Kirjoita asiaa. Kirjoita tiiviisti ja lyhyesti. Ole kiinnostava. Perustele väitteesi. Puolusta omaa kantaasi, mutta anna muille vapaus päättää omastaan. Älä huuda. Älä trollaa. Älä provosoi. Älä käy henkilöön. Älä nälvi, ivaa, leimaa tai vääristele. Älä yllytä vainoon tai leimaa ihmisiä uskonnon, syntyperän tai muun ominaisuuden perusteella. Älä ilakoi toisten onnettomuuksilla, vastoinkäymisillä tai sairauksilla. Älä mainosta.
Tällaisia ohjeita ja sääntöjä suomalaiset keskustelupalstat antavat osallistujilleen, jotta yhteinen keskustelu onnistuisi säällisesti. Helsingin Sanomat on tavoitteessaan kaikista kunnianhimoisin – se kertoo päämääräkseen "luoda Suomen parasta keskustelua."
Hyvistä aikeista huolimatta lopputulos on usein jotain muuta. Keskustelut netissä eivät aina ole kovin kiinnostavia, väitteitä ei perustella, henkilöön käydään jatkuvasti. Ivataan, nälvitään ja vääristellään. Eikä kirjoiteta asiaa.
Tavallinen epäilty keskustelun epäonnistumiseen on kasvottomuus. Verkossa emme yleensä tiedä kenen kanssa puhumme, emmekä näe hänen reaktioitaan. Vanha ratkaisu ongelmaan on netiketti eli käyttäytymissäännöt, mutta se ei näytä olevan oikea lääke. Tiukemman kurin sijaan arvelen, että verkkokeskustelussa tarvittaisiin enemmän järjestystä. Tästä erottelusta Esko Valtaoja kirjoittaa Turun Sanomissa oivaltavasti:
"Ylikierteillä käyvässä koulukeskustelussa sekoitetaan toisiinsa kaksi asiaa: kuri ja järjestys. Niiden eron huomaa parhaiten ajattelemalla erilaisia yhteiskuntamuotoja. Demokratia perustuu järjestykselle, diktatuuri kurille. Demokratian pohjana on yhteiskuntasopimus: lupaudumme tekemään erilaisia asioita, kuten maksamaan veroja, luopumaan verikostosta, ja olemaan pissimättä kaduille, ja vastalahjaksi yhteiskunta antaa meille järjestyksen. Diktatuurin lähtökohtana taas on kuri, jolla ylläpidetään järjestystä vallanpitäjien päättämin keinoin."
"Kouluihin vaaditaan lisää kuria, kun pitäisi vaatia lisää järjestystä. Diktatuurit osoittavat, että ankarinkaan kuri ei toimi kuin tiettyyn rajaan saakka; järjestykseen perustuva yhteiskunta on paljon stabiilimpi kuin kuriin nojaava."
Kysymys siis kuuluu: Kun kuri ei näytä auttavan. miten nettikeskusteluihin saataisiin lisää järjestystä?
Nettiä on 90-luvulta asti tarkasteltu listaamalla tapoja, joilla se eroaa niin sanotusta "oikeasta maailmasta"–usein tuloksetta.Ratkaisujen kannalta hedelmällisempää saattaa olla tarkastella sitä, mikä ihmisten vuorovaikutusta eri ympäristöissä yhdistää. Ryhmäkeskustelujen ongelmat nimittäin tunnetaan hyvin ja niihin on olemassa lääkkeitä.
Ihmisryhmillä on säännönmukaista taipumusta tietynlaiseen käyttäytymiseen. Näitä mekanismeja kutsutaan ryhmäilmiöiksi. Suurissa ryhmissä ilmiöt ovat enimmäkseen negatiivisia: kärjistymistä, polarisoitumista, klikkiytymistä, turvattomuutta... Kuulostaako tutulta? Koska ryhmäilmiöt eivät perustu yksilöiden tahdonalaiseen toimintaan, niitä on hyvin vaikea kontrolloida säännöillä ja kurilla. Niiden sijaan suurryhmä tarvitseekin tuekseen järjestystä.
Kirjoitan verkkokeskustelun ryhmäilmiöiden hallitsemisesta Voima-lehden mediakasvatusnumerossa. Voit lukea artikkelin tästä. Mukana on myös veikeä bingo!
Katsoja ajattelee sitä, mitä hän näkee, ja asioita, joita hänelle tulee mieleen siitä, mitä hän näkee. Sille ei voi tehdä mitään, mutta sillä voi tehdä paljon. Ajattele, mitä kuvaat – niin katsojakin tekee.
Näitä ajatuksia käytän usein, kun autan Nuorten Ääni -toimituksen nuoria tekemään televisiojuttuja, joita esitetään ajankohtais- ja asiaohjelmissa. Kysyn usein: Mitä katsoja ajattelee, kun hän näkee tämän kuvan? Mitä haluat katsojan ajattelevan tässä kohdassa?
Koulutukset aloitan usein seuraavalla harjoituksella. Valitsen etukäteen muutamia tv-inserttejä, joiden alussa ei ole nimiä tai tekstejä, jotka paljastaisivat jutun aiheen. Otan äänet pois päältä ja laitan videon pyörimään. Yleisön tehtävänä on mahdollisimman nopeasti arvata, mitä aihetta juttu käsittelee.
Harjoituksen tavoitteena on havahduttaa siihen, kuinka paljon kuvat, joita emme aktiivisesti ajattele, itseasiassa ohjaavat ajatuksiamme. Kuvaajan ja toimittajan taito on käyttää kuvia, jotka vetävät katsojan mielen jutun etenemisen kannalta hyödyllisten merkitysten äärelle, ja välttää tahatonta harhapoluille johdattelemista. Joskus hyödyllistä on tähdätä tarkkaan, toisinaan taas antaa katsojalle enemmän tilaa.
Nämä kolme inserttiä Ylen Puoli seitsemän -ohjelmasta sopivat hyvin harjoitukseen. Ensimmäinen esimerkki vie heti suoraan aiheeseen, toinen avaa hieman laajemman merkitysten kentän ja kolmas antaa aluksi vain vihjeitä.
Harjoituksen jälkeen voidaan katsella muita tv-juttuja ja miksei videblogejakin pohtien, miten ne onnistuvat kuvakerronnassaan.
Harjoitus sopii hyvin myös peruskoulun ja toisen asteen mediakasvatukseen.
Puhe kriittisestä medialukutaidosta tekee usein eron valeuutisten ja luotettavien medioiden välille. Erottelu saattaa viedä huomion siitä, että myös "luotettaviin medioihin" on tarpeen suhtautua kriittisesti. Vaikka faktat ovat kohdallaan, kuva maailmasta on aina hieman vino.
Tämä Nuorten Ääni -toimituksessa kehittelemämme Vinot uutiset -ajatusharjoitus havainnollistaa, miten toimittajien taustat vaikuttavat siihen, mistä aiheista ja miten mediassa kerrotaan.
Harjoitus sopii lukioikäisille esimerkiksi äidinkielen, median, filosofian ja katsomusaineiden opetukseen. Kesto on 60-70 minuuttia.
Harjoituksen kulku
Osallistujat jaetaan 4–5 hengen pienryhmiin, jotka ovat harjoituksessa erilaisia uutistoimituksia. Jokainen ryhmä saa oman identiteetin, joka on muille salainen. Yhdessä toimituksessa on vain suurituloisia toimittajia, toisessa pienituloisia, kolmannessa lehdessä kaikki ovat perheellisiä, neljännessä keski-ikäisiä, viidennessä nuoria vihreitä opiskelijoita ja niin edelleen.
Jokainen toimitus saa samanlaisen koosteen valmiita uutisotsikoita. Toimituksen tehtävä on eläytyä saamaansa rooliin ja valita koosteesta viisi uutisotsikkoa, jotka heidän toimituksensa julkaisisi omassa mediassaan.
Toimitusten julkaisemia uutiskoosteita verrataan toisiinsa. Muut arvailevat, millainen toimitus valittujen uutisten takana on. Millaisia ihmisiä siellä työskentelee?
Valmistautuminen
Ennen harjoitusta vetäjä valmistelee materiaalit, työskentelytilan ja verkkoalustan.
Kerätään monipuolinen kooste oikeita uutisotsikoita (n. 30 kpl) eri medioista. Koosteita tulostetaan 2–3 kpl jokaiselle viiden hengen ryhmälle. Otsikot jaetaan valmiiksi pöytäryhmiin.
Jokaista ryhmää varten tulostetaan paperille työskentelyohjeet, joihin merkitään toimituksen identiteetti. Sopivia rooleja ovat esimerkiksi pienituloiset, suurituloiset, keski-ikäiset,perheelliset, konservatiivit tainuoret vihreät opiskelijat. Roolien on hyvä olla riittävän yksinkertaisia, jotta ne on helppo omaksua. Syrjiviä tai leimaavia rooleja pitää ehdottomasti välttää.
Valitaan ja valmistellaan alusta, jossa valitut otsikot julkaistaan. Esimerkiksi Padlet sopii hyvin. Jokaisella ryhmällä on käytössään tietokone tai mobiililaite.
Pöydät ja tuolit järjestetään valmiiksi ryhmiin. Luokkaan jätetään tila mielipidejanalle.
Virittäytyminen: Mielipidejana 10 min
Aluksi virittäydytään teemaan, mediakriittisyyteen. Keskustelu toimii samalla kehyksenä tulevalle harjoitukselle.
Osallistujat asettuvat janalle sen mukaan, kuinka kriittisesti he mielestään seuraavat mediaa. Harjoituksen vetäjä keskusteluttaa kysymyksillä:
Mitä (teille) tarkoittaa kriittisyys?
Miten luetaan uutisia kriittisesti?
Mitä ovat valeuutiset?
Kuvitellaan media, jonka uutisten kaikki faktat ovat totta. Antaako se totuudenmukaisen kuvan maailmasta?
Vetäjä voi tarjota keskusteluun määritelmän: Kriittisyys on asioiden monimutkaisuuden havaitsemista.
