23.11.08

Kapinallisuus kuuluu kaikille

Ajankohtaisessa kakkosessa vietettiin viime tiistaina Kasvatusiltaa. Parituntisessa keskustelussa selviteltiin, kuka on luistanut kasvatusvastuusta. Onko vika koulussa, netissä vai kotona? Nuorten, päättäjien ja asiantuntijoiden keskustelu kävi välillä kuumana ja herätti paljon huomiota myös muualla mediassa.

Olin itse yksi keskustelijoista ja olen saanut keskustella aiheesta paljon ohjelman jälkeenkin. Paljon palautetta on tullut myös Ina Mikkolalle, vantaalaiselle lukiolaiselle, jonka tiukat mielipiteet ja ehdotukset saivat keskustelussa paljon tilaa – joidenkin mielestä liian paljon.

Juttelimme Inan kanssa sunnuntaiaamun ratoksi IRC-Galleriassa ohjelmasta ja sen jälkeisestä keskustelusta. Juttutuokion loppupuolella mukaan liittyvät yllättäen myös mm. Opetushallituksen pääjohtaja Timo Lankinen ja viestintäministeri Suvi Lindén!

Klo 11:17 - Ina pelkää saavansa elämänkokemusta

Ismo: Ina, Kasvatusillan jälkeen täytit 18, näyttääkö maailma nyt ihan erilaiselta?

Ina: Ei :D Nuorihan sitä silti on ja vaikka jotkut asiat ei suoranaisesti enää koskisikaan minua, niin kyllä ne on silti tärkeitä. Muutenkin kaikki asiathan koskevat kaikkia tietyllä tasolla.

Ismo: Mitä asioita ne on, jotka ei enää nyt koske sinua suoranaisesti?

Ina: No just nimenomaan kaikki (nuorten ja) alaikäisten asiat. Tyyliin, mitä mua jaksais kiinnostaa enää onks syysloma viikon vai ei. Mut kun tarkemmin ajattelee, niin kyllä se kavereitani koskee ja sitä kautta muakin ja sit jos oisin vanhempi niin taas.

Ismo: Tämähän on sellainen kysymys nimittäin mitä kaikki aina kysyy, että miltä nyt tuntuu, kun on täysi-ikäinen. Mitä luulet, minkä takia sitä pitää aina kysyä?

Ina: Haha jep. No varmaan just sen takia, että heti jotenkin tulee niin aikuiseksi, kun tulee niin paljon uusia oikeuksia ja myös velvollisuuksia ja elämä olevinaan niin radikaalisti muuttuu :D Itse en nyt ole vielä kovin sisäistänyt koko asiaa ja toivottavasti en sisäistäkään :D

Ismo: Putoat kohta kärryiltä kaikesta.

Ina: Niinpä nimenomaan ja se jos jokin on pelottavaa. Tulee vaan ihminen, joka on sairaan konservatiivinen ja elämänkokemuksen omaava ja sen vuoksi kaikkitietävä "vanhus" :D

Ismo: Mutta hei, puhutaan Kasvatusillasta. Se on herättänyt aika paljon huomiota. Tänään viimeksi Hesarissa kolumnisti kommentoi sitä. Millaisia kommentteja sinulle on tullut?

Ina: No hyviä, että huonoja... Ei saa puhua ministereiden päälle, (vaikka ne puhuu shittiä) mut siis pääosin positiivista just liittyen tohon samaan. Et hyvä kun joku osaa sanoa suoraan. Mut äitinikin just hyvin sano, et suomalaisessa kulttuurissa just ollaan niin hemputin korrekteja, et ei ees keskustella ja jos päästään siihen pisteeseen niin ei ainakaan päällepuhuta ja kyseenalaisteta. Ja tätä mieltä on erityisesti ne "elämänkokemuksen omaavat".

Koko ohjelmahan oli niin sanottu depaattimuotoinen, eli väittelymäinen, joka tarkoittaa että semmoinen on ihan ookoo. Mutta syvemmälllä tasolla juuri sen takia, että miksi pitäisi kestää sitä, että joku puhuu täysin (mielestäni) mitäänsanomattomasti tai ei asiaa ollenkaan.

Ismo: Toivoitko, että joku lähtisi tosissaan mukaan väittelyyn?

Ina: No jep, koska siinä oltaisiin varmaan edetty johonkin suuntaan nopeammin ja ylipäätään. Nyt suurin osa oli vaan niin jäässä et huhu.

Ismo: Toisaalta, voihan keskustelussa olla sellaisiakin, joilla olisi paljon sanottavaa, mutta eivät ole niin rohkeita, että uskaltaisivat ottaa puheenvuoron noin vain, kun keskustelu käy kuumana.

Ina: On on, mutta kuitenkin pidetäänhän siitä huoli ja pidettiinkin juontajan osalta, että sellaisetkin saivat puhua. Mut jos kerta on niin asiaa sanottavaa, niin pitäisi olla valmis se sitten sanomaan.

Ismo: Joo, tiedätkö mikä minua otti eniten päähän, kun mietin keskustelua jälkikäteen. Se, että me puhuttiin tunti koulun keskeisistä ongelmista ja Opetushallituksen pääjohtaja istuu siellä eikä sano mitään. Ei pyydä puheenvuoroja ja vastaa vasta sitten kun kysytään ja silloinkin ympäripyöreästi. Ja sama pätee minusta viestintäministeriin ja MLL:n johtajaan. Miksi näyttää siltä, ettei niillä ole mitään intohimoa tällaiseen aiheeseen?

Ina: Aivan. Ja se jos jokin on huolestuttavaa.

Ismo: Kun A-tuubissakin osa kommentoijista vaati, että saa puhua vaan, jos on "asiantuntemusta", niin nyt ei ainakaan nämä asiantuntijat loistaneet. Enemmän tuntui siltä, että etenkin Timo Lankinen asettui jotenkin keskustelun ulkopuolelle. Sinä haastoit siinä Lindéniä esittämään konkreettisia ratkaisuja. Mitä olisit odottanut siltä?

Ina: No eivät kyllä loistaneet ja toisaalta, eivät edes ole kovin asiantuntijoita, jos ovat noin pihalla niin kui ovatkin. Olisin odottanut konkreettisempaa vastausta ja esim. lupausta, että jep noin voisi tehdä tai TEHDÄÄN tai edes jotain. Toimintatavan ehdotuksista ei ole mitään hyötyä, jos niistä päättävät eivat niitä ota huomioon saatika tajua.

Ismo: Sanos vähän tarkemmin, mitä tarkoitat että ne olivat pihalla. Ja miksi se sinua niin ärsyttää, koska toisaalta tuolla nettikeskusteluissa oli monia, joita juuri se EI ärsyttänyt.

Ina: No (OPH:n) pääjohtajakin sanoo ihan suoraan, että kaikkihan meillä on hyvin, ei meidän nuorilla ole vaikeaa. Varmaan hän sen tietääkin, kun siellä koulussa joka päivä on. NOT. Ja viestintäministeri: No meillä on hyvinkoulutetut opettajat ja rehtorit, et kyl ne hoitaa, ja hehe ei kaikkea opetussuunnitelmassa tarvii lukee. Aina ei koulutus auta ja opetussuunnnitelman seuraaminen on erittäin tarkkaa, joten nimenomaan siellä ne pitäisi lukea.

