30.10.13

Tällaista elokuvakasvatusta minä haluan olla rakentamassa! Vastaväitteitä.

Onko Youtube-video elokuvaa? Väheksynkö klassikkoelokuvien näyttämistä lapsille? Pitäisikö elokuvakasvatus jättää rauhaan?

Kirjoitukseni Elokuvakasvatuksen kello pysähtyi 1900-luvulle synnytti Facebookissa vilkkaan ja rönsyilevän keskustelun. Tiivistän tähän ajatukseni siinä esille nousseista kysymyksistä. Niille, jotka ovat lukeneet elokuva-aiheisia kirjoituksiani, osa saattaa tuntua toistolta. Halusin kuitenkin koota aiemminkin esittämäni teesit elokuvakasvatuksen kontekstiin.

Vastaan neljään kirjoitukseeni esitettyyn vastaväitteeseen, jotka olen tiivistänyt ja muotoillut uudestaan omin sanoin. Osittain ne ovat yhdistelmiä eri henkilöiden kommenteista.

1) "Elokuvalla on totuttu tarkoittamaan pitkiä elokuvia, joita mennään katsomaan elokuvateatteriin. Vain ammattilaiset ajattelevat, että elokuva tarkoittaa muutakin. Miksi sotkea käsitteitä?"

Elokuvakasvatuksen kaanoniin kuuluu Lumièren veljesten Juna saapuu asemalle (1895), yksi niistä elokuvista, jotka esitettiin yleisölle historian ensimmäisessä elokuvanäytöksessä. Sitä näytetään nykyään lapsille, kun halutaan kertoa, mistä kaikki alkoi. Se on siis määritelmällisesti elokuva. Seuraavien vuosikymmenien aikana elokuvalle löytyi ja kehittyi lukemattomia erilaisia käyttötapoja. Näytelmäelokuvan perinne syntyi, kun elokuvaan yhdistettiin teatterin tapa kertoa tarinoita.


Heti 1900-luvun alkupuolella alkoivat tietysti kiistat siitä, mitä elokuvalla oikeastaan pitäisi tehdä. Jotkut pitivät fiktioelokuvaa lähinnä sirkushuvina, toiset näkivät siinä bisneksen. Eräät tekivät sillä suurta ja kestävää taidetta.

Samaan aikaan elokuvantekijät ja -teoreetikot pohtivat, mitä elokuva on välineenä. Dziga Vertov ajatteli sen olevan kinosilmä, joka kulkee vapaasti ajassa ja tilassa keräämässä havaintoja. Robert Bresson pohti hieman samalla tavalla, että elokuva on väline, joka rakentaa todellisuuden uudestaan fragmenteista. Hän puhui kinematografiasta (cinématographique, liikkeellä kirjoittaminen), josta elokuvan tutumpi käsite cinéma on peräisin. Alexandre Astruc uskoi, että elokuvasta kehittyy kamerakynä, jolla voi tarinoiden kertomisen lisäksi ilmaista mitä tahansa ajatuksia - niin kuin kirjailija kirjoittaa kynällään.

Myöhemmin Andrei Tarkovski ajatteli elokuvaa ajan veistämisenä. Elokuvaajan taito on esittää omia mielikuviaan havaintoina, jotka vangitaan elokuvakameralla.

Elokuvasta on sanottu toki myös paljon muuta, mutta tämä kehys - elokuva todellisuuden havainnoinnin välineenä - on ollut minulle paras tapa ymmärtää sitä, mikä yhdistää kaikkia elokuvan eri muotoja aina asemalle saapuvasta junasta Avatar-elokuvan kolmiulotteiseen fantasiamaailmaan ja skeittivideoihin. Paremmin kuin Aristoteleen runousoppi, leikkaussäännöt tai kuvakokojärjestelmä.

Mitään uutta määritelmää elokuvalle en siis etsi, päinvastoin: katson elokuvan historiaan.

(Elokuvatradition kehittymisestä olen kirjoittanut enemmän neliosaisessa kirjoitussarjassa Jeesus ja uusi aalto. Elokuvan toimintaperiaatteista pamfletissa Elokuvakerronnan kolme perusasiaa.)

2) "Yliopiston vessanseinäkirjoituksetkaan eivät ole kirjallisuutta. Miksi Youtube-video olisi elokuvaa?"

