20.12.11

Otteita kuvasuunnittelijan päiväkirjasta (The Boy with the Eternal Truths)

Valikoituja muistiinpanoja The Boy with the Eternal Truths -elokuvan kuvasuunnittelusta. Huomattava spoilerivaara!



Sunnuntai 24.4.2011 

Donner kertoo kirjassaan, että Bergmanilla oli ajatus, että ehkä jokaisen kohtauksen voi kuvata vain yhdellä tavalla. Kameran paikka on moraalinen valinta.

Elokuvantekijänä kasvaminen on siksi varmasti hyvin samanlaista kuin ihmisenä kasvaminen. Aluksi tekee juuri ja juuri sen mitä osaa, yrittää pysyä pystyssä. Sitten muut kertovat, miten pitää toimia. Jossain vaiheessa alkaa tehdä päinvastoin. Sen jälkeen pakka menee sekaisin: huomaa, että mahdollisuuksia on rajattomasti, eikä niiden välillä valitsemista ole kukaan tehnyt mitenkään helposti.

On toki saarnamiehiä, filosofeja ja auktoriteetteja, joilla on omat näkemyksensä, teoriansa. Voi valita jonkun valmiin järjestelmän ja elää sen mukaisesti. Joskus joutuu olemaan eri mieltä toisten kanssa, toimimaan oman vakaumuksensa mukaisesti, mutta sen voi perustella. Kant, Jeesus tai äiti sanoi: tee näin. Vaikeinta on hylätä järjestelmät ja päättää itse, mikä on oikein.

Viimeiset vuodet olen yrittänyt sisäistää Tarkovskin näkemystä elokuvasta ajan veistämisenä. Ajatus on minusta aivan kristallinen, teoriassa, mutta minulla on ollut suuria vaikeuksia saada siitä käytännön otetta. Monet otokseni parin vuoden takaiselta Sveitsin matkalta tavoittivat juuri sen mitä haen. Samoin muutamat kuvat Fårön matkalta. Fiktion kuvaaminen on ollut vaikeampaa. Siinä tunnen aina palaavani niihin kaavoihin, jotka olen aikoinaan oppinut.

Pari kuukautta sitten luin Terrence Malickin uuden elokuvan The Tree of Lifen kuvaajan Emanuel Lubezkin haastattelun, jossa hän kuvaili Malickin työskentelytapaa.
“So the actors are performing the dialogue, but Terry isn’t interested in dialogue. So they’re talking, and we’re shooting a reflection or we’re shooting the wind or we’re shooting the frame of the window, and then we finally pan to them when they finish the dialogue."
Yhtäkkiä ymmärsin, mitä olen vuosikausia etsinyt. Tai sitten en ymmärtänyt, mutta jokin ymmärryksen kaltainen häivähdys mielessäni kuitenkin kävi. Malickin impressionistineen tyyli on pinnaltaan aivan erilainen kuin Tarkovskilla, mutta aloin nähdä niissä yhteyksiä. Molemmat kiinnittävät huomionsa siihen, mitä nyt tapahtuu. Usein elokuvassa tapahtuminen ymmärretään näyttelijän vuorosanoiksi ja eleiksi, ja unohdetaan, että ympärillä on kokonainen maailma (Malickin tapauksessa ehkä kokonainen universumi!). Juuri nyt tapahtuva aika saattaa ilmentää itseään paljon olennaisemmin jossain muualla. Tuulessa, pöydältä putoavassa astiassa, tuulessa hulmuavissa lakanoissa.

Katsoimme Youtubesta pätkän Malickin The New Worldista. Kiinnitin huomiota siihen, miten Malick käsittelee aikaa. Peräkkäiset otokset eivät olleet toisissaan kiinni ajallisesti. Aika saattoi hyppiä edestakaisin, ehkä kulkea rinnakkain itsensä kanssa, aika saattoi välillä kadota kokonaan tai pysähtyä. Malick ei rakentanut narratiivia, jonka perässä kameran pitäisi pysyä, vaan rakensi narratiivin itsenäisistä otoksista. Toinen hyvä esimerkki on saman ohjaajan Onnellisten aika -elokuvan loppukohtaus.



Tarkovskin metodia seuratessani olen ehkä alkanut pitää pitkiä otoksia jonkinlaisena päämääränä sinällään. Tapahtumien sitominen toisiinsa otoksen sisällä näppärillä kuvanvaihdoksilla - kuten Seikkailu-elokuvan ampumiskohtaus - on näyttänyt oikealta tavalta pakottaa kamera seuraamaan aikaa. Entä jos tekisi päinvastoin: sitomisen sijasta erottaisi?

Aloimme saada ajatuksesta kiinni. Olisiko käsikirjoituksessa hetkiä, jotka selvästi pitäisi kuvata omana otoksenaan? Voisiko nämä otokset irrottaa kohtauksen lineaarisesta ajasta esim. hyppyleikkauksilla? Esimerkiksi: Kun mormonit saavat oven auki ja menevät hyttiinsä, tyttö jää käytävälle katsomaan heidän peräänsä. Kun tämä leikataan irti jatkuvasta toiminnasta, hetki korostuu aivan eri tavalla.

Mitä jos koko koko käsikirjoituksen pilkkoisi tällaisiin osiin? Näyttelijöille on biittinsä (metodi, jonka opin aikoinaan Judith Westonin kirjasta), miksei niitä voisi olla myös kuvaajalle? Päätimme jakaa kohtaukset selvästi lyhyempiin "alakohtauksiin", joiden sisällä käytettäisiin jatkuvuusleikkausta ja välillä jonkinlaista hyppyleikkausta. Joku alakohtaus saattaisi koostua useammasta otoksesta, joku toinen taas vain yhdestä nopeasta hetkestä.

Sunnuntai 7.8.2011

Tänään teimme Laran kanssa kuvasuunnitelmaa. Viime kerralla, keväällä, olimme löytäneet uudenlaisen metodin: emme etsi käsikirjoituksesta kuvia vaan leikkauksia. Missä kohtaa ajan voisi katkaista? Mitkä kohdat haluaisimme kytkeä toisiinsa?

Tämä löytö veikin meitä eteenpäin vauhdikkaasti. Yllättäen löysimme tekstistä myös sellaista dynamiikkaa, joka paljastui vasta leikkauksilla. Esimerkiksi kuvanrepimiskohtauksesta löysimme leikkauskohdan, joka antoi mahdollisuuden muuttaa näyttelijöiden paikkoja kesken kohtauksen. Mitä jos tyttö olisikin ennen seuraavaa repliikkiä kömpinyt sängyn takareunalle, nojaamaan seinään?

Tätä on elokuvanteko! Hintana oli se, että emme juurikaan ehtineet miettiä kuvien rajauksia. Päätimme, että tässä elokuvassa sitä pohditaan vasta kuvauspaikalla.

Myöhemmin leikkausvaiheessa...

Jatkuvuusleikkaus on helppoa, koska oppikirjan säännöt ovat selvät. Kun säännöt hylkää, tulee vaikeampaa. Leikkauksia voi iskeä mihin vain ja kuinka paljon vain. Mikä tahansa kuva kelpaa edellisen jälkeen. Kuinka paljon on tarpeeksi? Eräänä yönä silppusin elokuvan täyteen leikkauksia ja aamulla otin suurimman osan niistä pois. Välillä olen saanut suuria oivalluksia, onnistumisen tunteita siitä, kun olen leikannut otosta pari sekuntia välistä pois. Montaasi on tehokas, mutta toisaalta varastaa helposti shown ja alkaa kahlita kuvavirtaa. Silti tässä metodissa on jotain vapauttavaa, jokin tunne oikeasta elokuvanteosta, ajan taivuttelusta ja manipuloinnista. Mietin, onko paluuta jalustalla kuvaamiseen ja säntilliseen leikkaukseen. Tämä tuntuu aidommalta.

Toisaalta. Katsoin äsken pätkän Joonatanin evankeliumia ja ihastelin sen täsmällisyyttä näyttelijätyössä ja kuvauksessa. Siinäkin on puolensa.

Otteita käsikirjoittajan päiväkirjasta (The Boy with the Eternal Truths)


Valikoituja muistiinpanoja The Boy with the Eternal Truths -elokuvan käsikirjoittamisesta. Huomattava spoilerivaara!





Sunnuntai 13.3.2011 klo 18:25
Olemme päättäneet tehdä elokuvan mormoneista. En tiedä mormoneista paljoakaan. Kävin kyllä muutama vuosi sitten tutustumassa Leppävaaraan avattuun mormonitemppeliin avoimien ovien päivänä, mutta henkilökohtaiset konktaktit jäivät silloin vähemmälle, koska pelkästään jonoa oli kymmeniä metrejä. Ovella heitä ei ole koskaan käynyt.

Kaikki alkoi pari vuotta sitten, kun Julieta kertoi kohtaamisesta mormonimiehen kanssa. Lähijunassa sattunut välikohtaus oli niin mainio, että sanoin heti, että siitä pitäisi tehdä elokuva. Sittemmin se on aina välillä kummitellut mielessä, mutta en ole aivan löytänyt siihen elokuvallista lähestymiskulmaa.

