6.10.17

Kamerakynätehtävä: Millainen maisema on kuormittava tilanne töissä?


Sain tehtäväkseni järjestää nuorisotyöyksikön tyhy-päivässä toiminnallisen kamerakynätuokion, jossa yhdistyisi ammatillisen minuuden käsitteleminen ja ulkoilu maalaismaisemassa. Ei ollutkaan aivan helppo tehtävä!

Yhtälö ratkesi, kun muistin parin kuukauden takaiset pohdintani omaan työhöni liittyvästä mielenmaisemasta. Olin juuri palannut nuorisotyöhön kahden vuoden kamerakynäretkeltä. Sillä välin kaikki oli muuttunut: Nuorisoasiainkeskusta ei enää ollut, oli kulttuurin ja vapaa-ajan toimiala. Esimieheni oli vaihtunut ja työhuoneessani istuivat eri ihmiset. Työpisteeni oli muuttanut kahteen kertaan. Melkein kaikki Nuorten Ääni -toimituksen ryhmän nuoret olivat vaihtuneet. Työpuhelimenikin oli uusi. Uutta omaksuttavaa oli paljon ja keskeneräisiä prosesseja useampia.

Huomasin kuvailevani työhönpaluuta toistuvasti ryteiköksi, jonka läpi piti rämpiä. Siltä se tuntui. Kyselin, millaisena maisemana muut kokevat kuormittavan tilanteen työssä tai elämässä. Niitä olikin monenlaisia: rämpimistä suossa, esteitä polulla, tyhjä aavikko tai ulappa, sakea lumisade, pimeys... Tämähän olisi valmis kamerakynätehtävä! Oman minuuden pohtiminen yhdistyy maisemiin.

Tänään Östersundomin leirikeskuksessa jaoin 18 hengen työyhteisömme pareihin. Ensin parin avulla pohdittiin omassa työssä ja muussa elämässä kuormittavia tilanteita. Millaiset olosuhteet minua kuormittavat? Onko niissä aina jotain samaa?

Keskustelun jälkeen lähdettiin ulkoilemaan yksin tai parin kanssa. Tehtävänä oli etsiä maisema, näkymä tai tila, joka olisi metafora tyypilliselle kuormittavalle tilanteelle omassa työssä. Paikasta kuvattaisiin n. 10 sekunnin video, jossa kamera liikkuu tuossa maisemassa niin, että se vastaa omaa kokemusta. Lisäksi kuvattaisiin vastaava video ihanteellisesta, miellyttävästä ja inspiroivasta työn maisemasta.


Kun videot oli kuvattu, palattiin sisälle ja jakauduttiin uusiin kolmen hengen ryhmiin, joissa videot katsottiin kännykän ruudulta. Katsojat tulkitsivat ääneen maiseman ominaisuuksia. Mikä tästä tekee kuormittavan, mikä tuosta ihanteellisen? Mitä eri elementit kuvassa edustavat? Yhdessä pohdittiin työkaluja kuormittavassa tilanteessa selviytymiseen. Miten pääsen vaikeasta maisemasta ihanteelliseen?

Lähin kollegani huomasi ajatuksensa tarkentuneen kuvaustehtävän aikana. Maisema tarjosi virikkeitä ja vaihtoehtoisia muotoja ajatuksille. Kun oman ajatuksensa näki kuvana edessään, sitä oli mahdollista tutkia ja muovata ympäristön tarjonnan avulla. (Kirjoitan kamerakynätyöskentelyssä tapahtuvista ajattelun prosesseista sosiosemiotiikan näkökulmasta kamerakynä-käsikirjassa sivulla 77.)

Tällä kokemuksella suosittelen kokeilemaan ja kehittämään tehtävää edelleen!

28.9.17

Nyt puhuvat nuoret: Media on negatiivinen ja turvaton tila, jossa tärkeät asiat hukkuvat turhiin uutisiin


Haluaisitko elää asuinalueella, jossa ilmapiiri on negatiivinen, olo turvaton ja kadut täynnä turhia tavaroita, roskia ja mainoksia? Tienviitat olisivat vinksallaan, tärkeitä ja merkityksellisiä asioita näkisi harvoin, eikä vastaantulijoihin voisi luottaa. Tällaisessa maailmassa me nimittäin elämme, jos asiaa kysytään helsinkiläisiltä nuorilta.

Elokuussa palasin kahden vuoden tauon jälkeen takaisin vakipestiini Helsingin nuorisotyöhön, Nuorten Ääni -toimituksen ohjaajaksi. Jo kesälomalla minua pohditutti, miten media on muuttunut näiden kahden vuoden aikana. Miten päivittäisin työorientaatiotani?

Vilkuilin samalla vielä kauemmas, vuosiin 2005–2006, jolloin Nuorten Ääni -toimitus perustettiin nuorten omasta aloitteesta. Syynä tuolloin oli tyytymättömyys tapaan, jolla media käsitteli nuoria ja nuorille tärkeitä asioita. Perustettiin toimitus, jonka tarkoituksena oli korjata tämä järjestämällä nuorille mahdollisuus olla mukana piirtämässä median maailmankuvaa. Nuoret neuvottelivat yhteistyön Helsingin Sanomien, Yleisradion sekä Suomen kuvalehden kanssa ja alkoivat tehdä journalismia.

Nyt toimituksen perustamisesta on kulunut yli 10 vuotta ja mediamaisema on sillä välin muuttunut perinpohjaisesti. Median valta-asetelmat ovat järkkyneet ja kansalaisten rooli muuttunut. Mitä nuoret nyt ajattelevat mediasta? Miten nuoret vuonna 2017 muuttaisivat mediaa? Mitä he korjaisivat? Katsoin ajankohtaiseksi päivittää käsitykseni nuorten mediasuhteesta.

Sovin vierailun kuuteen helsinkiläiseen kouluun kysyäkseni näitä kysymyksiä suoraan nuorilta itseltään. Keskusteluihin osallistui hieman yli 200 nuorta peruskoulusta ja lukiosta. Lopuksi kysyin jokaiselta oppilaalta erikseen, miten hän muuttaisi mediaa – jos voisi. Jätin tarkoituksella auki "median" määritelmän ja rajauksen, jotta ohjaisin keskustelua aluksi mahdollisimman vähän, ja nuoret voisivat määritellä median omasta kokemuksestaan käsin.

Nuorten Ääni -toimituksen perustamiskokous syyskuussa 2006

Vastaukset olivat hätkähdyttäviä

Nuorten laatima mediatilan korjauslista on pitkä. Nuoria eivät vaivaa tylsät uutiset, liian pitkät tai vaikeat tekstit, huono akunkesto ja rock-ohjelmien puute – vaan median negatiivisuus, turvattomuus, epäluotettavuus, vääristyneet kauneusihanteet, harhaanjohtavat otsikot, vihapuhe ja kiusaaminen sekä merkityksellisten asioiden hautautuminen yhdentekeviin roskauutisiin.

Olen työskennellyt median, nuorten ja mediakasvatuksen parissa jollain tavalla kohta kaksikymmentä vuotta. Silti yllätyin monta kertaa. Erityisesti minua hätkähdytti se, kuinka kokonaisvaltaisesti nuoret median kokevat. Vastausten kuvailemaa mediaa onkin syytä tarkastella tilana, jossa nuoret elävät. Se on elinympäristö samalla tavalla kuin asuinalue, kaupungin keskusta tai kauppakeskus. Mediatila on monimutkainen yhdistelmä julkista, kaupallista, yksityistä ja yhteisöllistä toimintaa, kokonaisvaltainen kokemus yhteiskunnasta. Kirjoita ylös: kokemus yhteiskunnasta.

Kun jäsensin 199 vastauksen listan toistuviin aiheisiin, esille nousi viisi pääteemaa. Esittelen ne tässä esimerkein ja johtopäätöksin.


Median arvot ja vallankäyttö (55)

”Lisää rehellisyyttä ja aitoutta.”
”Harhakuvat esim. siitä, millainen sun pitää olla, että yhteiskunta hyväksyy sut (mm. laiha, kaunis, komee, kiinnostunut tietyistä asioista).”
”Lisää mielipiteitä eri näkökulmista ja uusia näkökulmia uutisoituihin asioihin.”
”Toimittajien näyttämä maailmankuva voisi olla monipuolisempi, eli toimittajilla pitäisi olla erilaisia henkilökohtaisia taustoja.”
Vastauksissa korostuu kokemus siitä, että media kuvaa maailmaa valikoivasti, jopa tarkoitushakuisesti. Media tuntuu avartamisen sijaan pyrkivän kaventamaan nuorten maailmaa. Kritiikki median kauneusihanteita kohtaan ei ole uutta, mutta some-aikakaudella siinä on uusi sävy – koska nuoret joutuvat itse osallistumaan ihanteiden tuottamiseen aiempaa aktiivisemmin. Median vallankäytön näin herkkä tunnistaminen on hyvä lähtökohta nykyaikaiselle mediakasvatukselle. Se kutsuu tarttumaan nuorten epäoikeudenmukaisuuden kokemukseen. Mitä työkaluja annamme siihen?

Turhat ja tärkeät uutiset (40)

"Mediaan pitäisi voida luottaa: että ’oikeat’ ja tärkeät uutiset saisivat enemmän tilaa ja että kaikkeen siihen voisi oikeasti luottaa.”
”Vähentäisin ei tärkeiden uutisten määrää.”
”Vähemmän turhia roskauutisia.”
"Tarpeettomien uutisten paisuttelu." 
"Tykkäykset/seuraajat eivät olisi tärkeimpiä tai ainoita asioita, joilla on väliä.” 
”Klikkiotsikot ärsyttää.”
Hätkähdyttävintä minulle oli vastaajien kokemus merkityksellisyyden katoamisesta. Minua ei työni ansiosta ole koskaan vaivannut ennakkoluulo, jonka mukaan yhteiskunnalliset asiat eivät nuoria kiinnostaisi, mutta yllätyin silti siitä, kuinka vahvasti vastaajat kokivat tärkeiden uutisten sekoittuvan höpöhöpöön. Nuorten mediamaisema tulvii yhdentekevyyksiä, liioittelua, toistoa sekä klikkien, tykkäysten ja seuraajien kalastelua. Tämä huoli on varsinkin valtamediassa otettava vakavasti. Sosiaalisen median mekanismit eivät saa johtaa toimitustyötä – sehän kielletään jo journalistin ohjeissa.

Negatiivisuus, vihapuhe, kiusaaminen (38)

”Mediassa muuttaisin negatiivisuuteen keskittymisen ja antaisin tilaa positiivisuudelle.”
”Yleinen liika negatiivisuus. Pelkästään negatiivisia uutisia ja esim. kommentteja somessa.”
”Mediasta kannustavampi ja positiivisempi."
”I would like to change the fact that a certain action can bring hate to an entire race.”
”Kitkisin kaiken kiusaamisen pois.”

Vastausten perusteella näyttää siltä, että nuorten mediamaisemassa uutisten sisällön negatiivisuus sekoittuu sävyltään negatiiviseen keskusteluun ja ilmapiiriin. Vaikka objektiivinen journalismi ja toisaalta henkilöön tai ihmisryhmään kohdistuvat hyökkäykset syntyvätkin aivan eri mekanismeilla, yhdistyvät ne mediassa yhtenäiseksi kokemukseksi negatiivisesta tilasta.

Journalistisesta näkökulmasta on aivan perusteltua, jopa väistämätöntä, että suuri osa uutisista kertoo ikävistä asioista. Turvallisessa maailmassa onnettomuus on uutinen. Mutta – kun uutisten ympärillä velloo kielteisen keskustelun suo, ikävät uutiset saavat vaarallista voimaa. Sosiaalisessa mediassa uutiset eivät toimi keskustelusta irrallaan, vaan keskustelua käydään niissä ja niiden avulla. Uutisen jakaminen ja tykkääminen on puheenvuoro (kuten uutisen julkaiseminen on toki aina ollut). Uutisista tulee keskustelun poltto- ja todistusainetta, silloinkin, ja varsinkin silloin, kun uutiset ovat keksittyjä.

