26.4.12

Aikuiset sikailivat netissä, facepalm!


"Nuoriso häiriköi", 374 hakutulosta Googlessa. Nuoriso häiriköi viljelypalstalla, nuoriso häiriköi Nousiaisissa, Kuopiossa, julkisissa kulkuneuvoissa, uimarannalla, lähiöissä ja keskustassa. Lisäksi nuoriso riehuu: valtatien varressa, junassa ja Hyrylässä.

Aikuiset sen sijaan eivät häiriköi kovinkaan paljon. Googlen mukaan vain 7 kertaa.

Otos saattaa kuitenkin olla vääristynyt. Esimerkiksi Iltalehti kirjoittaa paljon enemmän nuorista ja nuorisosta (yhteensä 87 500 hakutulosta) kuin aikuisista (16 700).

Jos Iltalehti kirjoittaisi aikuisista yhtä paljon, saattaisimme nähdä esimerkiksi tällaisia otsikoita:

"Aikuiset riehuivat keskustelupalstalla"
"Aikuiset sikailivat netissä"

Aikuiset nimittäin todellakin riehuvat ja sikailevat, mutta se pääsee lööppeihin vain, jos asialla on poliitikko. Suurten medioiden keskustelupalstoilla on suurempi tapaus se, jos joku kirjoittaa asiallisesti. Eräs ilmiö on erityisesti kiinnittänyt huomioni, nimittäin:

"Aikuiset nolasivat toisiaan Iltalehden foorumilla"

Yleinen selviytymisstrategia verkkokeskustelussa on väittelykumppanin nolaaminen. Joko toinen on liian nuori, stalinisti, punavihreä, ei osaa kirjoittaa, ei ole ottanut asiasta selvää, lukenut edellistä viestiä, sortuu argumentaatiovirheeseen tai on vain trolli. Ja se pitää kertoa kaikille.

Yksi suosituimmista sosiaalisen median eleistä on myötähäpeä. Se on siitä erikoinen empatian laji, että sitä käytetään lähes yksinomaan myötäelämisen kohteen pilkkaamiseen. Tiedättehän sen hetken, kun joku sosiaalisessa tilanteessa käyttäytyy meidän mielestämme kiusallisella tavalla. Nostamme käden silmiemme eteen merkiksi siitä, että emme halua nähdä tätä.

Samalla välittyy myös toinen viesti: kerromme olevamme tilanteen yläpuolella. Jos emme peittäisi kasvojamme, ylemmyydentunteemme voisi jäädä muilta huomaamatta. Emmekä tietenkään puutu toisen kiusalliseen tilanteeseen, koska olisimme silloin itse vaarassa. Käsi suojaa meitä, ei myötähäpeän kohdetta.

Tätä elettä kutsutaan englanninkielisessä maailmassa facepalmiksi. Se on varsin suosittu huudahdus netissä. Facebookissa voi linkittää jonkun nolon jutun ja evästää sen "facepalm"-huokaisulla. Tarkoituksena ei ole myötäelää vaan pilkata.

Olenkin pohtinut, onko myötähäpeä oikea tunne lainkaan. Ehkä se onkin vain pahantahtoinen ele? Lähipiirini psykologit ovat kuitenkin torjuneet teoriani. Myötähäpeän tunne todella on olemassa. Häpeä nimittäin on yhteisöllinen ilmiö ja sitä voi siksi tuntea myös toisen puolesta. Toisin on esimerkiksi syyllisyyden laita, se on henkilökohtaista.

Korjaan siis teoriaani: myötähäpeä on hyvä tunne, jos se johtaa häpeällisessä tilanteessa olevan puolustamiseen. Eleenä facepalm on vain huonoa käytöstä.

Pitäkää siis myötähäpeänne omana tietonanne. Ja lakatkaa sikailemasta siellä netissä, aikuiset ihmiset.

3.4.12

Ovatko suomalaiset nykyohjaajat paskahousuja?


Ovatko suomalaiset nykyohjaajat paskahousuja? Tätä kysyttiin Risto Jarva -seuran seminaarissa viime syksynä. Harmikseni en ollut paikalla, joten en tiedä vastausta. Kuulopuheiden mukaan ainakin yksi keskustelijoista olisi tunnustanut.

Kirjoitin aiheesta muutama vuosi sitten, kun Kristian Smedsin Tuntematon sotilas herätti kiivasta keskustelua. Keskustelu näytelmästä oli tietysti monella tavalla absurdia, mutta näyttäytyi merkityksellisenä, kun sitä peilasi kotimaisista ensi-iltaelokuvista käytävään keskusteluun. Tulin jopa hieman kateelliseksi: miksei elokuvasta puhuta noin?

