30.10.13

Tällaista elokuvakasvatusta minä haluan olla rakentamassa! Vastaväitteitä.

Onko Youtube-video elokuvaa? Väheksynkö klassikkoelokuvien näyttämistä lapsille? Pitäisikö elokuvakasvatus jättää rauhaan?

Kirjoitukseni Elokuvakasvatuksen kello pysähtyi 1900-luvulle synnytti Facebookissa vilkkaan ja rönsyilevän keskustelun. Tiivistän tähän ajatukseni siinä esille nousseista kysymyksistä. Niille, jotka ovat lukeneet elokuva-aiheisia kirjoituksiani, osa saattaa tuntua toistolta. Halusin kuitenkin koota aiemminkin esittämäni teesit elokuvakasvatuksen kontekstiin.

Vastaan neljään kirjoitukseeni esitettyyn vastaväitteeseen, jotka olen tiivistänyt ja muotoillut uudestaan omin sanoin. Osittain ne ovat yhdistelmiä eri henkilöiden kommenteista.

1) "Elokuvalla on totuttu tarkoittamaan pitkiä elokuvia, joita mennään katsomaan elokuvateatteriin. Vain ammattilaiset ajattelevat, että elokuva tarkoittaa muutakin. Miksi sotkea käsitteitä?"

Elokuvakasvatuksen kaanoniin kuuluu Lumièren veljesten Juna saapuu asemalle (1895), yksi niistä elokuvista, jotka esitettiin yleisölle historian ensimmäisessä elokuvanäytöksessä. Sitä näytetään nykyään lapsille, kun halutaan kertoa, mistä kaikki alkoi. Se on siis määritelmällisesti elokuva. Seuraavien vuosikymmenien aikana elokuvalle löytyi ja kehittyi lukemattomia erilaisia käyttötapoja. Näytelmäelokuvan perinne syntyi, kun elokuvaan yhdistettiin teatterin tapa kertoa tarinoita.


Heti 1900-luvun alkupuolella alkoivat tietysti kiistat siitä, mitä elokuvalla oikeastaan pitäisi tehdä. Jotkut pitivät fiktioelokuvaa lähinnä sirkushuvina, toiset näkivät siinä bisneksen. Eräät tekivät sillä suurta ja kestävää taidetta.

Samaan aikaan elokuvantekijät ja -teoreetikot pohtivat, mitä elokuva on välineenä. Dziga Vertov ajatteli sen olevan kinosilmä, joka kulkee vapaasti ajassa ja tilassa keräämässä havaintoja. Robert Bresson pohti hieman samalla tavalla, että elokuva on väline, joka rakentaa todellisuuden uudestaan fragmenteista. Hän puhui kinematografiasta (cinématographique, liikkeellä kirjoittaminen), josta elokuvan tutumpi käsite cinéma on peräisin. Alexandre Astruc uskoi, että elokuvasta kehittyy kamerakynä, jolla voi tarinoiden kertomisen lisäksi ilmaista mitä tahansa ajatuksia - niin kuin kirjailija kirjoittaa kynällään.

Myöhemmin Andrei Tarkovski ajatteli elokuvaa ajan veistämisenä. Elokuvaajan taito on esittää omia mielikuviaan havaintoina, jotka vangitaan elokuvakameralla.

Elokuvasta on sanottu toki myös paljon muuta, mutta tämä kehys - elokuva todellisuuden havainnoinnin välineenä - on ollut minulle paras tapa ymmärtää sitä, mikä yhdistää kaikkia elokuvan eri muotoja aina asemalle saapuvasta junasta Avatar-elokuvan kolmiulotteiseen fantasiamaailmaan ja skeittivideoihin. Paremmin kuin Aristoteleen runousoppi, leikkaussäännöt tai kuvakokojärjestelmä.

Mitään uutta määritelmää elokuvalle en siis etsi, päinvastoin: katson elokuvan historiaan.

(Elokuvatradition kehittymisestä olen kirjoittanut enemmän neliosaisessa kirjoitussarjassa Jeesus ja uusi aalto. Elokuvan toimintaperiaatteista pamfletissa Elokuvakerronnan kolme perusasiaa.)

2) "Yliopiston vessanseinäkirjoituksetkaan eivät ole kirjallisuutta. Miksi Youtube-video olisi elokuvaa?"

Suomen kielen elokuva-sanalla on useampia päällekkäisiä merkityksiä. Yhtäältä sillä tarkoitetaan yksittäisiä teoksia (vrt. kirja), joita mennään katsomaan esimerkiksi elokuvateatteriin. Toisaalta se tarkoittaa koko taiteenlajia (vrt. kirjallisuus), jolla on teoriansa, genrensä ja perinteensä. Kolmanneksi se merkitsee itse välinettä: kinematografiaa, kinosilmää ja kamerakynää (vrt. kieli), tapaa käsitellä todellisuutta ja ilmaista ajatuksia. Siten lomamatkalla kuvattu videoklippi ei välttämättä ole elokuva, mutta se on väistämättä elokuvaa.