Muutama viikko sitten palasin pohtimaan tuota kohtausta. Halusin esitellä päähenkilön jollain tavalla junan ulkopuolella, yksin, ennen kohtaamista. Mietin valokuvaa, lompakkoa ja muistoja. Ja siinä se oli: kuittien tyhjentäminen lompakosta! Pieni välitilinpäätös. Juuri sellaista arkista symboliikkaa, jota juuri meillä on ollut tapana harrastaa.

Jotain silti vielä puuttui, enkä tiennyt mitä se olisi. Ehkä halusin vain irrottaa elokuvan siitä tositarinasta, johon se perustui. Mietin voisiko kohtaus tapahtua jossain muualla kuin junassa. Voisiko mormonin tilalla olla joku muu henkilö? Muu uskonlahko? Vanha herrasmies? Kaksi pikkupoikaa? Pikkupojat, tai pikkuraggarit, ehkä maahanmuuttajatpojat, tuntui nopeasti hyvältä idealta. Mormoneista oli vaikea saada otetta, mutta pikkupoikien ja nuoren naisen kohtaaminen olisi helposti käsikirjoitettava ja ohjattava. Elokuvalla olisi heti hyvä nimikin: Pojat. Eikä tarvitsisi ottaa selvää mormoneista.

Esittelin vaihtoehtoja Niksulle. Olimme yhtä mieltä siitä, että kohtaus ei voisi tapahtua muussa kulkuneuvossa kuin lähijunassa. Se on kaupunkilaistarina. Entä voisiko se tapahtua kokonaan yhdessä huoneistossa? Entä jos mormonit tulisivatkin ovelle? Junassa on muutenkin vaikeaa kuvata. Mutta huoneisto - olisiko se liian symbolinen muistojen vankila, niin kuin Emma-elokuvassa Vesan koti? Se toisi elokuvaan liian raskaan sävyn, ikään kuin tyttö olisi täysin valokuvan vanki, vaikka sen pitäisi olla vain pieni taakka. Kivi kengässä. (Tämä pitää muistaa: kivi kengässä!)

Sitten jokin loksahti: entä jos elokuva tapahtuisikin yöjunassa ja mormonit tulisivat yöjunan hytin ovelle! Ajatus nauratti meitä heti. Ja kuittikohtaus voisi tapahtua ravintolavaunussa. Kaikki yhdellä matkalla jostain jonnekin. Kuvauksellinen miljöö. Kevyt ja raskas samassa. Tutkimme heti yöjunien aikataulut.

Niinpä siis teemme kuin teemmekin elokuvaa mormoneista. Eilen ja tänään olen lukenut netistä kaikenlaista. Katsonut Youtubesta ja mormoniseurakunnan sivuilta videoita. Juha Itkonen on kirjoittanut mormoniaiheisen kirjan, Myöhempien aikojen pyhiä. Se on Lauttasaaren kirjaston hyllyssä. Entinen suomalainen mormoni on koonnut laajan nettisivuston, jossa selvitetään laajasti uskonlahkon historiaa ja toimintatapoja. Erityisen kiinnostavaa oli lukea siitä, miten mormonilähetyssaarnaajia opetetaan lähestymään ihmisiä. Luottamuksellinen suhde luodaan hyvin nopeasti uteliaisuudella, tarkoilla havainnoilla kodin yksityiskohdista ja kysymyksillä henkilökohtaisista asioista. Vasta sitten mennään asiaan. Aloin ymmärtää paremmin sitä, mitä M-junassa tapahtui.


Perjantai 1.4.2011 
Miten tyttö ja mormonipoika kohtaavat? Romanttisessa elokuvassa poika kävelisi käytävällä tyttöä vastaan ja juuri kun he ohittaisivat, pojan salkku aukeaisi, kirjat ja paperit leviäisivät lattialle. Tyttö pysähtyisi auttamaan. Tämä ei ole se elokuva, mutta auttaminen toimii aina. Etenkin, kun mormoneiden toimintatapaan auttaminen kuuluu. Miksi se ei voisi tapahtua myös toisin päin?

Torstai 6.4.2011
Elokuvamme yöjunassa ollaan kuin risteilyllä. Aika venyy erilaiseksi, ihmiset ajelehtivat ja ovat valmiina törmäilemään toisiinsa. Niin ei ehkä tapahdu yöjunissa oikeasti, mutta ajatuksessa on jotain viehättävää. Mutta miten tullaan toisen hyttiin?

Olin kirjoittanut hyttikohtaukseen, että tyttö kutsuu pojan sisään "tuu sisään". Leena kiinnitti siihen huomiota. Olin ajatellut sen varsin kasuaaliksi kohteliaisuudeksi, mutta enemmän se kuulosti samalta kuin tyttö sanoisi: "Olen odottanut sinua."

Olimme jumissa, josta pääsimme yllättäen keinolla, jonka löysin jostain kokeneen harrastajaelokuvakäsikirjoittajan työkalupakista. Tai ehkä ohjaajan? No, yllätyin itsekin oivalluksestani. Mitä tilannetta tytön ja pojan kohtaaminen muistuttaisi? Millaiset raamit voisimme rakentaa sen sisään katsojalta piiloon. Tulisiko poika tytön luokse kuin olisi unohtanut jonkun esineen? Kohtaisivatko he kuin hississä tai kuin tupakkapaikalla kohdataan? Olisiko toinen kuin hississä ja toinen tupakkapaikalla?

Entä jos tyttö ei olisikaan hytissään vaan olisi tullut käytävälle pesemään hampaitaan ja poika osuisi siihen paikalle? Siinä menettäisimme pojan aran röyhkeyden tulla tytön hyttiin. No, entä jos tyttö palaisi käytävältä hyttiin kesken keskustelun ja poika joutuisi seuraamaan tätä? En ole koskaan erityisesti pitänyt käsikirjoittamisesta, mutta nyt ihastuin hetkeksi. Sinänsä hyvä dialogi, jonka olin hieman epäinspiroituneena kirjoittanut sai tuekseen näyttelijöiden fyysisestä liikkeestä ja tilan vaihtamisesta koostuvan rakenteen, johon ripustettuna repliikit alkoivat elää.

Hieman aikaa jäi myös pohtia valokuvauskohtausta hytin käytävällä. Kirjoitin muistiinpanoihini: "Löysä. Tiivistä."


Sunnuntai 10.4.2011
Kun lyhensin käytäväkohtausta, kiinnitin huomioni salkkuun. Mormoni jättää sen käytävälle oven avaamisen yhteydessä ja tulee hetken päästä hakemaan sitä. Silloin tyttö rohkaistuu puhumaan. Mitä jos tyttö haluaisikin ottaa kuvan salkusta? Mitä salkussa on?

Pulp Fictionissa salkun sisältö on salaisuus. Se kaiketi viittaa Alfred Hitchcockin MacGuffiniin:

Kaksi miestä matkustaa junassa. Toisella on tavarahyllyllä iso, omituisen muotoinen paketti. Toinen mies kysyy: "Mitä siinä oikein on?" – "Se on MacGuffin." – "Mikä MacGuffin sitten on?" – "Sillä pyydetään leijonia Skotlannin Ylämailla." – "Mutta eihän Ylämailla ole leijonia." – "No sitten se ei ole MacGuffin."

MacGuffinilla ei ole varsinaista merkitystä katsojalle, mutta se motivoi tarinan hahmoja. Periaatteessa vastustan kaikkia tällaisia tarinankerronnan halpoja konventioita, mutta toisaalta niiden kanssa flirttailussa on myös huumoria.

Niin, mitä salkussa on? Ikuisia totuuksia, tietysti. Jostain lukemastani mormonikirjallisuudesta se jäi mieleen, "Jeesuksen Kristuksen ikuiset totuudet". Niitähän salkku on täynnä. Vastauksessa on ehkä mormonille epätyypillistä flirttiä, mutta toisaalta se motivoi hyvin kohtauksen jatkon.

Tyttö haluaa ottaa salkusta ja sen omistajasta kuvan. Kun kuva on otettu, tyttö nimeää sen ääneen "the boy with the eternal truths". Flirtti jatkuu, mutta lauseessa on muutakin. Näin tyttö nimeää hänet, joka tulee myöhemmin vapauttamaan tytön vanhan valokuvan taakasta. Ja se on söpöä, luulen, että Leena pitää siitä.


Torstai 14.4.2011
Käsikirjoituskumppanini on tarkkanäköinen ja armoton. Salkkukohtaus on ihan kiva idea, mutta... se on liian kiva. Tytöllä ja mormonilla synkkaa heti ja liian hyvin. Ja kun tyttö sitten lähtee tilanteesta ottamansa valokuvan kanssa, poika jää seisomaan junan käytävälle kuin päähenkilö lumeen Ultra Bran Jäätelöautossa. Se taas luo hyvin jännitteisen tunnelman, joka sotkee jännitteet vessan ovella ja hyttikohtauksen alussa.

