Lomavideodogma #3 – Innsbruckista etelään

Elokuvassa Viisi kampitusta Lars von Trier laatii kollegalleen Jørgen Lethille säännöt, joiden mukaan tämän on kuvattava uudestaan 1960-luvun lyhytelokuvansa Täydellinen ihminen. Säännöt ovat mielivaltaisia. Ensin elokuva pitää kuvata Kuubassa ja yksi otos saa kestää vain puoli sekuntia. Toisella kerralla kuvausryhmä pitää viedä maailman kurjimpaan paikkaan. Sitten elokuvasta pitää tehdä animaatio.

Tämä hanke on inspiroinut minua, kun olen viime vuosina tehnyt teoreettisia ja empiirisiä kokeiluja lomavideoiden parissa. Ensin kyllästyin siihen, että kuvaamani videot vaativat leikkaamista. Päätin, että jokainen tilanne on kuvattava yhdellä otoksella. Toisella matkalla jokaisen otoksen piti olla videopostikortti jollekin.

Koska olen mieltynyt pitkiin rauhallisiin otoksiin, päätin tänä vuonna (luotettavan ystäväni kannustamana) haastaa itseni von Trierin ensimmäisen kampituksen hengessä: jokaista hetkeä saa kuvata vain 1–3 sekuntia. Kuuban sijaan menimme (jälleen) Alpeille.

Ilmaisumuotohan on hyvin muodikas. Elokuvatrailerit, musiikkivideot ja mainokset on yleensä tehty juuri tämän dogmin mukaan, nopeilla leikkauksilla. Ylen Sinun tarinasi on hyvä esimerkki. (Se taitaa olla myös hyvä esimerkki Terrence Malickin The Tree of Lifen vaikutuksista elokuvailmaisuun.)

En kuitenkaan ajatellut sliipattuja vakuutusmainoksia, joissa musiikki ja kertojanääni sulauttavat kuvat säröttömäksi virraksi. Edes Malickia en ajatellut vaan von Trieriä ja 90-luvun dogmaliikettä. Olen nimittäin nähnyt monia viehättäviä musiikkivideoiksi leikattuja lomapotpureita, mutta harvoihin niistä olen uskonut. Kun hauskimmat otokset ja hymyt huolellisesti kääritään tunnelmalliseen musiikkiin, käy helposti niin, että video alkaa näyttää matkailumainokselta. Videolla matka esitetään sellaisena kuin sen haluamme muistaa. Minä haluaisin, että video paljastaa matkasta jotain, mitä en itse edes tiedä. Tanskan dogmaatikkojen siveyslupaus tuntui siksi luontevammalta referenssiltä.

Tekotapa muistuttaa myös hieman Miltä maailma näyttää? -kuvausharjoitusta, jota käytän elokuvakerronnan perusasioiden opettamisessa. Lyhyitä audiovisuaalisia havaintoja peräkkäin, suoraan kameralla, leikkaamatta.

Elokuvailmaisun matokuuri oli mielenkiintoinen kokemus. Monet hetket todella tiivistyivät sekunnin välähdykseen. Toisaalta: monet eivät. Menomatkalla, kaupunkien sykkeessä, nopea liipasinsormi oli kotonaan. Poimin ilmeitä, junia, kiirettä, liikennevaloja ja ääniä kuin marjoja. Kun saavuimme ikuisten vuorten rinteille, aika ei enää pirstoutunutkaan samalla tavalla. Monta kertaa teki mieli jättää kamera paikalleen minuutiksi ja antaa vuoristoajan virrata sisään. Pääosin pysyin kuitenkin dogmissani. Joskus samaa asiaa oli mahdollista katsoa eri tavalla, lyhyemmin. Ei aina.

Olisin tietysti voinut kuvata aina vähän pidempiä otoksia, varmuuden vuoksi, ja valita vasta leikkauspöydällä parhaat freimit. Se olisi kuitenkin ollut aivan erilaista kuvaamista – eikä yhtään niin hauskaa.

Kahden viikon matkalta kertyi yhteensä 1226 klippiä. Laitoin ne peräkkäin editointiohjelman aikajanalle ja poistin tarpeettomat ja epäonnistuneet. Joitain ylipitkäksi venähtäneitä otoksia lyhensin. Joistain poistin tahattomat heilahdukset, jotka seurasivat rec-nappulan painamisen jälkeisestä hätiköinnistä. En kaikista. Paria kohtaa lukuunottamatta jätin kronologian ennalleen. Halusin säilyttää videossa fiiliksen siitä, että nämä pienet havainnot kuvattiin juuri näin, tässä järjestyksessä.

Yllätyin siitä, kuinka paljon äänimaailma korostui lyhyissä otoksissa. Terävät ristiriitaiset ääniskarvit ihastuttivat minua heti alusta lähtien. Ne ovatkin yksi elementti, joka vakuutusmainoksista on häivytetty. Kuuluvat äänileikkaukset tekevät katsomisesta hieman hermostuttavan kokemuksen. Toisaalta niissä on rytmiä ja huumoria, jotain orgaanista. Jatkuvuusleikkauksen ihanne on pilannut nämäkin bileet.

Videokooste löytyy tästä alta. Ehdotuksia seuraavasta lomavideodogmasta otan vastaan!


Aikaisempia lomavideoita:
Juna lähtee Lauterbrunnenin asemalta (Junalla ja kävellen Keski-Euroopassa 2009)
Scener ur en resa (Fårön saarella 2010)
Bodensee–Como (Kävellen Alppien yli 2011)

Haetaan toimittajaa – erään työpaikkailmoituksen anatomia

Helsingin nuorisoasiainkeskus etsii töihin toimittajaa. Työnantajan odotukset ovat ristiriitaiset, työpaikan ilmapiiri bipolaarinen, varsinaisia toimittajan töitä ei saa tehdä, eikä palkkauskaan millään tavalla vastaa koulutusta. Silti – ja juuri siksi – tätä työtä kannattaa hakea.

Hankkeen toisena työntekijänä voin ehkä hieman selittää.

Toimittajan tehtävänä on ohjata Nuorten Ääni -toimituksen nuoria yhteiskunnallisen journalismin tekemisessä. Käytännössä se tarkoittaa tätä: Nuorten ryhmässä syntyy idea aiheesta, joka pitäisi saada mediassa esille. Se esitellään Helsingin Sanomien toimitukselle. Jos aihe ylittää uutiskynnyksen, nuoret alkavat tehdä juttua – itse. Kun juttu on valmis, se julkaistaan Hesarin sivuilla samalla tavalla kuin lehden muutkin jutut. Toimittajan tehtävänä on auttaa tässä prosessissa: ryhmän pyörittämisessä, yhteiskunnallisessa ajattelussa, havaintojen tekemisessä, ideoiden kehittelyssä, neuvotteluissa sekä itse jutun tekemisen kaikissa vaiheissa. 

Aina tehtävä ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen. Nuori toimittaja saattaa kirjoittaa ensimmäistä juttua elämässään, jossa saattaa olla kaikenlaisia muitakin ongelmia, jotka saattavat olla jutun aiheena. Usein on vaikea tarttua puhelimeen. Joskus ei muuten vain jaksaisi. Työn tavoite on kuitenkin aina selvä: auttaa nuoria tuomaan itselleen tärkeitä yhteiskunnallisia aiheita esille mediassa.

Monta kertaa siinä on onnistuttu näyttävästi. Jutut koulukuvaamojen harjoittamasta lahjonnasta, oppilaiden netinkäytön laittomasta valvonnasta, aikuisten alkoholinkäytöstä, huonosta huumevalistuksesta, nuorten seksikaupasta ja Linnanmäen kesätyöntekijöiden kohtelusta ovat saaneet ansaitsemaansa huomiota ja toisinaan aiheuttaneet myös näkyviä muutoksia.

Suuria ja pieniä onnistumisia on satoja. Monet niistä ovat henkilökohtaisia kokemuksia itsensä ylittämisestä ja oman äänen kuulumisesta yhteisössä.

Mutta sanoinko, että tavoite on aina selvä? Se nimittäin ei ole.

Työnantaja, Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus, on poliittisessa ohjauksessa toimiva virasto, jolle ei ole aivan helppoa tukea nuorten tavoitteita silloin, kun ne ovat vääriä. Helsingin uusi vaikuttamisjärjestelmä Ruuti on malliesimerkki: nuoret vaativat monta vuotta Helsinkiin nuorisovaltuustoa ja perustivat asian ajamista varten yhdistyksenkin. Lopulta kaupunki taipui ja pisti pystyyn uuden toimintamallin – tosin sellaisen, jota nuoret nimenomaisesti vastustivat.