Nuoria voidaan opettaa erottelemaan journalismi kansalaiskeskustelusta, valeuutinen oikeasta ja hyvä pahasta, mutta enemmän he nähdäkseni tarvitsevat työkaluja ja kannustusta maailman muuttamiseen. Negatiivisen toiminnan vastavoimaksi ei riitä viileä analyyttisyys. Nuoret, kuten aikuisetkin, tarvitsevat kokemuksen kansalaisuudesta, johon kuuluu mahdollisuus muuttaa ja kehittää omaa elinympäristöään – esimerkiksi positiivisemmaksi ja kannustavammaksi.

Luotettavuus ja journalismin laatu (26)

”Enemmän laajoja artikkeleita, joiden taustalla tutkimustyötä, vähemmän klikkiotsikoita.”
”Asioista ei valehdeltaisi tai väärennetä niitä.”
”Huhuja, jotka vaikuttavat ihmisen mielipiteisiin. Bad impression.”
”Ei huijausta uutisissa eikä yksittäisten henkilöiden toimesta.”
”Selvemmin ja suoremmin esiin, miten k.o. asia liittyy/voi liittyä ’perusihmisen’ elämään.”
Mediakasvatuksen agendaan on kuulunut mediakriittisyyden opettaminen. Jäljet näkyvät. Kansalaiskeskustelussa mitä tahansa omaa maailmankuvaa uhmaavaa uutista voidaan tarvittaessa epäillä valeuutiseksi. Nuoretkin näyttäisivät epäilevän kaikkea. Kun mediaa tarkastellaan elinympäristönä, tämä "kriittisyys" saa epämiellyttävän sävyn. Haluaisitko elää (tai elätkö) maailmassa, jossa kaikkea ja kaikkia pitää epäillä?

Terve kriittisyys ei ole ehdotonta epäilyä, vaan asioiden monimutkaisuuden näkemistä. Asiat, joita maailmassa kohtaamme, eivät ole vain sitä, miltä ne näyttävät. Ne eivät ole vain todempia tai valheellisempia, vaan ne ovat monia asioita yhtä aikaa – ne liittyvät moniin asioihin ja niillä on monia merkityksiä. Mediakriittisyyteen toivoisin opetettavan kehittyneempiä ajattelun taitoja kuin Aleksanteri Suurella oli Gordionin solmun äärellä. Asioita voi erotella monella tavalla. Muuten syömme vain rakettispagettia.

Yksityisyys, turvallisuus ja medialukutaito (26)

”Tekisin mediasta turvallisemman kaikille.”
”Informaatiomarkkinat vähemmälle (tää on kyl vaikee, en osaa sanoa miten).”
”Lisää yksityisyyttä. Vähemmän profiloitua mainontaa.”
”Anonyymiin postailuun perustuvat sivut pois.”
”Netin pitää aina pysyä vapaana paikkana, jossa kaikki voivat perustaa omat sivustot ja ilmaista omia mielipiteitään ilman pelkoa olla vakoilun kohteena sen takia.”
Kaikki edelliset huolenaiheet leikkaavat tässä viimeisessä kategoriassa, jossa mediatila hahmottuu osana kansalaisyhteiskuntaa. Monet nuorista toivovat median pitävän huolta kansalaisten oikeuksista, turvallisuudesta ja yksityisyydestä. Uskon itse, että juuri tässä ollaan median korjauslistan ytimessä.

Internetistä on puhuttu mediatilaa demokratisoivana voimana: verkossa jokainen voi julkaista ja keskustella ohi portinvartijoiden. Tässä merkityksessä demokratisoitumista on kiistämättä tapahtunut, mutta se ei riitä. Jotta nuoret voisivat edetä laatimallaan korjauslistalla, tarvitaan tueksi vahvempia kansalaisuuden rakenteita.

Tällä hetkellä median tila kansalaisuuden näkökulmasta muistuttaa enemmän anarkokapitalismia, jossa kaikki on mahdollista – jos siihen pystyy ja on varaa. Demokraattinen media taas koettaisiin tilana, jota me kaikki voimme muuttaa paremmaksi – ja jonka muuttamiseen meillä kaikilla on tarvittavia taitoja.

Me nuorisotyössä ja koulussa voimme tehdä paljon vahvistaaksemme kokemusta kansalaisuudesta mediassa. Hyvä alku on kysyä:
Miten sinä muuttaisit mediaa?

26.9.17

Kuvausharjoitus: Videoita utopiasta


Kokeilin nuorten kanssa uutta kuvausharjoitusta, jossa tulkitaan ympäristöä ideologisen linssin läpi.

Tehtävänä on kuvata lyhyt elokuva, jossa esitetään jonkin valitun puolueen ihanneyhteiskunta – dokumentaarisesti ympäristöä havainnoiden ja valikoiden. Harjoituksen tarkoituksena on oppia katsomaan ympäristöä analyyttisemmin ja kuvaamaan omaa ajattelua tietoisemmin. Parhaassa tapauksessa oivalletaan jotain siitä, miten elokuva toimii ajattelun ja ajattelun ilmaisemisen välineenä!

Harjoitus voidaan tehdä hyvin nopeasti. Tarkoituksena ei ole tuottaa viimeisteltyjä teoksia, vaan harjoitella kuvaamisen ja elokuvallisen ajattelun taitoa leikillisellä tavalla. Nuorisotyön lisäksi tehtävä sopii luonnollisesti hyvin myös yhteiskuntaopin, filosofian ja elämänkatsomustiedon opetukseen.

Olen kokeillut tehtävää kerran Nuorten Ääni -toimituksen 13–19-vuotiaiden nuorten kanssa. Tämän kokemuksen perusteella antaisin ohjeet seuraavalla kerralla näin:

Alustus 10 min (tai enemmän)

1. Pohditaan yhdessä, mitä elokuva on. Yleensä keskustelussa ehdotetaan tarinoiden kertomista, tarinoita kuvina, liikkuvia kuvia, tunteita...

2. Tarjotaan osallistujille uusi näkökulma: Kuten kieli myös elokuva on väline, jolla esitetään ajatuksia! Fiktio- ja dokumenttielokuvien ohjaajat, tv-toimittajat ja tubettajat käyttävät todellisuutta materiaalina, josta he kameran avulla tuottavat kuvia omista ajatuksistaan. 
Näinhän teemme silloinkin, kun yritämme ottaa mielikuvamme mukaista selfietä sosiaaliseen mediaan!


Kuvaustehtävä 30–45 min

Jakaudutaan 2–3 hengen ryhmiin. Jokainen puolue saa paperilla tehtävän ohjeet sekä lyhyet kuvaukset suomalaisista puolueista ja niiden edustamista arvoista.
  • Valitkaa jokin puolue, mutta älkää kertoko sitä muille.
  • Kuvatkaa minuutin mittainen video, jossa kotikaupunkimme näyttää valitsemanne puolueen utopialta eli ihanneyhteiskunnalta. Miltä kaupunki näyttäisi, jos tämä puolue saisi päättää?
  • Video koostetaan pelkästään dokumentaarisista otoksista lähiympäristöstä. Mitään ei järjestetä, lavasteta tai näytellä. Videossa ei ole selostusta.
  • Otokset kuvataan kameralla peräkkäin ja esitetään kuvausjärjestyksessä. (Jos käytössä on enemmän aikaa, videot voidaan editoida tarkemmin. Harjoittelun kannalta kameraleikkaaminen on hyödyllistä, koska se vaatii täsmällisempää työskentelyä.)

Katselutehtävä

Katsotaan ryhmien utopiaelokuvat ja pohditaan yhdessä:
  • Minkä puolueen ihanneyhteiskuntaa video esittää?
  • Millaisista kuvavalinnoista videon utopia syntyy?

Minkä puolueen utopiaa tässä kuvataan? Millaisista kuvavalinnoista se syntyy?

23.8.17

Reaktiossa terrorismiin on kysymys yhteiskunnan tunnetaidoista


Ajankohtainen ohje "Ei pidä antaa pelolle valtaa" on saanut kritiikkiäkin osakseen. Esimerkiksi Tuomas Enbuske kirjoittaa Apu-kolumnissaan, että on järjetöntä pyytää ihmistä olemaan pelkäämättä. Onhan ihminen suorastaan pelkäämiskone. Monissa kommenteissa pelkoa on pidetty terveenä reaktiona. Ja sitähän se on. Ohjeessa onkin kysymys enemmän vallasta kuin pelosta.
Kun "ei pidä antaa pelolle valtaa"-ohjetta lukee kirjaimellisesti, käy nopeasti ilmi, että kyse on tunnetaidoista, niistä, joita opetellaan jo pienten lasten kanssa. Tunteita tulee ja menee, mutta niiden tunnistamista ja vaikutusta omaan toimintaan voi säädellä. Ei tarvitse tehdä sitä, miltä tuntuu. Tunne on toinen juttu ja tahto on toinen. Ihminen voi tunteistaan riippumatta päättää toimia niin kuin päämääriensä kannalta katsoo hyväksi. Se on taito, jota voi opetella ja jonka voi oppia.
Tunne on saanut vallan silloin, kun se käyttää ihmisen tahtoa suoraan kulkematta toiminnanohjauksen kautta.
Yhteiskunnalla ei ole tunteita, mutta yhteiskunnassa on tunnelmia. Nekin ovat tahdottomia, yhteiskunnan ruumiissa ilmeneviä, usein tiedostamattomia reaktioita tapahtumiin – ja niilläkin on taipumus ohjata yhteiskunnan tahtoa. Mutta tunnelmataitoinen yhteiskunta osaa tunnistaa tunnelmansa, säädellä niitä ja erottaa ne tahdostaan. Silloin valta tavoitella hyvinä pidettyjä päämääriä hyviksi katsotuilla keinoilla on yhteiskunnan harkinnalla – ei esimerkiksi pelolla.
Gnōthi seauton, sanoi kreikkalainen.

9.8.17

Tavoitteeni mediakasvattajana: Jokaisen pitäisi olla manipuloija!


Muistatko, missä olit, kun Suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden? Seurasitko Barak Obaman ensimmäisiä virkaanastujaisia? Muistatko kuvat vuoden 2004 Tapaninpäivän tsunamista? Oletko yksi niistä 2,5 miljoonasta suomalaisesta, jotka vuosittain katsovat Linnan juhlia televisiosta?

Median ansiosta voimme nähdä asioita, jotka tapahtuvat muualla, toisessa paikassa ja ajassa. Elämme globaalissa maailmassa, jonka suurelta osin olemme itse nähneet vain mediassa. Voi hyvin sanoa, että media – joka päivä – laajentaa kuvaamme todellisuudesta. Samalla media tunkeutuu syvälle mieleemme ja pyrkii määrittelemään myös sitä, miten itse havaitsemme.

Tarkastelen seuraavassa simulaatiokulttuurin kysymyksiä Mauri Ylä-Kotolan tutkimuksen avulla. Kirjoitus on uudesta kamerakynän pedagogiikan käsikirjasta, joka julkaistiin ilmaisena pdf-kirjana 1.8.2017.

Sinun mielikuvasi eivät ole sinun

Ranskalainen filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Jean Baudrillard (1929–2007) kehitti ajatuksen simulaatiosta. Audiovisuaalisessa kulttuurissa mediavälineet ovat luoneet todellisuuteen tason, jossa kuvalliset esitykset korvaavat suoran havainnon. Meidän ja havaintomme kohteen välissä on väline. Simulaatiossa kuvat eivät enää niinkään representoi kohteitaan vaan ovat tulleet niiden tilalle. Kuvista on tullut todellisuus. Maailma näyttäytyy meille simulaatiossa, joka erehdyttävästi muistuttaa alkuperäistä – vaikka onkin ihmisen ajattelun tuote. Kun havaitsemme, näemme valmiiksi tehtyjä havaintoja.