Yritin vähän väittää vastaan ensin, mutta se oli vaikeaa, koska Leena oli oikeassa.


Lauantai 16.4.2011
Sain pelastettua "the boy with the eternal truthsin" heittämällä sen hyttikohtauksen alkuun. Kyllä, sielläkin se kuulostaisi aika itsevarmalta flirtiltä, ellei - tyttö puhuisi hammasharja suussa! Elokuvassa on ehdottomasti kiinnostavampaa se, kun joku yrittää jotain, sen sijaan että joku tekee jotain. Se on myös helpompi näytellä. Nyt tyttö yrittää olla itsevarma ja ehkä juuri siksi onnistuu olemaan sitä. Vieraskielisen vitsin lohkaiseminen mormonille yöjunassa hammasharja suussa, yöpaidassa. Se vaatii itsevarmuutta.

Keskiviikko 10.8.2011 (Harjoitusten jälkeen)
Huomasin, että käsikirjoituksessa on pari kohtaa, joissa en tiedä, mitä näyttelijöiltä haluan. Elokuvan tarina on sen verran outo, ettei käsikirjoitus itsessäänkään tarjoa niihin mitään kovin helppoja ratkaisuja. Luulen, että muutamassa kohdassa näyttelijät ovat hieman tyhjän päällä ja se näkyy kohtauksissa heti. Sille minun on siis tehtävä vielä jotain.

Elokuva olisi ehkä helppo ohjata tytön ja pojan soidinmenoiksi, mutta se olisi liian yksinkertaista, enkä usko, että siten saisi Roosasta ja Zachista parasta irti. Pitää löytää jotain vähän sattumanvaraisempaa ja vaarallisempaa. Minua piinaa jatkuvasti dramaturgin omatunto, joka vaatii näyttelijöille johdonmukaisia tavoitteita ja työskentelyä niiden eteen. Kuinka paljon sille pitää antaa periksi? Ohjaajana ymmärrän tarpeen, mutta ihmisenä en voi kuvitella, että esimerkiksi tämän elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa tyttö varsinaisesti haluaisi mormonista mitään erityistä. Hän ajelehtii junan mukana.

Yksi vaihtoehto voisi olla tytön ohjaaminen arvaamattomammaksi. Se voisi sopia alkuperäisen tositapahtumien hahmoihinkin... Jos tytön tahtotila ja reaktiot vaihtuisivat jatkuvasti, mormonin sinnikkyys voisi näyttäytyä johdonmukaisempana toimintana. Samoin tämä rikkoisi elokuvan pintatasolla leijuvaa flirtin ilmapiiriä. Mutta tätä kaikkea varten minun on kuitenkin turvauduttava dramaturgiaan ja opiskeltava muutama uusi toimintaverbi.

The Boy with the Eternal Truths





Viime keväänä keksimme, että seuraavassa elokuvassamme esiintyisi kaksi mormonihahmoa. En tiennyt mormoneista mitään. Aloitin taustatyön lukemalla Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä -kirjan ja selaamalla sekalaisia nettisivustoja. Mutta se ei riittänyt.

Suomen mormonikirkon sivuilta saattoi tilata Mormonin kirjan. Postitusvaihtoehdon lisäksi oli mahdollisuus, että kirkon edustajat tuovat kirjan kotiin. Valitsin sen. Muutamaa tuntia myöhemmin, myöhään sunnuntaiyönä, sain sähköpostia, jossa varmistettiin, että olin itse tehnyt tilauksen. Virkailija oli myös tehnyt taustatyötä ja kertoi tutustuneensa "muutamaan työhöni."

Seuraavana päivänä minulle soitti amerikkalainen nuori mies ja sovimme tapaamisen. Hän tuli parinsa kanssa kylään perjantaina ja toivat kirjan. Tarjosin mehua, koska olin lukenut, että mormonit eivät juo teetä tai pepsi maxia. He kertoivat uskostaan ja minä yritin vähän vaivihkaa kysellä heidän taustojaan. Emme rukoilleet yhdessä, mutta kuuntelin. Kerroin, että en ole varsinaisesti uskonnollinen, vain utelias. En kertonut elokuvasta.

He kysyivät milloin voisimme tavata seuraavan kerran. Sanoin, että luen kirjan ja olen sitten yhteydessä, jos tuntuu siltä. Olin aivan varma, että joudun jollekin listalle, eikä minua jätetä koskaan rauhaan. Mutta ei heistä enää tämän tapaamisen jälkeen kuulunut.

Elokuva on kuitenkin valmis ja sen voi katsoa netistä vaikka heti. Kannattaa, se on melko lyhyt ja aika hyvä. Ja sitä saa kommentoida vaikka tähän blogiin!



P.S. Kerron myöhemmin lisää ajatuksia elokuvan käsikirjoittamisesta ja kuvasuunnittelusta!

10.12.11

Tekojen kautta, yhteiselle hyvälle!

"Ratkaisuksi suomalaisen keskustelukulttuurin heikkouteen Sasi tarjoaa sitä, että lehdet pyytäisivät vuorotellen eri puoluejohtajia kirjoittamaan tärkeistä aiheista juttuja, jotka poliittiset kilpailijat ja asiantuntijat sitten arvioisivat."


Kokoomuksen kansanedustajan Kimmo Sasin mielestä lehdistö ei enää toteuta tehtäväänsä kansan sivistäjänä, kertoo Helsingin Sanomat. Media on Sasin mukaan muuttunut yksiääniseksi, viihteelliseksi ja etenkin paikallislehtien kohdalla myös ammattitaidottomaksi. Lehdistön oikea tehtävä olisi tarjota vahvaa yleissivistystä, vaatia päätöksille perusteluja ja kertoa erilaisista vaihtoehdoista. Sasi arvelee, että keskustelukulttuuri kehittyisi, jos lehdet tilaisivat artikkeleita suoraan puoluejohtajilta.

Onneksi asiassa ei tarvitse odottaa päätoimittajien aloitteellisuutta, koska puolueet - erityisesti varakas Kokoomus - ovat jo sijoittaneet omaa rahaansa yhteiskunnallisen keskustelun kehittämiseen. Tämän päivän Hesarissa kirjoitusnäytteen antaa presidenttiehdokas Sauli Niinistö:

"Omalla ja yhteisellä toiminnallamme me kaikki puhallamme lisää hehkua huomiseemme. Tekojen kautta, yhteiselle hyvälle!"


Samalla tavalla television ajankohtaisohjelmat voisivat antaa tilaa puolueiden omille inserteille. On epäreilua, että kokoomus joutui viime vaaleissakin itse maksamaan mainoskanaville siitä, että se sai tilaa tälle paremminvointivaltiota analysoivalle juttusarjalleen:




No niin päätoimittajat – tekojen kautta, yhteiselle hyvälle!

29.11.11

Liiketoiminta, viina ja kirves





"Tätä tullaan taas paisuttelemaan aivan liikaa. Juuri tuossa aamulla vaimolle sanoin, kun hän noita juttuja netistä luki, että saapa nähdä, mikä puolue ja kuka kansanedustaja tuohon nappaa ensiksi kiinni."

Jääkiekkoveteraani Matti Hagmania harmittaa, että SM-liigan viime viikkoinen joukkotappelu on kiinnostanut toimittajia ennemmän kuin jääkiekkoväki toivoisi. Ja kuten Hagman pelkäsi, se on kiinnostanut myös päättäjiä. Ensin presidentti Halonen, sitten urheiluministeri Arhinmäki piti kiekkoväkivaltaa tuomittavana. 

Mikael "ilmaveivi" Granlundin mielestä tappelu kuitenkin kuuluu jääkiekkoon: "Tässä oli kaikki mitä kunnon lätkäottelussa pitää ollakin!"

Pasi "ilmaveivi" Nurminen ei ollut aivan varma"En osaa sanoa, kuuluuko se peliin vai ei. Joku tykkää, joku ei."

Esa Tikkanen toivoi pelaajille työrauhaa: "Annetaan poikien nauttia pelaamisesta ja mennään eteenpäin ennen kuin koko laji kärsii tällaisesta käsittämättömästä ylireagoinnista."

SM-liigan toimitusjohtaja Juha-Pekka Vuorisen mukaan tappelut aiheuttavat SM-liigalle negatiivista mielikuvaa.

Niin – SM-liiga on bisnestä, jolla on toimitusjohtaja. On siiis aivan ymmärrettävää, että pelaajat, joukkueet ja liiga haluavat suojella lajin julkisuuskuvaa. Pelaajat saavat palkkansa viime kädessä siitä, että jääkiekosta puhutaan. Siksi he haluaisivat myös päättää miten siitä puhutaan. Siksi lajille haitalliset mielipiteet ovat "käsittämätöntä ylireagointia", moralismia ja jeesustelua.

Esa Tikkasen toivomuksesta tulee mieleen viime kevään MM-kisat. Silloinkin kainosti toivottiin, että pelaajat saisivat nauttia rauhassa.