Vielä vaikeampaa virastolle on ollut hyväksyä itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Kun eräässä tv-insertissä näkyi puolityhjä nuorisotalo, nuoret saivat moitteet viraston kalliin julkisuuskuvan tärvelemisestä. Kun kolumnissa kritisoitiin erään tilan kalustusta (mutta kehuttiin sitä, että nuoret olivat itse saaneet sen suunnitella), kirjoittajaa syytettiin oman pesän likaamisesta. Nuorisovaltuustoa käsittelevästä jutusta poistettiin virastolle kiusallinen sitaatti. Eräs epämieluisa lehdistötiedote kirjoitettiin viestintäosastolla kokonaan uudestaan. Yhtään helpompaa ei ole ollut kaupungin muiden virastojen kanssa. 

Kirjoitin alussa, että odotukset ovat ristiriitaiset ja työilmapiiri bipolaarinen. Tarkoitan sillä tätä: Nuorisoasiainkeskus hakee nyt työhön toimittajaa, jonka tehtävänä on auttaa nuoria juuri näiden hankaluuksien aiheuttamisessa. Virastolla on samanaikaisesti kaksi vastakkaista tahtoa: hyvä ja paha. Siinä välissä on monella tavalla vaikeaa olla. En luettele ongelmia tässä yksityiskohtaisesti, mutta nostan esille sen, joka on toimittajalle inhottavin: päättäjien puuttuminen journalistiseen sisältöön. Silloin tekee mieli juosta.

Miksi sitten suosittelen hakeutumaan tällaiseen työhön? Juuri siksi. Jokainen este nuorten äänen kuulumisen edessä on osoitus työn välttämättömyydestä. Suomessa on aivan liian paljon osallisuustoimintaa, joka perustuu hiekkalaatikkoajatteluun: nuoria kuullaan vain sellaisissa asioissa, jotka eivät kiinnosta aikuisia. Jos nuoren ääni kuuluu esteettä, kukaan ei todennäköisesti kuuntele.

Konfliktit ovat välttämättömiä. Ne kuuluvat niin nuorisotyöhön, politiikkaan kuin mediaankin.

Voitte suhtautua tähän kriittisellä varauksella, mutta sanon sen silti: Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen Nuorten Ääni -toimitus on Suomen merkittävin media- ja demokratiakasvatushanke. Tehtäväänsä nähden se on toki aivan liian pieni mutta silti kokoaan suurempi. Se on yhdessä Helsingin Sanomien, Yleisradion ja Suomen Kuvalehden kanssa määritellyt aivan uudet kriteerit sille, millä tasolla nuoret voivat osallistua median tekemiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vastaavaa toimintaa ei löydy mistään muualta maailmasta. Toimitus on aivan syystä ollut kymmenien esitysten aiheena kotimaisissa ja kansainvälisissä seminaareissa sekä inspiroivana esimerkkinä muualla Suomessa käynnistetyille hankkeille.

Nuorten Ääni -toimitus on satojen nuorten ja muutaman ohjaajan ja esimiehen yhteisen, kunnianhimoisen työskentelyn tulos. Nyt kun työparini (sijaisineen) lähtee kohti uusia seikkailuja, toivon, että löydämme tilalle uuden yhtä hienon työntekijän, joka voi auttaa nuoria tekemään lisää ihmeitä.

Kaupungin nuorisotyöntekijän palkka (KVTES) ei tietenkään vastaa sitä koulutusta ja kokemusta, jota tehtävä vaatii. Työssä voi rikastua vain henkisesti. Joitain etuja kuitenkin on: Työkaverit, mukaan lukien nuoret, ovat hienoja. Työnsä ja työaikansa saa suunnitella varsin vapaasti. Saa keksiä hauskoja harjoituksia ja viedä toimitusryhmän kevätretkelle Pasilan TV-torniin tai Länsimetron työmaatunneliin. 

Ja sitten vielä tärkein: Jokaisen artikkelin, insertin ja nuorisotyöllisen tai byrokraattisen taistelun jälkeen voi olla varma, että maailma on muuttunut hieman paremmaksi, rikkaammaksi. Se on etuoikeus, jota toimittajan työssä ei aina ole. 

Haku päättyy 10.8.2012. Tarkemmat tiedot kaupungin sivuilla. Jos kirjoittamani enemmän innosti kuin lannisti, suosittelen.

Osattaisiinkohan Panimoliitossa selittää?

Vuonna 2009 peruspalveluministeri Paula Risikko perusti työryhmän pohtimaan alkoholimainonnan rajoituksia. Työryhmä jätti muistionsa kesällä 2010. Nyt hallituksella on taas aikeita kiristää etenkin niin sanottua mielikuvamainontaa. Tällä kertaa julkinen keskustelu on saanut poikkeuksellisen näyttäviä piirteitä.

Risikon työryhmä katsoi, että alkoholimainonta tutkimusten mukaan lisää jonkin verran lasten ja nuorten alkoholinkäyttöä ja alentaa aloitusikää. Työryhmä ei kuitenkaan pitänyt mielikuvamainonnan rajoittamista tarkoituksenmukaisena, koska se saattaisi siirtää mainonnan sääntelemättömiin ympäristöihin kuten nettiin. 

Ryhmän työskentely näyttäytyi mediassa varsin ristiriitaisena ja lopulliseen muistioon onkin jätetty useita eriäviä mielipiteitä ja täydennyksiä. Esimerkiksi tutkija Markku Soikkelin mukaan alkoholiteollisuuden intressit ohittivat jatkuvasti tieteellisen tutkimusnäytön. Alkoholijuomakauppayhdistys taas peräänkuulutti hallitukselta laaja-alaisempaa ja pitkäjänteisempaa alkoholipolitiikkaa sekä vahvaa panostusta valistustyöhön.

Kerrataanpa siis lyhyesti: Sosiaaliviranomaiset haluaisivat kiristää alkoholimainontaa tutkimusnäytön perusteella. Elinkeinoelämä puolestaan ei pidä tutkimusnäyttöä uskottavana ja vastustaa siksi rajoituksia. Sen sijaan vaaditaan enemmän resursseja alkoholivalistukseen.

Hetkinen – tämä kuulostaa siltä, että mainonta ei lisää kulutusta, mutta valistus voisi kuitenkin vähentää sitä. Vaikuttaa ristiriitaiselta. Osattaisiinkohan Panimoliitossa selittää? Tehtävä osoittautui haastavaksi sekä kysyjälle että vastaajalle.

Panimoliiton toimitusjohtaja Elina Ussa, mikä on panimoteollisuuden virallinen kanta, lisääkö alkoholimainonta alkoholin kulutusta?

Muutama vuosi sitten kokoontui se työryhmä. Siinä tutkijat tulivat siihen lopputulokseen, että tarvitaan kotimainen tutkimus, että me tiedetään, mikä se vaikuttavuus on. Alkoholipolitiikka jos jokin vaihtelee hirvittävän paljon maasta toiseen. Meillähän on Suomessa omanlaiset juomisongelmat verrattuna muuhun Eurooppaan. Eli meiltä puuttuu oikeasti analyysiä siitä, miten mainontakiellolla voidaan vaikuttaa. Siihen johtopäätökseen se työryhmä päätyi silloin kaksi vuotta sitten. Mä ihmettelen, että sitä tutkimusta ei ole vielä tehty. Tää on selvästi enemmän politiikkaa kuin tutkimusta, mitä tehdään.

(Tutkin keskustelun jälkeen työryhmän muistiota ja yritin etsiä Ussan mainitsemaa johtopäätöstä kotimaisen tutkimuksen tarpeesta. En löytänyt. Tutkija Markku Soikkeli vahvistaa myöhemmässä kommentissa, ettei sellaista johtopäätöstä ole tehty.)

Onko sulla omaa näkemystä siitä, pystyttekö te lisäämään alkoholimainonnalla alkoholinkulutusta?

Tää kokonaiskulutus on meillä ollut neljä vuotta laskusuunnassa ja se on yleiseurooppalainen trendi. Siinä mielessä se on vähän niin kuin hammastahnamarkkinat, että se ei ole kasvava. Me pidetään kiinni siitä, että me voidaan omien tuotemerkkien välistä kilpailua käydä.

Pystytkö sä sanomaan kyllä tai ei – lisääkö mainonta kulutusta?

Ei, ei lisää.

Te olitte tekemässä tätä Kännissä olet ääliö -kampanjaa. Mikä sen tarkoitus on?

Me halutaan olla vahvasti humalahakuista juomista vastaan. Meillehän elinkeinona olisi viisasta, että suomalainen juomakulttuuri olisi paljon fiksumpaa kuin mitä se tällä hetkellä on. Mitä enemmän meillä on tällaista alkoholin väärinkäyttöä, sitä enemmän se kohdistuu kiristyksenä meidän elinkeinoon. Teollisuus kantaa vastuun omalta osaltaan, mutta talkoissa pitää olla kaikkien muidenkin. Yhteiskuntakin voisi laittaa sinne omia roposiaan, mutta tällä hetkellä hallitus ei tee mitään valistustyötä.

Uskotko, että valistuksella voitaisiin vähentää alkoholin kokonaiskulutusta?