Tarkastele kuvia, joita sinulle tulee mieleen seuraavista sanoista: Vapaudenpatsas, Eiffel-torni, Colosseum, Kolin kansallismaisema, eduskuntatalo, Sauli Niinistö, Cheek, pakolainen, mies, nainen.

Mielesi täyttyi äsken kuvista, jotka ovat muiden tuottamia. Et ole ehkä koskaan käynyt New Yorkissa, Pariisissa tai Kolilla, mutta tiedät, miltä niiden maailmankuulut nähtävyydet näyttävät. Olet omaksunut median tuottamat kuvat sellaisinaan, vaikka ne eivät ole sinun omia havaintojasi. Miehiä ja naisia olet toki nähnyt itsekin, mutta yhtä paljon olet nähnyt median esityksiä miehistä ja naisista. Teitkö äsken eron mielikuviesi materiaalin erilaisille lähteille? Sinun mielikuvasi eivät usein ole sinun mielikuviasi.

Kun kuvaaja asettaa kameran, hän samalla asemoi katsojan: tätä katsot, tältä etäisyydeltä, tästä kulmasta. Kameran linssistä tulee katsojan silmä. Varsinkin näytelmäelokuvan äärellä samaistumme herkästi tuohon kameran katseeseen. Elokuva houkuttelee meidät sisäänsä niin, että otamme kameran tekemät havainnot vastaan ominamme. Tiedämme toki, että elokuvan tapahtumat ovat lavastettuja, mutta taitavan kamerakerronnan ansiosta meistä tuntuu, kuin katsoisimme niitä itse – elokuvantekijä vain liikuttaa meitä tapahtumiensa ympärillä. Elokuvan tapa rajata ja leikata muistuttaa niin paljon omaa tapaamme havaita, ettei kameran ja katsojan katseelle synny eroa. Juuri tätä elokuvan illuusion syntymistä ja särkymättömyyttä pidetään usein hyvän elokuvan kriteerinä. Siksi elokuvaa katsoessa meistä ei yleensä tunnu, että katsoisimme sarjaa kuvia, joista jokainen on huolellisesti muotoiltu tekijänsä ajatus.

Simulaatio muovaa ajatteluamme

Jotta elokuva synnyttäisi illuusion todellisuudesta, kuvassa ja kerronnassa pyritään realistisuuteen. Valtavirtaelokuvassa tämä koodi on hyvin tarkka, suorastaan teollinen. Jokaisella elokuvagenrellä on omat konventionsa, joille elokuvan pitää olla uskollinen, jotta katsoja pitäisi esitystapaa normaalina. Konventiot säätelevät sekä sitä, miten kuvia rajataan ja leikataan, että sitä, millaisina ihmiset ja maailma esitetään. Kauhuelokuvan realismi on erilaista kuin romanttisessa draamassa. Vanhan mustavalkoisen kauden suomalaisen elokuvan realismi on erilaista kuin se oli 90-luvulla tai nyt 2010-luvulla. Se, mikä yhdellä aikakaudella näytti uskottavalta, vaatii nyt katsojalta pientä pinnistelyä. Keinoja, jotka kavaltavat kuvan representaatioluonteen ja keinotekoisuuden, pidetään valtavirtaelokuvassa usein sopimattomana kikkailuna, koska ne särkevät elokuvan taian. Sen, joka haluaa liittyä elokuvan tuotantokoneistoon, on noudatettava vallitsevia konventioita.

Elokuva on tiivistettyä, tuotettua ja järjestettyä todellisuutta. Se sisältää tavoittamattoman paljon tekijänsä valintoja siitä, miten esitetyt asiat asemoidaan suhteessa toisiinsa. Sisältöä järjestetään sekä rinnakkain kuvien sisällä että peräkkäin ajassa. Näin syntyy audiovisuaalisten suhteiden verkosto, joka yhdessä katsojan mielen kanssa tuottaa merkityksiä. Ylä-Kotola esittää tutkimuksessaan, että usein toistetut kuvien väliset suhteet vakiintuvat mielessämme merkityksiksi, asioiden välisiksi yhteyksiksi. Kun näemme yhden asian, assosioimme sen toiseen, koska mielemme on siihen tottunut. Näin media tuottaa jaettuja käsityksiä esimerkiksi suomalaisuudesta, sukupuolista tai kaupallisista tuotteista.

Ei ole sattumaa, että automainoksissa auto sinnikkäästi sijoitetaan ruuhkattomille kaupunkiteille, koskemattomaan luontoon ja yhä useammin jopa jäätiköille. Juuri näille ympäristöille autoja on tavattu pitää uhkana. Yhtä lailla tarkoituksenmukaista on se, että mainoksissa valmisruokaa syödään usein juuri perheen kanssa. Tarjoamalla katsojan mielelle toistuvia keinotekoisia assosiaatioita mainostaja voi vastustaa kulttuurissa eläviä epäedullisia merkityksiä – ja tuottaa tilalle uusia, tarkoituksenmukaisempia skeemoja.

Myös nykyaikaisten luontodokumenttien kerrontaa määrittävä ideologia on tunnistettavissa. Esimerkiksi käy hyvin nykyaikaisista nykyaikaisin, BBC:n tuottama Planeettamme Maa. Sekä sarjan kuvallinen että sanallinen kerronta toistavat määrätietoisesti tarinaa, jossa eläimet pyrkivät selviämään luonnon vihamielisessä ympäristössä kilpaillen olemassaolostaan toisiaan vastaan. Luontodokumenttien luonto on raaka ja mielivaltainen. Elämä on taistelua, jossa vain onnekkaimmat, sinnikkäimmät ja kyvykkäimmät selviävät – omin avuin. Tieteellisesti olisi kuitenkin vähintään yhtä perusteltua esittää luonto monimutkaisena tasapainoisena ekosysteeminä, jossa jokaisella eliölajilla on oma roolinsa, jota ilman muut eliöt eivät pärjää. Näistä ja muista mahdollisista ideologisista näkökulmista ohjelmat tekijät ovat valinneet omansa. Ovatko vaikuttimet poliittiset? Sopiihan kilpailun tarina hyvin yhteen vallitsevan yhteiskuntajärjestelmämme kanssa. Vai olisiko niin, että armottomasta kilpailusta vain syntyy kiinnostavampia tarinoita kuin eläimien välisistä monimutkaisista riippuvuussuhteista? Kun tehdään maailman kaikkien aikojen kallein luontodokumenttisarja, sen on viihdytettävä yleisöään.

Arkisessa mediaympäristössämme myös journalismi käyttää samaa valtaa. Jokainen uutis- ja ajankohtaisjuttu sisältää lukemattomia tietoisesti ja tiedostamatta tehtyjä valintoja, jotka muovaavat käsitystämme maailmasta.


Jokaisen pitäisi olla manipuloija

Koska elokuva taiteen, viihteen ja journalismin mediumina on kallis, on sen tavoitettava riittävän suuria yleisöjä kustannustensa kattamiseen. Jotta elokuva puhuttelisi tuota suurta yleisöään, on sekä elokuvan että yleisön käsitys todellisuudesta ja sen esittämisen konventioista oltava mahdollisimman yhdenmukainen. Samalla jokainen koodia noudattava elokuva vahvistaa yleisönsä odotuksia. Tämä automaatti tuottaa jaettuja käsityksiä todellisuudesta, normaalista, epänormaalista ja niiden esittämisestä.

Audiovisuaalinen simulaatio muokkaa ja jäsentää mielen skeemoja kuten kielikin ja siten määrittelee ajatteluamme myös silloin, kun simulaatio ei ole läsnä. Kun haluamme itse esittää ajatuksiamme todellisuudesta kuvaamalla, meidän on valittava, noudatammeko jaettua koodia vai rikommeko sitä tarvittaessa silloin, kun se ei vastaa omaa ajatteluamme. Jos kommunikoinnissa ei noudata yhteisiä sääntöjä, on kommunikointi vaikeaa, ja esittäjä asettuu anarkistiseen positioon.

Elokuvaohjaaja Jean-Luc Godardin näkemyksen mukaan elokuva on aina propagandaa. Ihmisten ei pitäisi jakautua manipuloijiin ja manipuloitaviin, vaan jokaisen tulisi olla manipuloija. Jokaisen tulisi olla kykenevä tunnistamaan kätkettyjä vaikuttamisen mekanismeja ja käyttämään niitä itse. Godard on esittänyt, että yhteiskunnalle olisi hyväksi, jos jokainen kansalainen työskentelisi oman ammattinsa lisäksi audiovisuaalisten laitteiden parissa. Tutkija Ylä-Kotolan mielestä maailman medioituessa kommunikoinnin välineellisiä, asenteellisia ja näkökulmallisia ennakkoehtoja tulisi yhä useammin tehdä näkyväksi poikkeamalla niistä. Näkyväksi pitäisi saattaa myös tuotantokoneisto, joka mediassa pyrkii olemaan piilossa. Näin representaatioiden luonnollistaminen purettaisiin.

Audiovisuaalisessa kulttuurissa media tapahtuu yhteiskunnassa ja yhteiskunta mediassa. Demokratian näkökulmasta pidän itse ehdottoman tärkeänä, että median valta yhteiskunnassa jaetaan mahdollisimman tasa-arvoisesti eri ikäisten, erilaisia taustoja edustavien kansalaisten kesken. Jokaisella pitää olla taidot ja mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä ja miten media esittää – ja miten mediaesitykset vaikuttavat kuvaamme maailmasta.

Yksi helposti koulutyöhön integroituva tapa opetella näitä kansalaistaitoja on kamerakynätyöskentely. Sen pedagogiikasta voit lukea lisää täältä.

31.7.17

Kamerakynän pedagogiikka: opettajan käsikirja on valmis, julkaistu ja ilmainen!




Hei opettajat!

Vietin kanssanne kaksi hauskaa ja opettavaista vuotta. Toin teille kehittelemiäni ajatuksia videokameran käyttämisestä opetuksessa uudenlaisella tavalla – ja sain itse takaisin paljon enemmän. Kiitos! Nyt on aika palata takaisin vakipaikalleni nuorisotyön pariin Nuorten Ääni -toimituksen tuottajaksi. Sitäkin kannattaa seurata.

Kevään ja kesän aikana olen kirjoittanut näiden kahden vuoden aikana syntyneet ajatukset ylös Suomen tietokirjailijoiden tuella. Siitä syntyi 124-sivuinen opus Kamerakynän pedagogiikka, opettajan käsikirja, joka on nyt ilmaiseksi luettavissa pdf-julkaisuna. Paperipainosta ei ole tulossa, mutta kaikenlainen levittäminen ja tulostaminen ei-kaupallisessa tarkoituksessa on sallittua ja toivottavaa!
Lisäksi kuvasin teille pienen kiitoskirjeen. Se on alla.

Maksuttoman verkkojulkaisun voi ladata ja tulostaa osoitteesta: www.kamerakyna.fi/kamerakyna.html.

Tiedote medialle



8.7.17

VAROKAA ELÄMÄÄ – äänetöntä musiikkia kolmelle kuvaruudulle



Vuonna 2014 toteutimme Martti Anttilan kanssa maailmanhistorian ehkä ensimmäisen äänettömän musiikkielokuvan Pianotrio nro 1. Projektin tarkoituksena oli tutkia, miten musiikki välittyy ilman ääntä kuvasta, joka seuraa soittajia. Se onnistui hyvin. Musiikki todella tuntuu, vaikka ääntä ei ole. Eräs kokenut tv-kuvaaja jopa kertoi tunnistavansa kuvasta säveltäjä Dmitri Šostakovitšin maneereja.

