25.1.19

Väärinymmärtäminen on ymmärretty väärin

Vuosi alkoi kiistalla Sauli Niinistön uudenvuodenpuheesta. Presidentin väitettiin esittäneen puheessaan, että maahanmuuttajayhteisöt olisivat kollektiivisesti vastuussa omistaan. Tämä tulkinta tuomittiin monella suulla tahalliseksi väärinymmärrykseksi. Eihän Niinistö tietenkään sitä tarkoittanut.

Mutta kysymys ei olekaan siitä, mitä presidentti puheellaan tarkoitti – kysymys on siitä, mitä hänen puheensa tekee. Kelataanpa keskustelu nopeasti läpi.


Niinistö sanoi puheessaan näin:
"Lisäksi olemme nähneet, kuinka jotkut meiltä turvaa hakeneet, ja saaneetkin, ovat itse luoneet tänne turvattomuutta epäinhimillisin teoin. Se on kestämätön tilanne. Täällä oleville on annettava mahdollisuus osallisuuteen. Vastaavasti on oikeus edellyttää tahtoa sopeutua yhteiskuntaamme. Ja vastuun kantamista, myös omiaan ohjaamalla."
Kansanedustaja Ozan Yanar ihmetteli Twitterissä Niinistön vaatimusta kollektiivisesta vastuunkannosta. Yanarin mukaan päättäjien "pitäisi ymmärtää, että myös maahanmuuttajat ovat yksilöitä, joilla ei ole usein toistensa kanssa mitään tekemistä". Puheet maahanmuuttajayhteisöistä, joissa kuunnellaan korkeita auktoriteetteja, ovat Yanarin mukaan eksotisointia, jossa esitetään toisten elävän eri tavalla kuin "me".

Maahanmuuttajajärjestö Fenix Helsingin toiminnanjohtaja Ujuni Ahmed piti Niinistön tekemää jaottelua suorastaan vaarallisena. "Tuollaiset puheet ruokkivat mielestäni ajatusta, että teidän porukat tekevät meille pahaa", Ahmed pohti Helsingin Sanomien haastattelussa. Hän toivoi presidentiltä ennemmin yhteiskunnan yhtenäisyyden edistämistä.

Presidentti itse kiisti nämä tulkinnat Twitter-keskustelussa. Hän selvensi tarkoittaneensa puheessaan kaikkia Suomessa asuvia ihmisiä, ei vain maahanmuuttajia.

Kokoomuksen kansanedustaja Timo Heinonen puolusti presidenttiä ja syytti Yanaria tahallisesta väärinymmärtämisestä.
"Juuri näin. Kyllä viestin kaikki ymmärsivät. On harmillista tuollainen tahallaan väärinymmärtäminen. Se on politiikkassa tänäpäivänä kovin yleistä ja vastenmielistä. Presidentti piti hyvä puheen ja käsitteli juuri niitä asioita mitkä puhuttavat. Hyvä ja vahva puhe."
Myös nimimerkki John Wesley Hard1 arveli, että suurin osa ihmisistä oli ymmärtänyt viestin juuri niin kuin Niinistö sen jälkikäteen selitti – paitsi "äärilaitojen tahallaan väärinymmärtäjät ja uhriutujat".

Sattuvasti Niinistö itsekin ennakoi väärinymmärtämistä jo samassa puheessa hieman aiemmin:
"Ilmaisin vuosi sitten huolestumiseni siitä, että halu väärinymmärtää usein ohittaa yrityksen ymmärtää. Kiivaita kierroksia saava vääristelevä keskustelu on kurimus, joka helposti päätyy pysyvään vihanpitoon."
Väärinymmärtämisestä todella puhutaan ja sitä havaitaan paljon. Kun julkinen puheenvuoro saa osakseen kritiikkiä, siinä usein nähdään tahallinen väärinymmärrys. Se on keino ohittaa kritiikki ja kääntää huomio kritiikin esittäjään.