Suomessa on nuoriso raitistunut koko 2000-luvun. Tässä on menossa hyvä trendi ja näillä tällaisilla kampanjoilla on voitu hyvinkin vahvistaa sitä. Niin pitäisikin tehdä.

Mun korvaan tässä on vähän ristiriita. Te uskotte, että valistuksella ja mainonnalla voidaan vähentää mutta ei lisätä alkoholin kulutusta. Miten selität tämän ristiriidan?

Minusta on taas ristiriita se, että sanotaan, että mainonnalla on hirveän suuri vaikutus nimenomaan lapsiin ja nuoriin ja sitten taas valistuksella ei nähdä mitään vaikutusta. Musta se ristiriita on ennemmin näin päin.

Hmm, kysyn vielä uudestaan. Sinä uskot siis, että valistuksella voidaan vähentää kulutusta, mutta et usko, että sitä voidaan mainonnalla lisätä. Miten selität sen?

Meillä on kotisivuilla tilastot. Esimerkiksi Norjassa on kielletty mainonta kokonaan ja siellä on kokonaiskulutus kasvanut siitä lähtien. Ruotsissa on viisi vuotta sitten lievennetty mainontarajoituksia ja siellä on sitten taas kulutus laskenut. Edelleen peräänkuulutan sitä, että me tarvittaisiin kotimainen tutkimus siitä, että mikä se meidän tilanne oikeasti on.

Pystytäänkö Kännissä olet ääliö -tyyppisillä kampanjoilla vähentämään kulutuksen kokonaismäärää?

Pystytään ohjaamaan vastuullisempaan alkoholinkäyttöön.

Hmm. Kysyn vielä uudestaan. Pystytäänkö sillä valistuksella mitä te teette, vähentämään kulutuksen kokonaismäärää?

Jos kysyt THL:stä, mitä heidän tutkijat arvioi, hehän eivät lähde siitä, että valistuksella olisi mitään merkitystä.

Mutta entä te?

Mä uskon, että valistuksella pystytään vaikuttamaan ainakin siihen, miten alkoholia nautitaan.

Mutta entä määrään?

Mä en tiedä, onko se määrä edes se ongelma. Meillä 10% kuluttajista käyttää 50% alkoholista. Muut käyttävät aika fiksusti.

Mutta pystytkö sanomaan, että jos halutaan vaikuttaa siihen määrään, onko se mahdollista?

Mä en ole valistuksen mikään tutkija. Sun täytyy toi kysyä kyllä joltain tutkijalta. Mun on turha spekuloida, kun en ole asiantuntija. Sun pitäis kysyä THL:stä ja ne kyllä sanoo, ettei sillä ole mitään merkitystä, valistuksella. Sehän on meidän tämä yhteiskunnan virallinen linja.

One is the loneliest number

One is the loneliest number that you'll ever do

two can be as bad as one

it's the loneliest number since the number one

One (Harry Nilsson)

Alvar Aallon suunnittelemassa klassikkojakkarassa on kolme jalkaa. Yhdellä tai kahdella jalalla jakkara kaatuisi. Neljällä tai useammalla se alkaisi helposti keikkua, jos jalat olisivat eri mittaisia tai lattia epätasainen. Tripodin kolme jalkaa ovat aina tukevasti maassa. Kolme on täydellinen luku.

Tämän täydellisyyden kunniaksi olemme koonneet sarjan harkiten valittuja ja huolella yhteen sommiteltuja musiikkitriptyykkejä, jotka koostuvat tunnetuista tai muista syistä merkittävistä kappaleista. Osa kolmioista on syntynyt saman kappaleen eri versioista, osa samannimisistä kappaleista eli homonyymeistä, osa jonkin teeman ympärille ja loput muilla intuitiivisilla perusteilla, joita vain mielikuvitus on rajoittanut. Kokonaisuus ei ole koskaan valmis vaan elää ja täydentyy jatkuvasti.

Suuri triptyykkilistamme haastaa yksiulotteiset coverbiisilistat kaksintaisteluun ja saartaa kuulijan keskelle musiikin pyhää kolminaisuutta.

Listan kuuntelemiseen tarvitset Spotify-ohjelman. 

• Voit avata listan Spotifyllä tai käyttää alla olevaa soitinta.
• Listan sisältö on avattu tässä taulukossa selitysten kera.

Voit myös ehdottaa listalle uusia triniteettejä. Harkitsemme kaikkia tarkasti.

Tuottajien valikoitu biografia:

Martti Anttila
s. 1980 Askolassa
Tukioppilas 1994–1995
Basisti Ruma Elsa -musikaalissa 2000 (muistikuva epätarkka)
Musiikin ystävä

Ismo Kiesiläinen
s. 1981 Vantaalla
Lupaava piiritason keihäänheittäjä 1990-luvun alkuvuosina
Irti Elämästä -nörttiyhdistyksen puheenjohtaja 1997–1999
Siviilipalvelusmies

Kopioikaa, kopioikaa, muuten olette hukassa!

"Laki on hyvä. Se on kauhean selkeä. Ongelma on siinä, että isot tekijänoikeusjätit, mediatalot pyrkii haalimaan itselleen yksinoikeuksia, jotka vaikeuttaa esimerkiksi internetissä tapahtuvaa elokuvan kauppaa. Kun elokuville ei ole vielä syntynyt yhtä vahvaa maksullista nettilevitysjärjestelmää kuin vaikka musiikissa on, useampiakin, niin tätä kehitystä on estänyt se, että myös suomalaiset mediatalot haluavat omistaa yksinoikeudella elokuvasisältöjä, joka johtaa siihen, että tällaisten kauppapaikkojen kilpailua ei pääse syntymään. Yhteiskunnan pitäisi tekijänoikeusalaa ja nettikilpailua edistääkseen pikkuisen hillitä korporaatioiden ylivaltaa."

Näin kommentoi käsikirjoittaja, elokuvatuottaja Aleksi Bardy A-studio: Stream -ohjelmalle. Samaa problematiikkaa käsittelee Oatmeal-sarjakuva, jossa yritetään metsästää suosittua tv-sarjaa netistä.

Nykyiset elokuvien verkkokaupat muistuttavat valikoimiltaan lähinnä R-kioskien videohyllyjä. Tarjolla ovat suosituimmat hitit sekä jonkin verran halpaa roskaa, jonka levitysoikeudet tulevat kaiketi väkisin kaupan päälle. Esimerkiksi ruotsalaisesta Voddlerista ei löydy yhtään Ingmar Bergmanin elokuvaa.

Hieman lupaavammalta näyttää Mubi, joka mainostaa itseään elokuvia rakastavien online-teatterina. Tarjolla on elokuvia eri puolilta maailmaa, erityisesti indie-tuotantoja ja klassikoita. Nopealla vilkaisulla katalogi todella näyttää kattavalta: suosituimpia-listan kärjessä ovat 8½, Unelmien sielunmessu, La Dolce Vita, Kenraali, Seikkailu, Hiroshima - rakastettuni, Elephant... Joista yksikään ei ole Voddlerin hyllyssä. Hinnatkin ovat vuokraamoihin nähden kilpailykykyisiä. Useimmat elokuvat maksavat alle kolme euroa, osa on halvempia, jopa ilmaisia.

Entä Andrei Tarkovskin Peili? Se on oma suosikkielokuvani, jonka voisin hyvin laittaa esille vitriiniin elokuvan määritelmäksi, vähän niin kuin metrin prototyypin, jota säilytetään Pariisin Mittojen ja painojen museossa. Tokihan se Mubista löytyy?

Kyllä, mutta...

NOT AVAILABLE TO WATCH IN YOUR AREA WHY?
Buy a plane ticket; The Mirror is now playing at MUBI in:
United States 

WHY?
If we had it our way, you'd be watching this film right now instead of reading this message.
Unfortunately, the rights to show even a single movie online are often divided amongst distributors in different countries, which puts something of a damper on our plan to make great films available the world over. (Sometimes the convoluted situation of movie rights has its fun: see our blog for an example.) Rest assured, we are working hard to acquire the rights to show all our favorite films all around the world.

Keep checking back – good things can come to those who wait.

Totuus laajan katalogin taustalla valkenee nopeasti. Se, että elokuva on listalla, ei tarkoita, että sitä voisi katsoa. Mubi on nimittäin saanut elokuville esitysoikeudet vain tiettyihin maihin ja osalle ei niihinkään. Mubi kehottaa ostamaan lentolipun ja matkustamaan lähimpään esitysmaahan. Peilin tapauksessa Yhdysvaltoihin.

Edestakainen lento New Yorkiin maksaisi noin 650€. Pirate Bayn linkki on ilmainen. Moni valitsee mieluummin sen. Mosfilm tosin on julkaissut kaikki Tarkovskin elokuvat ilmaiseksi Youtubessa. Itse olen ostanut Peilin DVD:llä jo kolmasti. Yhden annoin lahjaksi, toisen lainaksi ja kolmas on hyllyssä. Mutta netissä raha ei jostain syystä kelpaa levittäjille.