Elokuvaa tehdessäni pohdin, että mukana voisi olla myös sellaisia kuvia, joissa soittamista ei näy, mutta musiikki tuntuu silti jatkuvan. Liikettä, värejä ja valoja, jotka jollain tavalla soivat samaa sävellystä. Näin mielessäni kuvia mm. tuulesta, merestä ja terävästä auringonvalosta. Sellaisia kuvia elokuvaan ei kuitenkaan tullut. Kokeillessani olen konservatiivisimmillani.

Viime talvena, pari vuotta myöhemmin, ajatus palasi taas kummittelemaan mieleeni. Pyörittelin ideaa ystäväni Leenan kanssa ja päätin kokeilla kuvata uuden äänettömän musiikkielokuvan, jossa tällä kertaa ei olisi soittamista ollenkaan! Aloin kerätä ympäristöstäni ääniä – siis kuvia asioista, jotka pitävät tunnistettavaa ääntä, jopa soivat. Asettelin niitä kolmeen rinnakkaiseen kuvaruutuun. Näin saisin soimaan samanaikaisia ääniä. Huomasin pian myös, että kuvan sijoittaminen tähän ruudukkoon toisinaan vaikuttaa äänen korkeuteen ja sijaintiin kuvitteellisessa kuulokuvassa.

Muutaman pienen sormiharjoituksen jälkeen aloin jo nähdä ääniä mielessäni ja lähdin etsimään niitä kameran kanssa maailmasta. Joitain ääniä rakentelin kameran eteen kotona. Kesän aikana yksittäiset sävelet järjestäytyivät kokonaiseksi kappaleeksi. Elokuvantekemisenä tämä oli uudenlainen kokemus. Olen jo vuosia etsinyt metodia, jossa elokuvaa voisi rakennella pala palalta itsekseen. Tämä oli juuri sitä.




Tämä ensimmäinen biisini ei välttämättä aivan pärjää Šostakovitšille, mutta saattaa silti olla ainutlaatuinen! Ainakin se jonkin verran venyttelee musiikin ja elokuvan ääriviivoja uudella tavalla. Suosittelen katsomista mahdollisimman äänettömässä ja muutenkin häiriöttömässä tilassa, vastaanottavaisessa mielentilassa (kuten 4-vuotias tyttäreni Etna, joka oli elokuvan ensimmäinen katsoja) ja tietysti koko ruudun kuvakoossa.

Varokaa elämää (äänetöntä musiikkia kolmelle kuvaruudulle #6)
Kesto: 8 min 16 s
Sävel ja sanat: Ismo Kiesiläinen



Tiedoston voi ladata tästä. (1080p H264, 888 Mt)

Edellä mainitut "sormiharjoitukset" löytyvät tästä soittolistasta.

8.5.17

Kotimainen elokuvanäyte montaasin käsittelemiseen äidinkielen ja kuvataiteen opetuksessa

Montaasi on yksi elokuvakerronnan vanhimmista ja väärinymmärretyimmistä keinoista. Sitä on ollut hieman hankalaa käsitellä elokuvakasvatuksessa. Usein on jouduttu palaamaan sadan vuoden taakse ja katsomaan esimerkki jostain Sergei Eisensteinin elokuvasta, yleensä Lakosta.

Nyt minulla on teille, hyvät opettajat, tarjolla paitsi erinomainen myös ajankohtainen ja kotimainen esimerkki hienovaraisesta ja älykkäästä montaasin käytöstä – tekijän luvalla Jouni Hiltusen luontoelokuvasta Matka merelle (2017)! Mutta sitä ennen lyhyt johdanto.



Yleisesti montaasi tarkoittaa elokuvan leikkaamista ja koostamista yleensä. Tutumpi merkitys sanalle on valtavirtaelokuvan jakso, jossa pidempi tapahtumien kulku on koostettu lyhyeksi erillisten otosten sarjaksi – yleensä musiikin säestyksellä. Rockyn harjoittelujakso on yksi tunnetuimmista.

Kolmanneksi – ja tässä – montaasilla tarkoitetaan 1900-luvun alun neuvosto-ohjaajien Sergei Eisensteinin, Lev Kulosovin ja Vsevolod Pudovkinin kehittämää teoriaa siitä, miten toisiinsa liitetyt otokset synnyttävät yhdessä merkityksiä. Elokuvaopetuksessa ja -kasvatuksessa montaasi on usein esitelty retorisena, karkeana, joskus hieman koomisenakin jäänteenä propagandaelokuvista. Ehkä juuri tämä skeema on estänyt huomaamasta montaasia kaikkialla muualla: uutisissa, mainoksissa, lomavideoissa, vlogeissa ja luontodokumenteissa. Montaasi on ilmiönä (lähes) väistämätön, mutta yleensä varsin huomaamaton ja tarkoitukseton.

Montaasi ei ole vaikea asia. Peräkkäisten otosten yhteistyö on itse asiassa varsin yksinkertaista.
Ensimmäinen otos vaikuttaa siihen, missä katsojan ajatukset liikkuvat, kun kuvan sisältö leikkauskohdassa vaihtuu. Seuraava otos nähdään edeltävän otoksen määrittelemässä valossa. Kun ajattelen talvea, porkkanasta tulee mieleen lumiukko. Kirjoitan montaasin vaikutusmekanismista tarkemmin tässä.


Esimerkki nykyaikaisesta montaasista

Jouni Hiltusen luontoelokuvassa Matka merelle on havainnollinen montaasijakso. Pyysin ohjaajalta, että saisimme sen elokuvakasvatuskäyttöön. Ja hän järjesti asian! Elokuvanäyte löytyy Vimeosta (salasana: Matkalla).

Suosittelen katsomaan klipin itse ennen kuin luet seuraavaa analyysini siitä.

Suomenlahden koskemattoman luonnon tarkkailusta siirrytään kaupungin rannoille. Otosten sarja rakentaa hienovaraisesti askel kerrallaan valmista ajatusten maaperää meribiologin esittelylle.

1:21 Joutsen raivaa kaisloja rantavedessä. Tässä syntyy mielleyhtymiä siivoamiseen, vaikka ihminen toimineen ei olekaan vielä astunut kuvaan. Kuvassa särkyy myös joutseneen liittyvä estetiikka ja idyllinen kuvasto. Myyttinen valkoinen lintu joutuu tekemään varsinaista paskaduunia. Taustalla kaislikossa vilahtaa roskakin.
1:30 Maisema muuttuu. Mukaan tulee ihmisen rakentama tie, auto, kaislikkoon ajelehtinut oluttölkki, oksaan takertunut muovinriekale. Mukaan liittyy variksen ääni. Siihen liittyy mielleyhtymiä paitsi kaupunkiin, myös kaatopaikkoihin ja roskiksiin. Nämä otokset saavat voimaa siitä, että katsojan ajatukset vielä aivan hetki sitten olivat idyllisessä, lähes koskemattomassa saaristoluonnossa.
1:42 Voimalaitoksen piippu on kuvista retorisin. Mukana ei enää ole luontoa, vain sen uhka. Kuva vie ajatukset kaupunkien rannoilta koko systeemiä koskevaan uhkaan.
1:45 Tämän jälkeen alusta on rakennettu ja meribiologi tehtävineen voidaan esitellä. Tätä työtä on helppo pitää tärkeänä. Montaasin käyttö ei ole ollut päällekäyvää eikä katsoja välttämättä kiinnitä keinoon huomiota. Silti hänen ajatuksiaan on ohjailtu kuva kuvalta oikeaan suuntaan.


Ehdotus elokuvanäytteen käsittelemiseen oppilaiden kanssa:

1. Katsokaa ensin kokonaan tai kohdasta 7:15 alkaen leikkaamista käsittelevä teoriaelokuva Kaikki kuvaa EDU -oppimateriaaleista: http://kaikkikuvaa.fi/edu/elokuvan-kolme-perusasiaa-polku/perusasia-nro-3-leikkaus-luo-merkityksia/

2. Katsokaa tämän jälkeen Matka merelle -elokuvanäyte. Tehtävänä on pohtia ensin katsoessa yksin, sitten parin tai pienen ryhmän kanssa, miten tässä esimerkissä käytetään montaasia katsojan ajatusten ohjaamiseen. Yhdessä keskustellessa voidaan kelailla esimerkkiä kuva kuvalta.

3. Tehkää Kaikki kuvaa EDU -sivulla esitelty montaasiharjoitus! Tehtävässä opitaan montaasiajattelua kuvaamalla otoksia, joita yhdistää näkymätön konjunktio.

27.4.17

Planeettamme Maan ideologia on valinta



Luonnon voi esittää monella tavalla. Luontodokumentin viidakko voi olla monimutkainen järjestelmä, jossa jokaisella eliölajilla on tehtävänsä, roolinsa, jota ilman muut eliöt eivät pärjää. Siis ekosysteemi. Tai se voi olla mielivaltainen, vihamielinen ympäristö, jossa jokainen yksilö taistelee olemassaolostaan ja kilpailee toisia vastaan selvitäkseen.
Se, kumpaa representaatiota miljoonien eurojen budjeteilla tuotetut luontodokumentit viljelevät, ei ole sattumaa. Planeettamme maata katsellessa on hyvä miettiä näitä valintoja!

Tässä pieni kooste Planeettamme Maa II:n kolmesta ensimmäisestä jaksosta.


Planeettamme ideologia from Ismo Kiesiläinen on Vimeo.





13.4.17

Hauskoja ja fiksuja kuvaustehtäviä retkelle eläintarhaan



Opettaja kertoi luokan retkestä Korkeasaaren eläintarhaan. Oppilaat olivat saaneet tehtäväksi ottaa eläimistä valokuvia, joita sitten katseltaisiin koulussa. Opearveli, että kuvaustehtävä saisi oppilaat hieman tavallista tarkkaavaisemmiksi. Mutta kävikin aivan toisin.

Oppilaat juoksivat aitaukselta toiselle, näppäilivät kuvia, eivätkä varsinaisesti pysähtyneet katsomaan eläimiä. Kuvaaminen ei auttanut keskittymään. Ensi kerralla ei otettaisi kameroita mukaan... Kun pohdimme tapahtunutta, opettaja arveli, että tehtävänanto, jonka oppilaat mielessään kuulivat, oli: ota mahdollisimman monta kuvaa mahdollisimman nopeasti. Millainen kuvaustehtävän pitäisi olla, että se virittäisi oppilaat keskittyneempään työskentelyyn?

Ehdotin seuraavalle retkelle tehtävää, jonka Nuorten Ääni -toimituksen nuoret keksivät Fallkullan kotieläintilalla päiväleiriä viettäville lapsille. Jokainen sai kuvata tilan eläimistä oman valokuvasarjan, jonka ensimmäisessä kuvassa olisi yksi eläin, toisessa kaksi, kolmannessa kolme... Leikki oli saanut pienetkin lapset tutkimaan ympäristöä tarkkaavaisesti ja innostuneesti.

Kun kiersin Helsinkiä kamerakynäkoulutuksissa, kuulin muitakin kokemuksia epäonnistuneista digiloikista Korkeasaaressa. Hyvä ajatus mediataitojen yhdistämisestä eläintarharetkeen ei aina edistänytkään oppimista.

Elokuussa soitin Korkeasaareen ja ehdotin, että suunnittelisimme valmiin paketin kuvaustehtäviä, joiden avulla opettaja voisi onnistuneesti jäsentää oppilaiden tutkimusretkeä saarella. Se auttaisi opettajia myös uuden opetussuunnitelman toteuttamisessa. Korkeasaaren ympäristökasvattaja Tero Kirjosalo innostui välittömästi. Luontokoulu Arkissa oli pieniä videokuvaustehtäviä jo silloin tällöin tehtykin!