Klo 11:58 - Keskusteluun liittyy arvovaltaisia vieraita

Ismo: Mutta hei, minulle tuli tällainen idea. Kun me nyt molemmat olemme tyytymättömiä siihen, mitä päättäjät sanoivat, niin voitaisko me keksiä kuvitteelliset sitaatit näille muutamalle virkamiehelle? Että mitä me oltais haluttu, että ne sanovat. Jos sitten eivät ole tyytyväisiä siihen, mitä me laitettiin ne sanomaan, voivat tulla kommentoimaan blogiin ja sanoa JOTAIN sen sijaan. Aloitetaanko viestintäministeri Suvi Lindénistä.

Ina: Suvi Lindén: "Kyllä huomattavissa ovat juuri nämä ongelmat ja niille on tehtävä välittömästi jotain. Kuulemani ehdotukset keskustelun lisäämisesta ja jatkuvasta yhteisöllisyydestä kuulostavat aivan toimivilta ratkaisuilta. Ne pitää ehdottomasti saada kirjattua tulevaan opetussuunnitelmaan.”

Ismo: Suvi Lindén: "Ei riitä, että täällä asiantuntijat sanovat, että vanhempien pitää olla kiinnostuneita, vaan vanhempien pitää ihan oikeasti olla kiinnostuneita. Pitää luopua siitä omasta ylpeydestä, että tietää kaiken nykymaailmasta ja KAIKKIEN Suomen vanhempien pitää mennä mukaan nettiyhteisöihin. Jos ei osaa, voi kysyä lapsilta apua. Tämä on ministerin käsky."

Ismo: Okei, nyt viestintäministeri on vaatinut opetussuunnitelmaan keskustelun lisäämistä. Mitä tähän vastaa Opetushallituksen pääjohtaja Timo Lankinen?

Ina: Timo Lankinen: "Olen samoilla linjoilla ministerin kanssa. Tästä tullaan keskustelemaan paljon uutta opetussuunnitelmaa tehtäessä ja aion itse henkilökohtaisesti ajaa asiaa. Toivottavasti muutos saadaan jo seuraavaan opsiin."

Ismo: Timo Lankinen: "Minua harmittaa ja vähän nolottaa, että en ottanut keskusteluun enempää osaa. Tämä on kuitenkin nimenomaan minun vastuualuettani. Mutta se muuttuu nyt. Me tehdään nyt niin, että otetaan Opetushallituksessa nuoret mukaan tekemään opetussuunnitelmaa. Sillä tavalla saadaan mukaan asioita, joita me vanhemmat ei osata ajatella. Sitä paitsi me ollaan helposti kangistuneita niihin kaavoihin, että mitä opetussuunnitelmassa muka voi olla."

Ina: JEEEAP, just piti vielä lisätä toi nuoret kanssa. NIMENOMAAN

Ismo: Nyt sitten ainakin Mannerheimin lastensuojeluliiton Mirjam Kalland. Mitä sen olisi pitänyt tässä keskustelussa sanoa?

Ina: Mirjam Kalland: "Nyt itsekin tosiaan tajuan, ettei yksittäiset tapahtumat auta ryhmäytymiseen. Jatkuvuutta tarvitaan. Ja mitä tuohon nettiinkin tulee, niin etenkin meidän pitää muiden kanssa lisätä aikuisten määrää siellä."

Ismo: Mirjam Kalland: "Minä olen kyllä vähän järkyttynyt siitä, että tässä päättäjät sanovat minun vieressäni, ettei meillä suomalaisessa koulussa ole mitään ongelmaa, että kaikki sujuu hyvin. Nuoret ei kuitenkaan viihdy koulussa ja täälläkin on tullut esille ihan konkreettisia ehdotuksia, miten asiaa pitäisi parantaa. En ole tyytyväinen tällaisiin vastauksiin."

Ismo: Mahtavaa! Heitäpä joku vielä, kenelle haluaisit laittaa sanat suuhun?

Ina: Hmmm Eero Lehti vai oliks se sen nimi :D

Ismo: Eero Lehti, kokoomuksen kansanedustaja ja Suomen yrittäjien puheenjohtaja sanoo seuraavaa:

Ina: Eero Lehti: "Minusta tuntuu, että keskustelua kuunnellessani olen aivan tietämätön monesta asiasta. Näinkö asiat todella ovat ja minä kansanedustajana en niistä tiedä. Kyllä vuorovaikutusta nuorten ja aikuisten, siis aivan kaikkien kanssa tarvitaan lisää."

Klo 12:21 - Aikuiset sysäävät kapinallisen roolin nuorille

Ismo: Keskusteluhan aina tehdään yhdessä. Ei voi vain vaatia toisilta muuttumista, vaan pitää miettiä, miten itse voi toimia toisella tavalla, että se kokonaisuus muuttuisi. Sanopa Ina, mitä me olisimme voineet tehdä keskustelussa toisella tavalla, että olisimme saaneet päättäjät puhumaan näin?

Ina: No vaatimaan enemmän niin kauan, että oltais päästy tollaseen tilanteeseen. Sit olis pitänyt tuoda esille se, että puolustelut ei nyt auta ja ketään eivät ne kiinnosta. Kaikki haluavat että edistytään ja jotain tapahtuu!

Ismo: Niin. Olisi pitänyt jotenkin tuoda esille, sitä mikä tässä on yhteisenä tavoitteena, ehkä? Nyt tuntui, että päättäjät edustivat vain itseään eikä yhteistä asiaa.

Ina: Aivan! En henkilökohtaisesti halua olla heitä vastaan, vaan sitä että asiat eivät edisty, no mikä nyt osittain heistä johtuu. Mutta just että puolustelu ei johda mihinkään.

Ismo: Tässä pitäisi kyllä muidenkin aikuisten, mukaan lukien minä tietysti, tehdä niin kuin vaadin, että netissä toimitaan: ei katsota sivusta, vaan mennään rohkeasti tilanteeseen mukaan.

Ina: Totta. Se keskustelussa välillä vähän häiritsikin, että yksin minä olin se "kapinallinen" .

Ismo: Totta! Se rooli on aika helppo ulkoistaa muille, sitten ei itse tartte ottaa vastuuta. Olisi siistiä nähdä joku johtavassa asemassa oleva kapinallisen roolissa.

Ina: Niinpä ja sellaisia pitäisi ollakin. Olettaisi, että kaikki päättäjät nimeomaan olisivat ns. kapinallisia, kun tuollaiseen asemaan ovat ajautuneet, mutta näköjään ei sitten :/ Ihmiset vaan pelkää liikaa muita ihmisiä. Kaikkia ei voi miellyttää, mut just sillon kun yrittää kaikkia miellyttää, niin on vaan niin pahasti pielessä yhteisen hyvän kannalta.