Koulussa opiskelemme oppiainetta "äidinkieli ja kirjallisuus", jossa vastaava jako on selkeämmin näkyvillä. Jokainen peruskoulun käynyt on opetellut käyttämään kieltä tavaamisesta ja ensimmäisten kirjainten raapustamisesta alkaen. Lisäksi hän on tutustunut kirjallisuuteen ja sen klassikoihin: yhteen kulttuurimme merkittävistä tavoista käyttää kieltä.

Elokuvan läpäisemässä kulttuurissa elokuvakasvatuksen pitäisi olla näitä molempia. Muuten ymmärrys kulttuurista jää laihaksi ja kyky käyttää elokuvaa omana ilmaisuvälineenä kapeaksi.

(Periaatteessa äidinkielen opetus edellyttää opetussuunnitelman perusteiden mukaan "laajaa tekstikäsitystä", johon kuuluu myös kuva, mutta käytännössä tämä ei toteudu. Ajan lisäksi puuttuu valmiuksia ja menetelmiä. Äidinkielenopettajiksi hakeutuvat ne, joiden intohimo kohdistuu kieleen ja siihen heidät koulutetaan. Hyvä niinkin.)

3) "Fiktio on paras elokuvakasvatuksen väline, koska se on lapsille tutuin."
Toimittaja Leena Virtanen on twiitissään osittain oikeassa: lapset tuntevat fiktion muodon ja ovat tottuneet katsomaan fiktioelokuvia. Kasvattaja voi käyttää katsomiskokemusta apuna erilaisten teemojen käsittelyssä, kuten Koulukinon Elokuvakasvatuksen opas hyvin havainnollistaa. Kasvattaja voi avata maailmaa myös tuomalla tuttuun katsomistapahtumaan jotain, mitä lapsi ei ole tottunut näkemään.

Muilta osin Virtanen on minusta väärässä. Lapset suhtautuvat esimerkiksi videokameran käyttöön hyvin ennakkoluulottomasti, eivätkä kuvatessaan ryhdy automaattisesti matkimaan näytelmäelokuvia. Tutkin tätä opinnäytetyössäni Videokamera koulutyössä. Miten kamera voisi olla kuin kynä? Oppilaat tekivät kuukauden ajan erilaisia koulutyöhön liittyvä tehtäviä kynän sijasta videokameralla. He käyttivät kamerakynää intuitiivisesti juuri niin kuin elokuvateoreetikot olivat edellisellä vuosisadalla määritelleet.

Kulttuuritalo Valveen elokuvakoulun Tommi Nevala on kehittänyt pienemmille lapsille Videopensseli-menetelmän, jossa elokuvan avulla havainnoidaan ja tutkitaan ympäristöä. Näitä ja muita lähestymistapoja käsitellään tarkemmin mm. kirjassa Liikkuva kuva - muuttuva opetus ja oppiminen.

Kun elokuvakasvatuksessa tutustutaan fiktioon, tutustutaan yleensä pääasiassa teatterin ja tarinankerronnan traditioon, koska ne ovat fiktiokerronnan valtavirran ydintä. Elokuvalle itselleen ominaiset mekanismit (ks. kohta 1) jäävät vähälle huomiolle tai sivuutetaan kokonaan.

Monipuolisemmat menetelmät eivät vielä ole elokuvakasvatuksen valtavirtaa, mutta ne voisivat olla.

4) "Elokuvakasvatuksen pitää keskittyä elokuvataiteeseen ja sen perinteeseen - siis taidekasvatukseen. Muu liikkuvan kuvan opetus on yleistä mediakasvatusta, viestintää ja äidinkieltä."

Elokuvakasvatus voisi hyvinkin ottaa mallia muusta taidekasvatuksesta. Katsokaa mitä esimerkiksi varhaisiän musiikkikasvatuksesta sanotaan:
Varhaisiän musiikkikasvatuksen tavoitteena on tarjota lapsille musiikillisia elämyksiä, valmiuksia ja taitoja. Lisäksi tavoitteena on antaa virikkeitä jatkuvan musiikin harrastuksen syntymiseen. Varhaisiän musiikkikasvatus tukee lapsen luovuuden ja itseilmaisun kehittymistä. Tavoitteena on myös lapsen kaikkien kehitysalueiden, niin emotionaalisen, sosiaalisen, kognitiivisen kuin motorisenkin kehityksen tukeminen.
Samanlainen henki jatkuu perusopetuksen opetussuunnitelmassa:
Musiikin opetuksen tehtävänä on auttaa oppilasta löytämään musiikin alueelta kiinnostuksen kohteensa sekä rohkaista oppilasta musiikilliseen toimintaan, antaa hänelle musiikillisen ilmaisun välineitä ja tukea hänen kokonaisvaltaista kasvuaan. 
Neljänteen vuosiluokkaan mennessä oppilaan pitäisi oppia mm. käyttämään luontevasti omaa ääntään ja ilmaisemaan itseään musiikin avulla, havainnoimaan aktiivisesti ääniympäristöä ja käyttämään musiikin eri elementtejä musiikillisen keksinnän aineksina.