Tapasimme muutaman kerran, Tero esitteli aiempien kuvaustehtävien pedagogiikkaa ja saaren mahdollisuuksia. Pohdimme, mitkä asiat retkellä tavallisesti tuottavat vaikeuksia ja mitä juuri kameran avulla voisi oppia. Kamerakynätyöskentelyn mestari, biologian ja maantiedon opettaja Maija Mäkelä tuli eräälle retkelle avukseni miettimään, miten yläkoulun ja lukion sisältöjä voisi käsitellä Korkeasaaren eläimistön ja miljöön avulla.


Kamerakynätehtäviä Korkeasaareen

Ja nyt vihdoin pääsen mainostamaan näitä! Tällä viikolla Korkeasaaren kotisivuilla julkaistiin valikoima suunnittelemiani kamerakynätehtäviä eläintarharetken sekä biologian ja maantiedon opetuksen rikastamiseen!

Tehtävät on luokiteltu kolmeen ikätasoon: esi- ja alkuopetukseen, alakouluun sekä yläkouluun ja lukioon. Tehtäviä on kahdenlaisia. Yksinkertaisemmat tehtävät sopivat retken jäsentämiseen ja havaintojen käsittelemiseen koulussa. Ne ovat esimerkiksi tällaisia:
Kuvaa video-otoksilla löytämäsi: 1) hauskin eläin 2) kaunein eläin 3) omituisin eläin 4) pelottavin eläin. Perustele valintasi ääneen. Videon pituus max. 10 sekuntia.
Vaativammat tehtävät sopivat tietyn opetuksen aiheen tai eläintarhan kohteen syvällisempään tutkimiseen:
Ennen retkeä valitaan jokaiselle ryhmälle yksi Korkeasaaressa edustetuista biotoopeista: vuoristo, rannikko, havumetsä, sademetsä, aro tai puoliaavikko. Biotoopista etsitään tietoa, joka otetaan mukaan retkelle. Korkeasaaressa valitun biotoopin keskeiset ominaisuudet havainnollistetaan kuvaamalla ja selostamalla. Jokainen ominaisuus esitetään omana maksimissaan 10 sekunnin otoksenaan. Otokset voi yhdistää yksinkertaisesti editoimalla.
Lukiotasolla tehtävä voi olla vielä vaativampi. Teoreettista tietoa maailmasta havainnollistetaan luovalla ajattelulla:
Selittäkää eroosio kuvaamalla dokumentaarisesti Amazoniaan ja Africasiaan rakennettuja ympäristöjä. Ette saa itse esiintyä tai puhua videolla. Voitte yhdistää useampia otoksia eri puolilta taloja. Leikatkaa video yhtenäiseksi esitykseksi mobiililaitteella tai tietokoneella. Maksimipituus 30–60 sekuntia.
Kaikkiin kuvaustehtäviin sisältyy myös katselutehtävä, seuraava työvaihe, jossa syntynyttä materiaalia käsitellään yhdessä. Opettajalle on omat yleisohjeet kamerakynätyöskentelystä.
Korkeasaaren kaikki omatoimitehtävät löytävät täältä.
Kamerakynä-työskentelyä voi opiskella ilmaisella Kaikki kuvaa EDU -verkkokurssilla.

30.3.17

Maija Kahri voitti ensimmäisen kamerakynähaasteen!




Elokuvaohjaaja Selma Vilhunen on valinnut ensimmäisen kamerakynähaasteen voittajan! Tehtävänä oli kuvata pieni elokuva, jossa hattupäinen henkilö liukastuu banaaninkuoreen elliptisesti eli niin, että banaaninkuoreen liukastumista ei eksplisiittisesti näytetä.

Kymmenen hienon osallistujan joukossa elokuvallisesti oivaltavimpana ellipsinä Selma piti Maija Kahrin elokuvaa, jossa banaaninkuori johdattaa tytön ja pojan yhteen. Yhdellä taidokkaalla otoksella kuvatussa rakkaustarinassa rakennetaan banaaninkuoren avulla hyvä jännite ja leikitellään tehtävänannolla. Selman sydämelliset terveiset tässä videossa.



Palkinnoksi Maija saa 200 euron lahjakortin Avecom Median verkkokauppaan. Palkinnosta puolet on kamerakynäryhmältä ja toinen puoli kauppiaan sponsoroima lisä. Kiitos Avecomiin kaimalleni Ismo Paavolalle – ja onneksi olkoon, Maija!

Muut kamerakynähaaste #1:n osallistujat olivat:



Osallistujien kekseliäisyys ja into vakuuttivat meidät keski-ikäistyvät elokuvapedagogit ja aiommekin lähiaikoina panna vireille uuden haasteen! Ilmoitan siitä kaikille tällä kertaa osallistuneille henkilökohtaisesti ja muille tässä blogissa sekä Youtube-kanavallani.

9.3.17

Lisää yhteistoiminnallisuutta, vuorovaikutusta ja empatiaa digilaitteiden käyttöön!

Tieto- ja viestintätekniikalla on koulussa kaksi hyvää käyttötarkoitusta: tieto ja viestintä.

Näistä jälkimmäinen herättää julkisessa keskustelussa enemmän hämmennystä. Jo 90-luvun mielipidesivuilla kirjoitettiin huolissaan nuorista, jotka vetäytyivät tietokoneidensa sisään eroon todellisen maailman ihmissuhteista, ja varsinkin niistä nuorista, jotka tietokoneidensa avulla kommunikoivat toisten nuorten kanssa. Olin yksi heistä.
Kuva: Juha Peurala (2009)

Nyt 2010-luvun koulukeskustelussa esiintyy toistuvasti huoli siitä, että tietotekniikka eristää oppilaat omien laitteidensa ääreen ja vie mahdollisuuden oppia terveitä vuorovaikutustaitoja. Kriittisimmät äänet vaativat, että juuri koulu olisi se paikka, jossa nuoret eivät altistu vapaa-aikaa hallitsevalle teknologialle. Yksi vaikutusvaltaisimmista kriitikoista, professori Pasi Sahlberg, toivoo, että koulussa keskityttäisiin pinnallisen tietojenkäsittelyn vastapainoksi yhteistoiminnallisuuden, empatiataitojen ja itsetuntemuksen kehittämiseen.

Sahlberg harmitteli jo vuonna 2002 Yhteistoiminnallisen oppimisen käsikirjassaan sitä, kuinka huonosti yhteistoiminnallisen oppimisen menetelmät ovat koulutyöhön juurtuneet. Samaan aikaan julkaistiin kaksi muutakin huomionarvoista aloitetta, jotka asettavat nykykeskustelun kiinnostavaan valoon.

Sirkku Kotilaisen väitöstutkimuksessa Mediakulttuurin haasteita opettajankoulutukselle (2001) kävi ilmi, että opettajat pitävät mediakasvatukseen soveltuvimpina menetelminä vuorovaikutusta, yhteistyötä ja kokemuksellisuutta korostavia työtapoja opettajajohtoisen luento-opetuksen sijaan. Juha Suoranta ja Mauri Ylä-Kotola esittävät (Mediakasvatus simulaatiokulttuurissa, 2000), että juuri mediakasvatus mahdollistaa sellaisia uudenlaisia, vapaampia työskentelytapoja, joita koulutuksessa tarvitaan. Käytännön esteitä ovat hierarkkisuus, luokkahuonekeskeisyys, yhteistoiminnallisuuden puute ja kiire. Tässä yhteydessä viestin voi tiivistää näin: oikein käytettynä mediavälineet auttavat uudistamaan koulua Sahlbergin toivomaan suuntaan – ja vuonna 2001 opettajat näkivät sen mielekkäimpänä tapana lähestyä mediaa.

Nyt 15 vuotta myöhemmin on ilmeistä, ettei näin kovin laajasti tapahtunut. Sen sijaan näyttäisi siltä, että "tieto- ja viestintätekniikka" ymmärrettiin yksipuolisesti tietotekniikkana ja sen mahdollisuudet oppilaiden vuorovaikutuksen edistämisessä jäivät kartoittamatta. Tässä kirjoituksessa pyrin sijoittamaan vuorovaikutuksen ja mediavälineiden tunnettuja ominaisuuksia samaan koordinaatistoon.


Media on vuorovaikutuksen väline

Media, monikko latinan kielen sanasta medium, tarkoittaa välissä olevaa, välittäjää. Nykykielessä medialla tarkoitetaan asiayhteydestä riippuen joko tiettyä viestin alustaa tai ympäristöä (esim. televisio, internet, sanomalehdet), viestin materiaalista muotoa (esim. kirja) tai viestinnän muotoa (esim. puhe, teksti tai elokuva). Perustaltaan kyse on siis vuorovaikutuksen välineestä. Koulussa käytettävä viestintäteknologia kuuluu samaan historialliseen mediavälineiden jatkumoon leirinuotion, Mooseksen kivitaulujen, kirjapainotaidon ja ensimmäisen elokuvakameran, kinematografin, kanssa.

Omassa työssäni mediakasvattajana nuorisotyössä ja koulussa olen havainnut mediavälineillä neljä erilaista funktiota vuorovaikutuksen kehittämisessä. Annan niille tässä hauskat esihistorialliset nimet korostaakseni välineen ylihistoriallista roolia vuorovaikutuksessa.
  1. Savumerkkifunktio: Välineen avulla välitetään viestejä ja luodaan virtuaalisia keskustelun tiloja. Nykykoulussa esim. whatsapp-keskusteluryhmiä ja wikejä.
  2. Metsästysfunktio: Väline kokoaa ryhmän yhteisen tekemisen äärelle ja motivoi vuorovaikutuksen. Mammutin metsästys vaatii tarkkaa neuvottelua ja koordinaatiota sekä tietoisuutta yhteisestä päämäärästä. Kielen kehittyminen yhdistetäänkin usein juuri metsästyksessä hyödyllisiin valmiuksiin. Yhdessä metsästävälle lajille on ollut hyödyllinen taito kommunikoida keskenään ymmärrettävillä eleillä, jotka eivät pelästytä saalista.
  3. Kokkausfunktio: Tämä on metsästysfunktion nykyaikaisempi alatapaus. Ruoanlaitto yhdessä on jäsentynyt vuorovaikutuksellinen prosessi, jossa jokaisella on oma roolinsa. Työn lopputulos on yhteinen ateria, jonka osat eivät välttämättä enää ole erotettavissa.
  4. Leirinuotiofunktio: Välineen (tulen, valon, kuvan, äänen) äärelle kokoonnutaan jakamaan: syömään, kertomaan, kuuntelemaan ja keskustelemaan. "Katso, mitä minä näin" on se ääneen sanomaton lause, joka usein kehystää lomavideota tai arjen havaintoa kännykkäkuvassa. Toinen näkemys kielen kehittymistä esittää, että puhetaitoa tarvittiin juuri juttujen kertomisessa nuotiolla.



"Koulun tärkein pedagoginen ratkaisu on se, miten vuorovaikutus on järjestetty"

Liisa Raina ja Rauno Haapaniemi pohtivat hyvän vuorovaikutuksen merkitystä oppimisessa kirjassaan Rakenna oppiva ryhmä – pedagogisen viihtymisen käsikirja (2014). Kirjan viesti on: Oppiminen on sosiaalinen tapahtuma ja siksi oppilaiden vuorovaikutuksen ohjaaminen on opettajan tärkeimpiä tehtäviä.

Yhdessä oppiminen on usein – mutta ei aina – tehokkaampaa ja hauskempaa kuin opiskeleminen yksin. Helpoista tehtävistä yksilöt suoriutuvat usein ryhmää paremmin, mutta tehtävän monimutkaistuessa ryhmän edut tulevat esiin. Samalla yhdessä työskentely muuttuu vaikeammaksi ja vaatii enemmän taitoja – juuri niitä, joiden opettamista työelämä koululta odottaa.