Kaivan Movielens-palvelusta luettelon elokuvista, joille olen antanut viisi tähteä. Kuinka moni niistä olisi jäänyt näkemättä, jos käyttäisin vain Mubia? Aloitetaan tuoreesta Cannes-voittajasta, Terrence Malickin  The Tree of Lifesta.

NOT AVAILABLE TO WATCH

Malickin elokuvaa ei voi katsoa Mubin kautta missään maassa. Sama pätee ohjaajan varhaisempiin leffoihin Julmaan maahan ja Onnellisten aikaan. Ei voi katsoa. Onneksi ne löytyvät jo jalostettuina luonnonvaroina DVD-hyllystäni. Entäs Emir Kusturican Mustalaisten aika? Sitä on ollut vaikea löytää DVD:llä.

NOT AVAILABLE TO WATCH

Otetaan jotain helpompaa. Paul Thomas Anderssonin Magnolia sai kolme Oscar-ehdokkuutta. Se on siis melkein valtavirtaa. Voisinko vuokrata sen?

En. Mutta voin katsoa sen, jos matkustan läppärini kanssa Belgiaan tai Luxemburgiin. DVD:n tilaaminen Benelux-maista kuulostaisi järkevämmältä.

Entäs sitten Kolme väriä: Punainen? Irlanti, Mansaari, Italia tai Iso-Britannia. Veronikan kaksoiselämä? Samat paitsi ei Italia. Kymmenen käskyä? Ei missään.

Puhu hänelle, Korppi sylissä, Toisen kerroksen lauluja: Ei katsottavissa.

Entäs se Bergman? Oscar-voittaja Fanny ja Alexander ei ole katsottavissa. Persona ja Hiljaisuus löytyisivät Italian internetistä. Kohtauksia eräästä avioliitosta ei mistään.

Neuvostoliittolaista Tarkovskia (Peili, Uhri) saa katsoa vain Yhdysvalloissa. Paitsi Nostalghiaa, joka löytyy Australian, Itävallan, Saksan, Sveitsin ja Uuden-Seelannin tietoverkoista.

Lars von Trierin levittäjät ovat vapaamielisempiä. Dancer in the Darkia saa katsoa 26 maassa, mm. Yhdysvalloissa, Australiassa, Itävallassa, Brasiliassa, Kanadassa, Kolumbiassa, Tanskassa, Perussa, Filippiineillä ja Turkissa. Breaking the Wavesin yleisö on vielä kansainvälisempi, mukaan mahtuu muiden muassa levoton Itä-Timor. Molemmilta listoilta löytyy myös Suomi, mutta jostain syystä elokuva ei kuitenkaan ole katsottavissa.

Melko liberaaleja ollaan myös Hongkongissa. Wong Kar-wain In the Mood for Love on tarjolla 16 maassa, tosin lähinnä Euroopan ja Aasian rajavuoristoissa. Mubi kehottaa lentämään esimerkiksi Armeniaan, Azerbaidzaniin, Georgiaan, Kazakstaniin tai Kirgisiaan.

Vuoden 2009 Cannes-voittaja Valkoinen nauha käsittelee fasismin syntyä pienessä pohjoissaksalaisessa kylässä. Saksassa elokuvaa kuitenkaan ei saa katsoa. Pitää mennä Norjaan, kuten saksalaiset vuonna 1940 tekivät.

24 elokuvan joukosta löysin lopulta kaksi, jotka voin vuokrata katsottavaksi: Fellinin La Dolce Vita ja Atom Egoyanin Suloinen ikuisuus. Kumpikin maksaa 2,99 euroa. 

(Cannesissa vuonna 1997 palkittu Suloinen ikuisuus muuten tuli Suomen ensi-iltaan vasta viisi vuotta myöhemmin, 2002. DVD julkaistiin pari vuotta sitten, esihistoriallisella 4:3 pan & scan -rajauksella.)

Vaikka Mubin petollinen katalogi ärsyttääkin, se on asiallista vinoilua elokuvalevittäjille. Ylläpito kehottaa elokuvien ystäviä ylittämään rajat astumalla lentokoneeseen, mutta on siinä tuskin tosissaan. Ennemminkin Mubi muistuttaa yleisöä siitä, että maailma on täynnä hienoja elokuvia, joita ei haluta näyttää, ja huonoja, joita halutaan.

Keep checking back – good things can come to those who wait.

Kärsimättömämpi lukee rivien välistä Wim Wendersin Pina-elokuvasta (ei voi katsoa Mubissa) tutun lauseen, tosin hieman vääristyneessä muodossa:

Kopioikaa, kopioikaa, muuten olette hukassa! 

Aikuiset sikailivat netissä, facepalm!

"Nuoriso häiriköi", 374 hakutulosta Googlessa. Nuoriso häiriköi viljelypalstalla, nuoriso häiriköi Nousiaisissa, Kuopiossa, julkisissa kulkuneuvoissa, uimarannalla, lähiöissä ja keskustassa. Lisäksi nuoriso riehuu: valtatien varressa, junassa ja Hyrylässä.

Aikuiset sen sijaan eivät häiriköi kovinkaan paljon. Googlen mukaan vain 7 kertaa.

Otos saattaa kuitenkin olla vääristynyt. Esimerkiksi Iltalehti kirjoittaa paljon enemmän nuorista ja nuorisosta (yhteensä 87 500 hakutulosta) kuin aikuisista (16 700).

Jos Iltalehti kirjoittaisi aikuisista yhtä paljon, saattaisimme nähdä esimerkiksi tällaisia otsikoita:

"Aikuiset riehuivat keskustelupalstalla"
"Aikuiset sikailivat netissä"

Aikuiset nimittäin todellakin riehuvat ja sikailevat, mutta se pääsee lööppeihin vain, jos asialla on poliitikko. Suurten medioiden keskustelupalstoilla on suurempi tapaus se, jos joku kirjoittaa asiallisesti. Eräs ilmiö on erityisesti kiinnittänyt huomioni, nimittäin:

"Aikuiset nolasivat toisiaan Iltalehden foorumilla"

Yleinen selviytymisstrategia verkkokeskustelussa on väittelykumppanin nolaaminen. Joko toinen on liian nuori, stalinisti, punavihreä, ei osaa kirjoittaa, ei ole ottanut asiasta selvää, lukenut edellistä viestiä, sortuu argumentaatiovirheeseen tai on vain trolli. Ja se pitää kertoa kaikille.

Yksi suosituimmista sosiaalisen median eleistä on myötähäpeä. Se on siitä erikoinen empatian laji, että sitä käytetään lähes yksinomaan myötäelämisen kohteen pilkkaamiseen. Tiedättehän sen hetken, kun joku sosiaalisessa tilanteessa käyttäytyy meidän mielestämme kiusallisella tavalla. Nostamme käden silmiemme eteen merkiksi siitä, että emme halua nähdä tätä.

Samalla välittyy myös toinen viesti: kerromme olevamme tilanteen yläpuolella. Jos emme peittäisi kasvojamme, ylemmyydentunteemme voisi jäädä muilta huomaamatta. Emmekä tietenkään puutu toisen kiusalliseen tilanteeseen, koska olisimme silloin itse vaarassa. Käsi suojaa meitä, ei myötähäpeän kohdetta.

Tätä elettä kutsutaan englanninkielisessä maailmassa facepalmiksi. Se on varsin suosittu huudahdus netissä. Facebookissa voi linkittää jonkun nolon jutun ja evästää sen "facepalm"-huokaisulla. Tarkoituksena ei ole myötäelää vaan pilkata.

Olenkin pohtinut, onko myötähäpeä oikea tunne lainkaan. Ehkä se onkin vain pahantahtoinen ele? Lähipiirini psykologit ovat kuitenkin torjuneet teoriani. Myötähäpeän tunne todella on olemassa. Häpeä nimittäin on yhteisöllinen ilmiö ja sitä voi siksi tuntea myös toisen puolesta. Toisin on esimerkiksi syyllisyyden laita, se on henkilökohtaista.

Korjaan siis teoriaani: myötähäpeä on hyvä tunne, jos se johtaa häpeällisessä tilanteessa olevan puolustamiseen. Eleenä facepalm on vain huonoa käytöstä.

Pitäkää siis myötähäpeänne omana tietonanne. Ja lakatkaa sikailemasta siellä netissä, aikuiset ihmiset.

Ovatko suomalaiset nykyohjaajat paskahousuja?

Ovatko suomalaiset nykyohjaajat paskahousuja? Tätä kysyttiin Risto Jarva -seuran seminaarissa viime syksynä. Harmikseni en ollut paikalla, joten en tiedä vastausta. Kuulopuheiden mukaan ainakin yksi keskustelijoista olisi tunnustanut.