Suomen kielen elokuva-sanalla on useampia päällekkäisiä merkityksiä. Yhtäältä sillä tarkoitetaan yksittäisiä teoksia (vrt. kirja), joita mennään katsomaan esimerkiksi elokuvateatteriin. Toisaalta se tarkoittaa koko taiteenlajia (vrt. kirjallisuus), jolla on teoriansa, genrensä ja perinteensä. Kolmanneksi se merkitsee itse välinettä: kinematografiaa, kinosilmää ja kamerakynää (vrt. kieli), tapaa käsitellä todellisuutta ja ilmaista ajatuksia. Siten lomamatkalla kuvattu videoklippi ei välttämättä ole elokuva, mutta se on väistämättä elokuvaa.

Koulussa opiskelemme oppiainetta "äidinkieli ja kirjallisuus", jossa vastaava jako on selkeämmin näkyvillä. Jokainen peruskoulun käynyt on opetellut käyttämään kieltä tavaamisesta ja ensimmäisten kirjainten raapustamisesta alkaen. Lisäksi hän on tutustunut kirjallisuuteen ja sen klassikoihin: yhteen kulttuurimme merkittävistä tavoista käyttää kieltä.

Elokuvan läpäisemässä kulttuurissa elokuvakasvatuksen pitäisi olla näitä molempia. Muuten ymmärrys kulttuurista jää laihaksi ja kyky käyttää elokuvaa omana ilmaisuvälineenä kapeaksi.

(Periaatteessa äidinkielen opetus edellyttää opetussuunnitelman perusteiden mukaan "laajaa tekstikäsitystä", johon kuuluu myös kuva, mutta käytännössä tämä ei toteudu. Ajan lisäksi puuttuu valmiuksia ja menetelmiä. Äidinkielenopettajiksi hakeutuvat ne, joiden intohimo kohdistuu kieleen ja siihen heidät koulutetaan. Hyvä niinkin.)

3) "Fiktio on paras elokuvakasvatuksen väline, koska se on lapsille tutuin."
Toimittaja Leena Virtanen on twiitissään osittain oikeassa: lapset tuntevat fiktion muodon ja ovat tottuneet katsomaan fiktioelokuvia. Kasvattaja voi käyttää katsomiskokemusta apuna erilaisten teemojen käsittelyssä, kuten Koulukinon Elokuvakasvatuksen opas hyvin havainnollistaa. Kasvattaja voi avata maailmaa myös tuomalla tuttuun katsomistapahtumaan jotain, mitä lapsi ei ole tottunut näkemään.

Muilta osin Virtanen on minusta väärässä. Lapset suhtautuvat esimerkiksi videokameran käyttöön hyvin ennakkoluulottomasti, eivätkä kuvatessaan ryhdy automaattisesti matkimaan näytelmäelokuvia. Tutkin tätä opinnäytetyössäni Videokamera koulutyössä. Miten kamera voisi olla kuin kynä? Oppilaat tekivät kuukauden ajan erilaisia koulutyöhön liittyvä tehtäviä kynän sijasta videokameralla. He käyttivät kamerakynää intuitiivisesti juuri niin kuin elokuvateoreetikot olivat edellisellä vuosisadalla määritelleet.

Kulttuuritalo Valveen elokuvakoulun Tommi Nevala on kehittänyt pienemmille lapsille Videopensseli-menetelmän, jossa elokuvan avulla havainnoidaan ja tutkitaan ympäristöä. Näitä ja muita lähestymistapoja käsitellään tarkemmin mm. kirjassa Liikkuva kuva - muuttuva opetus ja oppiminen.

Kun elokuvakasvatuksessa tutustutaan fiktioon, tutustutaan yleensä pääasiassa teatterin ja tarinankerronnan traditioon, koska ne ovat fiktiokerronnan valtavirran ydintä. Elokuvalle itselleen ominaiset mekanismit (ks. kohta 1) jäävät vähälle huomiolle tai sivuutetaan kokonaan.

Monipuolisemmat menetelmät eivät vielä ole elokuvakasvatuksen valtavirtaa, mutta ne voisivat olla.