Kouluopetus on perinteisesti järjestetty 20–30 yksilöstä koostuvassa suurryhmässä, jota opettaja johtaa. Vanhakantaisimmassa mallissa oppilaat istuvat kasvot opettajaan päin ja vuorovaikutus tapahtuu pääosin opettajan ja oppilaan välillä. Oppilaiden keskinäinen vuorovaikutus on rajoitettua ja koetaan häiritseväksi.

Suurryhmillä on paljon tyypillisiä ominaisuuksia, jotka kaikki pedagogit tunnistavat. Muutkin saattavat tunnistaa näistä oman työyhteisönsä kokoukset. Kun ryhmän koko kasvaa, ryhmän kiinteys vähenee ja turvattomuus lisääntyy. Suuressa ryhmässä ei synny helposti yhteistä tavoitetta, johon kaikki sitoutuvat. (Koululuokalla tällaista harvoin onkaan, koska oppimistavoitteet ovat yksilöllisiä.) Ryhmän kasvaessa henkilökohtainen vastuu vähenee ja vapaamatkustajuus lisääntyy. On helppo vetäytyä omiin puuhiinsa. Suurryhmässä dialogi on vaikeaa. Negatiiviset tunteet leviävät ja vahvistuvat herkästi. Jäsenten tyytyväisyys vähenee. Kiusaaminen on tyypillinen suurryhmän ilmiö. Toiminta on usein impulsiivista ja lyhytjännitteistä – toisaalta parhaimmillaan luovaa ja yllätyksellistä. Päästäkseen tavoitteisiinsa suurryhmä tarvitsee selkeän johtajan. Koulussa se on opettaja.

Raina ja Haapaniemi peräänkuuluttavat vuorovaikutuksen jäsentämistä pienryhmiin, joissa vuorovaikutuksen hyvät puolet pääsevät esille. Pienessä ryhmässä vuorovaikutussuhteita on vähemmän ja jokaisella on mahdollisuus osallistua. Kun mahdollisuus vaikuttaa työn lopputulokseen kasvaa, henkilökohtainen aktiivisuus, vastuu ja sitoutuminen kasvavat. Oppilaille syntyy positiivinen riippuvuus toisistaan. Ryhmän motivoituneimmat jäsenet pitävät huolta tavoitteiden saavuttamisesta. Heikosti motivoituneet oppilaat ottavat apua ja vaatimuksia vastaan herkemmin vertaisiltaan kuin opettajalta. Pienryhmä pyrkii yksimielisyyteen ja ristiriitojen välttämiseen. Sitoutuminen, tuen antaminen, hyväksyntä ja luottamus synnyttävät turvallisuutta, joka on oppimisen perusedellytys. Pienryhmiä opettajan on helpompi valvoa kuin yksittäisiä oppilaita erikseen. Kun johtajuus jakautuu ryhmiin, opettajalle jää enemmän aikaa oppilaiden tukemiseen.


Kaikki ryhmätöitä koulussa tehneet ja teettäneet tietävät, että tämä on varsin ideaalinen kuva todellisuudesta. Käsikirja muistuttaakin, että myös pienen ryhmän työskentelyä pitää ohjata ja tukea. Paras vaihtoehto on pysyvä, "oppiva ryhmä", joka kasvaa yhdessä työskentelyn mukana. Oppivassa ryhmässä vuorovaikutus- ja ryhmätyötaidot kehittyvät. Myös oppilaan itsetuntemus kasvaa. Hän pääsee kokeilemaan ja tunnistamaan erilaisia rooleja ryhmässä. Oppilaat kasvavat vastuuseen ja oma-aloitteisuuteen sekä yhteisössä toimimisen syy–seuraussuhteiden ymmärtämiseen. Opiskelumotivaatio kasvaa, tunnetaidot ja itsehallinta kehittyvät. Koulukiusaaminen vähenee ja siihen on helpompi tarttua nopeasti. Ohjaavan kasvattajan rooli kehittyy ja työmotivaatio vahvistuu.

Aineenopettajalle oppivien ryhmien perustaminen ei välttämättä ole mahdollista, ellei sitä ole yhdessä kollegojen kanssa organisoitu. Ryhmätyöskentely on yleensä kertaluonteinen tapahtuma, jossa syntyy uusi ryhmä, jossa tapahtuu alkavan ryhmän ilmiöitä. Tähän tilanteeseen kirjoittajat antavat ohjeeksi huomion kiinnittämisen työskentelyn rakenteeseen – sen on oltava yksinkertainen ja selkeästi määritelty. Tehtävän on autettava ryhmää jäsentymään.


Videokuvaustehtävä vuorovaikutuksen jäsentäjänä

Kuten Kotilainen, Suoranta ja Ylä-Kotola ylempänä, minäkin uskon, että juuri mediavälineet sopivat hyvin yhteistoiminnallisen oppimisen työkaluiksi – jopa mahdollistajiksi. Media on pohjimmiltaan vuorovaikutuksen väline, joka kantaa mukanaan valmiita, vahvoja vuorovaikutuksen rakenteita. Havainnollistan seuraavassa, miten yksinkertaisella videokuvaustehtävällä luodaan oppimistilanne, jossa pienryhmätyöskentelyn hyvät puolet tulevat esiin ja muodostavat resurssin oppimiselle. Esimerkki on seitsemännen luokan matematiikan tunnilta.


(Lähde: Kaikki kuvaa EDU. Jos video ei näy, voit avata sen tästä.)

Esimerkkiä voi tarkastella aiemmin määrittelemieni metsästys-, kokkaus- ja leirinuotiofunktioiden kautta. Hyvälle vuorovaikutukselle edullisia rakenteita toteutuu useita:
  • Ryhmällä on yhteinen tavoite, joka on selvästi näkyvissä. Yhteinen tietoisuus syntyy helposti.
  • Prosessin ja yhteistyön rakenne on selkeä. Oppilaat hahmottavat nopeasti, mitä heidän pitää tehdä ennen kuin kameran REC-nappia painetaan, jotta napin painamisen jälkeen tapahtuisi se, mitä he haluavat tapahtuvan.
  • Jokaisella on työskentelyssä oma roolinsa. Roolit ovat näkyviä ja nimettävissä.
  • Jäsenet ovat positiivisesti riippuvaisia toisistaan. Video ei synny ilman jokaisen panosta.
  • Kun ryhmän koko on sopiva, vapaamatkustajuus ei ole mahdollista, Ryhmää dominoiva oppilas ei voi tehdä yksin.
  • Videon kuvaaminen tapahtuu ajassa kuten mammutinmetsästyskin: onnistuminen vaatii yhteistä samanaikaista koordinaatiota.
  • Yhteisen ajatuksen muodostaminen ja kuvaaminen vaatii neuvottelua.
  • Jotta kaikki voisivat toimia yhteisen suunnitelman mukaan, kaikkien pitää ymmärtää. Oppilaat opettavat toisiaan.
  • Valmis video on kuin yhdessä valmistettu ateria: jokainen osallistuja on vaikuttanut ja jättänyt oman jälkensä lopputulokseen. Video on yksi erottamaton kokonaisuus. 
  • Videon esittäminen kerää oppilaat tiiviisti piiriin kameran ympärille kuin leirinuotiolle. Katselutehtävä antaa vuorovaikutukselle suunnan.
  • Katselutehtävässä katsoja onnistuu, kun hän ymmärtää, mitä toinen videollaan tarkoittaa.
  • Työskentely on itseohjautuvaa. Ryhmän sisään syntyy luontevasti johtajuutta. Opettajalle jää johtamiselta ja valvomiselta aikaa oppilaiden tukemiseen.
Näitä mekanismeja olen tarkastellut aiemmin kirjoituksissa Miksi kuvaajan on niin helppo keskittyä? ja Kuvaaminen on objekti, jota veistetään yhdessä.


Tieto- ja viestintätekniikkaa pitää käyttää opetuksessa viisaasti

Huoli mobiililaitteiden negatiivisesta vaikutuksesta oppilaiden vuorovaikutukseen ei ole perätön. Kriitikot kuten Pasi Sahlberg, Liisa Keltikangas-Järvinen ja Kari Uusikylä ovat oikeassa siinä, että tieto- ja viestintäteknologiaa on käytetty kouluissa myös epäviisailla tavoilla, jotka ovat omiaan eristämään oppilaita oman työskentelynsä ääreen. Kun näin on tapahtunut, ei ole päästetty irti perinteisestä tavasta järjestää luokkahuoneen vuorovaikutus opettajajohtoiseen yksilötyöskentelyyn.

Mediavälineille ominaisempaa pedagogiaa on aktiivinen, toiminnallinen ja sosiaalinen oppiminen, jonka esikuvia on helppo löytää jo Montessorin ja Freinet'n ajattelusta sadan vuoden takaa – tai lähempää peruskoulun uudesta opetussuunnitelmasta:
 "Oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa toisten oppilaiden, opettajien ja muiden aikuisten sekä eri yhteisöjen ja oppimisympäristöjen kanssa. Se on yksin ja yhdessä tekemistä, ajattelemista, suunnittelua, tutkimista ja näiden prosessien monipuolista arvioimista. Siksi oppimisprosessissa on olennaista oppilaiden tahto ja kehittyvä taito oimia ja oppia yhdessä."
On hyödyllistä huomata, että tällaista otetta peräänkuulutettiin teknologiakeskustelussa jo 2000-luvun alussa hyvissä ajoin ennen mobiililaitteiden vallankumousta. Onneksi ei ole ollenkaan liian myöhäistä tarkentaa suuntaa. Kuunnellaan siis Sahlbergiä: lisää yhteistoiminnallisuutta, vuorovaikutusta ja empatiataitoja digilaitteiden käyttöön!

8.3.17

Semiotiikkaa aloittelijoille (sisältää seurapelin)

Semiotiikkaa sen klassisilla käsitteillä ei tietääkseni juuri opeteta peruskoulussa, ehkä siksi, että teorian sisäistämisen ajatellaan vaativan kehittynyttä formaalia ajattelua. Silti juuri tällaisten ajattelun taitojen uskon olevan arvokkaita monilukutaidon oppimisessa. Semiotiikka tarjoaa yksinkertaisia työkaluja kuvallisten viestien purkamiseen ja sanallistamiseen. Voisiko sitä oppia jo peruskoulussa – tai edes toisella asteella?

Itse tutustuin semiotiikkaan vasta toimittajaopinnoissani, enkä jälkikäteen ollut ollenkaan tyytyväinen siihen, kuinka etäiseksi ja teoreettiseksi tämä kiehtova oppiala oli naamioitu. Ehkä siksi kesti useamman vuoden ennen kuin keksin, että semiotiikka olisi hyvä esitellä myös Nuorten Ääni -toimituksen nuorille. Toimitushan valokuvaa ja videokuvaa valtakunnanmediaan, joten tekijöiden olisi hyvä ymmärtää hieman merkkioppiakin. Haastoin itseni rakentamaan toimituksemme 13–19-vuotiaille nuorille hauskan semiotiikan oppitunnin.

 Konseptiani saa vapaasti lainata ja soveltaa – juuri siksi esittelen sen tässä!


1. Lämmittely

Virittäydyimme katsomalla muutaman tv-ajankohtaisjutun alkua ilman ääniä. Tehtävänä oli pelkän kuvan perusteella arvata, mitä aihetta juttu käsittelee. (Mahdolliset tekstitykset ja paljastavat nimiplanssit rajasin piiloon.) Valitsin mukaan sekä ilmeisiä että vähemmän helppoja esimerkkejä. Halusin viestiä, että vaikka tv-inserttien kerronta onkin hallitsevasti puhetta, myös kuvavalinnat ovat osa jutun sisältöä. Kuvat vaikuttavat jopa tekstiä enemmän siihen, mitä ajattelemme.