Linkkejä:

Ajankohtaisen kakkosen kasvatusilta löytyyy Ylen Areenasta:
http://areena.yle.fi/toista?id=1663508 (1/2)
http://areena.yle.fi/toista?id=1663638 (2/2)

Koko keskustelun Inan kanssa löydät IRC-Gallerian Kasvatusilta-yhteisöstä. Lukemiseen tarvitset käyttäjätunnuksen.
http://irc-galleria.net/channel.php?channel_id=2985205

14.10.08

Espoon opetustoimi sulkee oven nuorten nenän edestä TV1:ssä

Olen kirjoittanut tähän blogiin jo kahdesti virkamiehistä, jotka näyttäisivät tekevän kaikkensa, jotta nuorten yhteiskunnallinen aktiivisuus tukahtuisi. Helsingin opetusvirasto, Helsingin Energia, apulaiskaupunginjohtaja, ulkoministeri Stubb... Ajattelin, että vitsi alkaisi jo vanhentua, mutta eikä mitä!

Tänään keskiviikkona klo 19:30 esitetään TV1:ssä Nuorten Ääni -toimituksen toimittama Kuntavaalit K-18 -ohjelma, jossa haastetaan kuntavaaliehdokkaat puhumaan politiikasta ymmärrettävällä kielellä ja käytännönläheisesti.

Yksi ohjelman puheenaiheista on mielenterveys - aihe, jota nuoret ovat pitkään yrittäneet nostaa julkiseen keskusteluun. Miksi siitä puhutaan vasta sitten, kun tapahtuu jotain koko kansakuntaa järkyttävää?

Espoon nuorisovaltuusto teki jo kaksi vuotta sitten aloitteen, jonka mukaan kouluihin pitäisi saada pakollinen tutustumiskäynti koulupsykologin luona. Vastausta - kielteistä sellaista - piti odottaa tämän vuoden kevääseen asti. Kuntavaalit K-18 -ohjelmassa selvitetään, miksi näin kävi. Tai tarkalleen ottaen... yritetään selvittää. Espoon kaupungin koulupsykologien päällikkö nimittäin kieltäytyy vastaamasta kysymyksiin. Tai tarkalleen ottaen... vetää oven kiinni häntä tapaamaan tulleiden nuorten nenän edestä. Televisiossa.

Hienoa silti, että jossain tehdään toisinkin. Yleisradion ajankohtaisohjelmat on ottanut nuoret mahtavan ennakkoluulottomasti vastaan ja auttanut toteuttamaan yhdessä historiallisen projektin: nuorten itse toimittaman vaaliohjelman. Jos tämäniltainen lähetys jää väliin, uusinta tulee sunnuntaina klo 12:05 TV1:ltä. Lisäksi ohjelma tulee katsottavaksi Ylen Areenaan.

27.9.08

Kotivaalit Kauhajoella

Juuri kun päästiin yksimielisyyteen siitä, ettei puolueita enää erota toisistaan mitenkään, etenkään vaalisloganeista, Keskusta veti esiin villin kortin: Kotivaalit. Yhtäkkiä yksi kolmesta suuresta lakkasi pelaamasta sopupeliä ja politisoi politiikan.

Äkkikuulemalta "Äänestä kotiasi" ei toki tunnu kovin radikaalilta vaalilauseelta. Minäkin pidin sitä melko yhdentekevänä viimeistään tiistaihin ja Kauhajoen tapahtumiin saakka.

Pääministeri Matti Vanhasen puutarhakaupunkivisio oli ensimmäinen vihje, avain vaalilausearvoituksen ratkaisemiseen. Pääministeri nousi loppukesästä rohkeasti puolustamaan hajakeskitettyä kaupunkirakennetta perustellen sitä yksilön oikeudella väljään pientaloasumiseen. Autoilu puolestaan oli perusteltua, koska raideliikenne ei Vanhasen mukaan ole ratkaisu. Kukaan ei ymmärtänyt mitä pääministeri tarkoitti - tuntuihan se olevan ristiriidassa kaiken viime aikoina puhutun kanssa. Onneksi Vanhasen kotikunnan Nurmijärven kunnanjohtaja selvensi asiaa NYT-liitteessä: raiteet tuovat rikollisuutta ja huumeita. Koti on siis se paikka, johon rikollisuus ja huumeet eivät tule.

Sitten tuli Kauhajoki ja Matti Saari. Jokelan jälkeiset keskustelut käytiin mediassa uudestaan: nuorten syrjäytyminen ja pahoinvointi on saatava kuriin. Matti Rimpelä laski jopa hintalapun sille, mitä maksaisi laittaa koulujen oppilashuolto lain säätämälle tasolle. Paljon muutakin sanottiin. Sitten oli pääministerin vuoro antaa lausunto, se viiden pisteen vihje, joka tuntui olevan ristiriidassa kaiken viime aikoina puhutun kanssa: Jokelan ja Kauhajoen tapauksissa kyse on uudentyyppisestä rikollisesta toiminnasta, ei yhteiskunnallisesta ongelmasta, joka olisi selitettävissä.

Yksi tapa erotella poliittista kenttää on tämä: kun yksilöllä on ongelmia, vasemmisto epäilee vian olevan yhteiskunnassa, oikeisto yksilössä. Matti Vanhasen lausunto edustaa puhdasoppisesti jälkimmäistä. Keskustan mukaan kuntavaaleissa päätetään ensisijaisesti kotiin liittyvistä asioista. Koulu, nuorisotyö, terveydenhuolto, tieverkko, jätehuolto ja julkiset tilat ovat merkityksellisiä vain sikäli kuin ne koskettavat kotia.

Silti - edes Kauhajoen keskustaenemmistöinen valtuusto ei ole kyennyt muuttamaan sitä, että ihmiset elävät kotia suuremmissa yhteisöissä. Eräässä tällaisessa yhteisössä, koulussa, Matti Saari oli jäänyt ulkopuoliseksi. Helsingin Sanomat kertoi tänään amerikkalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan kouluampuja iskee juuri kouluun, koska se on hänen yhteisönsä. Kaunis koti, iso piha ja puutarha, korkeat aidat, parkkipaikka ikkunan alla ja tilava auto eivät auta mitään, jos yhteisö, johon nuoret leimautuvat, hylkii.

Matti Saaren rikollinen toiminta oli sikäli uudenlaista, että se ei tullut raiteita pitkin - Kauhajoen henkilöliikenne on jo aikoja sitten lakkautettu. Päinvastoin. Syy on kotona. Siellä ne äänestyspäätökset tehdään.

9.9.08

Jos keski-ikäiselle virkamiehelle antaa sormen

Kenelle katukuva kuuluu? Kysymys on taas ajankohtainen Helsingissä, sillä ylistetty pahamaineinen Stop töhryille -kampanja täyttää 10 vuotta. Kuluneen viikon kulminaatiopiste oli yleisten töiden lautakunnan kokous, josta kaupunginhallituksen edustaja Tapio Laakso marssi ulos.

Aihe herättää tunteita. Eikä ihme, niin sen kuuluukin: kyse on ilmaisunvapaudesta julkisessa tilassa. Kyse on toki myös muusta: estetiikasta, kulttuurista, nuorisokulttuurista, rikoksesta ja rangaistuksesta. Ei ihme, että tunteet ovat pinnassa.