Siitä, mitä tekstin (oli se muodoltaan puhetta, kirjoitusta, kuvaa tai elokuvaa) tuottaja kulloinkin tarkoittaa, voidaan keskustella loputtomiin. Sillä välin teksti jatkaa toimintaansa maailmassa. Yksi toiminnan ilmenemismuoto on juuri tuo keskustelu, johon teksti kietoo itsensä.

Julkisessa tilassa, jossa viestit liikkuvat välineestä ja muodosta toiseen, ja muuttuvat nopeasti keskustelun fragmenteiksi, on yhä vähemmän merkityksellistä se, mitä viestin lähettäjä on täsmälleen tarkoittanut. Vastaavasti yhä enemmän merkitsee se, miten viesti toimii, mitä se tekee ja mitä se tuottaa.

Usein tähän vedotaankin. Kun poliitikko möläyttää jotain, hän voi vedota siihen, että "ainakin ehdotukseni herätti keskustelua". Toisinaan mainonnan ja taiteenkin äärellä ollaan tyytyväisiä, kun keskustelua syntyy. Samaan aikaan poliitikko, mainostaja tai taiteilija voi olla täysin sokea (tai välinpitämätön) kaikille muille viestinsä vaikutuksille. Teksti tuottaa todellisuutta, käsityksiä, käsitteitä ja puhetapoja, yhdistää ja erottaa, eksotisoi ja normalisoi. Juuri tähän Yanar ja Ahmed kiinnittivät huomiota.

Kriittiseksi lukutaidoksi ei riitä se, että pohtii tekstin tuottajan "todellisia tarkoitusperiä". Kriittinen lukija osaa ja haluaa arvioida tekstiä oliona, joka toimii ja tuottaa maailmassa. Tässä mielessä ymmärryksen puutetta on vain se, ettei tarkkaile tekstin vaikutuksia todellisuuteen. Vaarallisinta tällainen väärinymmärtäminen on silloin, kun se on tahallista.


(Kirjoituksen innoittajana toimi Reijo Kupiaisen artikkeli Lukutaidon jälkeen?)

13.1.19

Elokuva punaisesta muovipussista

Edellisen elokuvamme julkaisusta oli kulunut jo neljä vuotta. Aikaa yhteiseen harrastukseen oli yhä vaikeampi löytää. Viimeiset vuodet olivat kuluneet elokuvateorian ja -kasvatuksen äärellä. Tarve päästä tekemään elokuvaa itse ja käytännössä oli yhä painostavampi.

Silloin elokuva leijaili vastaan Keilaniemen rannassa pimeänä talvi-iltana. Pian uudestaan Hämeentiellä. Jo aiemmin Vallilassa ja Töölöntorilla. Vielä eräänä tuulisena päivänä se vilahti Kalasatamassa. Tämä elokuva halusi tulla pyydystetyksi.

Seuraavassa kerron elokuvaryhmäni Ihmiskunnan ainoan toivon uuden lyhytelokuvan, Punaisen muovipussin käsikirjoittamisesta. Toivon, että annat omille ajatuksillesi tilaa ja jatkat tästä eteenpäin vasta, kun olet katsonut elokuvan.

13-minuuttinen elokuva on vapaasti katsottavissa Ihmiskunnan ainoa toivo -ryhmän kotisivuilta.



1. Kohtaamisia muovipussien kanssa

Muistatte varmaankin American Beautyn muovipussikohtauksen"Do you want to see the most beautiful thing I ever filmed?" Nörttipoika näyttää naapurintytölle on kuvaamansa videon, jossa muovipussi tanssii syystuulessa.

Nämä muovipussit olivat alkaneet seurata minua. Eräänä tuulisena iltana marraskuussa kävelin Töölöntorin halki. Tiellä pyöri American Beautysta karannut valkoinen muovipussi. Se kutsui heti kuvaamaan. Kun kaivoin puhelimen taskusta, en vielä arvannut millaisen näytöksen tuo vaatimaton muovisuikale aikoi minulle järjestää.