Esimerkkejä:
  • Jutun aiheeseen mennään heti alussa selvillä vihjeillä, joiden lukeminen tosin vaatii kulttuurista lukutaitoa: http://areena.yle.fi/1-4019157
  • Tämän jutun kuvat eivät vie eksplisiittisesti suoraan aiheeseen, mutta antavat vihjeitä sekä tapahtumapaikasta että tunnelmasta: http://areena.yle.fi/1-4000729.
  • Nuorten Ääni -toimituksen oma juttu muutaman vuoden takaa esittelee näyttämön heti ensimmäisellä kuvalla, mutta ei dramaturgisista syistä paljasta näkökulmaansa kovin nopeasti: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/08/11/linnanmaki-unelmien-kesatyopaikka
  • Vuoden 1991 reportaasin kerronta alkaa pitkistä haastattelukuvista, jotka eivät tarjoa mitään vihjeitä aiheesta. Vai tarjoavatko sittenkin? Jos yleisö arvaa aiheen jo ensimmäisten kuvien perusteella, tähän voi palata konnotaation käsitteen kanssa hieman myöhemmin: http://areena.yle.fi/1-3677878

2. Semiotiikka pähkinänkuoressa

Semiotiikka eli merkkioppi on tieteenala, joka tutkii merkkejä, niiden merkityksiä ja käyttöä. Merkki on "jokin, joka edustaa jotain muuta kuin vain itseänsä". Semiotiikan näkökulmasta merkkejä ovat sanat, kuvat, sävelet, logot, liput, vaatteet, käyttäytyminen... Poimin semiotiikan peruskäsitteistöstä ne tutuimmat ja käyttökelpoisimmat välineet, joita tulisimme tarvitsemaan pian seuraavassa leikissä: Peircen jaottelun ikoniin, indeksiin ja symboliin.

Ikoni on merkki, jonka viittaus perustuu samankaltaisuuteen. Esim. kuva tai ääni muistuttaa edustamaansa kohdetta.

Indeksi tarkoittaa, että merkillä on käytännöllinen suhde kohteeseensa, kuten syy-seuraussuhde tai muu suora viittaus, jonka voi päätellä. Esimerkiksi sanonnan mukaan savu on merkki tulesta. Sairauden oire on merkki sairaudesta. Ulkoa kuuluva auton ääni on merkki siitä, että ulkona on auto. Kynttilä tien varressa on merkki kuolemasta liikenteessä. Ruokalappu, jonka silloin vielä puhetaidoton tyttäreni Etna kantoi minulle, oli selvä viesti sekin. Valokuva on samaan aikaan ikoninen (kohdettaan esittävä) että indeksinen (seuraus siitä, että kuvauksen kohde on ollut kameran edessä). Indeksi on ikään kuin pieni pala, joka on irrotettu kohteestaan.

Symbolisen merkin sisältö on sovittu. Sanat ovat yleisesti symboleja: on vain päätetty, että paita tarkoittaa paitaa, ja eri kielissä symboli on erilainen. Symboleja on myös esimerkiksi liikennemerkeissä, kellotauluissa ja ihmisten eleissä. Matkamuistoesineellä on usein sekä symbolinen että indeksinen suhde lomamatkaan.

Denotaation ja konnotaation esittelin myös – niitäkin tultaisiin tarvitsemaan pian. Denotaatiolla tarkoitetaan merkin ensisijaista merkitystä, konnotaatiolla merkin kulttuurisia ja henkilökohtaisia sivumerkityksiä, assosiaatioita.

Lisäksi tutkimme hieman paradigman ja syntagman käsitteiden käyttökelpoisuutta lehtiotsikon sanavalintojen ja automainoksen kuvaston purkamisessa. Millaisia valintoja tarkastelun kohde sisältää?

3. Kuva-alias

Teoriaosuuden jälkeen siirryimme oppitunnin toiminnalliseen osaan: seurapeliin. Valitsin etukäteen muutamia ajankohtaisia käsitteitä omille lapuilleen: olympialaiset, kesä, eurovaalit, kouluruoka...

Tehtävänanto (n. 5 min)
  • Jokainen pari saa tehtäväksi esittää annetun käsitteen 3 kuvan avulla.
  • Kuvilla ei saa olla ikonista eikä symbolista suhdetta esitettävään käsitteeseen. Ne eivät saa siis näyttää asiaa sellaisenaan eivätkä viitata siihen merkillä, jonka on sovittu sitä tarkoittavan.
  • Vihje voi olla siis joko
    • indeksi: jääkiekon maailmanmestaruuden voi esittää kuvalla Kauppatorin juhlista
    • tai konnotaatio: rasismiin voi viitata kaljuksi ajetulla päällä
  • Kuvat etsitään netistä kuvahaulla, otetaan talteen ja liitetään omille sivuilleen uuteen diaesityksiin (esim. Google slides).
Kuvavihjeiden kerääminen (15 min)
  • Jokainen ryhmä kokoontuu oman tietokoneensa äärelle etsimään sopivia kuvia.
  • Puhukaa hiljaa, jotta muut eivät kuule! 
  • Kuvia kannattaa miettiä myös kokonaisuutena: mistä kahdesta tai kolmesta kuvasta peräkkäin tulisi mieleen asia x. (Vrt. montaasi)
Vihjeiden esittäminen ja arvailu (15 min)
  • Parit näyttävät yleisölle yhden kuvan kerrallaan. Muut yrittävät ääneen arvata, mikä käsite on vihjeiden aiheena.
  • Kun arvaus on osunut oikeaan, pohditaan lyhyesti, mikä ratkaisi arvoituksen. Arvaaja saa pisteen!
Arvaatko, mikä käsite on aiheena tässä kuvasarjassa? Entä tässä

20.2.17

Tunnetaitoja kamerakynällä

Kamerasta tuli kynä

Elokuva on media, joka vetoaa tunteisiin. Mukaansatempaava tarina, elokuvateatterin suuri valkokangas, lähikuvat kasvoista, äänet ja musiikki kuljettavat katsojaa tunnetilasta toiseen.

Niin elokuvatuottajat kuin -kasvattajatkin asettivat katsojan jo hyvin varhain tällaiseen passiiviseen rooliin. Aivan omaksi taiteenlajikseen valtavirtaelokuvan tuotannossa kehittyi se, miten täsmällisesti katsojan tunteita manipuloidaan käsikirjoitussivun tarkkuudella. Pitkälle 1900-luvun lopulle asti kasvattajien keskeiseksi tehtäväksi asettuikin tältä manipulaatiolta suojaaminen, sen purkaminen ja jälkihoito.

Sitten kaikki muuttui. VHS-kameroiden, digikameroiden ja nyt viimein mobiililaitteiden myötä tapahtui vallankumous, joka sekoitti paitsi tuottajan ja katsojan roolit myös valtavirtaelokuvan aseman elokuvakulttuurissa. Yhtäkkiä elävää kuvaa on kaikkialla. Monet lapset ja nuoret katsovat enemmän toisten nuorten kuvaamia videoita Youtubessa kuin elokuvia televisiosta tai elokuvateatterissa. Tubettaminen on kansankulttuuria, jonka välineenä on elokuva. Kaupungilla kävelevän kansalaisen taskussa on useammin kamera kuin kynä.

Kun tätä uudenlaista elokuvakulttuuria purkaa, huomaa hyvin nopeasti, ettei se ollenkaan samalla tavalla pyri vetoamaan katsojan tunteisiin kuin kaupallinen pitkä elokuva. Nuorten videoissa puhutaan ajatuksista ja kokemuksista, ilmaistaan mielipiteitä, näytetään havaintoja, toimitaan, osallistutaan kulttuuriin ja rakennetaan yhteisöjä. Esimerkiksi keppihevosharrastuksen olennainen osa on “ratsastusvideoiden” kuvaaminen ja jakaminen.

Toki tunteetkin ovat läsnä. Jo 80-luvun etelänmatkoilla yritimme tallentaa VHS-nauhalle merkityksellisiä hetkiä ja tunnelmia. Yritimme näyttää sukulaisille Suomessa impressioita siitä, mitä me matkalla koimme. Yritykset usein epäonnistuivat, koska meillä ei ollut siihen tarvittavia taitoja. Emme osanneet jäsentää ja ilmaista kuvallista ajatteluamme. Voisiko sitä opetella?

Kuvaamalla opitaan ajattelun taitoja

Kamerakynän pedagogiikka on tapa käyttää videokuvaamista oppimisen välineenä kuin kynää. Kuvaamalla ei tehdä niinkään elokuvateoksia vaan pedagogisia kuvaustehtäviä, joissa kamera on ajattelun ja toiminnan apuväline. Yksinkertainen tehtävä vie aikaa vain muutamia minuutteja. Video on valmis heti kuvaamisen jälkeen, eikä sitä tarvitse leikata. Helpointa on katsoa se suoraan mobiililaitteen ruudulta. Myös katsomistilanne ohjataan osaksi oppimisprosessia. Opettajat ovat ihastuneet menetelmän yksinkertaisuuteen ja nopeuteen. Tavoitteellinen kuvaaminen edistää oppimista ja ajattelun taitoja. Vastoin ennakkoluuloja digilaite jopa auttaa oppilaita keskittymään. Samalla monilukutaito kehittyy. Lapset oppivat kuvallista ajattelua ja ilmaisua.

Pienten lasten kanssa on hyvä aloittaa valokuvaamisesta, jossa välineen ja kuvallisen ajattelun hallinta on helpompaa. Kameralla voidaan etsiä vaikkapa eri värisiä tai eri kirjaimella alkavia esineitä. Kun kuvia katsotaan, katsojan tehtävä on tunnistaa, mitä kuvassa on. Tunteiden tutkimista voisi kameralla jäsentää esimerkiksi näin:

Ensin aikuiset esittelevät lapsille perustunteet ja näyttelevät ne ilmeillä. Kun sanat ovat tulleet tutuiksi, lapset saavat ehdottaa tunteita, jotka aikuiset näyttelevät ohjeiden mukaan. Sitten otetaan avuksi kamera. Lapset saavat vuorollaan tulla ottamaan lähikuvan haluamastaan tunteesta. Kun kuvia katsotaan yhdessä, lapset yrittävät tunnistaa kuvassa esitetyn tunteen. Mistä sen tunnistaa? Mistä tällainen tunne olisi voinut syntyä? Mitä on tapahtunut?

Videokuvaustehtävässä voidaan pohtia tekoja, joista tulee hyvä tai paha mieli. Aikuisen ohjaamana kuvataan lyhyitä lasten keksimiä otoksia, joissa otetaan toiselta lelu, annetaan hali, tönitään tai kutitetaan. Kuvattuja videoita käsitellään yhdessä kuten valokuvia edellä.

Ihmisen ajattelu on pääosin kuvallista. Käsittelemme havaintojamme, ajatuksiamme – tunteitakin – eräänlaisina kuvina joko ulkoisesta todellisuudesta, omasta kehostamme tai aivojen sisäisistä tapahtumista. Kielen sanat ja lauseet ovat käännöksiä ja muunnoksia näistä kuvista. Kameran avulla näitä ajattelun prosesseja voi ulkoistaa, jäsentää, hidastaa ja toistaa.