Nuorten mielestä kiinnostavat uutiset 10 min
Tässä vaiheessa tutustutaan materiaaliin ja työskentelytapaan kevyellä keskustelutehtävällä.
Osallistujat jaetaan 4–5 hengen ryhmiin. He ovat nyt uutistoimituksia. Heillä on pöydissä koosteet uutisotsikoista.
Jokainen toimitus valitsee keskuudestaan päätoimittajan, jonka tehtävä on toimia työnjohtajana ja kertoa ryhmän vastaukset muille.
Kysymys: Mitkä ovat teidän mielestänne tärkeitä ja kiinnostavia aiheita? Jos olisitte uutistoimitus, mitkä uutiset te julkaisisitte? Jokainen toimitus valitsee otsikoista yhden heidän mielestään tärkeän uutisen ja kertoo sen muille. Ohjaaja merkitsee nämä itselleen ylös.
Mediakriittinen roolileikki 15-20 min
Nyt mennään harjoituksen varsinaiseen ytimeen!
Ohjeet kerrotaan ensin kaikille yhdessä:
Jokainen ryhmä saa roolin, joka määrittelee, minkälaisia ihmisiä kyseisessä uutistoimituksessa työskentelee, esimerkiksi eläkeläisiä. Ryhmät eivät tiedä, mitä muita rooleja luokassa on.
Ryhmän tehtävänä on asettautua saamaansa rooliin ja siitä näkökulmasta valita viisi uutista, jotka heidän toimituksensa mielestä ovat tärkeitä ja kiinnostavia. Mitkä viisi uutista heidän mediassaan julkaistaisiin?
Kiinnostavista otsikoista tehdään kooste verkkolehteen (esimerkiksi padlet-alustalle). Yksi nostetaan tärkeimmäksi pääuutiseksi.
Päätoimittajat hakevat ohjeet ja toimituksensa roolin vetäjältä. Toimitukset ryhtyvät töihin.
Työskentelyn aikana vetäjä koostaa padletiin koosteen nuorten valitsemista otsikoista.
Arvausleikki 15-20 min
Lopuksi toimitukset tulkitsevat toistensa tekemiä uutiskoosteita.
Tutkitaan toimitusten uutiskoosteita yksi kerrallaan. Yleisön tehtävänä on tulkita, millainen toimitus on tehnyt nämä valinnat. Keitä siinä työskentelee?
Jokainen ryhmä miettii ensin hetken keskenään ja kertoo sitten arvauksensa muille. Käytettävissä olevan ajan mukaan voidaan myös kertoa perusteluja arvaukselle. Lopuksi kyseisen uutisnoston tehnyt toimitus kertoo oikean vastauksen. Lopuksi voidaan verrata nostoja alussa syntyneeseen luokan yhteiseen nuorten uutiskoosteeseen.
Johtopäätökset yhdessä 10 min
Kun uutiskoosteet on käyty läpi, analysoidaan tapahtunutta ja tehdään johtopäätöksiä.
Kysymyksiä:
Millaisia eroja uutiskoosteissa oli?
Miten uutisten sisältöön vaikuttaa se, ketkä niitä tekevät?
Millainen uutismedia antaisi mahdollisimman totuudenmukaisen kuvan maailmasta?
Kun oikeat lapset haluavat tietää, missä oikea ruoka on kasvatettu, vastaan tulee nopeasti seinä. Helsingin Puistolan peruskoulun oppilaat ryhtyivät Nuorten Ääni -toimitus -harrastuksessaan selvittämään oman koulunsa lihamakaronilaatikon alkuperää. He halusivat päästä näkemään itse, missä ruoka kasvatetaan.
Nuoret eivät antaneet periksi. Heillä oli journalistin tehtävä ottaa selvää ja kertoa yleisölle. Lopulta HKScan taipui valikoimaan kolmestakymmenestä tilasta muutaman, joihin oppilaat saivat ottaa yhteyttä. Valtaosasta kerrottiin vain paikkakunta.
(HKScan Finland on Ruokatieto Yhdistyksen jäsen ja sen johtaja Jyrki Karlsson on yhdistyksen hallituksen varapuheenjohja.)
On ilmeistä, että eläintuottajat pyrkivät pitämään itsellään monopolin teollisuuden julkisessa kuvassa. Siksi opettajille tarjotaan valmista oppimateriaalia, jonka tarkoitus on luoda oppilaille tarkoituksenmukaisia mielikuvia ruoantuotannosta. Oikean tiedon sijaan koulu ajautuu jakamaan oppilaille mainoksia.
Opettajien tehtävä on purkaa ruokateollisuuden tiedotusmonopoli. Opettajien pitäisi aktiivisesti pyrkiä viemään oppilaita vierailuille oikeille tuotantotiloille kotieläintilojen sijaan. Lihateollisuus ei vielä ole siihen valmis, mutta se muuttuu, kun opettajat ja oppilaat vain ovat aktiivisia. Sitä odotellessa voimme ainakin vertailla saatavilla olevaa kuvastoa. Se on hyvää mediakasvatusta.
Sain tehtäväkseni järjestää nuorisotyöyksikön tyhy-päivässä toiminnallisen kamerakynätuokion, jossa yhdistyisi ammatillisen minuuden käsitteleminen ja ulkoilu maalaismaisemassa. Ei ollutkaan aivan helppo tehtävä!
Yhtälö ratkesi, kun muistin parin kuukauden takaiset pohdintani omaan työhöni liittyvästä mielenmaisemasta. Olin juuri palannut nuorisotyöhön kahden vuoden kamerakynäretkeltä. Sillä välin kaikki oli muuttunut: Nuorisoasiainkeskusta ei enää ollut, oli kulttuurin ja vapaa-ajan toimiala. Esimieheni oli vaihtunut ja työhuoneessani istuivat eri ihmiset. Työpisteeni oli muuttanut kahteen kertaan. Melkein kaikki Nuorten Ääni -toimituksen ryhmän nuoret olivat vaihtuneet. Työpuhelimenikin oli uusi. Uutta omaksuttavaa oli paljon ja keskeneräisiä prosesseja useampia.
Huomasin kuvailevani työhönpaluuta toistuvasti ryteiköksi, jonka läpi piti rämpiä.Siltä se tuntui. Kyselin, millaisena maisemana muut kokevat kuormittavan tilanteen työssä tai elämässä. Niitä olikin monenlaisia: rämpimistä suossa, esteitä polulla, tyhjä aavikko tai ulappa, sakea lumisade, pimeys... Tämähän olisi valmis kamerakynätehtävä! Oman minuuden pohtiminen yhdistyy maisemiin.
Tänään Östersundomin leirikeskuksessa jaoin 18 hengen työyhteisömme pareihin. Ensin parin avulla pohdittiin omassa työssä ja muussa elämässä kuormittavia tilanteita. Millaiset olosuhteet minua kuormittavat? Onko niissä aina jotain samaa?
Keskustelun jälkeen lähdettiin ulkoilemaan yksin tai parin kanssa. Tehtävänä oli etsiä maisema, näkymä tai tila, joka olisi metafora tyypilliselle kuormittavalle tilanteelle omassa työssä. Paikasta kuvattaisiin n. 10 sekunnin video, jossa kamera liikkuu tuossa maisemassa niin, että se vastaa omaa kokemusta. Lisäksi kuvattaisiin vastaava video ihanteellisesta, miellyttävästä ja inspiroivasta työn maisemasta.
Kun videot oli kuvattu, palattiin sisälle ja jakauduttiin uusiin kolmen hengen ryhmiin, joissa videot katsottiin kännykän ruudulta. Katsojat tulkitsivat ääneen maiseman ominaisuuksia. Mikä tästä tekee kuormittavan, mikä tuosta ihanteellisen? Mitä eri elementit kuvassa edustavat? Yhdessä pohdittiin työkaluja kuormittavassa tilanteessa selviytymiseen. Miten pääsen vaikeasta maisemasta ihanteelliseen?
Lähin kollegani huomasi ajatuksensa tarkentuneen kuvaustehtävän aikana. Maisema tarjosi virikkeitä ja vaihtoehtoisia muotoja ajatuksille. Kun oman ajatuksensa näki kuvana edessään, sitä oli mahdollista tutkia ja muovata ympäristön tarjonnan avulla. (Kirjoitan kamerakynätyöskentelyssä tapahtuvista ajattelun prosesseista sosiosemiotiikan näkökulmasta kamerakynä-käsikirjassa sivulla 77.)
Tällä kokemuksella suosittelen kokeilemaan ja kehittämään tehtävää edelleen!
Muistatko, missä olit, kun Suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden? Seurasitko Barak Obaman ensimmäisiä virkaanastujaisia? Muistatko kuvat vuoden 2004 Tapaninpäivän tsunamista? Oletko yksi niistä 2,5 miljoonasta suomalaisesta, jotka vuosittain katsovat Linnan juhlia televisiosta?
Median ansiosta voimme nähdä asioita, jotka tapahtuvat muualla, toisessa paikassa ja ajassa. Elämme globaalissa maailmassa, jonka suurelta osin olemme itse nähneet vain mediassa. Voi hyvin sanoa, että media – joka päivä – laajentaa kuvaamme todellisuudesta. Samalla media tunkeutuu syvälle mieleemme ja pyrkii määrittelemään myös sitä, miten itse havaitsemme.
Tarkastelen seuraavassa simulaatiokulttuurin kysymyksiä Mauri Ylä-Kotolan tutkimuksen avulla. Kirjoitus on uudesta kamerakynän pedagogiikan käsikirjasta, joka julkaistiin ilmaisena pdf-kirjana 1.8.2017.