4) "Elokuvakasvatuksen pitää keskittyä elokuvataiteeseen ja sen perinteeseen - siis taidekasvatukseen. Muu liikkuvan kuvan opetus on yleistä mediakasvatusta, viestintää ja äidinkieltä."

Elokuvakasvatus voisi hyvinkin ottaa mallia muusta taidekasvatuksesta. Katsokaa mitä esimerkiksi varhaisiän musiikkikasvatuksesta sanotaan:
Varhaisiän musiikkikasvatuksen tavoitteena on tarjota lapsille musiikillisia elämyksiä, valmiuksia ja taitoja. Lisäksi tavoitteena on antaa virikkeitä jatkuvan musiikin harrastuksen syntymiseen. Varhaisiän musiikkikasvatus tukee lapsen luovuuden ja itseilmaisun kehittymistä. Tavoitteena on myös lapsen kaikkien kehitysalueiden, niin emotionaalisen, sosiaalisen, kognitiivisen kuin motorisenkin kehityksen tukeminen.
Samanlainen henki jatkuu perusopetuksen opetussuunnitelmassa:
Musiikin opetuksen tehtävänä on auttaa oppilasta löytämään musiikin alueelta kiinnostuksen kohteensa sekä rohkaista oppilasta musiikilliseen toimintaan, antaa hänelle musiikillisen ilmaisun välineitä ja tukea hänen kokonaisvaltaista kasvuaan. 
Neljänteen vuosiluokkaan mennessä oppilaan pitäisi oppia mm. käyttämään luontevasti omaa ääntään ja ilmaisemaan itseään musiikin avulla, havainnoimaan aktiivisesti ääniympäristöä ja käyttämään musiikin eri elementtejä musiikillisen keksinnän aineksina.

Tällaista elokuvakasvatusta minä haluan olla rakentamassa!

Koulukino ja Mediakasvatusseura suunnittelevat kutsuvansa koolle seminaarin, jossa nyt alkanutta keskustelua elokuvakasvatuksesta jatketaan. Toivon, että  tämä kirjoitus avasi minun lähestymistapaani elokuvakasvatukseen. Olisi hauskaa, jos muut alalla askartelevat esittelisivät omia ajatuskehikoitaan jo ennen yhteistä tapaamistamme. Vaikka heti tähän perään kommentteina.

28.10.13

Älä osta mitään kysymättä jotain -päivä 28.11.2013


Anteeksi myyjä, osaisitteko kertoa, missä tämä t-paita on valmistettu? Millaiset työolosuhteet työläisillä on tehtaassa? Entä millaisen elämän tämä possu eli? Mikä älypuhelin kuormittaa ympäristöä vähiten? Millaista suklaata minun kannattaisi ostaa? 
Ei ole helppoa olla vastuullinen kuluttaja. Tuotteen alkuperän selvittäminen on työlästä, vaikeaa tai mahdotonta. Kaupan päälle saa aina huonon omantunnon. Jos haluaa ostaa vain eettisesti ja ekologisesti kestäviä tuotteita, on yleensä helpompaa olla ostamatta mitään. Mutta tänään ei ole se päivä.

Miksi tiedon hankkiminen on asiakkaan tehtävä? Eikö kauppiaan pitäisi tietää?

Kokeile marraskuun 28. päivänä tätä: Kun ostat jotain, kysy samalla jotain tuotteen alkuperästä. Mitä vain. Pientä tai suurta, vakavaa tai hullua. Voi olla, että myyjä ei heti tiedä vastausta. Se ei haittaa. Hän ei ole vielä tottunut tällaisiin kysymyksiin. Aloitetaan totuttelu yhdessä!

On vain kaksi sääntöä:
1. Saa ostaa! (Se on hauskempaa kuin olla ostamatta mitään.)
2. Saa kysyä! (Aina ei mitenkään jaksa kysyä kaikesta. Yhtenä päivänä jaksaa!)

Älä osta mitään kysymättä jotain on uusi teemapäivä, jota vietetään Älä osta mitään -päivän aattona 28.11.2013. Sen järjestävät kaikki Suomen asiakkaat yhdessä.

Lisää ideoidaan marraskuun aikana tällä Facebook-sivulla. Osallistu ja kutsu kaverisi mukaan!