Seuraavana kesänä matkalla töihin näin muovipussin pyörivän puiston halki lännenelokuvan aavikkopallona. Ehdin juuri ja juuri saada sen kiinni kameralla. Pieni pysähtyminen juuri kuvan rajauksen reunalla jäi harmittamaan, mutta en töiden takia ehtinyt jäädä kuvaamaan uusintaottoa. Ja pussikin oli jo mennyt.



Kevättalvella lähdimme ystävän kanssa katsomaan uusia Länsimetron asemia. Keilaniemessä rakennustyömaan laidalla muovinriekale tuli varovasti kohti. Se kietoutui jalkoihin kuin lemmikkieläin.



Myöhemmin keväällä Hämeentiellä Voima-lehden toimituksen edessä eräs hyvin tavallinen läpinäkyvä muovipussi kutsui taas kuvaamaan. Seurailin sitä tovin, kunnes ohikulkija nappasi pussin mukaansa. Minne hän vei sen? Mitä sitten tapahtuu?




2. Vanhanaikainen ranskalainen elokuva

Hämeentien tapauksen jälkeen aloin pohtia pakkomiellettäni muovipussien kuvaamiseen. Minun välineeni pohtimiseen on elokuva. Pitäisi siis tehdä elokuva henkilöstä, jolla on pakkomielle muovipussien kuvaamiseen. Kuka hän on? Miksi hän kuvaa muovipusseja? Mitä hän tekee, kun ohikulkija vie muovipussin mukanaan?

Talvella olin katsonut 5-vuotiaan tyttäreni kanssa ranskalaisen Oscarilla ja Kultaisella palmulla palkitun lyhytelokuvan Le ballon rouge (1956), jossa kiusattu koulupoika ystävystyy punaisen ilmapallon kanssa. Voisiko samanlaisen elokuvan tehdä muovipusseista?

Seuraavaksi tapahtui tuulinen kesäkuun päivä Kalasatamassa. Matkalla hammaslääkäristä näin ison rakennustyömaan muovin lepattavan tuulessa kuin se olisi yrittänyt lähteä lentoon. Minne se oli menossa? Soitin saman tien lähellä asuville ystävilleni, Nikolle ja Pinjalle, ja kysyin huvittaisiko heitä pohtia hetki muovipusseja. Istuimme olohuoneessa, katsoimme kalentereitamme ja päätimme kuvata elokuvan.


3. Ympäristöelokuvan varjo

Hahmottelimme vanhanaikaista ranskalaista elokuvaa ihmisen ja muovipussin kohtaamisesta. Mukaan tuli sävyjä elokuvista, joissa yksinäinen lapsi kiintyy villieläimeen (esimerkiksi Ken Loachin Kes). Mutta kuten aiemminkin elokuvissani, minua alkoi kiinnostaa enemmän tarinan sivuhenkilö – siis muovipussi. Kuka hän on? Minne hän on matkalla? Mitä hän ajattelee kuvaamisen kohteena olemisesta? Voivatko ihminen ja muovipussi olla ystäviä?

Ympäristöelokuvan varjo hämärsi jatkuvasti ajatuksia. Voiko vuonna 2018 tehdä muovipusseista muuta kuin ympäristövalistuselokuvan? Miten se tehdään? Sanoman pelosta tulikin hyvä työkalu ajatusten rajaamiseen. Kaikki ajankohtainen ympäristökeskustelu piti rajata pois.

Eräänä päivänä Asema-aukiolla kuvaan lensi lisää muovipusseja, Hitchcockin lintuja kukaties. Työnsin ne väkisin syrjään. Muovipussien invaasio veisi katsojan ajatukset väkisin ympäristökysymyksiin.

Mutta... entä jos muovipussit eivät olisikaan tulossa – vaan menossa? Silloin kaikki palaset tuntuivat loksahtavan kohdalleen.

Punainen muovipussi julkaistiin 13.1.2019. Se on vapaasti katsottavissa Ihmiskunnan ainoa toivo -ryhmän sivuilta.