Sinun mielikuvasi eivät ole sinun
Ranskalainen filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Jean Baudrillard (1929–2007) kehitti ajatuksen simulaatiosta. Audiovisuaalisessa kulttuurissa mediavälineet ovat luoneet todellisuuteen tason, jossa kuvalliset esitykset korvaavat suoran havainnon. Meidän ja havaintomme kohteen välissä on väline. Simulaatiossa kuvat eivät enää niinkään representoi kohteitaan vaan ovat tulleet niiden tilalle. Kuvista on tullut todellisuus. Maailma näyttäytyy meille simulaatiossa, joka erehdyttävästi muistuttaa alkuperäistä – vaikka onkin ihmisen ajattelun tuote. Kun havaitsemme, näemme valmiiksi tehtyjä havaintoja.
Tarkastele kuvia, joita sinulle tulee mieleen seuraavista sanoista: Vapaudenpatsas, Eiffel-torni, Colosseum, Kolin kansallismaisema, eduskuntatalo, Sauli Niinistö, Cheek, pakolainen, mies, nainen.
Mielesi täyttyi äsken kuvista, jotka ovat muiden tuottamia. Et ole ehkä koskaan käynyt New Yorkissa, Pariisissa tai Kolilla, mutta tiedät, miltä niiden maailmankuulut nähtävyydet näyttävät. Olet omaksunut median tuottamat kuvat sellaisinaan, vaikka ne eivät ole sinun omia havaintojasi. Miehiä ja naisia olet toki nähnyt itsekin, mutta yhtä paljon olet nähnyt median esityksiä miehistä ja naisista. Teitkö äsken eron mielikuviesi materiaalin erilaisille lähteille? Sinun mielikuvasi eivät usein ole sinun mielikuviasi.
Kun kuvaaja asettaa kameran, hän samalla asemoi katsojan: tätä katsot, tältä etäisyydeltä, tästä kulmasta. Kameran linssistä tulee katsojan silmä. Varsinkin näytelmäelokuvan äärellä samaistumme herkästi tuohon kameran katseeseen. Elokuva houkuttelee meidät sisäänsä niin, että otamme kameran tekemät havainnot vastaan ominamme. Tiedämme toki, että elokuvan tapahtumat ovat lavastettuja, mutta taitavan kamerakerronnan ansiosta meistä tuntuu, kuin katsoisimme niitä itse – elokuvantekijä vain liikuttaa meitä tapahtumiensa ympärillä. Elokuvan tapa rajata ja leikata muistuttaa niin paljon omaa tapaamme havaita, ettei kameran ja katsojan katseelle synny eroa. Juuri tätä elokuvan illuusion syntymistä ja särkymättömyyttä pidetään usein hyvän elokuvan kriteerinä. Siksi elokuvaa katsoessa meistä ei yleensä tunnu, että katsoisimme sarjaa kuvia, joista jokainen on huolellisesti muotoiltu tekijänsä ajatus.
Simulaatio muovaa ajatteluamme
Jotta elokuva synnyttäisi illuusion todellisuudesta, kuvassa ja kerronnassa pyritään realistisuuteen. Valtavirtaelokuvassa tämä koodi on hyvin tarkka, suorastaan teollinen. Jokaisella elokuvagenrellä on omat konventionsa, joille elokuvan pitää olla uskollinen, jotta katsoja pitäisi esitystapaa normaalina. Konventiot säätelevät sekä sitä, miten kuvia rajataan ja leikataan, että sitä, millaisina ihmiset ja maailma esitetään. Kauhuelokuvan realismi on erilaista kuin romanttisessa draamassa. Vanhan mustavalkoisen kauden suomalaisen elokuvan realismi on erilaista kuin se oli 90-luvulla tai nyt 2010-luvulla. Se, mikä yhdellä aikakaudella näytti uskottavalta, vaatii nyt katsojalta pientä pinnistelyä. Keinoja, jotka kavaltavat kuvan representaatioluonteen ja keinotekoisuuden, pidetään valtavirtaelokuvassa usein sopimattomana kikkailuna, koska ne särkevät elokuvan taian. Sen, joka haluaa liittyä elokuvan tuotantokoneistoon, on noudatettava vallitsevia konventioita.
Elokuva on tiivistettyä, tuotettua ja järjestettyä todellisuutta. Se sisältää tavoittamattoman paljon tekijänsä valintoja siitä, miten esitetyt asiat asemoidaan suhteessa toisiinsa. Sisältöä järjestetään sekä rinnakkain kuvien sisällä että peräkkäin ajassa. Näin syntyy audiovisuaalisten suhteiden verkosto, joka yhdessä katsojan mielen kanssa tuottaa merkityksiä. Ylä-Kotola esittää tutkimuksessaan, että usein toistetut kuvien väliset suhteet vakiintuvat mielessämme merkityksiksi, asioiden välisiksi yhteyksiksi. Kun näemme yhden asian, assosioimme sen toiseen, koska mielemme on siihen tottunut. Näin media tuottaa jaettuja käsityksiä esimerkiksi suomalaisuudesta, sukupuolista tai kaupallisista tuotteista.
Ei ole sattumaa, että automainoksissa auto sinnikkäästi sijoitetaan ruuhkattomille kaupunkiteille, koskemattomaan luontoon ja yhä useammin jopa jäätiköille. Juuri näille ympäristöille autoja on tavattu pitää uhkana. Yhtä lailla tarkoituksenmukaista on se, että mainoksissa valmisruokaa syödään usein juuri perheen kanssa. Tarjoamalla katsojan mielelle toistuvia keinotekoisia assosiaatioita mainostaja voi vastustaa kulttuurissa eläviä epäedullisia merkityksiä – ja tuottaa tilalle uusia, tarkoituksenmukaisempia skeemoja.
Myös nykyaikaisten luontodokumenttien kerrontaa määrittävä ideologia on tunnistettavissa. Esimerkiksi käy hyvin nykyaikaisista nykyaikaisin, BBC:n tuottama Planeettamme Maa. Sekä sarjan kuvallinen että sanallinen kerronta toistavat määrätietoisesti tarinaa, jossa eläimet pyrkivät selviämään luonnon vihamielisessä ympäristössä kilpaillen olemassaolostaan toisiaan vastaan. Luontodokumenttien luonto on raaka ja mielivaltainen. Elämä on taistelua, jossa vain onnekkaimmat, sinnikkäimmät ja kyvykkäimmät selviävät – omin avuin. Tieteellisesti olisi kuitenkin vähintään yhtä perusteltua esittää luonto monimutkaisena tasapainoisena ekosysteeminä, jossa jokaisella eliölajilla on oma roolinsa, jota ilman muut eliöt eivät pärjää. Näistä ja muista mahdollisista ideologisista näkökulmista ohjelmat tekijät ovat valinneet omansa. Ovatko vaikuttimet poliittiset? Sopiihan kilpailun tarina hyvin yhteen vallitsevan yhteiskuntajärjestelmämme kanssa. Vai olisiko niin, että armottomasta kilpailusta vain syntyy kiinnostavampia tarinoita kuin eläimien välisistä monimutkaisista riippuvuussuhteista? Kun tehdään maailman kaikkien aikojen kallein luontodokumenttisarja, sen on viihdytettävä yleisöään.
Arkisessa mediaympäristössämme myös journalismi käyttää samaa valtaa. Jokainen uutis- ja ajankohtaisjuttu sisältää lukemattomia tietoisesti ja tiedostamatta tehtyjä valintoja, jotka muovaavat käsitystämme maailmasta.
Jokaisen pitäisi olla manipuloija
Koska elokuva taiteen, viihteen ja journalismin mediumina on kallis, on sen tavoitettava riittävän suuria yleisöjä kustannustensa kattamiseen. Jotta elokuva puhuttelisi tuota suurta yleisöään, on sekä elokuvan että yleisön käsitys todellisuudesta ja sen esittämisen konventioista oltava mahdollisimman yhdenmukainen. Samalla jokainen koodia noudattava elokuva vahvistaa yleisönsä odotuksia. Tämä automaatti tuottaa jaettuja käsityksiä todellisuudesta, normaalista, epänormaalista ja niiden esittämisestä.
Audiovisuaalinen simulaatio muokkaa ja jäsentää mielen skeemoja kuten kielikin ja siten määrittelee ajatteluamme myös silloin, kun simulaatio ei ole läsnä. Kun haluamme itse esittää ajatuksiamme todellisuudesta kuvaamalla, meidän on valittava, noudatammeko jaettua koodia vai rikommeko sitä tarvittaessa silloin, kun se ei vastaa omaa ajatteluamme. Jos kommunikoinnissa ei noudata yhteisiä sääntöjä, on kommunikointi vaikeaa, ja esittäjä asettuu anarkistiseen positioon.
ElokuvaohjaajaJean-Luc Godardin näkemyksen mukaan elokuva on aina propagandaa. Ihmisten ei pitäisi jakautua manipuloijiin ja manipuloitaviin, vaan jokaisen tulisi olla manipuloija. Jokaisen tulisi olla kykenevä tunnistamaan kätkettyjä vaikuttamisen mekanismeja ja käyttämään niitä itse. Godard on esittänyt, että yhteiskunnalle olisi hyväksi, jos jokainen kansalainen työskentelisi oman ammattinsa lisäksi audiovisuaalisten laitteiden parissa. Tutkija Ylä-Kotolan mielestä maailman medioituessa kommunikoinnin välineellisiä, asenteellisia ja näkökulmallisia ennakkoehtoja tulisi yhä useammin tehdä näkyväksi poikkeamalla niistä. Näkyväksi pitäisi saattaa myös tuotantokoneisto, joka mediassa pyrkii olemaan piilossa. Näin representaatioiden luonnollistaminen purettaisiin.
Audiovisuaalisessa kulttuurissa media tapahtuu yhteiskunnassa ja yhteiskunta mediassa. Demokratian näkökulmasta pidän itse ehdottoman tärkeänä, että median valta yhteiskunnassa jaetaan mahdollisimman tasa-arvoisesti eri ikäisten, erilaisia taustoja edustavien kansalaisten kesken. Jokaisella pitää olla taidot ja mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä ja miten media esittää – ja miten mediaesitykset vaikuttavat kuvaamme maailmasta.
Yksi helposti koulutyöhön integroituva tapa opetella näitä kansalaistaitoja on kamerakynätyöskentely. Sen pedagogiikasta voit lukea lisää täältä.