Graffitikeskustelussa eivät kohtaa vain sukupolvet vaan myös poliittisen kentän eri kulmat. Eikä sekään vielä riitä tekemään keskustelusta riittävän vaikeaa. Viimeisen tyrmäyksen antaa se, että osapuolet puhuvat - ehkä oireellisesti - eri asioista. Toiset puhuvat itsensä ilmaisesta ja kaupunkikulttuurista, toiset puhuvat siisteydestä ja kontrollista. Nämä eivät ole yhteismitallisia aiheita, eivätkä ne kohtaa keskustelussa, joka on muutenkin konfliktihakuinen. Esimerkiksi: Jos tässä keskustelussa virkamies kutsuu graffitia syöväksi, joka vie koko käden, kuulee toinen osapuoli, että syöväksi kutsutaan kaupunkilaisten halua ilmaista itseään.

Minäkin kävelisin ulos, vaikka olen tunnettu maltillisuudestani.

Kun Kaupunki päättää puhua siisteydestä ja töhryistä, on oleellisempaa se, mistä Kaupunki jättää puhumatta. Stop töhryille -kampanjan nimissä on kielletty paitsi graffitimaalaukset myös ilmoitusten ja julisteiden tuominen julkiseen tilaan. Helsinkiläisillä ei ole ollut vuosikausiin yhtään kaupungin tarjoamaa ilmoitustaulua. Suomen suurimmassa kaupungissa se on aika vähän. Tänä vuonna kaupunki on kuitenkin luvannut kokeilla asiaa. Se ei ole valitettavasti vielä paljon. Edellinen kokeilu muutamia vuosia sitten loppui lyhyeen.

Stop töhryille -kampanjan kriitikot! Kun seuraavan kerran juututte keskusteluun graffiteista ja julisteista, älkää antako keski-ikäisten virkamiesten valita näkökulmaa. Se on tarkoitushakuista vallankäyttöä, arvovalinta, joka pitää riitauttaa.

12.6.08

Limua ja keksejä, ulkoministeri Stubb!

Mikä on niin houkuttelevaa pienemmän puolella olemisessa? Tätä en ole voinut olla pohtimatta nyt, kun jalkapallon EM-kisat ovat käynnissä. Minulla ei ole kisoissa omaa suosikkimaata, vaan ilta toisensa jälkeen huomaan olevani otteluissa sen puolella, joka on altavastaajan asemassa. Joko niin, että maa on pienempi, sen jalkapallokulttuuri hatarampaa, tai niin, että joukkue sattuu olemaan tappioasemassa silloin, kun avaan tv:n.
Ehkä pienemmän puolella oleminen on eettinen valinta. Se, joka on heikommassa asemassa, tarvitsee tukeani. Vai onko niin, että heikomman puolella on turvallisempaa olla? Voi vilpittömästi toivoa voittoa, mutta tappionkaan sattuessa ei joudu noloon valoon. No, oli miten oli, jotenkin olen joka tapauksessa tähän työhöni päätynyt, auttamaan nuoria yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.

Tämä on jatko-osa kirjoitukselleni "Nuoria? Ei kiitos, työskentelemme virastossa", joka löytyy tästä samasta blogista viime syksyltä. Minulla ei valitettavasti ole juurikaan uutta kerrottavaa, mutta tällä kertaa tarinassa on onnellinen loppu.

Toukokuun puolivälissä Nuorten Ääni -toimitus haastatteli Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haataista Kirjasto 10:ssä. Haastattelun aiheena oli nuorten asioista vastaavan apulaiskaupunginjohtajan työ: Miten virkamies pärjää nuorten Helsingissä? Miten nuoriin saa kontaktin?

Haastatteluun valmistautuminen, sen sijaan, oli teemaltaan päinvastainen: "Miten nuori pärjää virkamiesten Helsingissä? Miten virkamieheen saa kontaktin?" Sopivan haastatteluajankohdan löytäminen oli nimittäin varsinainen odysseia, joka vaati nuorilta kymmeniä puhelinsoittoja apulaiskaupunginjohtajan sihteerille. Lopulta haastatteluaika saatiin sovittua, mutta pahaksi onneksi haastattelu peruuntui viime hetkellä sairastumisen vuoksi. Sen jälkeen sopivaa aikaa ei meinannut kiireisestä kalenterista millään löytyä. Soittopyyntöjä, odottelua, soittopyyntöjä. Valitettavasti kierre katkesi vasta, kun työntekijä puuttui peliin ja sanoi, että päättäjien tavoittaminen ei saa olla nuorille niin vaikeaa, että työntekijän pitää puuttua peliin ja sanoa, että...

Myöhemmin keväällä Yleisradio pyysi Nuorten Ääni -toimitusta tekemään jutun Nuorten ulko- ja turvallisuuspoliittisesta työryhmästä, joka toimii ulkoministeriön alaisuudessa. Nuorten Ääni -toimitus halusi selvittää, onko 28 nuoren ryhmällä todellista merkitystä ulkopolitiikassa, vai onko se vain silmälumetta. Kiinnostaako ulkoministeriä todella, mitä nuorilla on sanottavana?

Viikkojen yrittämisestä, kymmenistä puheluista, sähköposteista ja soittopyynnöistä huolimatta ulkoministeri Alexander Stubbia ei saatu juttuun haastateltavaksi. Lehdistöavustaja vetosi kiireiseen aikatauluun. Kun toimittajamme sitten kysyi, milloin sopiva aika voisi löytyä, ei tiedusteluun tullut vastausta ollenkaan.

Tällä kertaa työntekijäkin nosti kädet ylös. Nuoret hoitivat tiedustelut niin tyylikkäästi ja ammattimaisesti, että parempaan ei olisi täysi-ikäinenkään pystynyt. Vika oli vain siinä, että he olivat nuoria.

Ja mitä vielä. Kevään lopuksi kaksi nuorta alkoi tehdä juttua terveystiedon oppikirjojen heteronormatiivisesta asenteesta. Sopiva oppilas löytyi haastateltavaksi heti, hieman arkaluontoisesta aiheesta huolimatta. Sen sijaan oppikirjan tekijöiltä ei sopivaa aikaa haastatteluun löytynyt - siitä huolimatta, että nuoret olisivat olleet valmiit matkustamaan satojen kilometrien päähän kuvausreissulle.

Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee, kun meistä tulee aikuisia, virkamiehiä? Tekisi mieli jakaa keltaisia kortteja epäurheilijamaisesta käytöksestä, pelin viivyttämisestä ja suoranaisista taklauksista. Mutta toisaalta, kaikkiin se jokin ei mene. Kerron vielä yhden tarinan. Se on tarina limusta ja kekseistä.

Eräs toimituksemme jäsen teki tv-juttua totaalikieltäytymisestä. Haastateltavaksi piti saada myös puolustusvoimien edustaja. Pääesikunnan kutsunnoista vastaava komentajakapteeni oli valitettavasti kovin kiireinen ja lähdössä juuri matkalle. Siitä huolimatta, matkustuspäivän aamuna ennen lentokentälle lähtöä, hän kutsui nuoret kotiinsa, tuli vastaan linja-autoasemalle ja vastasi kiperiin kysymyksiin ystävällisesti ja ennakkoluulottomasti. Lopuksi hän tarjosi vielä limua ja keksejä.