Tällaista elokuvakasvatusta minä haluan olla rakentamassa!

Koulukino ja Mediakasvatusseura suunnittelevat kutsuvansa koolle seminaarin, jossa nyt alkanutta keskustelua elokuvakasvatuksesta jatketaan. Toivon, että  tämä kirjoitus avasi minun lähestymistapaani elokuvakasvatukseen. Olisi hauskaa, jos muut alalla askartelevat esittelisivät omia ajatuskehikoitaan jo ennen yhteistä tapaamistamme. Vaikka heti tähän perään kommentteina.

5 kommenttia:

  1. Tommi Nevalan kirjoitus Elokuvan mahdollisuudet kouluopetuksessa: http://www.kulttuurivalve.fi/sivu/fi/elokuvakoulu/opettajille/oppimateriaalit/elokuvan_mahdollisuudet/

    VastaaPoista
  2. Nimetön6:51 ap.

    Kyllä, kyllä. Kuvisopettajana olen nähnyt, että tämä kuvallinen elokuvaopetus on sitä varsinaista elokuvakasvatusta. Ja siihenhän siis liittyy itse liikkuvan kuvan tekeminen - jonka avulla oppii sitten myös sitä katsomista.

    VastaaPoista
  3. "Elokuvakasvatuksen pitää keskittyä elokuvataiteeseen ja sen perinteeseen - siis taidekasvatukseen. Muu liikkuvan kuvan opetus on yleistä mediakasvatusta, viestintää ja äidinkieltä."

    Toivottavasti et ajattele taidekasvatuksen olevan pelkästään taidehistorian ja taiteen kaanonin opetusta! Taidekasvatus nähdään nykyään visuaalisena kulttuurikasvatuksena, jonka piiriin kuuluu myös esimerkiksi media- ympäristö- ym. kasvatus. - visuaalinen maailma ja sen ilmiöt hyvin laajasti: Myös YouTube-videot. Myös kuvataiteen, ei vain musiikin, opetussuunnitelmissa (niin taiteen perusopetus kuin esi-ja perusopetus) korostetaan mm. ihmisenä kasvamista.

    Opetuksen eheyttämistä ajatellen elokuvakasvatuksessa on mahtavaa potentiaalia aineiden väliseen yhteistyöhön!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En suinkaan, päinvastoin! Otsikot ovat alkuperäiseen kirjoitukseeni esitettyjä vastaväitteitä, joita tässä kommentoin. Selvennän muotoilua vielä hieman siltä osin.

      Otin musiikkikasvatuksen tavoitteita tähän esimerkiksi mallintamaan sitä, mitä itse toivon elokuva(taide)kasvatuksen tavoitteilta.

      Poista
  4. Sain nyt luettua Bergalan kirjan, Kokemuksia elokuvakasvatuksesta. Se avaa hyvin hänen suhdettaan (fiktio)elokuvaan ja sen opetukseen. Elokuva-analyysin metodeissa ja periaatteissa on paljon tosi inspiroivaa ja perusteellisesti mietittyä.

    Samalla kirja kuitenkin vahvisti seminaarissa saamaani ennakkokäsitystä siitä, että Bergala on metodeissaan fiktioelokuvan kerronta- ja tuotantoperinteen vanki. Esimerkiksi ryhmätyöskentelyn dynamiikan problematisointi ammattimaisen elokuvatuotannon työnkuvien pohjalta on minusta pedagogisesti aika nurinkurista.

    Työmenetelmät, joissa lapset tekevät ensimmäisiä lyhytelokuviaan (tai kohtausharjoituksia) lähtevät siitä olettamuksesta, että ne ovat ensimmäinen ja ainoa tapa, jolla elokuvavälineeseen koulussa tutustutaan. Siinä Bergalan perspektiivivirhe parhaiten paljastuu: Kun oppimisen viimekätisenä kohteena on aina fiktioelokuva, menetelmät yksipuolistuvat.

    Elokuvan käyttäminen työvälineenä koulussa, myös ryhmätyöskentelyssä, voi olla paljon helpompaa kuin Bergalan kirja antaa ymmärtää. Se voi soveltua kouluympäristöön ja palvella oppimista paremmin.

    Kirja ei siis oikein lunasta koko otsikkoaan, mutta hyvä opus se on omassa lajissaan. Hauskan mausteen tuovat osuudet, joissa Bergala innostuu saarnaamaan milloin minkäkin median tai pedagogiikan ilmiön mädännäisyydestä.

    VastaaPoista