Miten onkin niin, että jääkiekkoväki on joutunut tänä vuonna julkisesti puolustamaan kahta asiaa: kännäämistä ja tappelemista. Miksi juuri niitä? Miksi juuri jääkiekko? 

Jääkiekkoilijoilta tätä 80 miljoonan euron kysymystä ei varmaan kannata kysyä.

"Ei me mietitä asioita taaksepäin", Nurminen selvensi.

25.9.11

Aidosti outoa

Iltapäivälehtien toimittajat huvittavat itseään lisäilemällä sanaa "outo" sellaisiin otsikoihin, jotka muuten eivät tunnu riittävän kiinnostavilta. Outo ilmiö on varmasti ärsyttävän tuttu. Esimerkiksi tänään Iltalehti.fi:n etusivulla oli kaksikin outoa asiaa:


Felipe Massa raivostui Lewis Hamiltonille

Outo kohtaaminen

tv-kameroiden edessä



Miss Suomi paljastaa: Kohuohjaajan

outo ehdotus


Lisää löytyy kätevästi googlella. (Oikeasti, lukekaa näitä muutama sivu ja alkaa tuntua tosi oudolta!) Myös Iltasanomissa tapahtuu outoja, vaikka sanan esiintymistiheys onkin selvästi pienempi. (Huomaatteko muuten, että ilman "outo"-sanaa otsikot kuulostavat hieman elokuvien tai kirjojen nimiltä: "Kohtaaminen tv-kameroiden edessä" ja "Kohuohjaajan ehdotus".)

Helsingin Sanomien HS.fi-palvelu uudistui vastikään. Hieno kädenojennus ihmiskunnalle on se, että ns. viihdeosasto jätettiin kokonaan sivuilta pois eikä "varsinaisia viihdeuutisia" enää kuulemma julkaista. Ne ovatkin yleensä outoja. Millaista viihdettä ovat "julkkis tukehtui oksennukseensa"-uutiset?

Korsoraattori on klassinen generaattori, joka lupaa muuttaa sivun kuin sivun nuorison ymmärtämään muotoon. Jos HS.fi alkaa uudistuksen myötä menettää lukijoitaan, kannattaa palvelimelle asentaa Outoraattori, joka muuttaa otsikon kuin otsikon oudon vetoavaksi lööpiksi. Esimerkiksi tämän päivän otsikoista voisi tulla tällaisia:


EKP:tä painostetaan lisäämään outoja toimiaan velkakriisin hoidossa



Outo Katainen pitää poliittisen ilmapiirin muutosta uhkana



Tripolista löytyi 1 270 oudon ihmisen joukkohauta



Filosofi: Oudot vanhemmat eivät ratkaisevan tärkeitä ihmisen oudolle kehitykselle



Outoa! Siuntiolaiset sanoivat ei Lohjan suurliitokselle 



13.8.11

Jeesus ja uusi aalto, osa 4

(Osat 12 ja 3)

Ennen kuin voin kertoa teille uudesta aallosta, minun on puhuttava hieman ajasta.

Elokuvaaminen on rajaamista tilassa ja ajassa. Kun videokameran rec-nappulaa painaa, alkaa aika tallentua kameralle. Kun nappulaa painaa uudestaan, ajan viipale katkeaa ja irtoaa. Andrei Tarkovski näki elokuvaamisen juuri tällaisena vertauskuvana: elokuvantekijä veistää aikaa. Dziga Vertovin ajatus oli hyvin samanlainen, joskin teknologisempi: elokuvakamera on kinosilmä, kone, joka liikkuu ajassa ja paikassa, ja yhdistelee näkemäänsä. (Tästä lisää Elokuvakerronnan kolmessa perusasiassa.)

Tavallisessa käsikirjoittamisen oppikirjassa elokuvan kohtaus määritellään jaksoksi, jossa tila ja aika jatkuvat yhtenäisinä. Kohtaus vaihtuu, kun aika tai paikka vaihtuvat. Elokuva rakentuu kohtauksista ja on siis yhdistelmä aikoja ja paikkoja. Kuulostaa Tarkovskilta ja Vertovilta, eikö? Ei.

Ajatus kohtauksesta, joka vaihtuu ajan ja paikan mukana, periytyy mitä ilmeisimmin teatterista. Kun paikka vaihtuu, on vaihdettava lavasteita, ajan vaihtuessa näyttelijöiden on kenties vaihdettava vaatteita, juostava lavan takaa näyttämön toiselle reunalle ja niin edelleen. Siksi yksi samoissa lavasteissa, vaatteissa ja valoissa tapahtuva jakso on hyvä luokitella yhdeksi kohtaukseksi. Sen sijaan elokuvassa kohtauksen ei tarvitsisi koskaan vaihtua.

Siitä huolimatta elokuvaan keksittiin varhain ajatus jatkuvuusleikkauksesta, jonka tarkoituksena on luoda illuusio katkeamattomasta ajasta. Ilmeiden ja liikkeiden tulee jatkua leikkauskohdan yli samanlaisina, muuten tuloksena on hyppyleikkaus, jota arvostetaan lähinnä tyylikeinona.

Jatkuvuusleikkauksen ansiosta elokuva toimii juuri päinvastoin kuin Vertovin visio kinosilmästä. Valtavirran näytelmäelokuva ei nimittäin liiku ajassa vaan on tiukasti sidottuna siihen kuin tapetti seinään. Tapahtumat esitetään elokuvan ajassa juuri siinä järjestyksessä ja sillä rytmillä kuin ne (kuvitellussa) reaaliajassa tapahtuvat. Kun jokin tapahtumasarja tiivistetään elokuvaan, ei manipuloida aikaa vaan tapahtumasarjaa. Siksi auton oveen ei tarvita avaimia eikä kaupan kassalla tarvitse odottaa vaihtorahoja.

Joskus kuvaa saatetaan hidastaa tai jopa nopeuttaa, mikä vahvistaa ajan ja reaaliajan sidosta entisestään. Kun katsoja tehdään tietoiseksi ajan nopeuden muutoksesta, hän voi suhteuttaa sen omaan kokemukseensa reaaliajasta. Katsojalle tulee kokemus hidastetusta tai nopeutetusta reaaliajasta. Ne kulkevat edelleen käsi kädessä.

Jatkuvuusleikkauksen vuoksi elokuvan aika ei voi irrota reaaliajasta. Se ei voi pysähtyä, pyöriä, taipua, kaartua, toistua tai kadota. Tapetti on koko ajan kiinni seinässä. Tässä elokuva on itse asiassa teatterillisempi kuin teatteri itse. Näyttämöllä aika nimittäin voidaan pysäyttää. Kohtaus voi keskeytyä, näyttelijä voi astua lavan eteen ja alkaa kertoa yleisölle ajatuksistaan. Neljäs seinä ei romahda, eikä kukaan muutenkaan hätkähdä. (Elokuvassa tällainen ratkaisu olisi auttamatta vain tyylikeino.)

Ajan yhtenäisyydestä pidetään näytelmäelokuvassa huolta, koska katsojan ei haluta kiinnittävän aikaan mitään huomiota. Katsojan huomion pitää nimittäin olla tulevaisuudessa: mitä tapahtuu seuraavaksi? Miten äijän käy? Jos katsoja jää harhailemaan nykyhetkeen, dramaturgi on auttamatta epäonnistunut. (Teemu Laaksonen on pohtinut opinnäytetyössään elokuvan mahdollisuuksia kuvata hetkeä.)

Uuden aallon ohjaajat hylkäsivät monenlaisia elokuvan ja dramaturgian sääntöjä, erityisesti juuri jatkuvuusleikkauksen pakon. (Englanninkielisen Wikipedian artikkelissa on tästä hyvä tiivistelmä.) Kysymys ei kuitenkaan ollut johdonmukaisesta ohjelmasta vaan oireyhtymästä, joka syntyi pienistä budjeteista, uudenlaisesta vapaudesta ja joistakin elokuvafilosofisista ajatuksista. Kuvaava on tarina Viimeiseen hengenvetoon -elokuvan hyppyleikkauksista, jotka syntyivät, kun Godardia käskettiin lyhentämään elokuvaansa. Koska elokuva oli kuvattu poikkeuksellisen pitkillä otoilla, ohjaaja vain päätti leikata niiden keskeltä löysät pois.

Uuden aallon ohjaajat eivät keksineet juurikaan mitään uutta, mutta heidän toiminnassaan oli niin monta paradigman muutosta samaan aikaan, että elokuvahistorian aikana marginaaliin jäänyt usko ja profetia nousi takaisin esiin ja tarttui uudenlaisiin rakenteisiin. Vallankumous jätti jälkeensä monia vaikutuksia, mutta suurin niistä oli tapetin irtoaminen seinästä, ajan palaaminen elokuvaan. Tätä mullistusta voi hyvin pitää nykyaikaisen elokuvan syntynä.