Limua ja keksejä! Päättäjät, kelatkaa sitä. Samalla kun katselette futista.


Ps. Valmistuneet jutut löytyvät Ylen A-tuubista:

13.4.08

Onko Paris Hilton totuus ihmisestä?

Olen vielä nuori, enkä siksi voi muistaa, milloin media olisi viimeksi heittäytynyt niin itsereflektiiviseksi kuin tänä keväänä. Ensin syytökset Jokelan kouluammuskelun uutisoinnista saivat toimittajat kyselemään varovasti, olisiko joku toinen toimittaja jossain toiminut vastoin hyviä tapoja.

(Uskomattomaltahan se kuulostaa, mutta nykyään toimittajienkin joukkoon eksyy kaikenlaista porukkaa.)

Sitten tuli Ilkka Kanerva tekstiviesteineen. Media teki akrobaattisen liikkeen ja asettui yhtäaikaa hyökkäys- ja puolustuskannalle. Mitä pidemmälle dramaturgiassa edettiin, sitä voimakkaampi tarve viestintävälineille tuli puolustella toimintaansa. Väliin, ikään kuin hakkeeksi kompostiin, heitettiin itsereflektiivisiä kysymyksiä ja väitteitäkin: tuliko tässä vähän liioiteltua, vaikka tarkoitus olikin hyvä?

Tuli taikka ei, jokin tunnistamaton esine selvästi kalahti vahtikoiraan. Media alkoi kollektiivisesti käyttäytyä kuin pääministeri Matti Vanhanen. Selitellä, syytellä ja puolustella. Mikä yhdistää mediaa (kollektiivisena ilmiönä ja yhteisönä) ja pääministeri Vanhasta? Kummatkin ovat saavuttaneet yhteiskunnallisen valta-asemansa ilman omia ansioitaan.

Pääministeristä on tullut valtakunnan (ja tarkoitan tällä nyt sitä valtakuntaa, joka näyttäytyy mediassa) ainoa keskushahmo, koska media ei ole enää kiinnostunut presidentistä. Vielä Martti Ahtisaaren kaudella, ja Tarja Halosen ensimmäisellä, media löysi presidenteistä paljon kiinnostavaa. Nyt Halonen on jätetty yhteiskunnallisessa keskustelussa marginaaliin. Voi olla niinkin, että uutisoitavaa ei ole, mutta niin on totisesti usein Vanhasenkin uutisoitujen lausuntojen kohdalla. Presidentin tosiasiallisia valtaoikeuksia ollaan kaventamassa tulevaisuudessa, mutta media on jo tehnyt siirtonsa.

Mediasta taas on tullut valtakunnan keskustori, koska viihteestä on tullut maailmanlaajuisesti mittaamattoman valtava bisnes. Uutismedian valta-asema on syntynyt tämän kehityksen sivutuotteena. Tällä en tarkoita yksittäisiä lehtiä, tv-ohjelmia tai välttämättä edes yhtiöitä. Kyse on siitä, että viihdeteollisuuden myötä kuluttajat (o.s. kansalaiset) ovat alkaneet elää elämäänsä median kautta, mediassa. Tästä hyötyvät ja kärsivät yhtälaisesti kaikki median toimijat.

Epävarmuus oman aseman oikeutuksesta saa median ja pääministerin puolustuskannalle. Koulupoikamainen "kun toi aloitti"-tyyppinen itsereflektio kuitenkin herättää enemmän epäluottamusta ja paljastaa, että puhuja ei ole sinut asemansa kanssa.

Viihdetähti Paris Hiltonin taannoinen vierailu Suomessa (ja sen näyttävä uutisointi) sai Helsingin Sanomat taas älähtämään. Lehden keskustelupalstalla käytiin keskustelua Hilton-seurannan merkityksellisyydestä. Hesari sai syytöksiä uutisoinnin viihteellistymisestä. Lehti alkoi pohtia ääneen: kuuluvatko viihdeasiat vakavastiotettavalle sanomalehdelle?

Asiasta tehtiin lukijakysely, johon saatiin lähes 15 000 vastausta. 86% vastanneista oli sitä mieltä, että Hesarin ei pidä uutisoida Paris Hiltonista. Lehden toimittaja Pauliina Grönholm oli eri mieltä. Hänestä lehden pitää uutisoida kaikesta mistä kansa keskustelee. Väitteensä tueksi Grönholm esitteli tilastoja, joiden mukaan Hilton-uutinen oli lehden nettisivuilla luetuimpien uutisten joukossa.

Helsingin Sanomat jatkoi keskustelua yhteiskunnallisista vaikuttajista kootussa HS-raadissa. Raati oli pääosin sitä mieltä, että mikään tilasto ei käy pohjaksi, kun tehdään journalistisia valintoja. Ne pitää tehdä vain toimituksellisin perustein.

Minua jäi kuitenkin kiinnostamaan tilastojen ristiriitaisuus. Meillä on Paris Hiltonin journalistisesta merkityksestä kaksi vastakkaista "kansan mielipidettä": äänestystulos ja kulutusmittaus. Kumpi on totta? Onko enemmän totta se, mitä kansa toivoo lukevansa vai se, mitä kansa lukee?

Kysymys ei ole laisinkaan vähäpätöinen. Päinvastoin, se on koko poliittis-taloudellisen järjestelmämme keskeisin kysymys tällä hetkellä: kumpi on lähempänä totuutta, demokratia vai markkinatalous? Toteutuuko kansan tahto äänestämällä vai tekemällä kulutusvalintoja?

Kysymys on paitsi tasa-arvosta (onko kaikilla yhtä paljon pelimerkkejä) myös ratkaisevasti erilaisesta logiikasta. Kulutustottumukset kertovat siitä, millaisia ihmiset olivat eilen, millaisiin valintoihin he päätyivät maailmassa, joka oli. Kulutustottumukset kertovat ihmisestä heikoimmillaan, ärsykkeiden edessä mekaanisena halujen ja impulssien toteuttajana. Äänestäminen kertoo siitä, mitä ihminen toivoo, millaisessa maailmassa hän haluaisi tehdä valintoja huomenna, millainen hän haluaisi olla huomenna.

Jos kulutustottumus on totuus ihmisestä eilen, äänestäminen on mahdollisuus muuttaa tätä totuutta. Voimme itse valita, kumpi totuus on totuus.

17.3.08

Elokuvantekijöitä ei ole näkynyt

”Kotimaisella elokuvalla menee nyt aika hyvin. Elokuvia tehdään ja hyviä tekijöitä on.” Näin linjaa Kirsi Niittyinperä, elokuvatuottajia edustavan Tuotos ry:n toiminnanjohtaja, ja vakavoituu sitten. ”Akuuttia on se, että monelta taholta on kova paine ajaa tekijänoikeuksia alas. Elokuvat pitäisi saada ilmaiseksi. Kuka niitä sitten tekee?” Niittyinperä ihmettelee, mutta ei halua nimetä mainitsemiaan tahoja. Tiedän itse olevani yksi heistä, mutta päätän palata siihen hieman myöhemmin.