Kirjoitin aiheesta muutama vuosi sitten, kun Kristian Smedsin Tuntematon sotilas herätti kiivasta keskustelua. Keskustelu näytelmästä oli tietysti monella tavalla absurdia, mutta näyttäytyi merkityksellisenä, kun sitä peilasi kotimaisista ensi-iltaelokuvista käytävään keskusteluun. Tulin jopa hieman kateelliseksi: miksei elokuvasta puhuta noin?

Suomalainen elokuva ei herätä yhteiskunnallista keskustelua. Viime vuonna jääkiekkokin teki sitä enemmän. Yhteiskunnallisia aiheita toki käsitellään (Hella W, Tuntematon emäntä, Salla - Selling the silence, Likainen pommi, Le Havre...), mutta niin sovinnaisella tavalla, että yleisö ei koe oloaan uhatuksi. Viime kädessä me olemme kaikki samaa mieltä Aku Louhimiehen Suomi-kuvasta. Ja Kaurismäkeä pilkataan vasemmiston Disneyksi.

Huumeidenkäyttäjistä kertova Reindeerspotting-dokumentti näyttäisi olevan jonkinlainen poikkeus. Sen aiheuttama keskustelu pyöri ikärajan ympärillä, mutta ei ollut vain sitä. Samalla puhuttiin huumevalistuksesta, siitä miten narkkareihin pitäisi suhtautua, mitä nuorille saa näyttää, mistä saa puhua. Mutta olisiko sama voinut tapahtua fiktioelokuvan puolella? Ovatko suomalaiset nykyohjaajat paskahousuja?

Ehkä elokuvantekijän ei ole helppo olla rohkea. Tässä muutama syy:

1. Elokuvalta odotetaan tarinaa, jossa on hyviä ja pahoja. Yleisö asettuu hyvän puolelle pahoja vastaan. Mika Koskisen Punaisen metsän hotelli on hieno dokumenttielokuva Stora Enson sikailuista Kiinassa, mutta sen yleisö ja tekijä ovat samalla puolella. Elokuvan tekeminen vaati ohjaajalta mainittavaa rohkeutta, mutta sen esittäminen ei.

2. Elokuvan rahoitus on monimutkaista ja haetaan jokaiselle projektille erikseen. Kotimainen scifi-uutuus Iron Sky vei tämän äärirajoille: elokuvan rahoituksesta yli miljoona euroa kerättiin etukäteen yleisöltä. Jos elokuvan pitää miellyttää näin suurta tuottajien joukkoa jo etukäteen, kuinka rohkea se voi olla? Iron Sky käsittelee kuusta maahan hyökkääviä natseja, mutta on kaikin puolin sovinnainen. Tarinalla on kiva opetus ja huumori on salonkikelpoista silloinkin kun se on kömpelöä. Natseja ei viedä epämukavuusalueelle – eikä yleisöäkään.

3. Teatterissa on toisinaan tapana hyökätä yleisöä vastaan. 80-luvulla Jumalan teatteri demonstroi tätä heittämällä yleisön päälle muun muassa ulostetta. Elokuvassa tämä on vaikeampaa. Mutta mikä suomalainen elokuva olisi edes jollain tavalla yrittänyt? Kun vertaa teatteri- ja elokuvakritiikkejä, huomaa nopeasti, että teatterilta provokaatiota odotetaan. Elokuvalta ei.

Iron Skyta on etenkin elokuvaharrastajapiireissä pidetty uudenlaisena rohkena avauksena, joka haastaa ummehtuneen draamaelokuvan. Osa elokuvakriitikoista on samoilla linjoilla, esimerkiksi Aamu- ja Iltalehdissä. Mikään paskahousu ohjaaja Vuorensola ei totisesti ole, niin suuresta elokuvahankkeesta on kyse. Tai Markus Selin, josta tuore Kuukausiliite kirjoitti kiinnostavan artikkelin. Selin teki ensin monta konkurssia, sitten elokuvia suurille yleisöille, mutta ei vaikuta välittävän pätkääkään siitä, mitä muut ajattelevat. Sekin lienee rohkeutta.

Mutta hedelmiä on kahdenlaisia.

Iron Sky ei ole ainoa elokuva, jonka yhteydessä on puhuttu elokuvaohjaajan unelman toteutumisesta. Siinä on jotain tuoretta ja epäeurooppalaista. Suuret unelmat ovat aina olleet amerikkalaisia: Bill Gates, Steve Jobs ja autotallit. Lady Gaga. Eurooppalaisen taiteilijan osana, sen sijaan, on ollut tehdä taidetta traumoistaan, ei unelmistaan. Niistä tulee varmasti erilaisia.

(Niin lähellä kuin ne näyttävät olevan toisiaan, traumat ja unelmat (saks. traum) ovat etymologisesti hyvin kaukaisia sukulaisia, jos sitäkään.)

Sami Pöyry kirjoittaa Monadi-filmissä elokuvan ja alitajunnan suhteesta:

"Jos elokuva menettää kosketuksensa alitajuntaan ja runouteen, se menettää kaiken. Tämä koskee yhtäläisesti niin viihde- kuin taide-elokuvaakin." 

Niin kauan kuin elokuvantekijä tietää, mitä hän haluaa, olemme turvassa. Kun hän ohjaa laivansa kohti tuntematonta, mitä tahansa voi tapahtua. Se vaatii rohkeutta – myös katsojilta.

Pakenen siis tarinaa, mutta edelläni juoksee muoto

Monadi-Filmi on yksi kiinnostavista kotimaisista elokuvablogeista. Minulla oli kunnia päästä sen kirjoittajan Sami Pöyryn perusteelliseen haastatteluun. Sähköpostikirjeenvaihdossa pohdimme erityisesti elokuvan muodon problematiikkaa.

http://monadifilmi.wordpress.com/2012/03/02/puhutaan-elokuvasta-ismo-kiesilainen/

Otteita kuvasuunnittelijan päiväkirjasta (The Boy with the Eternal Truths)

Valikoituja muistiinpanoja The Boy with the Eternal Truths -elokuvan kuvasuunnittelusta. Huomattava spoilerivaara!

Sunnuntai 24.4.2011 

Donner kertoo kirjassaan, että Bergmanilla oli ajatus, että ehkä jokaisen kohtauksen voi kuvata vain yhdellä tavalla. Kameran paikka on moraalinen valinta.

Elokuvantekijänä kasvaminen on siksi varmasti hyvin samanlaista kuin ihmisenä kasvaminen. Aluksi tekee juuri ja juuri sen mitä osaa, yrittää pysyä pystyssä. Sitten muut kertovat, miten pitää toimia. Jossain vaiheessa alkaa tehdä päinvastoin. Sen jälkeen pakka menee sekaisin: huomaa, että mahdollisuuksia on rajattomasti, eikä niiden välillä valitsemista ole kukaan tehnyt mitenkään helposti.

On toki saarnamiehiä, filosofeja ja auktoriteetteja, joilla on omat näkemyksensä, teoriansa. Voi valita jonkun valmiin järjestelmän ja elää sen mukaisesti. Joskus joutuu olemaan eri mieltä toisten kanssa, toimimaan oman vakaumuksensa mukaisesti, mutta sen voi perustella. Kant, Jeesus tai äiti sanoi: tee näin. Vaikeinta on hylätä järjestelmät ja päättää itse, mikä on oikein.

Viimeiset vuodet olen yrittänyt sisäistää Tarkovskin näkemystä elokuvasta ajan veistämisenä. Ajatus on minusta aivan kristallinen, teoriassa, mutta minulla on ollut suuria vaikeuksia saada siitä käytännön otetta. Monet otokseni parin vuoden takaiselta Sveitsin matkalta tavoittivat juuri sen mitä haen. Samoin muutamat kuvat Fårön matkalta. Fiktion kuvaaminen on ollut vaikeampaa. Siinä tunnen aina palaavani niihin kaavoihin, jotka olen aikoinaan oppinut.

Pari kuukautta sitten luin Terrence Malickin uuden elokuvan The Tree of Lifen kuvaajan Emanuel Lubezkin haastattelun, jossa hän kuvaili Malickin työskentelytapaa.

“So the actors are performing the dialogue, but Terry isn’t interested in dialogue. So they’re talking, and we’re shooting a reflection or we’re shooting the wind or we’re shooting the frame of the window, and then we finally pan to them when they finish the dialogue."

Yhtäkkiä ymmärsin, mitä olen vuosikausia etsinyt. Tai sitten en ymmärtänyt, mutta jokin ymmärryksen kaltainen häivähdys mielessäni kuitenkin kävi. Malickin impressionistineen tyyli on pinnaltaan aivan erilainen kuin Tarkovskilla, mutta aloin nähdä niissä yhteyksiä. Molemmat kiinnittävät huomionsa siihen, mitä nyt tapahtuu. Usein elokuvassa tapahtuminen ymmärretään näyttelijän vuorosanoiksi ja eleiksi, ja unohdetaan, että ympärillä on kokonainen maailma (Malickin tapauksessa ehkä kokonainen universumi!). Juuri nyt tapahtuva aika saattaa ilmentää itseään paljon olennaisemmin jossain muualla. Tuulessa, pöydältä putoavassa astiassa, tuulessa hulmuavissa lakanoissa.