Hei opettajat! Vietin kanssanne kaksi hauskaa ja opettavaista vuotta. Toin teille kehittelemiäni ajatuksia videokameran käyttämisestä opetuksessa uudenlaisella tavalla – ja sain itse takaisin paljon enemmän. Kiitos! Nyt on aika palata takaisin vakipaikalleni nuorisotyön pariin Nuorten Ääni -toimituksen tuottajaksi. Sitäkin kannattaa seurata. Kevään ja kesän aikana olen kirjoittanut näiden kahden vuoden aikana syntyneet ajatukset ylös Suomen tietokirjailijoiden tuella. Siitä syntyi 124-sivuinen opus Kamerakynän pedagogiikka, opettajan käsikirja, joka on nyt ilmaiseksi luettavissa pdf-julkaisuna. Paperipainosta ei ole tulossa, mutta kaikenlainen levittäminen ja tulostaminen ei-kaupallisessa tarkoituksessa on sallittua ja toivottavaa!
Lisäksi kuvasin teille pienen kiitoskirjeen. Se on alla.
Montaasi on yksi elokuvakerronnan vanhimmista ja väärinymmärretyimmistä keinoista. Sitä on ollut hieman hankalaa käsitellä elokuvakasvatuksessa. Usein on jouduttu palaamaan sadan vuoden taakse ja katsomaan esimerkki jostain Sergei Eisensteinin elokuvasta, yleensä Lakosta.
Nyt minulla on teille, hyvät opettajat, tarjolla paitsi erinomainen myös ajankohtainen ja kotimainen esimerkki hienovaraisesta ja älykkäästä montaasin käytöstä – tekijän luvalla Jouni Hiltusen luontoelokuvasta Matka merelle (2017)! Mutta sitä ennen lyhyt johdanto.
Yleisesti montaasi tarkoittaa elokuvan leikkaamista ja koostamista yleensä. Tutumpi merkitys sanalle on valtavirtaelokuvan jakso, jossa pidempi tapahtumien kulku on koostettu lyhyeksi erillisten otosten sarjaksi – yleensä musiikin säestyksellä. Rockyn harjoittelujakso on yksi tunnetuimmista.
Kolmanneksi – ja tässä – montaasilla tarkoitetaan 1900-luvun alun neuvosto-ohjaajien Sergei Eisensteinin, Lev Kulosovin ja Vsevolod Pudovkinin kehittämää teoriaa siitä, miten toisiinsa liitetyt otokset synnyttävät yhdessä merkityksiä. Elokuvaopetuksessa ja -kasvatuksessa montaasi on usein esitelty retorisena, karkeana, joskus hieman koomisenakin jäänteenä propagandaelokuvista. Ehkä juuri tämä skeema on estänyt huomaamasta montaasia kaikkialla muualla: uutisissa, mainoksissa, lomavideoissa, vlogeissa ja luontodokumenteissa. Montaasi on ilmiönä (lähes) väistämätön, mutta yleensä varsin huomaamaton ja tarkoitukseton.
Montaasi ei ole vaikea asia. Peräkkäisten otosten yhteistyö on itse asiassa varsin yksinkertaista.
Ensimmäinen otos vaikuttaa siihen, missä katsojan ajatukset liikkuvat, kun kuvan sisältö leikkauskohdassa vaihtuu. Seuraava otos nähdään edeltävän otoksen määrittelemässä valossa. Kun ajattelen talvea, porkkanasta tulee mieleen lumiukko. Kirjoitan montaasin vaikutusmekanismista tarkemmin tässä.
Esimerkki nykyaikaisesta montaasista
Jouni Hiltusen luontoelokuvassa Matka merelle on havainnollinen montaasijakso. Pyysin ohjaajalta, että saisimme sen elokuvakasvatuskäyttöön. Ja hän järjesti asian! Elokuvanäyte löytyy Vimeosta (salasana: Matkalla).
Suosittelen katsomaan klipin itse ennen kuin luet seuraavaa analyysini siitä.
Suomenlahden koskemattoman luonnon tarkkailusta siirrytään kaupungin rannoille. Otosten sarja rakentaa hienovaraisesti askel kerrallaan valmista ajatusten maaperää meribiologin esittelylle.
1:21 Joutsen raivaa kaisloja rantavedessä. Tässä syntyy mielleyhtymiä siivoamiseen, vaikka ihminen toimineen ei olekaan vielä astunut kuvaan. Kuvassa särkyy myös joutseneen liittyvä estetiikka ja idyllinen kuvasto. Myyttinen valkoinen lintu joutuu tekemään varsinaista paskaduunia. Taustalla kaislikossa vilahtaa roskakin. 1:30 Maisema muuttuu. Mukaan tulee ihmisen rakentama tie, auto, kaislikkoon ajelehtinut oluttölkki, oksaan takertunut muovinriekale. Mukaan liittyy variksen ääni. Siihen liittyy mielleyhtymiä paitsi kaupunkiin, myös kaatopaikkoihin ja roskiksiin. Nämä otokset saavat voimaa siitä, että katsojan ajatukset vielä aivan hetki sitten olivat idyllisessä, lähes koskemattomassa saaristoluonnossa. 1:42 Voimalaitoksen piippu on kuvista retorisin. Mukana ei enää ole luontoa, vain sen uhka. Kuva vie ajatukset kaupunkien rannoilta koko systeemiä koskevaan uhkaan. 1:45 Tämän jälkeen alusta on rakennettu ja meribiologi tehtävineen voidaan esitellä. Tätä työtä on helppo pitää tärkeänä. Montaasin käyttö ei ole ollut päällekäyvää eikä katsoja välttämättä kiinnitä keinoon huomiota. Silti hänen ajatuksiaan on ohjailtu kuva kuvalta oikeaan suuntaan.
2. Katsokaa tämän jälkeen Matka merelle -elokuvanäyte. Tehtävänä on pohtia ensin katsoessa yksin, sitten parin tai pienen ryhmän kanssa, miten tässä esimerkissä käytetään montaasia katsojan ajatusten ohjaamiseen. Yhdessä keskustellessa voidaan kelailla esimerkkiä kuva kuvalta.
3. Tehkää Kaikki kuvaa EDU -sivulla esitelty montaasiharjoitus! Tehtävässä opitaan montaasiajattelua kuvaamalla otoksia, joita yhdistää näkymätön konjunktio.
Opettaja kertoi luokan retkestä Korkeasaaren eläintarhaan. Oppilaat olivat saaneet tehtäväksi ottaa eläimistä valokuvia, joita sitten katseltaisiin koulussa. Opearveli, että kuvaustehtävä saisi oppilaat hieman tavallista tarkkaavaisemmiksi. Mutta kävikin aivan toisin.
Oppilaat juoksivat aitaukselta toiselle, näppäilivät kuvia, eivätkä varsinaisesti pysähtyneet katsomaan eläimiä. Kuvaaminen ei auttanut keskittymään. Ensi kerralla ei otettaisi kameroita mukaan... Kun pohdimme tapahtunutta, opettaja arveli, että tehtävänanto, jonka oppilaat mielessään kuulivat, oli: ota mahdollisimman monta kuvaa mahdollisimman nopeasti. Millainen kuvaustehtävän pitäisi olla, että se virittäisi oppilaat keskittyneempään työskentelyyn?
Ehdotin seuraavalle retkelle tehtävää, jonka Nuorten Ääni -toimituksen nuoret keksivät Fallkullan kotieläintilalla päiväleiriä viettäville lapsille. Jokainen sai kuvata tilan eläimistä oman valokuvasarjan, jonka ensimmäisessä kuvassa olisi yksi eläin, toisessa kaksi, kolmannessa kolme... Leikki oli saanut pienetkin lapset tutkimaan ympäristöä tarkkaavaisesti ja innostuneesti.
Kun kiersin Helsinkiä kamerakynäkoulutuksissa, kuulin muitakin kokemuksia epäonnistuneista digiloikista Korkeasaaressa. Hyvä ajatus mediataitojen yhdistämisestä eläintarharetkeen ei aina edistänytkään oppimista.
Elokuussa soitin Korkeasaareen ja ehdotin, että suunnittelisimme valmiin paketin kuvaustehtäviä, joiden avulla opettaja voisi onnistuneesti jäsentää oppilaiden tutkimusretkeä saarella. Se auttaisi opettajia myös uuden opetussuunnitelman toteuttamisessa. Korkeasaaren ympäristökasvattaja Tero Kirjosalo innostui välittömästi. Luontokoulu Arkissa oli pieniä videokuvaustehtäviä jo silloin tällöin tehtykin!
Tapasimme muutaman kerran, Tero esitteli aiempien kuvaustehtävien pedagogiikkaa ja saaren mahdollisuuksia. Pohdimme, mitkä asiat retkellä tavallisesti tuottavat vaikeuksia ja mitä juuri kameran avulla voisi oppia. Kamerakynätyöskentelyn mestari, biologian ja maantiedon opettaja Maija Mäkelä tuli eräälle retkelle avukseni miettimään, miten yläkoulun ja lukion sisältöjä voisi käsitellä Korkeasaaren eläimistön ja miljöön avulla.
Kamerakynätehtäviä Korkeasaareen
Ja nyt vihdoin pääsen mainostamaan näitä! Tällä viikolla Korkeasaaren kotisivuilla julkaistiin valikoima suunnittelemiani kamerakynätehtäviä eläintarharetken sekä biologian ja maantiedon opetuksen rikastamiseen!
Tehtävät on luokiteltu kolmeen ikätasoon: esi- ja alkuopetukseen, alakouluun sekä yläkouluun ja lukioon. Tehtäviä on kahdenlaisia. Yksinkertaisemmat tehtävät sopivat retken jäsentämiseen ja havaintojen käsittelemiseen koulussa. Ne ovat esimerkiksi tällaisia:
Kuvaa video-otoksilla löytämäsi: 1) hauskin eläin 2) kaunein eläin 3) omituisin eläin 4) pelottavin eläin. Perustele valintasi ääneen. Videon pituus max. 10 sekuntia.
