutisissakin hiljennyttäisiin kuvien ääreen, ilman selityksiä: uudestaan ja uudestaan vyöryvät aallot, räjähdykset pimeässä ja pölyiset rauniot.

Täyttäisikö se paremmin tarpeemme jakaa? Pyhittäisikö se trivialisoinnin sijaan? Vai sulkisiko se jonkin keskeisen pakotien, jonka tyhjiä sanoja toistava toimittajan ääni avaa? Olisiko se hyvä?