Katsoimme Youtubesta pätkän Malickin The New Worldista. Kiinnitin huomiota siihen, miten Malick käsittelee aikaa. Peräkkäiset otokset eivät olleet toisissaan kiinni ajallisesti. Aika saattoi hyppiä edestakaisin, ehkä kulkea rinnakkain itsensä kanssa, aika saattoi välillä kadota kokonaan tai pysähtyä. Malick ei rakentanut narratiivia, jonka perässä kameran pitäisi pysyä, vaan rakensi narratiivin itsenäisistä otoksista. Toinen hyvä esimerkki on saman ohjaajan Onnellisten aika -elokuvan loppukohtaus.



Tarkovskin metodia seuratessani olen ehkä alkanut pitää pitkiä otoksia jonkinlaisena päämääränä sinällään. Tapahtumien sitominen toisiinsa otoksen sisällä näppärillä kuvanvaihdoksilla - kuten Seikkailu-elokuvan ampumiskohtaus - on näyttänyt oikealta tavalta pakottaa kamera seuraamaan aikaa. Entä jos tekisi päinvastoin: sitomisen sijasta erottaisi?

Aloimme saada ajatuksesta kiinni. Olisiko käsikirjoituksessa hetkiä, jotka selvästi pitäisi kuvata omana otoksenaan? Voisiko nämä otokset irrottaa kohtauksen lineaarisesta ajasta esim. hyppyleikkauksilla? Esimerkiksi: Kun mormonit saavat oven auki ja menevät hyttiinsä, tyttö jää käytävälle katsomaan heidän peräänsä. Kun tämä leikataan irti jatkuvasta toiminnasta, hetki korostuu aivan eri tavalla.

Mitä jos koko koko käsikirjoituksen pilkkoisi tällaisiin osiin? Näyttelijöille on biittinsä (metodi, jonka opin aikoinaan Judith Westonin kirjasta), miksei niitä voisi olla myös kuvaajalle? Päätimme jakaa kohtaukset selvästi lyhyempiin "alakohtauksiin", joiden sisällä käytettäisiin jatkuvuusleikkausta ja välillä jonkinlaista hyppyleikkausta. Joku alakohtaus saattaisi koostua useammasta otoksesta, joku toinen taas vain yhdestä nopeasta hetkestä.

Sunnuntai 7.8.2011

Tänään teimme Laran kanssa kuvasuunnitelmaa. Viime kerralla, keväällä, olimme löytäneet uudenlaisen metodin: emme etsi käsikirjoituksesta kuvia vaan leikkauksia. Missä kohtaa ajan voisi katkaista? Mitkä kohdat haluaisimme kytkeä toisiinsa?

Tämä löytö veikin meitä eteenpäin vauhdikkaasti. Yllättäen löysimme tekstistä myös sellaista dynamiikkaa, joka paljastui vasta leikkauksilla. Esimerkiksi kuvanrepimiskohtauksesta löysimme leikkauskohdan, joka antoi mahdollisuuden muuttaa näyttelijöiden paikkoja kesken kohtauksen. Mitä jos tyttö olisikin ennen seuraavaa repliikkiä kömpinyt sängyn takareunalle, nojaamaan seinään?

Tätä on elokuvanteko! Hintana oli se, että emme juurikaan ehtineet miettiä kuvien rajauksia. Päätimme, että tässä elokuvassa sitä pohditaan vasta kuvauspaikalla.

Myöhemmin leikkausvaiheessa...

Jatkuvuusleikkaus on helppoa, koska oppikirjan säännöt ovat selvät. Kun säännöt hylkää, tulee vaikeampaa. Leikkauksia voi iskeä mihin vain ja kuinka paljon vain. Mikä tahansa kuva kelpaa edellisen jälkeen. Kuinka paljon on tarpeeksi? Eräänä yönä silppusin elokuvan täyteen leikkauksia ja aamulla otin suurimman osan niistä pois. Välillä olen saanut suuria oivalluksia, onnistumisen tunteita siitä, kun olen leikannut otosta pari sekuntia välistä pois. Montaasi on tehokas, mutta toisaalta varastaa helposti shown ja alkaa kahlita kuvavirtaa. Silti tässä metodissa on jotain vapauttavaa, jokin tunne oikeasta elokuvanteosta, ajan taivuttelusta ja manipuloinnista. Mietin, onko paluuta jalustalla kuvaamiseen ja säntilliseen leikkaukseen. Tämä tuntuu aidommalta.

Toisaalta. Katsoin äsken pätkän Joonatanin evankeliumia ja ihastelin sen täsmällisyyttä näyttelijätyössä ja kuvauksessa. Siinäkin on puolensa.

Otteita käsikirjoittajan päiväkirjasta (The Boy with the Eternal Truths)

Valikoituja muistiinpanoja The Boy with the Eternal Truths -elokuvan käsikirjoittamisesta. Huomattava spoilerivaara!

Sunnuntai 13.3.2011 klo 18:25
Olemme päättäneet tehdä elokuvan mormoneista. En tiedä mormoneista paljoakaan. Kävin kyllä muutama vuosi sitten tutustumassa Leppävaaraan avattuun mormonitemppeliin avoimien ovien päivänä, mutta henkilökohtaiset konktaktit jäivät silloin vähemmälle, koska pelkästään jonoa oli kymmeniä metrejä. Ovella heitä ei ole koskaan käynyt.

Kaikki alkoi pari vuotta sitten, kun Julieta kertoi kohtaamisesta mormonimiehen kanssa. Lähijunassa sattunut välikohtaus oli niin mainio, että sanoin heti, että siitä pitäisi tehdä elokuva. Sittemmin se on aina välillä kummitellut mielessä, mutta en ole aivan löytänyt siihen elokuvallista lähestymiskulmaa.

Muutama viikko sitten palasin pohtimaan tuota kohtausta. Halusin esitellä päähenkilön jollain tavalla junan ulkopuolella, yksin, ennen kohtaamista. Mietin valokuvaa, lompakkoa ja muistoja. Ja siinä se oli: kuittien tyhjentäminen lompakosta! Pieni välitilinpäätös. Juuri sellaista arkista symboliikkaa, jota juuri meillä on ollut tapana harrastaa.

Jotain silti vielä puuttui, enkä tiennyt mitä se olisi. Ehkä halusin vain irrottaa elokuvan siitä tositarinasta, johon se perustui. Mietin voisiko kohtaus tapahtua jossain muualla kuin junassa. Voisiko mormonin tilalla olla joku muu henkilö? Muu uskonlahko? Vanha herrasmies? Kaksi pikkupoikaa? Pikkupojat, tai pikkuraggarit, ehkä maahanmuuttajatpojat, tuntui nopeasti hyvältä idealta. Mormoneista oli vaikea saada otetta, mutta pikkupoikien ja nuoren naisen kohtaaminen olisi helposti käsikirjoitettava ja ohjattava. Elokuvalla olisi heti hyvä nimikin: Pojat. Eikä tarvitsisi ottaa selvää mormoneista.

Esittelin vaihtoehtoja Niksulle. Olimme yhtä mieltä siitä, että kohtaus ei voisi tapahtua muussa kulkuneuvossa kuin lähijunassa. Se on kaupunkilaistarina. Entä voisiko se tapahtua kokonaan yhdessä huoneistossa? Entä jos mormonit tulisivatkin ovelle? Junassa on muutenkin vaikeaa kuvata. Mutta huoneisto - olisiko se liian symbolinen muistojen vankila, niin kuin Emma-elokuvassa Vesan koti? Se toisi elokuvaan liian raskaan sävyn, ikään kuin tyttö olisi täysin valokuvan vanki, vaikka sen pitäisi olla vain pieni taakka. Kivi kengässä. (Tämä pitää muistaa: kivi kengässä!)

Sitten jokin loksahti: entä jos elokuva tapahtuisikin yöjunassa ja mormonit tulisivat yöjunan hytin ovelle! Ajatus nauratti meitä heti. Ja kuittikohtaus voisi tapahtua ravintolavaunussa. Kaikki yhdellä matkalla jostain jonnekin. Kuvauksellinen miljöö. Kevyt ja raskas samassa. Tutkimme heti yöjunien aikataulut.