(Terrence Malickin ohjaaman Onnellisten aika -elokuvan kohtauksen tapahtumia on vaikea sijoittaa reaaliaikaan. Elokuvan aika virtaa pyörteisenä kuin kuvan joki itse, koko ajan irrallaan lineaarisesta ajasta..)

Vanhan vallan kumoajaksi julistautunut Jeesus sai aikanaan seuraajia mutta myös vastustajia. Kansa jakautui kahtia: niihin, jotka uskoivat messiaan jo tulleen, ja niihin toisiin, jotka vielä odottavat.

5.8.11

Jeesus ja uusi aalto, osa 3

(Ensin voit lukea osat 1 ja 2.)


Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi.

Kaikilla kulttuureilla on alkumyyttinsä, jotka kertovat, miten kaikki on saanut alkunsa. Sotkan muna, Eedenin puutarha, Amerikan löytäminen, talvisota, ensimmäinen tekstiviesti. Myös yrityksillä on omat alkukertomuksensa. Esimerkiksi Ikean tarinalta on varmasti ollut vaikea välttyä. Elosen leipomo taas tilasi alkumyyttinsä lauluntekijä Edu Kettuselta.

Alkumyytin tarkoitus ei ole vain selittää, miten kaikki ensimmäistä kertaa tapahtui, vaan perustella se, miten asiat tapahtuvat nyt. Siitä, miten asiat olivat, on nimittäin totuttu päättelemään, miten niiden tulisi olla. Nainen on miehen kylkiluusta, miestä varten. Käärmettä pitää varoa. Sotaveteraanien ja Yhdysvaltojen perustajaisien mielipiteitä on syytä kuunnella. Samasta syystä yrityksetkin kertovat syntytarinoitaan niin innokkaasti. Alkumyytti luo paljon uskottavamman imagon kuin avoimesti mainoslauseelta näyttävä slogan.

Siispä: vaikka tämä kirjoitussarjani muuten onkin tuulesta temmattu ja lähinnä katteetonta elokuvafilosofista leikittelyä, on syytä uskoa, että elokuvalla todella on alkumyytti. Ehkä kaksikin.



Ensimmäinen hyvä ehdokas myytiksi on tarina Juna saapuu asemalle -elokuvan näytöksestä, jossa yleisö pelkäsi jäävänsä junan alle. Tarina ei tiettävästi ole tosi, mutta siinä on hyviä alkumyyttisiä aineksia: Elokuva on yksi maailman ensimmäisen maksullisen elokuvanäytöksen elokuvista, ja sen tekijöitä, Lumièren veljeksiä pidetään elokuvan keksijöinä. Erityisen hyvän alkumyytin tarinasta tekee tietysti juuri se, ettei se ole täysin totta.

Niin kutsutut tositarinatkin kelpaavat toki alkumyyteiksi, mutta pieni liioittelu tai lisäily paljastaa selkeämmin sen, että tarinaa kerrotaan tietyssä tarkoituksessa ja sen osat on valittu tätä tarkoitusta varten. Jostain syystä Juna saapuu asemalle -näytöksessä juuri yleisön reaktio oli se aspekti, josta myöhemmille sukupolville haluttiin kertoa. Tätä elokuva on.

Millainen Juna saapuu asemalle -myytin kuvaama elokuva sitten on? Se on attraktioelokuvaa, jota pidetään tarinaelokuvaa edeltävänä primitiivisenä vaiheena.Attraktioelokuva herätti yleisön mielenkiinnon näyttämällä jotain sellaisenaan kiehtovaa: illuusioita, visuaalisia trikkejä, orastavaa erotiikkaa. Alkumyytin elokuva ei kertonut tarinoita, mutta se ei myöskään ollut kovin runollista tai filosofista. Elokuva vetosi katsojan aisteihin hieman samalla tavalla kuin sirkus.

Kuulostaa tutulta. Mutta onko tämä se myytti, jolla meille perustellaan, millaista elokuvan tulisi olla? Eipä taida.

Väitin aiemmin, että elokuvalla ei ennen uutta aaltoa ollut omaa traditiota, vaan se oli yhdistelmä kirjallisuutta, teatteria ja valokuvausta. Jos näin ei olisi ollut, Lumièren veljesten junaelokuva ei olisi voinut saada kilpailijaa yli 2000 vuoden takaa: Aristoteleen runousoppia.

Teoksesta, jossa Aristoteles analysoi antiikin näytelmiä, tuli hollywoodilaisen näytelmäelokuvan peruskivi, todellinen alkumyytti, johon edelleen jatkuvasti viitataan. Ari Hiltusen mainio kirja Aristoteles Hollywoodissa tutkii näitä draaman lakien lonkeroita elokuva- ja tv-kerronnassa. Yliopisto-lehti kirjoittaa vuonna 1998 seuraavasti:
"Hiltusen mukaan eurooppalaisen elokuvan ongelmana on ollut se, että elokuva on nähty liikaa ohjaajan henkilökohtaiseksi itseilmaisuksi. Klassinen tarinankerronnan perinne katkesi 1950-luvun lopulla nousseeseen elokuvan "uuteen aaltoon". Ilmiö on verrattavissa eurooppalaisen kirjallisuuden modernismiin, jonka myötä tarinankerronta sai tehdä tilaa erilaisille keino- ja rakennekokeiluille. Ohjauksellista ja visuaalista puolta on korostettu liikaa."
Kahdesta kilpailevasta alkumyytistä antiikin Aristoteles siis voitti ja asemalle saapunut juna jäi kuriositeetiksi. Mutta elokuvan vanhatestamentillisen ajan profeetatoilla oli asiaa: elokuvakriitikot ja -teoreetikot kritisoivat tarinavetoista elokuvaa pilkaten sitä pelkäksi filmatuksi teatteriksi. Profeetat uskoivat, että jonain päivänä elokuva tulisi vielä kohoamaan omaksi taiteenlajikseen kirjallisuuden, teatterin ja musiikin rinnalle.

Ja niin tapahtui. Tuli uusi aalto, joka katkaisi kirjallisen perinteen ja loi samalla uuden. Uusi aalto performatiivisesti väitti, että elokuvalla sittenkin on oma traditio. Se pitää vain ensin perustaa.

Mitä uusi aalto sitten lopulta muutti? Mitä oli se elokuva, jota 60-luvun opetuslapset lähtivät seuraamaan?

Siitä seuraavaksi.

Jeesus ja uusi aalto, osa 2

(Lue ensin osa 1.)



"We have not seen any cinema yet. We have only seen 105 years of illustrated text. And recorded theater." 
- Peter Greenaway,  "105 years of illustrated text"

Alussa oli Sana.

Kun ranskalaisen elokuvan uusi aalto pärskähti rantaan 50-60-lukujen vaihteessa, se ei tullut kumoamaan elokuvan traditiota, koska elokuvalla ei varsinaisesti koskaan ollut omaa traditiota. Varhainen elokuva oli ennemminkin kuin Espoo: muualta muuttaneiden leirintäalue, jonka keskuksessa on vain asema, jolle saapuu junia.

Se mitä kutsuttiin elokuvaksi, oli kirjallisuuden, teatterin ja valokuvauksen traditiota, jotka lankesivat yhteen teollistumisen tuottamana ja kulutusyhteiskunnan tilaamana. Tämän kehikon ympärille kasattiin toki erilaisia elokuvan omia tyylilajeja ja sääntöjä - vähän niin kuin Espootakin ikään kuin kaavoitettiin. Osa periaatteista tuli lippuluukulta, osa keksittiin, mutta tärkeimmät lainattiin Aristoteleen Runousopista.

Hollywoodin kultakausi vei tämän kehityksen huippuunsa: valokuvauksen, teatterin ja bisneksen liitto täydellistyi valtavissa studiospektaakkeleissa, jotka noudattivat kaikkia mahdollisia sääntöjä niin kuvaamisen, liiketoiminnan kuin siveydenkin saralla. Mitkä säännöistä olivat Jumalasta ja mitkä Saatanasta, on jäänyt sittemmin epäselväksi. Kultaisista vasikoista tuskin oli pulaa.

Hollywoodin kultakausi ei kuitenkaan ole koko totuus ensimmäisen puolen vuosisadan elokuvasta. Samaan aikaan, kun Hollywoodissa rakenneltiin studioita ja sääntöjä, Neuvostoliitossa rakennettiin teorioita. Eisenstein ja Vertov kumppaneineen olivat ilmeisen vilpittömästi uteliaita selvittämään, mitä (tai mikä) elokuva todella oli. Vertov, esimerkiksi, puhui elokuvasilmästä, joka liikkuu ajassa ja tilassa poimimassa palasia todellisuudesta.Se oli hyvin kaukana Hollywoodista. (Kirjoitan tästä tarkemmin Elokuvakerronnan kolme perusasiaa -oppaassa.)

Varhaiset elokuvateoreetikot jäivätkin historiaan enemmän teorioidensa kuin elokuviensa takia, ja heidän vaikutuksestaan tuon ajan yleiseen elokuvailmaisuun voidaan vähintään kiistellä. Miksi? Koska he olivat elokuvan Vanhan testamentin profeettoja: heidän kirjoituksensa tulisivat käymään toteen vasta myöhemmin.

