30.1.11

Ai onko tää joku aikuisten salaisuus?


Marja Mikkosen lyhytelokuva 99 vuotta elämästäni (2004) kertoo osaksi toden, osaksi kuvitellun tarinan ohjaajansa elämästä. Jokainen vuosi syntymästä kuolemaan käydään läpi pikakelauksella tärkeimpien tapahtumien ja henkilöiden kautta. Elokuva esittelee yhden elämän, mutta samalla se kertoo, millaisessa maailmassa me elämme. 

Kun näin elokuvan tuoreeltaan Kettupäivät-festivaaleilla vuonna 2004, mieleeni jäi juuri tuo kysymys: Millaisessa maailmassa me elämme? Miten sitä voisi tutkia? Sain ajatuksen dokumenttielokuvasta, joka esittelee maailman, jonka juuri tänään syntyvä lapsi näkee synnytyshuoneen ikkunasta. 

Dokumentaarin sijaan aloin kuitenkin työstää aiheesta ehdotusta Yleisradion lastenohjelmille. Tekisin sarjan lyhyitä elokuvia, joissa kaksi lasta seikkailee aikuisten rakentamassa maailmassa. Kun ehdotukseni, kahdeksasta 10 minuutin jaksosta koostuva Maailman ääreen, oli valmis, sain lopulta vastauksen: "Aihe on liian yhteiskunnallinen. 70-luvulla tämä olisi ehkä sopinut." 

Suunnitelma jäi fragmentiksi kovalevylle ja unohtui sinne. 

Kunnes eräänä aamuna, joskus loppusyksystä 2009, minulle tuli vahva tunne, että Maailman ääreen on tehtävä nyt. Ja koska kukaan muu ei sitä tekisi, olisi ryhdyttävä toimeen itse.

Kuluneen vuoden aikana, Ihmiskunnan ainoa toivo -ryhmän kokoonnuttua taas kerran yhteen, syntyi  54-minuuttinen Seikkailu. Se on lasten, aikuisten ja kaikkien muiden elokuva siskosta ja veljestä, jotka lähtevät palauttamaan pulloja ja löytävät aikuisten maailman salaisuudet.

Jos uteliaisuutesi heräsi, voit katsoa elokuvan vaikka heti klikkaamalla tästä. Leffaa saa myös näyttää muille, esimerkiksi koulussa. Luulen, että se sopisi sinne erinomaisesti.

Otan mielelläni vastaan palautetta, kommentteja, kritiikkiä, ajatuksia.

27.1.11

Elokuvataide tarvitsee ohjattua harrastamista

Julkaistu Helsingin Sanomissa 27.1.2011

Kultturitoimittaja Pirkko Kotirinta kirjoitti (HS Kulttuuri 25.1.) musiikinopetuksen laadusta ja monista sen herättämistä huolista. Tutulta kuulosti: kun puhutaan peruskoulun musiikinopetuksesta, asialistalla ovat kansallinen musiikkielämä, kansainvälinen kilpailukyky ja ihmisten hyvinvointi.

Miten onkin niin vaikea kuvitella, että samanlaista keskustelua käytäisiin suomalaisesta elokuvataiteesta?

Elokuvasäätiö julkisti vastikään suomalaisen elokuvan tavoiteohjelman tulevalle neljälle vuodelle (korjaus: viidelle). Ohjelmassa vaaditaan hyvitysmaksuja, tekijänoikeuksia ja digitaalisia projektoreita, mutta peruskoulusta, lapsista ja nuorista ei sanota sanaakaan.

Toisin kuin musiikissa ja vaikkapa urheilussa, elokuvataiteen piireissä harrastamista ei pidetä kovin tärkeänä. Lahjakas nuori aikuinen voi päästä elokuva-alan opintoihin aivan hyvin, vaikkei takana olisi useamman vuoden aktiivista harrastusta. Voisiko saman kuvitella tapahtuvan Sibelius-Akatemiassa? Jokainen menestynyt muusikko ja säveltäjä on aloittanut uransa viimeistään peruskoulussa, useimmat musiikkiopistoissa. Jokainen menestynyt urheilija on aloittanut harrastuksensa jo lapsena, useimmat ohjatusti urheiluseurassa.

Suomalaisessa järjestelmässä lahjakkuudet seuloutuvat suuresta joukosta. Muut saavat samalla mielekkään harrastuksen ja kasvavat asiantuntevaksi yleisöksi, joka osaa vaatia lahjakkaimmilta paljon.

Nostakaa käsi ylös: kuinka moni uskoo, että Suomen musiikkielämä pysyisi yhtä korkeatasoisena, jos peruskoulun musiikinopetus ja musiikkiopistot lakkautettaisiin? Kuka odottaisi olympialaisista edes yhtä pronssimitalia, jos junioriurheilua ei lainkaan tuettaisi? Silti odotamme, että suomalaisessa elokuvassa tapahtuisi jotain yhtä merkittävää!

Harrastamista kannattaisi tukea. Oppiminen tapahtuu nuorena, kun oma ajattelu ja maailmankuva kehittyvät. Harrastaja käyttää loputtomasti omaa aikaansa ja rahaansa kehittyäkseen mahdollisimman hyväksi. Aktiivinen musiikkiopiston oppilas, joka aloittaa soittoharrastuksensa 6-vuotiaana, ehtii lapsuusikänsä aikana harrastaa 8000 tuntia soittotunneilla, harjoituksissa, konserteissa ja leireillä. Sattumalta se on suunnilleen yhtä paljon kuin yksi korkeakoulututkinto. Sellainen selkäreppu on useimmilla, jotka aloittavat opintonsa Sibelius-Akatemiassa.

Big Brothereja, Idolseja ja Salkkareita tekevät aivan tavalliset entiset lapset ja nuoret. Ehkä osa heistä harrasti liikuntaa tai musiikkia, mutta varmaa on, että hyvin harva harrasti ohjatusti elokuvataidetta. Meille katsojille se ei olisi ollut haitaksi.

Julkisesti tuetussa taiteen perusopetuksessa, johon musiikkiopistotkin kuuluvat, on omat opetussuunnitelmansa myös tanssille, sanataiteelle, teatterille ja sirkustaiteelle. Elokuva on mukana vain visuaalisten taiteiden yhtenä alaviitteenä. Suomalaiselle elokuvalle olisi lottovoitto, jos elokuvaharrastus saisi oman paikkansa taiteen perusopetuksessa. Eikä pieni maininta tavoiteohjelmissakaan olisi haitaksi.