Vinkki: Peruskoulun opettajien ilmainen verkkomateriaali tutustuttaa kamerakynäajatteluun esimerkkivideoiden ja elokuvapedagogisen teorian avulla: kaikkikuvaa.fi/edu/

(Ilman johdanto-osuutta julkaistu Mannerheimin Lastensuojeluliiton Media varhaiskasvatuksessa -oppaassa,)

Kännykän käyttöä pitää opettaa

Paula Koskimäki kirjoittaa (Opettaja 2/2017) kännyköiden aiheuttamasta häiriöstä lukio-opiskelussa. Koskimäen tekemän kyselyn mukaan valtaosa opiskelijoista käyttää kännykkäänsä oppitunneilla muuhun kuin opiskeluun: lähettelee viestejä, seuraa sosiaalista mediaa, katselee videoita ja pelaa pelejä. Laite houkuttelee vuorovaikutukseen. Kun vuorovaikutus ei edistä oppimista, se kiistatta häiritsee keskittymistä asiaan.

Kyselyn tarkoittamilla oppitunneilla kännykkää käytettiin ilman opettajan ohjausta. Älylaitteille on kuitenkin myös mielekkäitä käyttötapoja, jotka suuntaavat oppilaan tarkkaavaisuuden oppimista edistäviin asioihin. Esimerkiksi tavoitteellinen kuvaaminen, jota kutsun kamerakynätyöskentelyksi, on toimiva tapa tuottaa opetuksen kannalta hyödyllistä toimintaa ja vuorovaikutusta. Oikein ohjattuna älylaite auttaa keskittymään.

Koskimäen huoli on kuitenkin aiheellinen ja laajasti jaettu. Jos kyselyn tarkoittamilla oppitunneilla opetus on muuten ollut mielekästä, voidaan olettaa, että opiskelijoilla on samoja ongelmia myös jatko-opinnoissa, työelämässä ja vapaa-ajalla – heille itselleen tärkeiden asioiden parissa. Jos kännykkä häiritsee elämää koulussa, se häiritsee sitä myös muualla.

Se, että koulussa opitaan hyödyntämään tieto- ja viestintätekniikkaa monipuolisena työvälineenä, ei siksi riitä. On opittava myös tekniikan tarkoituksenmukaisessa käytössä tarvittavia toiminnanohjauksen ja ajattelun taitoja. Muuten me emme käytä kännyköitä, vaan ne käyttävät meitä.

Lukiolain mukaan opetuksen tehtävä on kasvattaa tasapainoisia kansalaisia sekä antaa opiskelijoille jatko-opintojen, työelämän ja harrastusten kannalta tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lukio ei voi poistaa kännyköitä koulun ulkopuolisesta yhteiskunnasta, mutta lukiossa voi oppia älylaitteiden kanssa elämisessä tarvittavia metakognitiivisia taitoja. Tässä lukio jatkaa siitä, mihin peruskoulu jää.

(Hieman lyhennettynä julkaistu Opettaja-lehdessä 3/2017)

18.2.17

Digiloikka syrjäytti Helsingissä mediakasvatuksen

Helsingin opetusvirasto on panostanut paljon resursseja tieto- ja viestintäteknologian käyttöön opetuksessa. Uuden opetussuunnitelman vaatimuksiin on vastattu uusimalla koulujen vanhentunutta laitekantaa ja lisäämällä digitekniikan käyttöä oppitunneilla. Tulevaisuuden koulun suuntaviivat -raportissa määritellään, että Helsingissä digitalisaatio on oppimisen ytimessä. Opettajille taataan ajantasainen tietoteknologinen toimintaympäristö ja mahdollisuus jatkuvasti päivittää osaamistaan. Tavoitteet ovat kannatettavia, mutta toteutus herättää mediakasvatuksen asiantuntijoissa huolta.

Helsingin mediakasvatuksella on ollut Suomessa pioneeritoiminnan maine. Vuoteen 2016 asti opettajille tarjottiin tietoteknisen koulutuksen lisäksi kursseja esimerkiksi visuaalisesta lukutaidosta, auditiivisesta viestinnästä, journalismista ja mediavaikuttamisesta. Opettajien kanssa etsittiin uusia keinoja yhdistää mediaa oppimiseen. Oppilaille järjestettiin elokuvatyöpajoja, koulujen omia projekteja tuettiin, ja yhteisestä laitelainaamosta sai mediatoiminnassa tarvittavia välineitä. Kouluihin perustettiin oppilaiden mediatiimejä, joissa opeteltiin journalismin pelisääntöjä esimerkiksi julkaisemalla omia verkkolehtiä. Yhteistyöverkostossa oli mukana mediakasvatusalan järjestöjä ja viranomaisia.

Kun toimintaa koordinoinut mediakeskus vuosi sitten lakkautettiin, kaikesta tästä jäi jäljelle kalpea valikoima opetusteknologian esittelyä ja digitaalisen ilmiöoppimisen kursseja. Tämän kevään koulutuksissa opettajat voivat tutustua mm. pilvipalveluihin, virtuaalilaseihin, 360 asteen kameroihin ja green screen -tekniikkaan. Laaja-alaisen mediakasvatuksen tuen on korvannut digitekniikan käyttökoulutus.

Kuten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (31.1.) muistutettiin, mediakasvatus on peruskoulun keskeinen tehtävä, jonka merkitys on tässä ajassa korostunut. Kun tietoa on tarjolla yhä useammista lähteistä, on sen tulkitseminen yhä enemmän vastaanottajan vastuulla. Lisäksi tieto on muuttanut muotoaan perustavalla tavalla. Kuvat, videot, äänet ja ohjelmistot välittävät informaatiota, jonka sisältämiä väitteitä, pyrkimyksiä ja maailmankatsomuksia on usein vaikea tunnistaa. Tässä aikuiset opettajatkin tarvitsevat tukea.

Media on nykykansalaisen kasvu- ja elinympäristö, jossa tarvitaan monipuolisia lukemisen, ilmaisun, osallistumisen ja vuorovaikutuksen taitoja. Ne ovat myös uuden opetussuunnitelman keskeisiä tavoitteita. Tämän kasvatuksen toteuttamiseksi nopeasti muuttuvassa mediayhteiskunnassa opettajat tarvitsevat apua omien mediataitojensa ylläpitämisessä. Muuten mediakasvatus typistyy digitaalisen tekniikan välttämättömiin käyttötaitoihin.

Ismo Kiesiläinen, mediapedagogi
Rauna Rahja, mediakasvattaja, asiantuntija
Ritva-Sini Merilampi, kasvatustieteen tohtori, erityisala mediakasvatus
Tapio Varis, professori emeritus, oppimisympäristöt

(Julkaistu Helsingin Sanomissa 14.2.2017)

31.1.17

Kamerakynähaaste – annan 200 euroa fiksulle videokuvaajalle

EDIT: Vastaan useampaan pyyntöön jatkamalla osallistumisaikaa 19.3.2017 asti!
Minulla on 500 euroa rahaa, jonka aion jakaa tubettamisesta, leffanteosta ja muusta videokuvaamisesta kiinnostuneille nuorille – koska olen itsekin entinen nuori elokuvaharrastaja ja tiedän, että kuvaamisjutuissa tarvitsee joskus rahaa.

Nykyään, kun olen keski-ikäisempi elokuvaharrastaja, teen työkseni mm. elokuvakasvatusta ja opetan opettajia käyttämään videokuvaamista työmenetelmänä koulussa. Voitimme rahat yhdessä kollegojeni Jukka HaverinTommi Nevalan ja Pasi Yliriskun kanssa oppimateriaalikilpailusta jo pari vuotta sitten. Olemme etsineet tapaa käyttää palkinto hyvään tarkoitukseen niin, että se edistää elokuvaa.

Viime viikon perjantaina keksin super-idean: videokuvaushaaste, jossa on palkinto! Ja jossa samalla oppii jotain uutta elokuvaamisesta. Tai monta haastetta! Soitin heti pojille. Sovimme, että käytämme tonnin palkinnostamme tähän puolet, yhteensä 500 euroa. Haaste kerrallaan.

Selma Vilhunen valitsee parhaan videonSamantien soitin ystävälleni, elokuvaohjaaja Selma Vilhuselle – jonka superhieno fiktio Tyttö nimeltä Varpu on muuten juuri tällä hetkellä 10 Jussi-palkinnon ehdokas! Selma lupasi valita osallistuneista haastevideoista oivaltavimman, sen jolle annetaan palkinto. Jo elokuvaharrastusvuosiltani tutulle av-alan kaupalle Avecomille ehdotin, että he lähtisivät mukaan tuplaamalla jaettavan summan. Ja niin tapahtuu! Joskus hyvät jutut lähtevät liikkeelle noin vain, koska ihmiset haluavat tehdä hyviä asioita.

Tämä on ensimmäinen kamerakynähaaste. Jos nyt, kun luet tätä, on helmikuu vuonna 2017 ei ole vielä maaliskuun 20. päivä ja olet korkeintaan 25-vuotias, voit saada osasi rahoista. Muussa tapauksessa voit osallistua muuten vain tai kertoa tästä muille. Katso video ja lue ohjeet alta.



Kamerakynä on ranskalaisen ohjaajan Alexandre Astrucin vuonna 1948 lanseeraama ajatus. Hän vaati elokuvaa kehittymään yhtä monipuoliseksi ja syvälliseksi ajattelun välineeksi kuin kieli ja kirjallisuus ovat olleet. Elokuvakamera on kuin kynä, jolla ohjaaja "kirjoittaa" ajatuksiaan. Kamerakynähaasteessa haastan teidät mukaan elokuvallisiin ajatusleikkeihin ja palkitsen parhaat ideat.

Ensimmäisen haasteen nimi on "ellipsi". Ellipsi tarkoittaa elokuvassa sitä, että jotain jätetään näyttämättä. Se on aivan tavallinen elokuvan keino, mutta siihen harvoin kiinnitetään huomiota. Ja liian harvoin sitä hoksataan itse käyttää. Tuotantoyhtiö Amazementilla on erinomainen esimerkkivideo elliptisestä kerronnasta. (Tunnen videon erinomaisuuden, koska olen itse käsikirjoittanut sen!) Näitä voi katsoa lisää Kaikki kuvaa EDU -sivuilta.

KAMERAKYNÄHAASTE #1:n SÄÄNNÖT
Kuvaa korkeintaan 50 sekunnin mittainen video, jossa "hattupäinen henkilö liukastuu banaaninkuoreen" niin, että tapahtumaa ei suoraan näytetä, mutta katsoja silti ajattelee sen tapahtuvan. Julkaise video omalla Youtube-kanavallasi otsikolla, jossa mainitaan "kamerakynähaaste #1".

Jos olet korkeintaan 25-vuotias ja teet tämän helmikuun 2017 aikana viimeistään 19.3.2017, lähetä minulle sähköpostilla osoitteeseen ismo(at)mystinenportaali.com oma nimesi, syntymäaikasi ja linkki tekemääsi videoon. Voit saada oivalluksestasi palkinnon, mainetta ja kunniaa!

Jos olet vanhempi tai on liian myöhäistä, voit osallistua muuten vain.

PALKINTO FIKSUIMMALLE
Katson kaikki helmikuun aikana ilmoitetut haastevideot yhdessä Selma Vilhusen kanssa. Selma valitsee joukosta oivaltavimman. Emme valitse teknisesti parasta, tai sitä, jossa on nähty eniten vaivaa, vaan sen, jossa on hyvä elokuvallinen ajatus. Ehkä valitsemme muutaman muunkin huippuoivalluksen ja kehumme niitä julkisesti.

200 euron lahjakortti Avecom median verkkokauppaan

Parhaaksi valitun ellipsin tekijälle annan 200 euron lahjakortin Avecom Media oy:n verkkokauppaan. Tästä 100 euroa on minulta ja toinen on kauppiaan sponsoroima lisä.

SEURAAVA HAASTE ON TOIVOTTAVASTI PIAN
Jos tämä toimii, ja lähdette mukaan, laitan seuraavan satasen jakoon heti tämän haasteen jälkeen! Yllättäkää minut!

P.S. Jos olet alle 20-vuotias, tsekkaa myös suuri Kaikki kuvaa -elokuvakilpailu!