Jeesus tuli kumoamaan vanhan lain ja korvaamaan sen uudella. tuomaan Jumalan valtakunnan maan päälle. Hän ei tullut perustamaan uutta uskontoa, vaan kuten Luther, Jeesus oli uskonpuhdistaja. Ihmisten ja Jumalan väliltä piti raivata pois kaikki siihen kertynyt tarpeeton ryönä, piti palata alkuun, antaa anteeksi kaikki synnit Aatamista ja Eevasta alkaen. Uusi oli siis sama asia kuin alkuperäinen, mutta samaan aikaan tämä uusi alkuperäinen syntyi vasta vanhan jälkeen.

Sen enempää elokuvan uusi aalto ei ollut mitään uutta. Se vain palautti elokuvan sinne, missä se oli ennen syntiinlankeemusta ollut – ja samalla, ehkä, ensimmäistä kertaa perusti elokuvan.

Mutta jotta tietäisimme, minne uusi aalto elokuvan palautti, meidän on katsottava vielä hieman kauemmas: paratiisiin. Pohditaan sitä seuraavaksi!

4.8.11

Jeesus ja uusi aalto, osa 1


Sain pari viikkoa sitten ilmoituksen: minun on osoitettava, että elokuvan historia on paralleelinen kristinuskon historian kanssa, ja että todellinen elokuva syntyi vasta uuden aallon myötä.

Olin juuri lukenut Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin kiehtovan kristinuskotutkielman Uskon sanat, jossa pohditaan erityisesti niitä perustavia muutoksia, joita Uuden testamentin Jeesus toi maailmaan. Yksi niistä oli tämä perustava muutos itse, vanhan järjestyksen (tradition) kumoaminen palaamalla alkuun – mistä on sittemmin tullut eurooppalaisen kulttuurin kehittymisen keskeinen mekanismi. Tästä Nevanlinna ja Relander puhuvat perusteellisesti myös Tukevasti ilmassa -ohjelman "Euro"-jaksossa.

Kirja sai minut pohtimaan kulttuurisia revoluutioita, jotka ovat pyyhkineet yli eri taiteenlajien. Klassismi syntyi, kun palattiin antiikin (kuviteltuihin) ihanteisiin. Punk syntyi, kun musiikki palautettiin kansalle. Kännykkä toi takaisin yksinkertaiset nettisivut. Vaikka näissä kaikissa palattiin jollain tavalla alkuun, syntyi myös jotain uutta.

Niin, ja sitten on taiteenlaji, jonka syvin olemus minua on pohdituttanut kaikkein eniten: elokuva. Sen yli pyyhki 1960-luvulla uusi aalto. Olisiko Jeesus avain elokuvan ymmärtämiseen? Syntyikö elokuva vasta uudessa aallossa?

Mitä jos sovittaisin elokuvan ja kristinuskon historiat päällekkäin niin, että Uusi testamentti ja uusi aalto osuvat kohdakkain? Paljastaisiko se jotain kiinnostavaa siitä, mitä elokuva on? Kuka on elokuvan Jeesus? Keitä olivat elokuvan Vanhan testamentin profeetat? Entä kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky? Kuka oli elokuvan Luther ja mitkä teesit hän naulasi Wittenbergin kirkon oveen? Ketkä lopulta pelastuvat?

Aloitetaan keskeltä.

Ranskan elokuvan uusi aalto syntyi vastaliikkeenä elokuvan tuotantojärjestelmän kankeudelle ja levisi nopeasti ympäri Euroopan ja toki myös Yhdysvaltoihin. Nuoret elokuvantekijät vastustivat hierarkista, hidasta ja kallista koneistoa, joka ohjasi väärällä tavalla taiteen tekemistä ja maailman havainnointia. Úuden aallon ohjaajat ottivat kamerat haltuunsa ja siirtyivät studioista kaduille. Samalle he tulivat ratkaisevalla tavalla uudistaneeksi elokuvailmaisua tavoilla, joista oli kyllä aikaisemmin elokuvan profeettojen keskuudessa puhuttu, mutta joita oli onnistuttu tuomaan käytäntöön hyvin vähän.

Uuden aallon ohjaajat luopuivat monista sellaisista kuvaamiseen liittyvistä säännöistä, esimerkiksi jatkuvuusleikkauksesta, joita studiojärjestelmä oli pitänyt pyhinä. Sääntöjä ei kuitenkaan rikottu vaan ne hylättiin. Vanhan testamentin kymmenen käskyä korvattiin siis jollain uudella. Jeesus toi rakkauden kaksoiskäskyn, mutta mitä uusi aalto toi? Kysymys ei varmasti ollut pohjimmiltaan vain ulkoisten sääntöjen hylkäämisestä, vaan fundamentaalista muutoksesta elokuvassa itsessään.

Jotta tästä muutoksesta saisi otteen, pitää aloittaa kauempaa, elokuvan tradition syntymisestä. Siitä siis seuraavaksi, osassa 2.

18.7.11

Oikeassa olemisesta


"Aggressiivisten sanavalintojeni takana on suuressa määrin myös se, että voin hyvin kuvitella itseni 15-20-vuotiaana diggailemassa tällaista sontaa. Eli vituttaa tavallaan se, miten naiivi ja sinisilmäinen olen poliittisissa asioissa lapsena ollut, ennen kuin asuntolainat ja muut elämän realiteetit laittoivat asioita vähän perspektiiviin. Tekisi mieli käydä läppäsemässä teini-ikäistä itseään ja sanomassa, että "vittu että sää olet tyhmä", mutta kun se ei ole mahdollista, on tullut tässä ketjussa käytettyä aika railakkaita sanankäänteitä."
Nimimerkki Tommottis ei päästä Palefacen levyä eikä nuorempaa minäänsä helpolla Basson keskustelufoorumilla.

"Olin nuori enkä ymmärtänyt"-argumentti toistuu verkkokeskusteluissa aina silloin tällöin. Yleisemmin käytetään tietysti versiota "sinä olet nuori etkä ymmärrä". Jälkimmäinenhän on käyttökelpoinen kaikkialla, missä eri ikäiset kokoontuvat keskustelemaan keskenään. Aion tässä kirjoituksessa vastustaa näitä molempia versioita.

"Olet nuori..."-argumentti on aina yhtä hyödytön ele, joka on ytimeltään vain väljähtynyt ad hominem -argumentaatiovirhe. Sen sisältämän väitteen totuudellisuutta en halua kuitenkaan kokonaan kiistää. Onhan mahdollista, että joillekin ikä on tuonut jostain asioista enemmän tietoa - jopa ymmärrystä! Usein on kuitenkin myös päinvastoin. Palaan siihen myöhemmin.

Vähemmän väljähtynyt mutta samalla väkivaltaisempi versio on itsereflektiivinen "olin nuori enkä ymmärtänyt". Se on pohjimmiltaan samansisältöinen, mutta sen sisällön todistajaksi, takuumieheksi kirjoittaja asettaa itsensä. Väkivaltaisen argumentista tekee se, että takuumieheltä itseltään ei kysytä. Väheksynnän kohteeksi joutuu kanssakeskustelijan lisäksi myös argumentin käyttäjän nuorempi minä, joka ei saa mahdollisuutta puolustautua.

Kikka on halpamainen eikä varmasti tee hyvää sielullekaan.

Nuorten Ääni -toimituksen nuorilla on mahdollisuus kirjoittaa Suomen Kuvalehden Megafoni-blogiin tärkeiksi katsomistaan asioista. Useampi kuin yksi nuorista on pohtinut, miten heidän pitäisi suhtautua vanhoihin kirjoituksiinsa, joiden jälkeen he kokevat kehittyneensä sekä kirjoittajina että ajattelijoina. Olen neuvonut suhtautumaan ymmärryksellä ja arvostuksella: nuorempi minä on ottanut riskin ja kertonut rohkeasti mielipiteensä asiasta, josta hän muiden lisäksi saattaa itsekin olla myöhemmin eri mieltä.

Entä jos kirjoittaja myöhemmin oivaltaa olleensa väärässä ja häpeää vanhaa kantaansa? "Olin nuori enkä ymmärtänyt." Silloin kannattaa pysähtyä miettimään seuraavaa kahta seikkaa:
  1. Voinko olla varma siitä, että nykyinen kantani on "parempi"? Yleensähän tällaiset asiat on tapana ratkaista väittelyllä. Miten haastaa nuorempi itsensä väittelyyn? 
  2. Voiko nykyinen minäni puhua vaikkapa kaksi-kolme vuotta nuoremman minäni puolesta missään poliittisesti tärkeässä asiassa? Kun intressit muuttuvat, muuttuvat myös mielipiteet. Tämä esitetään hyvin Tommottis-nimimerkin kirjoituksessakin.
16-18-vuotiaana perustin ja johdin Irti Elämästä -nimistä yhdistystä, joka esittäytyi nörttien etujärjestönä. Yhdistyksen tavoitteena oli vastustaa nuorisokulttuuria sinällään ja esittää se, mitä kutsuttiin "elämäksi", naurettavana. Kaikki epä-cool oli coolia ja toisin päin. Oman konkreettisen kritiikkini kohteena oli erityisesti alkoholikulttuuri, jonka koin kietoutuvan sekä nuorisokulttuuriin että cooliuteen. Kuten arvata saattaa, yhdistyksemme herätti aivan erityisen katkeraa vastarintaa.