25.10.13

Elokuvakasvatuksen kello pysähtyi 1900-luvulle - palatkaa tulevaisuuteen!

"Elokuvakasvatus on elokuvan katsomista yhdessä lapsen kanssa ja tämän kokemuksen jakamista."
Koulukinon tuottama Elokuvakasvatuksen opas (Nemo, 2013) tiivistää ensimmäisessä lauseessaan sen, mikä suomalaisessa elokuvakasvatuksessa on vaarallisesti vialla: elokuvakasvattajalle elokuva on yhä vain pitkä näytelmäelokuva, joka on "parhaimmillaan elokuvateatterissa". Siinä on alku, keskikohta ja loppu, päähenkilö ja vastustaja, yleiskuva ja puolilähikuva. Dokumentaariselle elokuvalle on 160-sivuisessa kirjassa omistettu yksi sivu. Animaatiolle toinen.

Tämän elokuvakäsityksen ympärille kokoonnuttiin myös Ajatuksia elokuvakasvatuksesta -seminaariin elokuvateatteri Orioniin keskiviikkona 23.10. Suomalaisen elokuvakasvatuksen kentältä esiteltiin hankkeita, joissa lapset ja nuoret pääsevät tutustumaan klassikkoelokuviin, oppimaan elokuvan kieltä ja jopa tekemään itse omia elokuvateoksiaan.

Seminaarin tähtivieraana oli ranskalaisen elokuvakasvatuksen guru Alain Bergala, joka kertoi, kuinka tärkeää elokuvaa on käsitellä taiteena. Sitä ei pidä lähestyä television, viestinnän tai semiotiikan kautta, vaan omana taiteenlajinaan, tämän hetken taiteista tärkeimpänä. Elokuva pitää ensisijaisesti kohdata henkilökohtaisen katsomiskokemuksen, ei analyysin kautta. Mainostaulun viesti pitää ymmärtää, elokuvan viestiä ei. Se pitää kokea.

Bergala puhui innostavasti siitä, kuinka elokuvakasvatus voi tarjota markkinoiden ja sosiaalisen ympäristön syöttämän pakkopullan rinnalle toisenlaista elokuvaa. Vapauden. Ei pidä opettaa, mitä hyvä ja huono, vaan tarjota vaihtoehtoja. Antaa lasten nähdä valkokankaalla kauniita asioita.

Tässä ajassa elokuvan puolustaminen taiteena on väistämättä radikaalia. Niin radikaalia, että vanhan hurmaavan elokuvakasvattajan saarnaa kuunnellessa on helppo unohtaa, kuinka syvälle 1900-luvulle hänenkin elokuvakäsityksensä on jäänyt.

Samaan aikaan elokuvateatterin ulkopuolella elokuva on nimittäin kaikkea muuta. Se on kännykkä, jolla poika kuvaa asemalle saapuvaa junaa, jolla tytön pitäisi saapua. Se on hääjuhla, jota eno kuvaa kolmijalan päältä vanhalla dv-kameralla. Se on isä, joka kuvaa tavaratalon vahtimestaria, joka vie lapselta ilmapallon. Se on skeittitemppu, joka katsotaan uudestaan ja uudestaan.  Se on lomavideo, jota kukaan ei jaksa katsoa. Se on Big Brotherin 24/7-lähetys. Se on Youtube, Vimeo, Vine ja tuhansia videoblogeja.

Se on tuulessa tanssivan muovipussin kauneus, kotivideokameralla vangittu viipale aikaa, jonka Ricky näyttää naapurintytölle American Beautyn unohtumattomassa kohtauksessa.


Se on oikeastaan (vihdoin) juuri sitä, mitä radikaalit 1900-luvun alkupuolen elokuvateoreetikot elokuvan tulevaisuudelta toivoivat: kynä, jolla voi ilmaista mitä tahansa ajatuksia.

Miksi elokuvakasvatus sitten on niin fiksoitunut pitkään näytelmäelokuvaan, jonka siivu elokuvakulttuurissa on yhä kapeampi?