Suomalainen elokuva ei herätä yhteiskunnallista keskustelua. Viime vuonna jääkiekkokin teki sitä enemmän. Yhteiskunnallisia aiheita toki käsitellään (Hella W, Tuntematon emäntä, Salla - Selling the silence, Likainen pommi, Le Havre...), mutta niin sovinnaisella tavalla, että yleisö ei koe oloaan uhatuksi. Viime kädessä me olemme kaikki samaa mieltä Aku Louhimiehen Suomi-kuvasta. Ja Kaurismäkeä pilkataan vasemmiston Disneyksi.

Huumeidenkäyttäjistä kertova Reindeerspotting-dokumentti näyttäisi olevan jonkinlainen poikkeus. Sen aiheuttama keskustelu pyöri ikärajan ympärillä, mutta ei ollut vain sitä. Samalla puhuttiin huumevalistuksesta, siitä miten narkkareihin pitäisi suhtautua, mitä nuorille saa näyttää, mistä saa puhua. Mutta olisiko sama voinut tapahtua fiktioelokuvan puolella? Ovatko suomalaiset nykyohjaajat paskahousuja?

Ehkä elokuvantekijän ei ole helppo olla rohkea. Tässä muutama syy:

1. Elokuvalta odotetaan tarinaa, jossa on hyviä ja pahoja. Yleisö asettuu hyvän puolelle pahoja vastaan. Mika Koskisen Punaisen metsän hotelli on hieno dokumenttielokuva Stora Enson sikailuista Kiinassa, mutta sen yleisö ja tekijä ovat samalla puolella. Elokuvan tekeminen vaati ohjaajalta mainittavaa rohkeutta, mutta sen esittäminen ei.

2. Elokuvan rahoitus on monimutkaista ja haetaan jokaiselle projektille erikseen. Kotimainen scifi-uutuus Iron Sky vei tämän äärirajoille: elokuvan rahoituksesta yli miljoona euroa kerättiin etukäteen yleisöltä. Jos elokuvan pitää miellyttää näin suurta tuottajien joukkoa jo etukäteen, kuinka rohkea se voi olla? Iron Sky käsittelee kuusta maahan hyökkääviä natseja, mutta on kaikin puolin sovinnainen. Tarinalla on kiva opetus ja huumori on salonkikelpoista silloinkin kun se on kömpelöä. Natseja ei viedä epämukavuusalueelle – eikä yleisöäkään.

3. Teatterissa on toisinaan tapana hyökätä yleisöä vastaan. 80-luvulla Jumalan teatteri demonstroi tätä heittämällä yleisön päälle muun muassa ulostetta. Elokuvassa tämä on vaikeampaa. Mutta mikä suomalainen elokuva olisi edes jollain tavalla yrittänyt? Kun vertaa teatteri- ja elokuvakritiikkejä, huomaa nopeasti, että teatterilta provokaatiota odotetaan. Elokuvalta ei.

Iron Skyta on etenkin elokuvaharrastajapiireissä pidetty uudenlaisena rohkena avauksena, joka haastaa ummehtuneen draamaelokuvan. Osa elokuvakriitikoista on samoilla linjoilla, esimerkiksi Aamu- ja Iltalehdissä. Mikään paskahousu ohjaaja Vuorensola ei totisesti ole, niin suuresta elokuvahankkeesta on kyse. Tai Markus Selin, josta tuore Kuukausiliite kirjoitti kiinnostavan artikkelin. Selin teki ensin monta konkurssia, sitten elokuvia suurille yleisöille, mutta ei vaikuta välittävän pätkääkään siitä, mitä muut ajattelevat. Sekin lienee rohkeutta.

Mutta hedelmiä on kahdenlaisia.

Iron Sky ei ole ainoa elokuva, jonka yhteydessä on puhuttu elokuvaohjaajan unelman toteutumisesta. Siinä on jotain tuoretta ja epäeurooppalaista. Suuret unelmat ovat aina olleet amerikkalaisia: Bill Gates, Steve Jobs ja autotallit. Lady Gaga. Eurooppalaisen taiteilijan osana, sen sijaan, on ollut tehdä taidetta traumoistaan, ei unelmistaan. Niistä tulee varmasti erilaisia.

(Niin lähellä kuin ne näyttävät olevan toisiaan, traumat ja unelmat (saks. traum) ovat etymologisesti hyvin kaukaisia sukulaisia, jos sitäkään.)

Sami Pöyry kirjoittaa Monadi-filmissä elokuvan ja alitajunnan suhteesta:
"Jos elokuva menettää kosketuksensa alitajuntaan ja runouteen, se menettää kaiken. Tämä koskee yhtäläisesti niin viihde- kuin taide-elokuvaakin." 
Niin kauan kuin elokuvantekijä tietää, mitä hän haluaa, olemme turvassa. Kun hän ohjaa laivansa kohti tuntematonta, mitä tahansa voi tapahtua. Se vaatii rohkeutta – myös katsojilta.