Tuntematon elokuva

Saako ihmisten kuvia ampua näyttämöllä? Saako venäläiset esittää pesukoneina? Saako klassikkoteoksesta tehdä radikaalin uudelleentulkinnan? Ymmärtääkö pääministeri taidetta?

Kristian Smedsin Kansallisteatteriin ohjaama tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta on herättänyt kiivasta julkista keskustelua. Syitä on varmasti monia: kanonisoidun sotaperinnön uudelleentulkinta Suomen 90-vuotisjuhlan keskellä, "Suomi on kuollut"-julistus ammuittuine muotokuvineen, median tarve rakentaa "kohuja" - sekä aidosti maata koskettava ja järistyttävä teos. En ole itse näytelmää vielä nähnyt, mutta historiaa lukeneena tiedän, ettei tämä ole teatterimaailmassa aivan tavatonta. Aina silloin tällöin jokin teos pyrkii ja onnistuu provosoimaan sekä kansaa että mediaa.

Siitä puheen ollen: mistä mahtaa johtua, että tuntuisi absurdilta ajatukselta, että jokin suomalainen uutuuselokuva nousisi samalla tavalla myrskyn silmään?

Elokuvia tulee ja menee, mutta jos jostain kirjoitetaan, kirjoitetaan katsojaluvuista tai mahdollisista levityssopimuksista niihin tai näihin maailman maihin. Joskus kirjoitetaan myös teatterikoulusta valmistuneesta sievästä näyttelijättärestä tai nuoresta ohjaajasta, jolla on myös ajatuksia. Mutta että syntyisi keskustelua? Ainakin äkki-istumalta tuntuu, ettei meillä tehdä elokuvia, jotka heilauttaisivat yleisöä niin paljon, että vene olisi vaarassa keikahtaa.

Syitä on varmasti monia: elokuvan rahoituspolitiikan monimutkainen laskelmoivuus, elokuvakoulutuksen tasapäistävyys, elokuva-alan työkulttuuri - ja aidosti merkityksettömät teokset. Yksi suurimmista tekijöistä on varmasti elokuvan huono maine popcorn-viihteenä.

Kun nykytaiteesta keskustellaan, muistutetaan maallikkoja usein siitä, että taidetta ei ole tarkoitus ymmärtää tietyllä tavalla, vaan jokaisen oma kokemus on merkityksellinen. Tätä voinee pitää jonkinlaisena yleispätevänä taiteentulkinnan paradigmana - vaikka takarivistä huudellaankin sarkastisesti, että taiteilija ei edes itse tiedä mitä haluaa sanoa.

Elokuvassa on toisin. Kerronnassa tähdätään täsmäajatuksiin ja täsmätunteisiin. Kun elokuvan toinen käännekohta tulee käsikirjoituksen sivulla 87, kaikista katsojista tuntuu samalta. Ja jos elokuva on erityisen onnistunut, katsoja poistuu teatterista mielessään elokuvan yhden lauseen mittainen premissi, paitsi jos elokuva on erityisesti viihde-elokuva, jolloin teatterista poistutaan pää tyhjänä ja maha täynnä.

Toisin kuin teatteriyleisöllä, elokuvakatsojalla ei ole lupaa kokea omaa merkityksellistä kokemustaan. Kun tuotantokoneistossa siivilöidään akanoista vain sellaiset jyvät, joista kaikki pitävät yhtä paljon, on turha odottaa keskusteluakaan. Ainakaan sisällöstä. Eräs kriitikko kiinnitti taannoin huomionsa puheeseen suomalaisen elokuvan uudesta noususta. Tälle puheelle on leimallista se, että puhutaan katsojaluvuista - ei siitä, millaisia itse elokuvat ovat.

Taideteollinen korkeakoulu on pian liittymässä uuteen huippuyliopistoon yhdessä Kauppakorkean ja Teknillisen korkeakoulun kanssa. Elokuvataiteen osasto ei haluaisi liitokseen mukaan, ja sen opiskelijat ja henkilökunta ovatkin anoneet turvapaikkaa Teatterikorkeakoulusta. Toivottavasti pakolaiset otetaan vastaan. Tällä yhteistyöllä voisi parhaimmillaan olla ihmeellisiä hedelmiä.