Vaativammat tehtävät sopivat tietyn opetuksen aiheen tai eläintarhan kohteen syvällisempään tutkimiseen:
Ennen retkeä valitaan jokaiselle ryhmälle yksi Korkeasaaressa edustetuista biotoopeista: vuoristo, rannikko, havumetsä, sademetsä, aro tai puoliaavikko. Biotoopista etsitään tietoa, joka otetaan mukaan retkelle. Korkeasaaressa valitun biotoopin keskeiset ominaisuudet havainnollistetaan kuvaamalla ja selostamalla. Jokainen ominaisuus esitetään omana maksimissaan 10 sekunnin otoksenaan. Otokset voi yhdistää yksinkertaisesti editoimalla.
Lukiotasolla tehtävä voi olla vielä vaativampi. Teoreettista tietoa maailmasta havainnollistetaan luovalla ajattelulla:
Selittäkää eroosio kuvaamalla dokumentaarisesti Amazoniaan ja Africasiaan rakennettuja ympäristöjä. Ette saa itse esiintyä tai puhua videolla. Voitte yhdistää useampia otoksia eri puolilta taloja. Leikatkaa video yhtenäiseksi esitykseksi mobiililaitteella tai tietokoneella. Maksimipituus 30–60 sekuntia.
Kaikkiin kuvaustehtäviin sisältyy myös katselutehtävä, seuraava työvaihe, jossa syntynyttä materiaalia käsitellään yhdessä. Opettajalle on omat yleisohjeet kamerakynätyöskentelystä.
Semiotiikkaa sen klassisilla käsitteillä ei tietääkseni juuri opeteta peruskoulussa, ehkä siksi, että teorian sisäistämisen ajatellaan vaativan kehittynyttä formaalia ajattelua. Silti juuri tällaisten ajattelun taitojen uskon olevan arvokkaita monilukutaidon oppimisessa. Semiotiikka tarjoaa yksinkertaisia työkaluja kuvallisten viestien purkamiseen ja sanallistamiseen. Voisiko sitä oppia jo peruskoulussa – tai edes toisella asteella?
Itse tutustuin semiotiikkaan vasta toimittajaopinnoissani, enkä jälkikäteen ollut ollenkaan tyytyväinen siihen, kuinka etäiseksi ja teoreettiseksi tämä kiehtova oppiala oli naamioitu. Ehkä siksi kesti useamman vuoden ennen kuin keksin, että semiotiikka olisi hyvä esitellä myös Nuorten Ääni -toimituksen nuorille. Toimitushan valokuvaa ja videokuvaa valtakunnanmediaan, joten tekijöiden olisi hyvä ymmärtää hieman merkkioppiakin. Haastoin itseni rakentamaan toimituksemme 13–19-vuotiaille nuorille hauskan semiotiikan oppitunnin.
Konseptiani saa vapaasti lainata ja soveltaa – juuri siksi esittelen sen tässä!
1. Lämmittely
Virittäydyimme katsomalla muutaman tv-ajankohtaisjutun alkua ilman ääniä. Tehtävänä oli pelkän kuvan perusteella arvata, mitä aihetta juttu käsittelee. (Mahdolliset tekstitykset ja paljastavat nimiplanssit rajasin piiloon.) Valitsin mukaan sekä ilmeisiä että vähemmän helppoja esimerkkejä. Halusin viestiä, että vaikka tv-inserttien kerronta onkin hallitsevasti puhetta, myös kuvavalinnat ovat osa jutun sisältöä. Kuvat vaikuttavat jopa tekstiä enemmän siihen, mitä ajattelemme.
Esimerkkejä:
Jutun aiheeseen mennään heti alussa selvillä vihjeillä, joiden lukeminen tosin vaatii kulttuurista lukutaitoa: http://areena.yle.fi/1-4019157
Tämän jutun kuvat eivät vie eksplisiittisesti suoraan aiheeseen, mutta antavat vihjeitä sekä tapahtumapaikasta että tunnelmasta: http://areena.yle.fi/1-4000729.
Vuoden 1991 reportaasin kerronta alkaa pitkistä haastattelukuvista, jotka eivät tarjoa mitään vihjeitä aiheesta. Vai tarjoavatko sittenkin? Jos yleisö arvaa aiheen jo ensimmäisten kuvien perusteella, tähän voi palata konnotaation käsitteen kanssa hieman myöhemmin: http://areena.yle.fi/1-3677878
2. Semiotiikka pähkinänkuoressa
Semiotiikka eli merkkioppi on tieteenala, joka tutkii merkkejä, niiden merkityksiä ja käyttöä. Merkki on "jokin, joka edustaa jotain muuta kuin vain itseänsä". Semiotiikan näkökulmasta merkkejä ovat sanat, kuvat, sävelet, logot, liput, vaatteet, käyttäytyminen... Poimin semiotiikan peruskäsitteistöstä ne tutuimmat ja käyttökelpoisimmat välineet, joita tulisimme tarvitsemaan pian seuraavassa leikissä: Peircen jaottelun ikoniin, indeksiin ja symboliin.
Ikoni onmerkki, jonka viittaus perustuu samankaltaisuuteen. Esim. kuva tai ääni muistuttaa edustamaansa kohdetta.
Indeksi tarkoittaa, että merkillä on käytännöllinen suhde kohteeseensa, kuten syy-seuraussuhde tai muu suora viittaus, jonka voi päätellä. Esimerkiksi sanonnan mukaan savu on merkki tulesta. Sairauden oire on merkki sairaudesta. Ulkoa kuuluva auton ääni on merkki siitä, että ulkona on auto. Kynttilä tien varressa on merkki kuolemasta liikenteessä. Ruokalappu, jonka silloin vielä puhetaidoton tyttäreni Etna kantoi minulle, oli selvä viesti sekin. Valokuva on samaan aikaan ikoninen (kohdettaan esittävä) että indeksinen (seuraus siitä, että kuvauksen kohde on ollut kameran edessä). Indeksi on ikään kuin pieni pala, joka on irrotettu kohteestaan.
Symbolisen merkin sisältö on sovittu. Sanat ovat yleisesti symboleja: on vain päätetty, että paita tarkoittaa paitaa, ja eri kielissä symboli on erilainen. Symboleja on myös esimerkiksi liikennemerkeissä, kellotauluissa ja ihmisten eleissä. Matkamuistoesineellä on usein sekä symbolinen että indeksinen suhde lomamatkaan.
Denotaation ja konnotaation esittelin myös – niitäkin tultaisiin tarvitsemaan pian. Denotaatiolla tarkoitetaan merkin ensisijaista merkitystä, konnotaatiolla merkin kulttuurisia ja henkilökohtaisia sivumerkityksiä, assosiaatioita.
Lisäksi tutkimme hieman paradigman ja syntagman käsitteiden käyttökelpoisuutta lehtiotsikon sanavalintojen ja automainoksen kuvaston purkamisessa. Millaisia valintoja tarkastelun kohde sisältää?
3. Kuva-alias
Teoriaosuuden jälkeen siirryimme oppitunnin toiminnalliseen osaan: seurapeliin. Valitsin etukäteen muutamia ajankohtaisia käsitteitä omille lapuilleen: olympialaiset, kesä, eurovaalit, kouluruoka...
Tehtävänanto (n. 5 min)
Jokainen pari saa tehtäväksi esittää annetun käsitteen 3 kuvan avulla.
Kuvilla ei saa olla ikonista eikä symbolista suhdetta esitettävään käsitteeseen. Ne eivät saa siis näyttää asiaa sellaisenaan eivätkä viitata siihen merkillä, jonka on sovittu sitä tarkoittavan.
Vihje voi olla siis joko
indeksi: jääkiekon maailmanmestaruuden voi esittää kuvalla Kauppatorin juhlista
tai konnotaatio: rasismiin voi viitata kaljuksi ajetulla päällä
Kuvat etsitään netistä kuvahaulla, otetaan talteen ja liitetään omille sivuilleen uuteen diaesityksiin (esim. Google slides).
Kuvavihjeiden kerääminen(15 min)
Jokainen ryhmä kokoontuu oman tietokoneensa äärelle etsimään sopivia kuvia.
Puhukaa hiljaa, jotta muut eivät kuule!
Kuvia kannattaa miettiä myös kokonaisuutena: mistä kahdesta tai kolmesta kuvasta peräkkäin tulisi mieleen asia x. (Vrt. montaasi)
Vihjeiden esittäminen ja arvailu (15 min)
Parit näyttävät yleisölle yhden kuvan kerrallaan. Muut yrittävät ääneen arvata, mikä käsite on vihjeiden aiheena.
Kun arvaus on osunut oikeaan, pohditaan lyhyesti, mikä ratkaisi arvoituksen. Arvaaja saa pisteen!
Kesäkuussa 2001 liikuin Helsingissä poikkeuksellisen tarkkaavaisena. Missä kuljinkin, etsin katseellani aivan tietynlaista puistomaista miljöötä: nurmikkoa, muutamia puita ja korkeaa rakennusta, jossa on parveke.
Kuukautta aikaisemmin elokuvaharrastajaryhmäni kuvasi Kaivopuistossa lyhytelokuvaa Kaikki on hyvin. Eräässä sen jaksossa nuoriso juhlii koulun päättymistä alkukesän illassa. Olimme suunnitelleet viimeiseksi kuvaksi otoksen, jossa kamera nousee hitaasti ylöspäin ja paljastaa nurmikolle sikin sokin uupuneet juhlijat. Olimme järjestäneet paikalle ilmaiseksi ison joukon nuorisoa, nostolava-auton, valoja ja sähköä. Mutta kun ratkaiseva hetki auringonlaskun jälkeen koitti, nostolavan liike olikin nykivää, eivätkä jatkojohtojemme ylikuumenemissuojat kestäneet samanaikaista valo- ja nostokuormaa. Yritimme parhaamme. Tulevina viikkoina oli kuitenkin pakko myöntää, ettei kuva onnistunut riittävän hyvin.