Nyt reilu vuosikymmen myöhemmin monet tuolloin esittämäni vastakkainasettelut näyttävät minusta keinotekoisilta ja liioitelluilta, joskin oikeansuuntaisilta. Joku voisi hyvin kuvitella minut kirjoittamassa internetin keskustelupalstalle: "Olin nuori..." En kuitenkaan tee niin, koska uskon, että nuorempi minäni saattoi hyvinkin olla oikeassa.

Työssäni olen seurannut nuorten keskusteluja suunnilleen samoista teemoista. Huomaan, että minun olisi nykyisestä positiostani käsin - sekä nuorisotyöntekijänä että nyt 30-vuotiaana nörttinä - hyvin vaikea käyttää samoja argumentteja, joita käytin itse nuorempana.

Ehkä on niin kuin erinomaisen Juulian totuudet -sarjan 16-vuotias päähenkilö toteaa: "Aikuistuminen on sitä että absoluuttinen muuttuu suhteelliseksi (etkä sä voi sille yhtään mitään)."

Olen vuosikymmenen aikana siirtynyt eri rekisteriin, jossa intressini ovat peruuttamattomasti muuttuneet. En voi enää osallistua esimerkiksi nuorisokulttuurin ja alkoholin liitosta käytävään keskusteluun yhtenä asianosaisena. Perspektiivini on eri, minua koskettavat aspektit ovat muuttuneet. En voi enää käyttää samoja argumentteja. Silti ja ehkä juuri siksi huomaan toivovani, että joku muu käyttäisi niitä minun puolestani. Nimittäin: vaikka minä en ole enää asianosainen, 16-vuotias Ismo Kiesiläinen edelleen on. Minä en ole vain enää paikalla puolustamassa häntä.

Tämä sama problematiikka leikkaa läpi koko elämänpiirin. Samalla kun saamme vuosien myötä parempia välineitä tutkia 16-vuotiaan totuutta, liu'umme siitä kauemmaksi. Käsityksemme saattaa olla sivistyneempi mutta täysin omien intressiemme sokaisema ja siksi väärä. Voimme siis olla oikeassa vain omasta puolestamme, emme nuoremman tai vanhemman minämme puolesta.

Tästäkin syystä lapsille ja nuorille pitää antaa suoraa sananvaltaa heitä koskeviin asioihin. Se, että he eivät vielä ymmärrä asuntolainan aiheuttamaa painetta, ei ole puute vaan nimenomaan mahdollistaa oikeassa olemisen.

Omaa nuorempaa minäänsä on raukkamaista halveksua. Jos välttämättä haluaa itsensä kanssa väitellä, voi ottaa vastustajaksi vaikkapa 20 vuotta vanhemman minän, jonka tietysti uskoo olevan paljon nykyistä viisaampi. Sen kun päihittää väittelyssä, tuntuu varmasti hyvältä. Ja viisastuu.

15.7.11

Videopostikortteja Alpeilta

Muutama vuosi sitten huomasin, että mitä enemmän olin kuvaamisesta oppinut, sitä huonompia omista kotivideoistani oli tullut. Olin ikään kuin alkanut kuvata materiaalia leikkaajalle, joka kuvittaa kertomusta, jota ei ole. Lopputulos oli muodollisesti pätevää kuvavirtaa erilaisine kuvakokoineen, mutta käyttökelpoista siitä olisi saanut vain jälkikäteen käsikirjoittamalla ja työstämällä. Ja sellaiseen minulla ei koskaan ollut aikaa, enkä ehkä pitänyt sitä motivoivana vaihtoehtonakaan.

Halusin palauttaa kuvaamiseeni sen intuition hetkien tallentamisesta, joka varhaisemmissa tallenteissani oli vielä havaittavissa. Kun lähdimme matkalle Keski-Eurooppaan, otin projektikseni suuren lomavideouudistuksen. Dogmina oli kuvata yksittäisiä tilanteita, jotka kestävät noin 30-60 sekuntia. Lomavideoista tulikin hyviä, ja ehkä siksi leikkasin matkasta myös koosteen.

Tänä kesänä kävelimme Alppien yli Saksan Bodenseelta Italian Como-järvelle. Annen hieno idea oli lähettää matkalta julkisia nettipostikortteja. Tällaiseen tarkoitukseeni video-otokseni sopivatkin juuri hyvin. Ajatus postikortista antoi vielä lisäryhtiä kuvaamiselle: yksi video oli jostain hetkestä ja jollekin. Tietenkään en yleensä kuvatessani etukäteen miettinyt, kenelle kuvaan. Silti ajatus videon lähettämisestä jonkun katsottavaksi ohjasi kuvaamista jollain tavalla.

Matkalta lähetettyjä videopostikortteja, ja perinteisiäkin, voi katsoa täältä. Youtubeen olen tehnyt playlistin matkan aikana poimimistani otoksista, kronologisessa järjestyksessä. Ehkä teen jonkinlaisen koosteen tälläkin kertaa.

27.5.11

Maahanmuuttaja on uusi nuoriso


Keitä ovat ne, jotka notkuvat torien kulmilla, eivät tee työtä, puhuvat ja pukeutuvat omituisesti, kannattavat vääriä arvoja, eivät tunne isien rakentaman Suomen kulttuuria ja ihan lähitulevaisuudessa syrjäyttävät kantaväestön?

Nuoriso tietysti. Eikun maahanmuuttajat.

Nimittäin - oletteko huomanneet, että kansanedustaja Hakkarainen tovereineen puhuu "neekeriukoista" niin kuin vanha kansa on tottunut puhumaan nuorisosta. Lieköhän nuorison taika kuitenkin haihtumassa, kun suuret ikäluokat hiljalleen luopuvat vallastaan, eikä nykynuorisokaan ole niin kiinnostunut vanhempiensa sukupolvesta, että jaksaisi kapinoida sitä vastaan.

Kun nuorisosta ei enää ole keski-ikäisten ainoaksi viholliseksi, tarvitaan maahanmuuttajia. Mamuissa on vihollisena sekin hyvä puoli - nuoriin verrattuna - että he eivät koskaan lakkaa olemasta mamuja.

19.5.11

Lars von Trier ja gorillat yhdessä tutkivat jatkumoa


Lars von Trier häädettiin Cannesin elokuvajuhlilta. Syynä oli lehdistötilaisuus, jossa Trier kertoi jollain tavalla ymmärtävänsä Hitleriä. Festivaalin järjestäjille Hitler-kortti oli liikaa.

Von Trierin puheissa ei tietysti ollut mitään porttikiellon arvoista, eikä varmasti moni lehdistötilaisuudessa paikalla ollut kuvitellut ohjaajan puhuvan tosissaan. Eivät kaikki Trierin jutut sinällään kovin hauskoja olleet, mutta itse tilaisuus oli herkullinen. Hienoa, että joku järjestää sellaisia.

Lars von Trier kokeilee Repomiehen hengessä, minne juttu lähtee, jos sitä jatkaa. Kirsten Dunst vieressä yrittää peittää hiiltymistään. Joku kuvan ulkopuolella laskee jo mielessään taloudellisia voittoja ja tappioita.

Ja totta kai joku vetää herneen nenäänsä. Jos provosoidaan, jonkun täytyy provosoitua, muuten hyvä aloite menee hukkaan.

Onko sitten väärin, jos Lars von Trierin huumorin tai järjestäjien huumorintajun takia Melancholia jää ilman palkintoja? Jos niin käy, minusta se ehdottomasti kuuluu pelin henkeen. Vuonna 1991 Lars von Trier osallistui Cannesin juhlille elokuvallaan Europa. Kun se ei voittanut ohjaajan mielestä ansaittua pääpalkintoa, "he gave the jury the finger and stalked off".

Cannesin järjestäjien langettama porttikielto ei itsessään ole kovin hauska, mutta itse tilanne on herkullinen. Ymmärrän heitä vähän!

17.5.11

Me ollaan ääliöitä kaikki



Nuorten Ääni -toimituksen havaintokierroksella eräs lukiolaistyttö ihmetteli, miksi känniörvellykset ovat kaveripiirissä ylpeilyn aiheita. Muu ryhmä suhtautui havaintoon ymmärrettävän ristiriitaisesti ja keskustelu kääntyi trapetsitaiteiluksi. Känniörvellys ei ole ylpeilyn aihe, mutta toisaalta olisi moralismia tuomita... Eräs toinen toimituksen jäsen, Robert, summasi ongelman hieman kiusaantuneena: alkoholikulttuuria on vaikea kritisoida, kun on itse osa sitä. 