Bergala ei ymmärrä kysymystä. Hän kertoo kyllä tutustuneensa Youtuben tarjontaan, julkaisseensa siellä itsekin jotain salanimellä, mutta ei näe sitä elokuvan kannalta relevanttina ympäristönä. Netistä löytyy toki kaikenlaisia gägejä, remiksejä kaupallisista tv-sarjoista ja sekalaista ekshibitionismia. Mutta vaikka nämä uudet välineet ovat olleet olemassa jo parikymmentä vuotta, ne eivät Bergalan mukaan ole synnyttäneet mitään uudenlaista elokuvaa.

"En ole nähnyt yhdenkään elokuvantekijän syntyvän netissä", Bergala tuhahtaa. "Mikä siinä on pointti? Mitä siitä tulee?"

Bergalan suhtautumista saattaa selittää hänen aiemmin päivällä kertomansa tarina ranskalaisen elokuvakasvatuksen synnystä. Toisen maailmansodan aikaan kommunistien ja katolisten yhteinen vastarintaliike alkoi käyttää elokuvanäytöksiä välineenä paremman maailman rakentamiseksi. He uskoivat elokuvan olevan väline, joka parhaiten puhuttelee kaikkia yhteiskuntaluokkia.

Perinne jatkui sodan jälkeen ja elokuvasta tuli ranskassa poliittisesti tärkeä instituutio. Kansallista elokuvaa on tuettu vahvasti lainsäädännöllä ja se on saanut keskeisen aseman myös koulussa. Esimerkiksi: Elokuva on yksi aineista, jonka voi suorittaa ylioppilaskirjoituksissa - tekemällä oman elokuvan. Toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa, Ranskassa kotimaisten elokuvien tuotantomäärät eivät koskaan ole romahtaneet amerikkalaisen paineen alla. Pitkä näytelmäelokuva on kansallinen ylpeys.

Lopuksi Bergala hieman pahoittelee ranskalaista näkökulmaansa ja muistuttaa, etteivät hänen ajatuksensa ole jumalan sanaa. Jään hieman epäilemään sitä, sillä niin hyvin Bergalan oppi on Suomessakin tullut lihaksi. Ehkä hän tosiaan on elokuvakasvatuksen jumala, kuten eräs osallistujista luonnehti.

Ei ole epäilystä, etteikö elokuva olisi tämän hetken taiteenlajeista tärkein. Mutta se on myös muuta: se on monipuolinen ilmaisuväline, joka nyt ensimmäistä kertaa omassa historiassaan on oikeasti kaikkien käytettävissä. Elokuvakulttuuri on tästä eteenpäin kansankulttuuria. Näin tapahtuu elokuvakasvatuksesta riippumatta. Silti ja siksi elokuvakasvattajien pitäisi palata 1900-luvulta takaisin tulevaisuuteen.

Elokuvakasvatuksen opas on hyvä ja perusteellinen siinä, mihin se on varsinaisesti tarkoitettu: pitkien näytelmäelokuvien katsomiseen yhdessä lasten kanssa. Mutta elokuvakasvatus, joka tunnustaa vain fiktioelokuvan perinteen, ei anna eväitä rikkaan elokuvakulttuurin ymmärtämiseen ja rakentamiseen.

Hyvää esimerkkiä seminaarissa näytti Kaikki kuvaa -tutoriaalisivusto, joka ensimmäisessä vaiheessaan keskittyi varsin konservatiivisesti lyhytelokuvan tekemiseen, mutta on nyt laajentamassa näkökulmaansa mm. harrastevideoihin.


Ristiriitaisempia tunteita herättää Kansallisen audiovisuaalisen arkiston KAVA:n julkaisema Elokuvapolku, joka esittelee esimerkkien avulla kymmeniä erilaisia elokuvakerronnan keinoja. Arvaatteko, millaisista elokuvista näytteet ovat?

Pitkistä näytelmäelokuvista. Kaikki.

(Omaa näkökulmaani elokuvakasvatukseen avaa tarkemmin Elokuvakerronnan kolme perusasiaa -opas.)

EDIT: Kirjoituksesta ja elokuvakasvatuksesta puhutaan lisää tämän kirjoituksen jaon yhteydessä Facebookissa. Keskustelun pohjalta kirjoitin tekstille jatko-osan: Tällaista elokuvakasvatusta minä haluan olla rakentamassa! Toivon sen yhteyteen lisää keskustelua.