Nyt etsin siis paikkaa, jossa voisimme kuvata tuon aivan viimeisen otoksen uudestaan, hieman toisella tavalla. Kamera olisi parvekkeella ja etääntyminen tehtäisiin nostolavan sijaan zoomaamalla hitaasti. Jokaista kaupungilla näkemääni nurmikkoa arvioin elokuvaohjaajan silmällä. Olisiko se tämä?
Pian sopiva kuvauspaikka löytyi – ja kohtaus onnistui. Mutta kuva puistosta ei jättänyt minua rauhaan. Vielä monta vuotta myöhemmin, missä kuljinkin, kiinnitin tahtomattani huomioni jokaiseen tietynlaiseen nurmikkoon kerrostalon juurella. Samalla tavalla elokuvaohjaajan katseeni on vuosiksi ehdollistunut bongaamaan muun muassa rintamamiestaloja, joiden etupihalla on tietynlainen pihatie, aukea tila, aita ja portti. Etsin ja löysin sellaisen vuonna 2007. Näen niitä yhä.
Daniel Simonsin valikoivan tarkkaavaisuuden koe on monille tuttu. Jos et ole aiemmin kuullut siitä, sinun kannattaa katsoa seuraava video, ennen kuin jatkat tekstin lukemista. Voit osallistua kokeeseen itse. (Voit myös katsoa toisen, populaarimman esimerkin tästä.)
Ihmisaivojen kapasiteetti tiedon säilyttämiseen on hämmästyttävän suuri, mutta kerralla voimme työstää vain hyvin rajoitetun määrän informaatiota. Todellisuus ympärillämme puolestaan tarjoaa ärsykkeitä mahdottoman paljon. Jotta voisimme ylipäätään havaita mitään, joudumme hyvin nopeasti (ja jatkuvasti) valikoimaan tästä äärettömästä joukosta ne asiat, joita kerralla käsittelemme. Tulkitsemme ja muunnamme ärsykkeitä merkityksiksi automaattisesti: havaitsemme
asiat aina jonain, esimerkiksi nurmikkona tai kerrostalona. Asioita, joita mielemme ei sillä hetkellä pidä olennaisina, emme tietoisesti havaitse ollenkaan. Siksi noin puolet tutkija Simonsin testaamista katsojista ei laisinkaan huomannut, että koripalloilijoiden keskellä tassuttelee kookas gorilla.
Havaintojen valikointiin ja käsittelyyn vaikuttavat aiemmin oppimamme asiat ja asiayhteydet. Mielessämme tiedostamattomasti käynnistyvät skeemat, eräänlaiset kehykset, määrittävät ratkaisevasti sen, mitä odotamme havaitsevamme, mihin siksi kiinnitämme huomiomme ja millaiseen kategoriaan se luokitellaan. Jotta voisimme havaita, on aivojen jatkuvasti tehtävä tällaista ennakoivaa työtä.
Siksi oppilaan valikoivan tarkkaavaisuuden ohjaaminen onkin niin tärkeä osa opettajan työtä. (Esim. Rauste-von Wright) Oppilaat toki oppivat jotain koko ajan ja kaikkialla, mutta etupäässä mieleen jää se, mihin tarkkaavaisuus kulloinkin kohdistuu. Eräs tutkimus kertoo päiväkotiryhmän vierailusta eläintarhaan. Kun lapsilta retken jälkeen kysyttiin, mitä he eläintarhassa oppivat, he muistivat paljonkin: eläimiä ei saa syöttää, pitää kulkea parijonossa ja autoja pitää väistää. Sellaiset skeemat heille oli viritetty.
Mobiililaitteita on julkisessa keskustelussa pidetty uhkana oppilaiden keskittymiskyvylle koulussa. Sosiaalinen media ja pelit keskeyttävät työskentelyn toistuvasti. Samaan aikaan näyttäisi siltä, että oikein käytettynä ainakin mobiililaitteen kamera saattaa – yllättäen päinvastoin – jopa tukea oppilaan tarkkaavaisuuden suuntaamista.
Helsinkiläinen luokanopettaja kertoi havaitsemastaan ilmiöstä näin. Pakilassa on 1700-luvulla rakennettu museoitu hirsirakennus, Pakin talo. Lähikoulujen oppilaat käyvät sitä usein katsomassa. Ei ole kuitenkaan aivan helppoa, jos edes mahdollista, saada luokallinen alakouluikäisiä oppilaita samanaikaisesti kiinnostumaan 1700-luvun rakennusmateriaaleista, hirsiliitoksista ja estetiikasta. Ympäristö ja oppilasryhmä itsessään tarjoavat runsaasti kilpailevia ärsykkeitä. Opettajan virittämät skeemat ovat paperia.
Mutta kännykkäkameroiden kanssa se onnistui. Oppilaat saivat työpareittain tehtäväksi vastata kolmeen kysymykseen kuvaamalla kustakin lyhyt video-otos. Näyttäkää, miten hirret on liitetty toisiinsa. Näyttäkää, mitä materiaaleja rakennuksessa on käytetty... Samalla, kun kuvaatte, kertokaa havainnostanne ääneen. Kaikki onnistuivat.
Museoretki muuttui hauskaksi tutkimusmatkaksi, johon liittyi selvä tavoite. Kädessä kulkeva kamera piti tavoitteen näkyvillä, tuntuvillakin. On ilmeistä, että mielen skeemat pysyivät kännykän avulla oppimisen kannalta otollisina.
Samankaltaisia kamerakynä-kokemuksia ovat kertoneet monet kouluttamani opettajat. Kuvaaminen auttaa oppilaita keskittymään, näkemään enemmän ja pysähtymään tilanteiden äärelle.
Mutta ei välttämättä.
Toinen helsinkiläinen opettaja kertoi retkestä – eläintarhaan. Lapset saivat tehtäväkseen ottaa valokuvia eri eläimistä. Tarkoitus oli näin ohjata oppilaat havainnoimaan ympäristöään tarkemmin. Miten kävi? Oppilaat juoksivat häkiltä toiselle ja räpsivät kuvia. He eivät todellakaan pysähtyneet ja keskittyneet tarkkailemaan. Opettaja huokasi, että se tehtävänanto, jonka oppilaat mielessään ehkä kuulivat, oli: "Ottakaa kuvia mahdollisimman monesta eläimestä mahdollisimman nopeasti."
Pohdimme yhdessä, millainen ohjeistus olisi onnistuneemmin tuottanut toivotun tuloksen. Kerroin kuvausharjoituksesta, jota lapset ovat tehneet Fallkullan kotieläintilalla kesällä. Tehtävänä on valokuvata sarja, jonka ensimmäisessä kuvassa on (tasan) yksi eläin, toisessa kaksi, kolmannessa kolme... Pisimmän kuvasarjan kerännyt voittaa. Tätä ei voi tehdä keskittymättä.
Havainnointia edellyttävä videokuva syntyisi esimerkiksi niin, että pitäisi vangita 10 sekunnin mittainen otos eläimestä, joka syö. Toinen eläimestä, joka nukkuu. Kolmas eläimestä, joka leikkii. Näin kamera luo havainnointiin kitkaa, muuntaa sen oppilaalle tietoiseksi toiminnaksi. Hyvä kuvaustehtävä haastaa lapsen leikkiin, jossa hän itse ohjaa itseään tarkkaavaisuuteen.
Kun lapset oppivat tällaisia taitoja koulussa – ajatelkaa – kuinka paljon parempia tulevaisuuden lomavideot voivatkaan olla?
(Kirjoittelen raakatekstiä kamerakynän pedagogiikasta vielä tuntematonta tulevaa käyttöä varten tähän blogiini. Näissä kirjoituksissa konteksti saattaa olla siksi epämääräinen. Jos olet opettaja ja kaipaat hieman käytännönläheisempää otetta, voit aloittaa täältä.)
Tehdään mielikuvausharjoitus. Kuvittele, että sinulla on kädessäsi kamera. Näet kameran ruudulla kuvaa siitä, mitä kameran edessä on. Keskity katsomaan kuvaa, asioita, joita kuvassa on. Mitä ajattelet? Ajattelet sitä, mitä kuvassa on. Nyt, kun hitaasti alat liikuttaa kameraa, kuva sen ruudulla muuttuu. Näkyviin tulee uusia asioita. Tutki niitä keskittyneesti. Huomaatko? Liikuttamalla kameraa muutat ajatuksiasi. Reaaliaikaisesti. Tee seuraavaksi toisinpäin. Mene ulos. Ympärilläsi on suomalainen talvi. Millainen se on? Miltä se näyttää ja tuntuu, juuri nyt? Sinulla on yhä kädessäsi kamera. Etsi sen ruudulle näkymä, pieni yksityiskohta tai maisema, joka mahdollisimman osuvasti näyttää suomalaiselta talvelta juuri nyt. Rajaa pois kaikki se, mikä ei kuulu tähän kuvaan. Liikuta kameraa, kunnes kuva on kohdallaan. Katso kuvaa ruudulla. Mitä näet nyt? Näet ajatuksesi suomalaisesta talvesta. Nyt kamera on peili, jossa näet oman ajatuksesi. Katsele sitä. Onko ajatus hyvä? Voit jatkaa sen työstämistä yhdessä kameran ja todellisuuden kanssa.
Alakoulun opettaja kertoi keksineensä hauskan tavan levottoman luokan rauhoittamiseen. Hän kääntää dokumenttikameran kohti luokkaa niin, että kuva tilanteesta heijastuu valkokankaalle. Oppilaat huomaavat kuvan ja rauhoittuvat hyvin nopeasti. Kun luokka näkee itsensä ulkopuolisen silmin, se alkaa ajatella itseään.
Sinullakin on ehkä kokemus itsesi näkemisestä videokuvassa. Vaikutelma on outo. Kuvassa kyllä olet juuri sinä mutta jollain vieraalla tavalla. Et näe omaa kokemustasi itsestäsi vaan jonkun toisen katseen. Alat hieman kiusaantuneena ajatella itseäsi niin kuin jääkiekko-ottelun katsomosta hallimonitorin kuvaan poimittu katsoja. Erikoista kyllä, samalta ei tunnu peiliin katsoessa. Silloin katse on omasi.