Edellinen hallitus päätti viime töikseen maaliskuussa, ettei se aio rajoittaa alkoholin mielikuvamainontaa. Päätöstä edelsi monen kuukauden julkinen keskustelu, jonka käsikirjoitukseen oli kirjoitettu mm. panimoteollisuuden erikoinen repliikki, jonka mukaan mainonta ei lisää alkoholinkulutusta.

Sikäli on osuvaa, että "Kännissä olet ääliö"-valistuskampanja on juuri panimoteollisuuden rahoittama. Uskotaankohan siellä siis kuitenkin, että mainonnalla voi vähentää alkoholinkäyttöä? Kuulemma, mutta tuskinpa. Panimoteollisuudenkin äijät varmasti tietävät, että kampanjan kohderyhmän mielestä on nimenomaan siistiä olla ääliö, etenkin juuri kännissä.


Suomen suurin mielikuvamainos järjestettiin maanantai-iltana Helsingin Kauppatorilla. Järjestäjänä oli Suomen Jääkiekkoliitto. Humalaiset jääkiekkoilijat lauloivat melkein yhtä humalaisen yleisön kanssa Me ollaan sankareita kaikki. Lopuksi veisattiin vielä yhdessä Petri Nygårdin kännäämisen ylistyslaulu Selvä päivä. Panimoteollisuutta vapaasti lainaten: Kauppatorilla järjestettiin ääliöiden juhla.

Sitä ei vain saa sanoa. Tässä muutamia poimintoja kansalaiskeskusteluista:
"Mitä hem**tin hienostelijoita tässä maassa oikeen hiippailee? Pitäiskö sitä MM-kultaa juhlistaa teekutsuilla ja lausua runoja?"

"Mun mielestä se nyt oli ihan selvääkin selvempi asia, että tolleen ne käyttäytyy lavalla maanantaina. Itekin oisin käyttäytynyt, jos oisin voittanut mestaruuden ;)"

"Antaa nyt poikien juhlia, ne on kyllä sen ansainnu! ..onpahan ainaki mitä vanhana sitte muistella. Ihan mahtavaa uskomatonta tämä Suomen kultamitali!"
"Kyllä nää jätkät ovat juhlansa ansainneet, parin kuukauden ränni sanon minä!"
"Mikä loistava voitto 16 vuoden jälkeen! Ja vaikka koko joukkue dokaisi viikon - niin hyvin on ansaittu! Eiköhän lapset ja muut näe sitä meidän muiden tavisten dokailua jo kotona ja muualla tarpeeksi muutenkin! Ihan turhaa arvostelua ja nipotusta!" 
"Suomi sai kerran KULTAA! En voi ymmärtää tätä kaksinaismoraalihommaa penniäkään!"
Syytökset nipotuksesta ja moralismista on kuitenkin helppo torjua. Typerää käytöstä saa ja pitääkin pilkata, ivata ja kritisoida. Eikä kyse ole vain ääliöistä.

Suomen alkoholipolitiikka on nimittäin pysyvässä limbossa. Alkoholinkäyttöä halutaan vähentää, mutta samaan aikaan sitä ei haluta vähentää. Alkoholin aiheuttamien vahinkojen korjaamiseen ja niiden ennaltaehkäisyyn käytetään vuosittain miljardeja euroja. Tiukempia päätöksiä on vaikeampi tehdä, koska suomalaiset eivät sitten kuitenkaan halua vähentää juomistaan. Mielikuvamainontaa ei siis rajoiteta, mutta sitä kyllä rahoitetaan: bileet järjestäneen Jääkiekkoliiton toimintaa tuetaan Veikkauksen varoilla.

Miten suomalaiset sitten ovat limboon joutuneet? Miksi poliitikot pystyvät vain jakomieliseen alkoholipolitiikkaan? Samasta syystä kuin Robert joutui vaikenemaan Nuorten Ääni -toimituksen kokouksessa. On vaikea paheksua uskottavasti sellaista, mitä itse tekee.

Tukevasti ilmassa -suosikkiohjelmastani muistan jakson, jossa siteerattiin emeritusprofessori Antti Eskolaa.  Tarkkaa sanamuotoa en enää tavoita, mutta ajatus oli tämä: vanhemmistaan vapautunut nuori, joka ei ole vielä joutunut osaksi markkinoita ja hankkinut yhteiskunnallista asemaa, voi välähdyksenomaisesti tavoittaa totuuden. Sen jälkeen omat intressit ohjaavat pois totuuden ääreltä.

6.5.11

You wouldn't buy a used car...


Elokuvien ystäviä piinaava "You wouldn't steal a car"-tekijänoikeusvaroitus kääntyi nopeasti vitsiksi: "You wouldn't download a car." Entä ostaisitteko käytetyn auton miehiltä, jotka suunnittelivat tämän lapsille suunnatun oppaan kannen?

Niin, tiesittekö muuten, että esimerkiksi Sarah's Secret Chamberista olisi voinut ladata 25 henkilöautoa? Tämän voi laskea Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden antamien tietojen pohjalta: Palvelussa oli tarjolla noin 50 teratavua tiedostoja, mikä vastaa syyttäjän arvion mukaan noin 750 000 musiikkialbumia. Tuon verran musiikkialbumeita cd-levyinä painaa noin 37500 kiloa, mikä taas vastaa noin 25 henkilöautoa.

Laskelma on suunnilleen yhtä järkevä kuin tekijänoikeusjuristien laskelmat siitä, kuinka monta levykaupassa myytyä albumia yksi verkossa jaettu teratavu vastaa.

Sarah's Secret Chamberin tapauksessa laskettiin, että 50 teratavun jakaminen 1600 ihmiselle oikeuttaa valitut oikeudenomistajat 800 000 euron korvauksiin menetetystä myynnistä. Monet ovat pitäneet korvausta kohtuuttomana. Eikä ihme.

Kohtuullinen korvaus olisi nimittäin ollut 8640 euroa. Suunnilleen.

Tämän ja muiden vastaavien korvaustapausten laskelmat perustuvat siis ajatukseen, että yksi vertaisverkossa jaettu tiedosto vastaa yhtä raitaa fyysisellä cd-levyllä. Jos liityn vertaisverkkoon, jossa on tarjolla 750 000 albumia musiikkia, jätän 750 000 albumia ostamatta. Entä nyt: Spotifyssä on laillisesti tarjolla noin 13 000 000 kappaletta. Jätänkö ne kaikki samalla tavalla ostamatta?

Jos "laitonta" vertaisverkkoa halutaan johonkin verrata, verrattakoon sitä tähän levy-yhtiöiden hyväksymään vertaisverkkoon, Spotifyhin. Esitän teille vaihtoehtoisen tavan laskea menetetyn myynnin arvo.

SSC:ssä oli tarjolla 50 teratavua tiedostoja, jotka syyttäjä tulkitsi 750 000 musiikkialbumiksi. Kuulostaa aika paljolta? No, asialla olivatkin musiikkialan oikeudenomistajat. Todellisuudessa vertaisverkoissa liikkuvasta datasta suurin osa on elokuvia. Erään arvion mukaan musiikin osuus on vain noin 13%. Pikainen päässälasku toisesta tekijänoikeustapauksesta on hyvin tarkasti samansuuntainen.

Jos otetaan 50 teratavusta tuo 13% ja jaetaan se yhden mp3-tiedoston koolla (noin 5 Mt), saadaan tulokseksi 130 000 biisiä. Koska Spotifyn katalogissa musiikkikappaleita on 13 miljoonaa, on SSC:n osuus tästä noin 10%.

Maksan Spotifyn katalogin käytöstä 10 euroa kuukaudessa. Kuinka paljon tästä päätyy oikeudenomistajille, on arvailujen varassa. Jos Spotifyn liikevaihto on noin 100 miljoonaa euroa ja oikeudenomistajille tilitetään noin 45 miljoonaa, päätyisi artisteille ja heidän edustajilleen kuukausimaksustani noin 4,5 euroa. Se on ehkä optimistinen arvio mutta kelvatkoon tähän ajatusleikkiin.

Jos Sarah's Secret Chamber olisi ollut tällainen levy-yhtiöiden hyväksymä palvelu, kohtuullinen korvaus sen käytöstä olisi ollut katalogin koon perusteella 10% Spotifyn kuukausimaksusta. Oikeudenomistajille olisi päätynyt 45 senttiä.

Jos tällä laillisella SSC:llä olisi ollut vastaavat 1600 maksavaa asiakasta, oikeudenomistajien yhteenlaskettu osuus myynnistä olisi ollut 720 euroa kuukaudessa, mikä esimerkiksi vuodessa tekisi 8640 euroa. M.O.T.

Sattumalta suunnilleen yhden käytetyn auton verran.

(Laskelmia teimme, kieli poskessa, musiikkialan ystäväni Martti Anttilan kanssa.)