Elokuva ei ole koskaan pärjännyt kirjalle koulussa. Vaikka maailma koulun seinien ulkopuolella on muuttunut kartoittamattomaksi audiovisuaaliseksi hetteiköksi, kouluissa suunnistetaan edelleen kirja kädessä. Toisin kuin kirjojen lukeminen, on elokuvien näyttäminen tehty opettajalle vaikeaksi. Luokassa pidettävään elokuvaesitykseen kun tarvitaan paitsi elokuvatuottajan lupa – myös rahaa.

Viime vuonna Tuotos toi kouluille ilosanoman: useisiin kotimaisiin elokuviin ja tv-sarjoihin oli nyt mahdollista saada luvat yhdeltä luukulta – sopuhintaan. Eleen hyväntahtoisuuden auraa hieman himmensi se, että samalla uhattiin korvausvaatimuksilla, jos tarjoukseen ei tartuta. Se oli tarjous, josta ei voi kieltäytyä.

Tarjouksesta on nyt kulunut vuosi, ja olen saanut tehtäväkseni kirjoittaa jutun elokuvan opetuskäytöstä. Siksi olen soittanut Tuotoksen toiminnanjohtaja Kirsi Niittyinperälle ja päättänyt keskustella asiasta vakavasti. Haluan tietää, miksi elokuvantekijät haluavat koulun rahat.

”Liikkuva kuva on tärkeä osa mediakasvatusta, koska se on niin osa lasten ja nuorten arkea”, Niittyinperä pohtii. Hän uskoo, että elokuva myös hyötyy siitä, että se näkyy koulussa. Niittyinperä on nimittäin huomannut, että tietyssä iässä aletaan katsoa vain ulkomaisia elokuvia. Siksi kotimaisen elokuvan näyttäminen on tärkeää kasvatusta. Mutta se tietysti maksaa, Niittyinperä tähdentää. ”Kaikki oppimateriaalit maksaa.”

Tämä onkin asia, josta halusin Niittyinperän kanssa puhua. Suomen Elokuvasäätiö, joka merkittävältä osalta rahoittaa suomalaista elokuvaa, toimii Opetusministeriön ohjauksessa. Eikö olisi luontevaa, että ainakin säätiön tukemia elokuvia saisi käyttää opetuksessa ilmaiseksi?

Yllätyksekseni Niittyinperä ei halua tyrmätä ehdotustani, vaan sanoo, että sitä pitäisi ensin selvittää. Tähän asti on nimittäin pidetty tärkeänä, että tekijänoikeuskorvaukset olisivat mahdollisimman läpinäkyviä ja kohdistettuja. Tukeen sidottu käyttöoikeus sekoittaisi pakan. Tuottajan näkökulmasta säätiöltä saatu raha on kuitenkin nimenomaan tuotantotukea – ei tekijänoikeuskorvausta.

Ongelma kuulostaa semanttiselta. Voisikohan tuotantotuen määritelmää tältä osin viilata? Voisiko julkisen tuen saamisen ehtona olla elokuvien ilmainen käyttö opetuksessa? Jätän soittopyynnön elokuvasäätiöön. Vastausta odotellessa soitan entiselle opiskelutoverilleni Mari-Kaisu Monoselle, joka tätä nykyä opiskelee elokuvaohjaajaksi Taideteollisessa korkeakoulussa ja vastustaa innovaatioyliopistoa, joka uhkaa alistaa elokuvataiteen taloudelle.

Mononen aloittaa keskustelun sadattelemalla sitä, että Taikissa ei saa tekijänoikeudellisista syistä näyttää esimerkiksi elokuva-arkiston elokuvia. Luvan saamiseksi kun pitäisi saada yhteys alkuperäiseen tuottajaan, mikä jossain Ranskan uuden aallon kohdalla alkaa olla jo kovin vaikeaa.

”Eeeeeeen! En halua koulun rahoja”, elokuvaopiskelija huudahtaa, kun kysyn, pahastuisiko hän itse, jos hänen elokuviaan näytettäisiin koulussa ilman maksua. Monosen mielestä tekijänoikeuskorvaukset ovat tärkeitä, mutta koska koulu ei ole liiketoimintaa, siinä voisi joustaa. Ilmainen opetuskäyttö voisi Monosen mielestä olla hyvää promootiota kotimaiselle elokuvalle.

Seuraavana päivänä Elokuvasäätiön toimitusjohtaja Irina Krohn vastaa soittopyyntööni. Krohnin mielestä on itsestäänselvää, että koulussa opetetaan elokuvaa niin kuin opetetaan kirjallisuuttakin. Itseasiassa sitä pitäisi tehdä paljon nykyistä enemmän, koska kulttuuri muuttuu kirjallisesta kuvalliseksi, hän perustelee.

Ehdotukseni Elokuvasäätiön tukemien elokuvien ilmaisesta opetuskäytöstä saa Krohnin hieman närkästymään. ”Ei maataloustuestakaan seuraa, että suomalaiset saavat mennä syömään ilmaiseksi pelloilta. Jos asia on opetukselle tärkeä, siitä pitää tietysti maksaa”, Krohn tähdentää. Muistan, että myös Tuotoksen toiminnanjohtaja sanoi samaa: kaikki muukin oppimateriaali maksaa. Krohn tarkentaa, että maksajan ei tietenkään tarvitse olla koulu, vaan tekijänoikeuskorvauksen voisi suorittaa myös kunta tai valtio.

Entä sitten se, että säätiö on Opetusministeriön ohjauksessa? Eikö tehtävä ole yhteinen? ”Säätiön tehtävä on tukea kulttuuria, ei opetusta”, Krohn näpäyttää. Yritän inttää, että eikö elokuvien katsominen koulussa olisi tavallaan kulttuurin tukemista, mutta Krohn on kovempi puhumaan. Hän huomauttaa, että Suomessa kulttuurisektori on muutenkin aliresurssoitu, kun taas opetuksella menee paremmin – sen näkee Pisa-tuloksistakin.

Minua jää askarruttamaan Krohnin viittaus kirjallisuuteen. Miksiköhän juuri elokuvantekijät ovat niin mustasukkaisia teostensa käytöstä? Kun olin itse ala-asteella, opettaja luki meille jatkuvasti kirjoja ääneen. Ei Astrid Lindgren saanut näistä esityksistä penniäkään. Tuskin edes vaati. Kirja oli opettajalle helppo ratkaisu: kun teoksen kerran ostaa, ei sen lukemisesta tarvitse erikseen maksaa.

Tekijänoikeuslain mukaan lupa esitykseen tarvitaan, jos tilaisuus on yleisölle avoin. Jostain syystä juuri elokuvien kohdalla luokkatilannetta on pidetty tällaisena tilaisuutena, vaikka käytännössä luokassa ovat vain oppilaat ja opettaja. Kysyn asiasta Krohnilta. Hän on varma, että kirjailijatkin haluaisivat korvauksia, jos heiltä vain kysyttäisiin.