Kameralla on todellisuuteen nähden oudon vieraannuttava suhde. Ranskalaiset elokuvateoreetikot (mm. Robert Bresson ja Jean Epstein) ajattelivat, että kamera jollain tavalla näkee todellisuuden sellaisenaan, ilman ihmisen tulkitsevaa katsetta. Kamera irrottaa kuvaajan tekemän havainnon alkuperäisestä yhteydestään. Kuvassa olevia asioita voi siksi tarkastella erillään ympäröivästä todellisuudesta. Ohjaaja Jean-Luc Godardin elokuvafilosofia tiivistyy Mauri Ylä-Kotolan mukaan ajatukseen, että elokuva ei representoi todellisuutta sinällään vaan tekijän ajatusta todellisuudesta.
Edellä esitetyssä mielikuvausharjoituksessa demonstroin, että jokainen kuva tai video-otos ikään kuin on kuvaajanajatus. Kuvaaja työstää ajatustaan rajaamalla kuvaa tilassa ja ajassa, kunnes ajatus näyttää oikealta. Juuri näinhän monet nuoret toimivat ottaessaan itsestään selfie-kuvia sosiaaliseen mediaan. He eivät ota vain yhtä kuvaa ja lähetä sitä. Sen sijaan he ottavat ehkä kymmeniä erilaisia kuvia ja valitsevat niistä sen, joka vastaa heidän ajatustaan. (Eihän kukaan lisää profiiliinsa koulukuvaajan ottamaa kuvaa. Se on jonkun muun ajatus, jos sitäkään.) On selvää, että tässä prosessissa he samalla työstävät omaa ajatustaan itsestään.
Tottunut kuvaaja tai elokuvaohjaaja ei tietenkään noudata mielikuvaharjoituksen intensiivistä, reaaliaikaista prosessia, vaan voi työstää ajatuksiaan kuvittelemalla niistä kuvia. Mekanismi on kuitenkin olennaisesti samankaltainen.
Kirjoittamalla voi ylläpitää johdonmukaista ajatuskulkua tuntikausia, yön yli, päiviä. Muutenhan ajatus alkaisi harhailla jo minuuteissa. Myös kameraa voi käyttää tällaiseen ajattelun ulkoistamiseen. Kuvaaminen auttaa pysähtymään oman ajattelun ja havainnon äärelle, työstämään sitä. Mielikuvat ovat häilyviä ja ohimeneviä, mutta kuva kameran ruudulla pysyy paikallaan pidempään. Kun havainnoksi tiivistynyt ajatus tallennetaan valokuvaksi tai videoksi, siitä tulee objekti, jota voidaan työstää ja käsitellä uudestaan – sekä yksin että yhdessä.
Koulussa tällainen ajattelun, havainnoinnin ja keskittymisen väline on erityisen tervetullut. Kirjoitan siitä lisää seuraavalla kerralla!
Tutkin montaasin mekanismia kesällä hieman pakkomielteisesti. Minulle jäi käteen kolme palaa, joissa kussakin on kirkas kuva, mutta joiden saumat eivät aivan täysin sovi yhteen. Yhtäältä oli eisensteiniläinen konfliktin montaasi, toisaalta deleuzelainen särö kuvavirrassa, kolmanneksi itse rakentelemani semioottinen malli, jossa montaasi näyttäytyy kahden merkitysjoukon leikkauksena. Jokainen näistä selittää montaasin mekanismia, mutta keskenään hieman ristiriitaisilla tavoilla. Keksimäni nokkela montaasiajatteluharjoitus, jossa käytetään apuna kielen konjunktioita, sopi kyllä jollain tavalla kaikkiin niihin – mutta en osannut selittää itselleni saati muille miksi.
Lauri JärvilehdonTee itsestäsi mestariajattelija avasi lukon jo sivulla 26. Hän ei kirjassaan kirjoittanut sanaakaan elokuvasta, mutta skeeman idean palauttaminen mieleeni auttoi.
Olin käsitellyt skeemoja jo 10 vuotta sitten opinnäytetyössäni oppimisen näkökulmasta, mutta konteksti – eräässä mielessä siis skeema – oli montaasin ymmärtämisen kannalta väärä. Nyt yksi asia johti nopeasti toiseen. Merkittävää apua oli siitä, että olin juuri tätä kirjaa ennen lukenut neurotieteellistä teosta muistin toiminnasta. Vasta Järvilehdon ärsyke sai minut yhdistämään sen opetukset montaasiajatteluuni. Näin:
Kun näemme montaasin ensimmäisen otoksen, mielessämme aktivoituu tietty joukko skeemoja. Esimerkiksi siis muistin osia, merkityksiä ja emootioita. Kun leikkaus heittää meidän seuraavaan kuvaan, havaitsemme sen näiden avautuneiden skeemojen suodattamana. Jos edellinen kuva olisi ollut toisenlainen, skeemat ja siten havaintomme merkitykset ja reaktiot olisivat toisenlaiset. Tämä selittää jokaisen montaasimallini kirkkaasti:
1) Koska skeema koostuu esimerkiksi meissä käynnissä olevasta emootiosta, leikkaus saattaa aiheuttaa eisensteiniläisen "shokin". Eisenstein kirjoittaa, että kuvat törmäävät toisiinsa, mutta psykologisesti ajatellen jälkimmäinen kuva törmää oikeastaan meidän ajatuksiimme, jotka ensimmäinen kuva on käynnistänyt.
2) Koska skeema koostuu muistimme sisällöstä ja merkityksistä, montaasileikkaus synnyttää epäjatkuvuuden ajatuksiimme. Tällaista säröä Deleuze ymmärtääkseni tarkoitti. Leikkauskohdassa ajatuksen suunta muuttuu. Se, mitä jälkimmäisessä kuvassa näemme, riippuu meidän omista ajatuksistamme, meidän skeemoistamme. Näin ei ole myöskään ollenkaan yhdentekevää missä järjestyksessä nämä kuvat näemme. Ensimmäinen kuva lataa tietyn, tiedostamattomankin, tavan katsoa leikkausta seuraavaa kuvaa. Toisin päin reaktio olisi toisenlainen. Edelleen, kahden vierekkäisen kuvan kollaasi ei siksi toimi kuten ajassa tapahtuva montaasi. Siksi yksisuuntainen konjunktio on hyvä tapa mallintaa montaasiajattelua.
3) Koska skeema tarkoittaa mahdollisten merkitysten joukkoa (jotka voimme havaita seuraavassa kuvassa), se sopii hyvin myös ajatukseeni kahden merkitysjoukon törmäämisestä. Kuvien leikkaus (myös joukko-opin merkityksessä) aktualisoi kuvissa tietyt merkitykset ja unohtaa toiset. Tämä muistuttaa ja selittää mekanismia, josta Pasi Väliaho kirjoittaa Godard-artikkelissaan.
Oppikirjan mukaisessa fiktioelokuvassa leikkaus seuraa mahdollisimman huomaamattomasti toiminnan kulkua. Skeemat liittyvät juoneen. Valmistaudumme näkemään kuvassa niitä asioita, joita odotamme tapahtuvan. Ajatus kulkee dramaturgian mukana. Tässä kerronnassa pieni hyppyleikkauskin on särö, joka saa mielen problematisoimaan kuvia – tai kuvat problematisoimaan toisiaan.
Kaksi toisistaan riippumatonta otosta tuottaa yhdessä kolmannen merkityksen, jota ei sellaisenaan ole kummassakaan kuvassa.
Tämän enempää Sergei Eisensteinin montaasiteoriasta ei tarvinnut ymmärtää, jos opiskeli elokuvailmaisua yläasteen videokurssilla, ilmaisutaidon lukion mediakurssilla ja ammattikorkeakoulun radio- ja televisioilmaisun koulutusohjelmassa.
Montaasiteoria, harvoin esiintyessään, näyttäytyi havaitsijalleen eräänlaisena elokuvahistoriallisena kuriositeettina, perinteenä, joka on hyvä tuntea, jotta sitä osaa vältellä. Esimerkkikin kaivettiin aina sadan vuoden takaa, yleensä Eisensteinin omasta elokuvasta Lakko (1925), jossa väkijoukon taltuttaminen rinnastetaan eläinten teurastukseen. Esimerkkiä eisensteinilaisen montaasin esiintymisestä nykyaikaisessa elokuvassa, televisiouutisissa, saati lomavideoissa en koskaan nähnyt.
Miksi montaasi toimii niin kuin se toimii? Miten montaasia käytetään nykyään? Mitä annettavaa sillä olisi 2000-luvun elokuvakasvatukselle? Kun vuonna 2009 kirjoitin pamfletin elokuvakerronnan perusasioista, selitin montaasin lukijalle näin:
Koska elokuva ei ole kovin tarkka kerronnan väline, on elokuvantekijän usein vaikeaa kiinnittää katsojan huomio juuri oikeaan asiaan. Yhdessä kuvassa on lukemattomia sivumerkityksiä, konnotaatioita. Kun siihen yhdistetään toinen otos, rajaus tiivistyy: merkitykset ovat jossain näiden kuvien yhteisellä alueella. (Joukko-opissa tätä aluetta kutsutaan osuvasti leikkaukseksi.)
Kehitin kuvausharjoituksen, jonka tavoitteena oli montaasin logiikan oivaltaminen. Yhdellä video-otoksella pitää ensin esittää jokin ilmiö, esimerkiksi joukkoliikenne tai yksityisautoilu, neutraalisti. Toisella otoksella neutraalille otokselle annettiin uusi negatiivinen tai positiivinen merkitys: Liikennevalo on punainen. Matkustaja vilkuilee kelloaan pysäkillä. Liikenteessä on äänekästä. Puistossa on hiljaista ja rauhallista.