Niinpä siis teemme kuin teemmekin elokuvaa mormoneista. Eilen ja tänään olen lukenut netistä kaikenlaista. Katsonut Youtubesta ja mormoniseurakunnan sivuilta videoita. Juha Itkonen on kirjoittanut mormoniaiheisen kirjan, Myöhempien aikojen pyhiä. Se on Lauttasaaren kirjaston hyllyssä. Entinen suomalainen mormoni on koonnut laajan nettisivuston, jossa selvitetään laajasti uskonlahkon historiaa ja toimintatapoja. Erityisen kiinnostavaa oli lukea siitä, miten mormonilähetyssaarnaajia opetetaan lähestymään ihmisiä. Luottamuksellinen suhde luodaan hyvin nopeasti uteliaisuudella, tarkoilla havainnoilla kodin yksityiskohdista ja kysymyksillä henkilökohtaisista asioista. Vasta sitten mennään asiaan. Aloin ymmärtää paremmin sitä, mitä M-junassa tapahtui.


Perjantai 1.4.2011 
Miten tyttö ja mormonipoika kohtaavat? Romanttisessa elokuvassa poika kävelisi käytävällä tyttöä vastaan ja juuri kun he ohittaisivat, pojan salkku aukeaisi, kirjat ja paperit leviäisivät lattialle. Tyttö pysähtyisi auttamaan. Tämä ei ole se elokuva, mutta auttaminen toimii aina. Etenkin, kun mormoneiden toimintatapaan auttaminen kuuluu. Miksi se ei voisi tapahtua myös toisin päin?

Torstai 6.4.2011
Elokuvamme yöjunassa ollaan kuin risteilyllä. Aika venyy erilaiseksi, ihmiset ajelehtivat ja ovat valmiina törmäilemään toisiinsa. Niin ei ehkä tapahdu yöjunissa oikeasti, mutta ajatuksessa on jotain viehättävää. Mutta miten tullaan toisen hyttiin?

Olin kirjoittanut hyttikohtaukseen, että tyttö kutsuu pojan sisään "tuu sisään". Leena kiinnitti siihen huomiota. Olin ajatellut sen varsin kasuaaliksi kohteliaisuudeksi, mutta enemmän se kuulosti samalta kuin tyttö sanoisi: "Olen odottanut sinua."

Olimme jumissa, josta pääsimme yllättäen keinolla, jonka löysin jostain kokeneen harrastajaelokuvakäsikirjoittajan työkalupakista. Tai ehkä ohjaajan? No, yllätyin itsekin oivalluksestani. Mitä tilannetta tytön ja pojan kohtaaminen muistuttaisi? Millaiset raamit voisimme rakentaa sen sisään katsojalta piiloon. Tulisiko poika tytön luokse kuin olisi unohtanut jonkun esineen? Kohtaisivatko he kuin hississä tai kuin tupakkapaikalla kohdataan? Olisiko toinen kuin hississä ja toinen tupakkapaikalla?

Entä jos tyttö ei olisikaan hytissään vaan olisi tullut käytävälle pesemään hampaitaan ja poika osuisi siihen paikalle? Siinä menettäisimme pojan aran röyhkeyden tulla tytön hyttiin. No, entä jos tyttö palaisi käytävältä hyttiin kesken keskustelun ja poika joutuisi seuraamaan tätä? En ole koskaan erityisesti pitänyt käsikirjoittamisesta, mutta nyt ihastuin hetkeksi. Sinänsä hyvä dialogi, jonka olin hieman epäinspiroituneena kirjoittanut sai tuekseen näyttelijöiden fyysisestä liikkeestä ja tilan vaihtamisesta koostuvan rakenteen, johon ripustettuna repliikit alkoivat elää.

Hieman aikaa jäi myös pohtia valokuvauskohtausta hytin käytävällä. Kirjoitin muistiinpanoihini: "Löysä. Tiivistä."


Sunnuntai 10.4.2011
Kun lyhensin käytäväkohtausta, kiinnitin huomioni salkkuun. Mormoni jättää sen käytävälle oven avaamisen yhteydessä ja tulee hetken päästä hakemaan sitä. Silloin tyttö rohkaistuu puhumaan. Mitä jos tyttö haluaisikin ottaa kuvan salkusta? Mitä salkussa on?

Pulp Fictionissa salkun sisältö on salaisuus. Se kaiketi viittaa Alfred Hitchcockin MacGuffiniin:

Kaksi miestä matkustaa junassa. Toisella on tavarahyllyllä iso, omituisen muotoinen paketti. Toinen mies kysyy: "Mitä siinä oikein on?" – "Se on MacGuffin." – "Mikä MacGuffin sitten on?" – "Sillä pyydetään leijonia Skotlannin Ylämailla." – "Mutta eihän Ylämailla ole leijonia." – "No sitten se ei ole MacGuffin."

MacGuffinilla ei ole varsinaista merkitystä katsojalle, mutta se motivoi tarinan hahmoja. Periaatteessa vastustan kaikkia tällaisia tarinankerronnan halpoja konventioita, mutta toisaalta niiden kanssa flirttailussa on myös huumoria.

Niin, mitä salkussa on? Ikuisia totuuksia, tietysti. Jostain lukemastani mormonikirjallisuudesta se jäi mieleen, "Jeesuksen Kristuksen ikuiset totuudet". Niitähän salkku on täynnä. Vastauksessa on ehkä mormonille epätyypillistä flirttiä, mutta toisaalta se motivoi hyvin kohtauksen jatkon.

Tyttö haluaa ottaa salkusta ja sen omistajasta kuvan. Kun kuva on otettu, tyttö nimeää sen ääneen "the boy with the eternal truths". Flirtti jatkuu, mutta lauseessa on muutakin. Näin tyttö nimeää hänet, joka tulee myöhemmin vapauttamaan tytön vanhan valokuvan taakasta. Ja se on söpöä, luulen, että Leena pitää siitä.


Torstai 14.4.2011
Käsikirjoituskumppanini on tarkkanäköinen ja armoton. Salkkukohtaus on ihan kiva idea, mutta... se on liian kiva. Tytöllä ja mormonilla synkkaa heti ja liian hyvin. Ja kun tyttö sitten lähtee tilanteesta ottamansa valokuvan kanssa, poika jää seisomaan junan käytävälle kuin päähenkilö lumeen Ultra Bran Jäätelöautossa. Se taas luo hyvin jännitteisen tunnelman, joka sotkee jännitteet vessan ovella ja hyttikohtauksen alussa.

Yritin vähän väittää vastaan ensin, mutta se oli vaikeaa, koska Leena oli oikeassa.


Lauantai 16.4.2011
Sain pelastettua "the boy with the eternal truthsin" heittämällä sen hyttikohtauksen alkuun. Kyllä, sielläkin se kuulostaisi aika itsevarmalta flirtiltä, ellei - tyttö puhuisi hammasharja suussa! Elokuvassa on ehdottomasti kiinnostavampaa se, kun joku yrittää jotain, sen sijaan että joku tekee jotain. Se on myös helpompi näytellä. Nyt tyttö yrittää olla itsevarma ja ehkä juuri siksi onnistuu olemaan sitä. Vieraskielisen vitsin lohkaiseminen mormonille yöjunassa hammasharja suussa, yöpaidassa. Se vaatii itsevarmuutta.

Keskiviikko 10.8.2011 (Harjoitusten jälkeen)
Huomasin, että käsikirjoituksessa on pari kohtaa, joissa en tiedä, mitä näyttelijöiltä haluan. Elokuvan tarina on sen verran outo, ettei käsikirjoitus itsessäänkään tarjoa niihin mitään kovin helppoja ratkaisuja. Luulen, että muutamassa kohdassa näyttelijät ovat hieman tyhjän päällä ja se näkyy kohtauksissa heti. Sille minun on siis tehtävä vielä jotain.

Elokuva olisi ehkä helppo ohjata tytön ja pojan soidinmenoiksi, mutta se olisi liian yksinkertaista, enkä usko, että siten saisi Roosasta ja Zachista parasta irti. Pitää löytää jotain vähän sattumanvaraisempaa ja vaarallisempaa. Minua piinaa jatkuvasti dramaturgin omatunto, joka vaatii näyttelijöille johdonmukaisia tavoitteita ja työskentelyä niiden eteen. Kuinka paljon sille pitää antaa periksi? Ohjaajana ymmärrän tarpeen, mutta ihmisenä en voi kuvitella, että esimerkiksi tämän elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa tyttö varsinaisesti haluaisi mormonista mitään erityistä. Hän ajelehtii junan mukana.

Yksi vaihtoehto voisi olla tytön ohjaaminen arvaamattomammaksi. Se voisi sopia alkuperäisen tositapahtumien hahmoihinkin... Jos tytön tahtotila ja reaktiot vaihtuisivat jatkuvasti, mormonin sinnikkyys voisi näyttäytyä johdonmukaisempana toimintana. Samoin tämä rikkoisi elokuvan pintatasolla leijuvaa flirtin ilmapiiriä. Mutta tätä kaikkea varten minun on kuitenkin turvauduttava dramaturgiaan ja opiskeltava muutama uusi toimintaverbi.