Toimittaja-kirjailija Umayya Abu-Hanna naurahtaa. ”En! Olen imarreltu, jos kirjaani luetaan koulussa!” Naurun sävystä päätellen asia kuulostaa itsestäänselvyydeltä. Miksi elokuvantekijät, paitsi elokuvaohjauksen opiskelija Mononen, sitten haluavat koulun rahat? Onko kyse siitä, että elokuvalla on enemmän viihteen ja bisneksen kuin korkeakulttuurin perinne? Kirjailija nyökkää ääneen, mutta hänellä on myös oma teoriansa. ”Elokuva on Suomessa mystifioitu. Ajatellaan, että kuka tahansa voi kyllä olla kirjailija, mutta elokuvaohjaaja on jotenkin hienompi.”

Irina Krohnilta haluan kysyä vielä yhden, hieman johdattelevan kysymyksen: olisiko todennäköistä, että koulujen elokuvaopetus lisääntyisi, jos siitä ei tarvitsisi erikseen maksaa? Toimitusjohtaja ei mene lankaan: ”Raha ei voi ratkaista kysymystä siitä, mitä opetetaan – se päätetään opetussuunnitelmassa. Ei voi olla niin, että koulu tekee sitä, mikä on ilmaista.”

Sipoolainen luokanopettaja Rauno Haapaniemi tuhahtaa Krohnin teesille. ”Ainahan raha vaikuttaa. Jos mennään vaikka afrikkalaiseen kyläkouluun, niin onhan siinä aika iso ero.” Haapaniemi huomauttaa, että Suomessakin kunnan taloudellinen tilanne määrittelee esimerkiksi ryhmäkoot ja tuntikehykset, oppimateriaaleista puhumattakaan.

Taiteen käyttö koulussa kuuluu Haapaniemen mielestä sivistysvaltioon. Jostain syystä säveltäjät ja kirjailijat eivät vain ole nostaneet meteliä siitä, että koulun tiloissa esitetään heidän teoksiaan ilman lupaa. Päinvastoin – kirjakustantajat tulevat kouluun pyytämättä ja tarjoavat pullaa ja kahvia, jotta heidän tuotteitaan otettaisiin mukaan koulun opetukseen. Se on bisnestä itsessään ja samalla oppilaat kasvavat käyttämään kirjoja. Ehkä kotimaisen elokuvankin kohdalla voisi käydä samoin. ”Mutta elokuvantekijöitä ei ole koulussa näkynyt”, Haapaniemi myhäilee.

Tähän verrattuna Tuotoksen kouluille tekemä tarjous tuntuu aika vaatimattomalta kädenojennukselta. Toiminnanjohtaja Kirsi Niittyinperän mukaan joissakin sopimuksen tehneissä kouluissa elokuvien katsominen on kyllä lisääntynyt, muuta tilitetyt rahasummat eivät toistaiseksi ole mainitsemisen arvoisia.

Soittokierroksen jälkeen teen yhteenvetoa. Kotimaisella elokuvalla menee aika hyvin, mutta kouluissa se ei näy. Se on kaikkien mielestä huono asia. Ensimmäisellä erätauolla peli on siis 1–0. Kuka johtaa, se jää epäselväksi, mutta elokuva on selvästi tappiolla.


(Artikkeli on ilmestynyt Peilin numerossa 1/08)

7.3.08

Lapsipornotaistelussa tarvitaan aktivisteja



Onko salainen sensuurilista oikea ja toimiva tapa rajoittaa lapsipornon leviämistä? Tästä kysymyksestä on viime viikkoina yritetty julkisesti keskustella - ja johdonmukaisesti epäonnistuttu. Tällä en tarkoita sitä, mihin johtopäätöksiin on ehkä tultu, vaan sitä, millaisilla argumenteilla dialogia on käyty.

Keskustelun käynnisti suomalainen "nettiaktivistiksi" tituleerattu Matti Nikki, joka oma-aloitteisesti selvitti, millaisia sivuja poliisin keräämälle salaiselle lapsipornoestolistalle on piilotettu. Nikin löytö oli odotettu mutta silti radikaali: valtaosa estolistan sivuista oli laillisia, ja sensuroitu joko huolimattomuutta tai tarkoitushakuisesti. Jälkimmäistä antaa olettaa se, että erityisesti (laillinen, vaikkakin monen mielestä inhottava) homoporno oli tarttunut poliisin silmään. No, kuka tietää. Nikin julkistama paljastava lista joutui pian samalle mustalle listalle. Sensuurikriitikot eivät kuitenkaan kritisoineet pelkästään poliisin sananvapautta uhmaavia sensuurivalintoja, vaan väittivät, että koko toimintaperiaate itsessään tekee hallaa lapsipornon torjunnalle. Syyt tähän ovat teknisiä.

Viestintäministeri Suvi Lindén puolustautui kriitikoiden väitteitä vastaan ilkeästi: hän implisiittisesti leimasi estolistan kritisoijat, Matti Nikin nimeltä mainiten, lapsipornon kannattajiksi. Reaktio oli samansuuntainen kuin poliisilla, joka peitti Matti Nikin nettisivun lapsipornosta varoittavalla lakanalla. Lindén jätti kuitenkin jotain mainitsematta, ehkä tietämättömyyttään: aktivisti Nikki on jo ennen poliisin estolistaa ollut aktiivinen lapsipornon ilmiantaja. Hän on tehnyt siis juuri sitä työtä, jota netinkäyttäjiltä on päättäjien suulla tilattu.

Viime viikkoina kerätyssä nettiadressissa yli 13 000 suomalaista on vaatinut ministerin eroa. Suvi Lindeniä on pidetty liian asiantuntemattomana viestintäministerin tehtävään. Lapsipornolausuntoja on pidetty tästä esimerkkinä. Samalla on korostettu sitä, että asiantuntijalausuntoja on ollut ja on edelleen saatavilla, ja ne melko yksimielisesti toteavat, että sensuurilistasta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Poliitikkojen leimakirveistä ja viranomaisten uhkailuista huolimatta nettiaktivistit ovat tuoneet oman osaamisensa ja ymmärryksensä hopeatarjottimella päättäjien eteen ja kertoneet, mitkä olisivat parempia keinoja torjua rikollisuutta internetissä. Ikävä kyllä etenkin viestintäministeri on nähnyt Matti Nikin ja muut sensuurikriitikot henkilökohtaisina vastustajinaan. Tässä taistelussa on jäänyt huomaamatta, mikä nettirikollisia ja nettiaktivisteja oikeasti yhdistää: poikkeuksellisen laaja tekninen ja filosofinen ymmärrys internetin toimintaperiaatteista. Tätä ymmärrystä pitäisi hyödyntää, arvostaa ja sen esilletuomiseen tulisi kannustaa. Nyt on tehty kaikki väärin.

Tällaisista turhista, poliittisin pelinappuloin käydyistä taisteluista tulee väistämättä paha mieli, kun itse työkseen kannustaa nuoria osallistumaan yhteiskuntaan. Työntekijän paha mieli on kuitenkin pieni asia, saahan siitä palkkaa. Vaikeampaa on hyväksyä sitä vahinkoa, jota kansalaisyhteiskunnalle ja aktiiviselle kansalaisuudelle siinä sivussa tehdään.