7.10.13

Applen ja Nokian kaksintaistelu oli hyvä tarina – tosin keksitty



Kuukausiliite kertoo tarinan kirjeestä, jonka toimittaja Lauri Malkavaara kirjoitti Nokialle vuonna 2008. Kirjeessä Malkavaara tuskailee uuden Nokia-puhelimensa monimutkaista käyttöliittymää ja vertaa sitä intuitiiviseen Applen iPodiin. Hän ennustaa Nokialle murheita.

Loppu on historiaa. Se menee näin: Applen julkaisemasta iPhonesta tuli hitti. Humanisti-visionääri Steve Jobsin johdolla Apple oli alkanut tehdä puhelimia ihmisille. Nokian insinöörit jatkoivat koneiden tekemistä toisille insinööreille. Sen kaksintaistelun Nokia hävisi.

Tämä tarina on toistunut suomalaisessa mediassa. Se onkin hyvä tarina, mutta juuri siksi se ei ole tosi.

Nokian romahdus huippuvuosista oli tosiaan huima. Sen osuus maailman matkapuhelinten myynnistä oli parhaimmillaan 40% paikkeilla. Tämän vuoden heinäkuussa se oli enää 16%. Älypuhelimista Nokia myi mitättömät 3%.

Markkinoita ei kuitenkaan vienyt Apple, jonka osuus älypuhelimista on samassa vertailussa 14%. Markkinat valtasi Googlen Android-käyttöjärjestelmä, jonka osuus viimeisimmissä mittauksissa on tavoittanut 80% rajan. Ylivoimaisesti suurin valmistaja on korealainen Samsung, mutta muitakin on lukematon määrä. Android on tavoittanut myös ne halvempien puhelinten markkinat, joilla Nokia aiemmin menestyi. Apple ei sinne koskaan pyrkinytkään.



(EDIT: Pitkän aikavälin kuvaaja älypuhelinten käyttöjärjestelmien markkinaosuuksista. Lähde: Wikipedia.)

Miksi toimittajat silti hellivät ajatusta Applen ja Nokian kaksintaistelusta? Ehkä siksi, että iPhone on pienemmästä markkinaosuudestaan huolimatta hyvin edustettuna toimittajien omissa taskuissa ja käsilaukuissa. On hauskaa olla voittajan puolella. Ennen kaikkea myytti Applesta ja Nokiasta elää kuitenkin siksi, että se on hyvä tarina.

Elokuvaohjaaja Paul Verhoeven on kirjoittanut kirjan Jeesus Nasaretilainen (2008), joka kertoo historiallisesta Jeesuksesta. Verhoeven on elokuvauransa ohella harrastanut Jeesus-tutkimusta ja kertoo kirjassa oman näkemyksensä siitä, mikä evankeliumeissa on totta ja mikä sepitettä. Johdannossa hän perustelee, miksi hän uskoo elokuvantekijän taustasta olevan hyötyä historian hahmottamisessa.

Verhoeven kertoo tarinan hollantilaisesta juutalaisesta Friedrich Weinrebistä, joka toisen maailmansodan jälkeen kirjoitti kirjan "urheasta taistelustaan saksalaisia miehittäjiä ja heidän holokaustipolitiikkaansa vastaan". Sitä pidettiin yleisesti totuutena. Kirjailija W. F. Hermans ei kuitenkaan uskonut tarinaa, joka oli hänestä liian suoraviivainen. Myöhempi historiantutkimus osoitti Hermansin olleen oikeassa – ja historioitsijoiden väärässä. Weinreb tekikin itse asiassa yhteistyötä saksalaisten kanssa.

Verhoeven uskoo, että dramaturgin näkökulma paljasti sepitteen. Tarinankertoja tunnistaa ne keinot, joita tarinassa on käytetty dramaturgisista syistä. Myytissä Applen ja Nokian taistelusta niitä riittää.

Nokia on ollut suuri kansallinen kertomus. Sellaisessa tarinassa ylivertaiseksi vastustajaksi sopii paljon paremmin taivaasta laskeutunut ja sinne palannut Steve Jobs – paremmin kuin sekalainen joukko aasialaisia monialaisia laitevalmistajia ja epäilyttävän hakukonejätin keskinkertaisehko käyttöjärjestelmä.

Vaikka tarina ei sitten olisikaan ihan tosi.