The Boy with the Eternal Truths

Viime keväänä keksimme, että seuraavassa elokuvassamme esiintyisi kaksi mormonihahmoa. En tiennyt mormoneista mitään. Aloitin taustatyön lukemalla Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä -kirjan ja selaamalla sekalaisia nettisivustoja. Mutta se ei riittänyt.

Suomen mormonikirkon sivuilta saattoi tilata Mormonin kirjan. Postitusvaihtoehdon lisäksi oli mahdollisuus, että kirkon edustajat tuovat kirjan kotiin. Valitsin sen. Muutamaa tuntia myöhemmin, myöhään sunnuntaiyönä, sain sähköpostia, jossa varmistettiin, että olin itse tehnyt tilauksen. Virkailija oli myös tehnyt taustatyötä ja kertoi tutustuneensa "muutamaan työhöni."

Seuraavana päivänä minulle soitti amerikkalainen nuori mies ja sovimme tapaamisen. Hän tuli parinsa kanssa kylään perjantaina ja toivat kirjan. Tarjosin mehua, koska olin lukenut, että mormonit eivät juo teetä tai pepsi maxia. He kertoivat uskostaan ja minä yritin vähän vaivihkaa kysellä heidän taustojaan. Emme rukoilleet yhdessä, mutta kuuntelin. Kerroin, että en ole varsinaisesti uskonnollinen, vain utelias. En kertonut elokuvasta.

He kysyivät milloin voisimme tavata seuraavan kerran. Sanoin, että luen kirjan ja olen sitten yhteydessä, jos tuntuu siltä. Olin aivan varma, että joudun jollekin listalle, eikä minua jätetä koskaan rauhaan. Mutta ei heistä enää tämän tapaamisen jälkeen kuulunut.

Elokuva on kuitenkin valmis ja sen voi katsoa netistä vaikka heti. Kannattaa, se on melko lyhyt ja aika hyvä. Ja sitä saa kommentoida vaikka tähän blogiin!


P.S. Kerron myöhemmin lisää ajatuksia elokuvan käsikirjoittamisesta ja kuvasuunnittelusta!

Tekojen kautta, yhteiselle hyvälle!

"Ratkaisuksi suomalaisen keskustelukulttuurin heikkouteen Sasi tarjoaa sitä, että lehdet pyytäisivät vuorotellen eri puoluejohtajia kirjoittamaan tärkeistä aiheista juttuja, jotka poliittiset kilpailijat ja asiantuntijat sitten arvioisivat."

HS.fi 9.12.2011

Kokoomuksen kansanedustajan Kimmo Sasin mielestä lehdistö ei enää toteuta tehtäväänsä kansan sivistäjänä, kertoo Helsingin Sanomat. Media on Sasin mukaan muuttunut yksiääniseksi, viihteelliseksi ja etenkin paikallislehtien kohdalla myös ammattitaidottomaksi. Lehdistön oikea tehtävä olisi tarjota vahvaa yleissivistystä, vaatia päätöksille perusteluja ja kertoa erilaisista vaihtoehdoista. Sasi arvelee, että keskustelukulttuuri kehittyisi, jos lehdet tilaisivat artikkeleita suoraan puoluejohtajilta.

Onneksi asiassa ei tarvitse odottaa päätoimittajien aloitteellisuutta, koska puolueet - erityisesti varakas Kokoomus - ovat jo sijoittaneet omaa rahaansa yhteiskunnallisen keskustelun kehittämiseen. Tämän päivän Hesarissa kirjoitusnäytteen antaa presidenttiehdokas Sauli Niinistö:

"Omalla ja yhteisellä toiminnallamme me kaikki puhallamme lisää hehkua huomiseemme. Tekojen kautta, yhteiselle hyvälle!"

Samalla tavalla television ajankohtaisohjelmat voisivat antaa tilaa puolueiden omille inserteille. On epäreilua, että kokoomus joutui viime vaaleissakin itse maksamaan mainoskanaville siitä, että se sai tilaa tälle paremminvointivaltiota analysoivalle juttusarjalleen:




No niin päätoimittajat – tekojen kautta, yhteiselle hyvälle!

Liiketoiminta, viina ja kirves

"Tätä tullaan taas paisuttelemaan aivan liikaa. Juuri tuossa aamulla vaimolle sanoin, kun hän noita juttuja netistä luki, että saapa nähdä, mikä puolue ja kuka kansanedustaja tuohon nappaa ensiksi kiinni."

Jääkiekkoveteraani Matti Hagmania harmittaa, että SM-liigan viime viikkoinen joukkotappelu on kiinnostanut toimittajia ennemmän kuin jääkiekkoväki toivoisi. Ja kuten Hagman pelkäsi, se on kiinnostanut myös päättäjiä. Ensin presidentti Halonen, sitten urheiluministeri Arhinmäki piti kiekkoväkivaltaa tuomittavana. 

Mikael "ilmaveivi" Granlundin mielestä tappelu kuitenkin kuuluu jääkiekkoon: "Tässä oli kaikki mitä kunnon lätkäottelussa pitää ollakin!"

Pasi "ilmaveivi" Nurminen ei ollut aivan varma: "En osaa sanoa, kuuluuko se peliin vai ei. Joku tykkää, joku ei."

Esa Tikkanen toivoi pelaajille työrauhaa: "Annetaan poikien nauttia pelaamisesta ja mennään eteenpäin ennen kuin koko laji kärsii tällaisesta käsittämättömästä ylireagoinnista."

SM-liigan toimitusjohtaja Juha-Pekka Vuorisen mukaan tappelut aiheuttavat SM-liigalle negatiivista mielikuvaa.

Niin – SM-liiga on bisnestä, jolla on toimitusjohtaja. On siiis aivan ymmärrettävää, että pelaajat, joukkueet ja liiga haluavat suojella lajin julkisuuskuvaa. Pelaajat saavat palkkansa viime kädessä siitä, että jääkiekosta puhutaan. Siksi he haluaisivat myös päättää miten siitä puhutaan. Siksi lajille haitalliset mielipiteet ovat "käsittämätöntä ylireagointia", moralismia ja jeesustelua.

Esa Tikkasen toivomuksesta tulee mieleen viime kevään MM-kisat. Silloinkin kainosti toivottiin, että pelaajat saisivat nauttia rauhassa.

Miten onkin niin, että jääkiekkoväki on joutunut tänä vuonna julkisesti puolustamaan kahta asiaa: kännäämistä ja tappelemista. Miksi juuri niitä? Miksi juuri jääkiekko? 

Jääkiekkoilijoilta tätä 80 miljoonan euron kysymystä ei varmaan kannata kysyä.

"Ei me mietitä asioita taaksepäin", Nurminen selvensi.

Aidosti outoa

Iltapäivälehtien toimittajat huvittavat itseään lisäilemällä sanaa "outo" sellaisiin otsikoihin, jotka muuten eivät tunnu riittävän kiinnostavilta. Outo ilmiö on varmasti ärsyttävän tuttu. Esimerkiksi tänään Iltalehti.fi:n etusivulla oli kaksikin outoa asiaa:

Felipe Massa raivostui Lewis Hamiltonille

Outo kohtaaminen

tv-kameroiden edessä

Miss Suomi paljastaa: Kohuohjaajan

outo ehdotus

Lisää löytyy kätevästi googlella. (Oikeasti, lukekaa näitä muutama sivu ja alkaa tuntua tosi oudolta!) Myös Iltasanomissa tapahtuu outoja, vaikka sanan esiintymistiheys onkin selvästi pienempi. (Huomaatteko muuten, että ilman "outo"-sanaa otsikot kuulostavat hieman elokuvien tai kirjojen nimiltä: "Kohtaaminen tv-kameroiden edessä" ja "Kohuohjaajan ehdotus".)

Helsingin Sanomien HS.fi-palvelu uudistui vastikään. Hieno kädenojennus ihmiskunnalle on se, että ns. viihdeosasto jätettiin kokonaan sivuilta pois eikä "varsinaisia viihdeuutisia" enää kuulemma julkaista. Ne ovatkin yleensä outoja. Millaista viihdettä ovat "julkkis tukehtui oksennukseensa"-uutiset?

Korsoraattori on klassinen generaattori, joka lupaa muuttaa sivun kuin sivun nuorison ymmärtämään muotoon. Jos HS.fi alkaa uudistuksen myötä menettää lukijoitaan, kannattaa palvelimelle asentaa Outoraattori, joka muuttaa otsikon kuin otsikon oudon vetoavaksi lööpiksi. Esimerkiksi tämän päivän otsikoista voisi tulla tällaisia:

EKP:tä painostetaan lisäämään outoja toimiaan velkakriisin hoidossa

Outo Katainen pitää poliittisen ilmapiirin muutosta uhkana

Tripolista löytyi 1 270 oudon ihmisen joukkohauta

Filosofi: Oudot vanhemmat eivät ratkaisevan tärkeitä ihmisen oudolle kehitykselle

Outoa! Siuntiolaiset sanoivat ei Lohjan suurliitokselle