Sanotaan, että kun jotain kritisoi, pitää esittää myös vaihtoehtoja. Tässä on minun teesini: lapsipornoa vastaan ei voi menestyksekkäästi taistella ilman yhteistä rintamaa nettiasiantuntijoiden kanssa. "Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan"-retoriikka pitää lopettaa ja kutsua osapuolet saman pöydän ääreen miettimään projektille uutta alkua. Uskon, että Matti Nikkikin tulee, jos ministeri kiltisti pyytää.

21.2.08

Eurooppalainen kokemus



Yle esitti tänään A-talk-ohjelman erikoisjakson, jonka aiheena oli Kosovon monimutkainen tilanne. Erikoista jaksossa oli se, ettei sitä lähetetty Pasilasta, vaan keskustelu oli taltioitu alkuviikosta Strasbourgissa. Vieraina oli neljä Euroopan unionin poliitikkoa eri maista, myös laajentumiskomissaarimme Olli Rehn. Ohjelmaa katsoessani koin eurooppalaisen kokemuksen.

Euroviisuja on markkinoitu eurooppalaisia yhdistävänä juhlana, mutta ne ovat liian juhlalliset. Euroviisut eivät synnytä kokemusta yhteisestä eurooppalaisesta arjesta. Sen enempää kokemusta yhteisestä euroopasta eivät synnytä jokapäiväiset uutiset, joissa kotimaiset poliitikot selittävät parhain päin sitä, kuinka hyvin oman maan etuja on Unionissa ajettu.

Matkailukin tuntuu edelleen turismilta, ei omalla pihalla käyskentelyltä.

Mutta tämäniltainen A-talk teki sen: koin ensimmäisen eurooppalaisen kokemuksen. Euroopan päättäjät tulivat olohuoneeseeni keskustelemaan yhteisestä ongelmasta ilman mitään ylimääräistä pönötystä ja julkilausumia, yhtä arkisina hahmoina kuin omatkin poliitikkomme tulevat olohuoneeseeni torstai-iltaisin. Huolimatta siitä, lähetettiinkö Kosovo-keskustelua muissa maissa (en tiedä), saatoin kuvitella, että samaa keskustelua seurattiin Kyproksella ja Espanjan baskialueilla. Kosovo oli tietysti otollinen aihe: meillä oli yhteinen ongelma ratkaistavana, ja vähän yhteistä vihollistakin - Venäjässä.

Ainakin meillä Suomessa EU-journalismi on väsyttävyyteen asti keskittynyt kansalliseen näkökulmaan. Se on omiaan korostamaan me ja muut -asetelmaa. Tänään torstaina Yle veti uudenlaisesta narusta, ja jos minulta kysytään, se toimi.

Euroopan unioni, hoi! Jos luet tätä blogia, tässä on terveiseni: lisää päättäjiä olohuoneisiin! Televisio voi yhdistää euroopan!

15.2.08

Rohkeus on sitä, että tarttuu toimeen, vaikka pelkää

Tällä viikolla Tampereen kesäyliopisto järjesti Lapset ja tietoyhteiskunta -seminaarin, jossa käsiteltiin lasten ja nuorten suhdetta mediaan eri näkökulmista - pääasiassa tietysti mediakasvatuksen ja -suojelun kontekstissa. Itse olin paikalla torstaina edustamassa Nuorten Ääni -toimitusta hankkeen työntekijänä. Varsinaiset edustajat olivat kuitenkin toimituksen jäsenet, Tuulia Perttula, 16, ja Nelli Kampman, 14, jotka esittelivät toimintaa seminaariyleisölle.

Olen tietysti puolueellinen, mutta esitys oli hyvä. Se oli hyvin valmisteltu, innostuneesti esitetty ja jätti riittävästi tilaa uteliaille kysymyksille ja oivaltaville, valaiseville vastauksille. Iltapäivän lopuksi seminaarin vetäjä, Auroran koulun rehtori Martti Hellström, innostui vielä pitämään spontaanin kyselyvartin, kun paikalla tällä tavalla poikkeuksellisesti oli nuoria.

Esimerkiksi kysymys "mitä tulee mieleen sanasta mediakasvatus?" sai vastauksen, jota kaikki tiesivät odottaa, mutta jota kukaan ei olisi halunnut kuulla: mediakasvatus on keski-ikäisiä naisia valistamassa internetin vaaroista.

Matkalla juna-asemalle Nelli ja Tuulia naureskelivat rooliaan seminaariyleisön "koehamstereina", ja ihmettelivät, miksei näissä seminaareissa ole aina myös nuoria paikalla, kun heistä kerran puhutaan. Samaa ihmeteltiin oman virastoni henkilökunnan aloituspäivillä: miksi kaksisataa nuorisotyöntekijää kokoontuu väittelemään siitä, miten mediaa voisi käyttää nuorisotyössä - eikä kukaan kysy nuorilta mitään?

Stereotyyppinen seminaari on sellainen, jossa keskenään tutut asiantuntijat kertovat toisilleen sen, mitä toiset jo tietävät, ja lopuksi jää liian vähän aikaa keskustelulle. Vaikeat kysymykset on helppo kiertää, kun dialogille ei ole aikaa. Jos joku joskus provosoi debattiin, se menee persoonan piikkiin, koska itse asiaan ei ole aikaa tarttua. Silti - seminaareihin tullaan keskustelemaan, oivaltamaan uusia asioita ja kohtaamaan asioita eri tavalla kuin omassa arkityössä.

Monella tavalla tämä kauhukuva muistuttaa stereotypiaa kaupungin virkamiestyöstä, jossa keskustelu ja etenkin asianosaisten kuuleminen on aina hidaste ja ylimääräinen vaiva. Mutta jos ääntä ei kuunnella etukäteen, jälkikaiusta on sitäkin vaikeampi päästä eroon. Keskustelu käydään joka tapauksessa. Huonosti suunniteltu asuinalue pitää itse meteliä itsestään, marginalisoidusta ryhmästä tulee ennen pitkää huomion kohde ja mediakasvatuksen konnotaatiot alkavat elää omaa elämäänsä.

Sitä mukaa, kun käytännön päätöksentekovalta liukuu luottamushenkilöiltä virkamiehille, edustuksellisen demokratian toimintaedellytykset heikentyvät. Tämä osallisuusvaje koskee kaikkia ryhmiä, jotka eivät ole virkamiehistössä edustettuina - tällä hetkellä erityisesti nuoria, vanhuksia ja maahanmuuttajia. Jos suuntaa halutaan kääntää, on virkamiesten tultava vastaan, tehtävä työstään hieman vaikeampaa.

Kasvatus- ja nuorisotyö voisi tässä näyttää tietä muille hallintokunnille. Ehdotan, että vastedes kaikissa alan seminaareissa on mukana myös lapsia ja nuoria aktiivisessa roolissa, aiheuttamassa tervetulleita törmäyksiä ammatilliseen dialogiin. Kertomassa meille työntekijöille, mitä itseasiassa olemme tekemässä. Se on ehkä jostain muusta pois, mutta johonkin, mitä emme etukäteen voi päättää, se on lisää.

"Rohkeus on sitä, että tarttuu toimeen, vaikka pelkää", kannustaa Edu Kettunen kirjassaan Meri-Paavo ja Mehikäärme. Vanhojen tapojen muuttaminen on vaikeaa, mutta yllättävän usein tarkoituksenmukaista.