Teetin harjoituksen muutamia kertoja, mutta en ollut siihen kovin tyytyväinen. Harjoituksen järjestäminen vaati juuri tietynlaisen aiheen ja tietynlaisen ympäristön. Käytännössä montaasi typistyi välineeksi kuvaajan asenteen esittämiseen.
Eisenstein tulee kotiin
Kun tänä vuonna aloin kirjoittaa pamfletistani uutta versiota, minun piti pystyä parempaan. Entinen opettajani Antti Pönni suositteli Eisensteinin kirjoituskokoelmaa Elokuvan muoto (Love Kustannus 1978).Arvelimme, että siitä on hyvä aloittaa. Miksi siitä ei aloitettu jo koulussa?
Nopeasti kävi ilmi, että Eisenstein suhtautui montaasiin hyvin vakavasti. Laajasti ymmärrettynä se oli hänelle koko elokuvailmaisun perusta. Itse asiassa Eisenstein piti rinnastusmontaaseja, joita minullekin oli koulussa esitelty, elokuvan alkuvuosien naiveina kokeiluina, joista hän itse pääsi yli jo 1900-luvun alussa. Ne todella olivatkin historiallinen kuriositeetti. Montaasi ei.
Vanhempaa Eisensteinia kiinnosti ihmisen primitiivinen ajattelu. Hän uskoi, että elokuvan on yhtä aikaa puhuteltava sekä ajattelun ylimpiä että syvimpiä tasoja. Todisteita Sergei löysi niin kirjallisuudesta, neurologiasta kuin antropologiastakin.
Eisenstein kertoo kirjassaan esimerkin alkuperäiskansa busmanneista. Kansan yksinkertainen kieli perustuu konkreettisten havaittavien asioiden toteamiselle. Kun kerrotaan busmannista, joka pakenee väkivaltaista valkoista siirtomaaisäntäänsä, se ilmaistaan muodossa: "valkoinen – mennä – lyödä – busmanni; busmanni – huutaa – hyvin – kipeä; busmanni – mennä – juosta – pois – valkoiselta; valkoinen – juosta – busmannin – perään". Eräänlaisina kuvina siis, typistettynä "busmanni juoksee"+"valkoinen juoksee".
Eisenstein uskoi, että primitiivinen ajattelu on kuvallista ja muodostaa siksi luontevasti montaaseja. Se on ihmiselle luontainen tapa luoda merkityksiä. Tästä ajatuksesta olin kiinnostunut. Se lähentäisi montaasin mekanismia kohti arkista elokuvakerrontaa. Joutuisin ehkä hylkäämään joukko-oppikaavioni, mutta se joutaisi kyllä menemään.
Toivoin kuitenkin tälle lähes sata vuotta vanhalle (hieman rotuopilta haiskahtavalle) esimerkille ajantasaisempaa vahvistusta. Toimiiko ihmisen mieli todella näin? Jos toimii, mitä se oikeastaan käytännössä merkitsee? Mikä tällaisesta kuvien yhdistämisestä tekee erityisesti montaasia? Pyysin apua lähipiirini psykologeilta. He ymmärsivät mielen toimintaa ja minä elokuvaa, mutta yhteistä ratkaisua emme löytäneet. Silloin kaksivuotias tyttäreni Etna kiirehti auttamaan.
Etna tulee kotiin
Rappukäytävästä kuului parkua. Etna ja puolisoni Anne olivat tulossa kotiin uimarannalta. Väsymys oli varmaankin yllättänyt pienemmän. Sitä tapahtuu toisinaan rappusissa ennen neljättä kerrosta. Oven takana mökötti kyynelsilmäinen tyttö.
"Mikä Etnaa harmittaa?" utelin. Etna tuhisi sisään eteiseen ja rauhoittui vähän. Jatkoin sinnikkäästi.
"Kerro isille. Mitä tapahtui?"
Sitten Etna vastasi: "Äiti kantoi... Etna juoksi."
"Etkö olisi halunnut, että äiti kantaa?" kysyin. Etna nyökkäsi. Minä innostuin. "Yrittikö äiti kantaa sinua kotiin ja sinä juoksit karkuun?"
Etna nyökkäsi. Ja hymyili jo vähän. Minä hymyilin enemmän ja juoksin kirjoittamaan tämän keskustelun muistiin. Nyt pyysin psykologiäitini Liisa Rainan apuun. Äiti! Etna käytti montaasia. Mitä se merkitsee?
Ajattelu, varsinkin lapsen ajattelu, on kuvallista, äiti selitti. Etnalla oli mielessään muistikuvia siitä, mitä oli tapahtunut, mutta ei sanoja sen selittämiseen. Siispä hän kertoi, mitä kuvissa tapahtuu. Harmin tunne tapahtui juuri näiden kahden kuvan ristiriidassa.
Tunteista puhuminen on vaikeaa, varsinkin lapselle, jolla ei vielä ole niille sanoja. Elokuvassa tunteita on kuitenkin helppo käsitellä, koska niitä voi näyttää sellaisenaan. Katsojan saa kokemaan erilaisia tunteita samastumisen keinoin, kutittamalla peilisoluja. Tarpeen vaatiessa käytetään emotionaalista musiikkia. Hollywoodilainen elokuva on tehnyt tunteiden manipuloinnista täsmällistä käsityötä.
Kun availin Etnan tapausta äitini kanssa, aloin oivaltaa, että montaasi tarjoaa tähän älyllisemmän ja hienovaraisemman keinon, jossa tunne syntyykin kahden toisiinsa törmäävän tilanteen ristiriidasta. Miksi Etnaa harmitti? Äiti yritti kantaa Etnaa, Etna halusi juosta karkuun. Niin kuin Ultra Bran kappaleessa: "Sinä lähdit pois, minä katselin parvekkeelta loittonevaa selkääsi. Kiersit vesilammikot..."
Nämä konfliktit kantavat mukanaan enemmän kuin vain tunteita. Yhdessä katsojan muistin ja mielikuvituksen kanssa niistä syntyy merkityksiä, jotka herättävät tunteita katsojan omasta tunnemuistista. Samalla käynnistyy ajatusprosesseja.
Eisenstein löytää saman logiikan klassisesta japanilaisesta runoudesta, jonka ihanteeseen kuuluu, ettei runossa kuvailla tunteita, vaan se hetki, joka tunteen aiheuttaa. Mielikuvat synnyttävät lukijan mielessä montaaseja.
Hiljainen
lampi.
Sammakko
loikkaa veteen,
kuuluu
loiskahdus.
Matsuo Basho (1644-1694)
Karikatyyrimainen rinnastusmontaasi, se jonka opin videokurssilla, todella on alkeellinen, kapea ja osoitteleva tapa hyödyntää kahden kuvan yhdistelmää elokuvassa. Montaasikin, kuten kuvaaminen todellisuuden havainnointina, on osa ajatteluprosessia, kuten Etnan esimerkki todisti – ei vain katsojalle järjestetty provokaatio.
Saisiko tästä kehitettyä paremman kuvausharjoituksen? Jos tehtävänä olisikin montaasin keinoin välittää jokin tunne. Ensin kuvataan yhdellä otoksella asia, joka herättää tunteen. Sen perään kuvataan toinen otos, joka selittää, miksi tunne syntyy. Miksi kerjäläinen kadulla ahdistaa? Miksi vesilammikoita kiertelevä henkilö herättää kaipauksen?
Otokset pitää kuvata dokumentaarisesti lähiympäristössä. Muuten syntyy liian suuri kiusaus ratkaista tehtävä helposti näyttelemällä tunteita: "roskia -> siksi :(" Kun tunteen voi ilmaista näyttelemällä, kuvaamista ei tarvitse ajatella. Montaasiharjoitus muuttuu draamaharjoitukseksi.
Harjoituksen pitää olla sellainen, että montaasia ei tarvitse sitä tehdessä vielä ymmärtää. Oivallus syntyy, kun harjoituksen myötä. Mutta... typistäisikö tämäkin harjoitus montaasin – tällä kertaa tunteiden ilmaisijaksi? Palikat eivät olleet vielä kohdallaan.
Arvoitus ratkeaa yllättäen
Ihastelin illalla Bellevillen kolmosia ja mietin montaasia. Ja vähän valtavirtaelokuviakin. Yleensähän fiktio kulkee hyvin yksinkertaisilla leikkauksilla. Ensin tapahtuu näin ja sitten näin. Tyttö sanoo näin ja sitten poika reagoi näin. Millaisia muita liitoksia kuvien välillä voi olla?
Eihän Ultra bra laula "sinä lähdit pois – ja sitten – minä katselin parvekkeelta". Miksi kerjäläinen ahdistaa? Koska ympärillä on hyvinvointia. Mutta ympärillä voidaan hyvin. Vaikka hyvinvointi ja niin edelleen. Voisiko montaasin selittää konjunktioilla? JA on eniten avoin, kahden kuvan vapaa rinnastus: toisaalta ja toisaalta. KOSKA esittää kausaalisen suhteen. VAIKKA ja MUTTA ottavat kantaa. ELI, NIIN KUIN tai IKÄÄN KUIN ovat se rinnastus eläinten teurastamiseen!
Konjunktio olisi kaikille tuttu rakenne, joka auttaa ymmärtämään montaasin idean. Eihän kahden kuvan yhdistelmä tietenkään tyhjene kielen käyttämiin liitoksiin, mutta siinä olisi rakenne, jonka avulla montaasia voi harjoitella. Konjunktio pakottaa ajattelemaan. Kun efekti tulee tutuksi, voi kuvia törmäyttää intuitiolla. Se taas avaa uusia mahdollisuuksia, joita kieli ei kahlitse. Tästä totisesti saa harjoituksen!
Jonkun on täytynyt keksiä tämä ennen minua, ajattelin. Syötin Googleen hakusanat "montaasi", "konjunktio". Heti ensimmäiset hakutulokset näyttivät relevanteilta: Jean-Luc Godard, moderni taide-elokuva, ajattelun instrumentti. Kirjoitusten taustalla oli sama henkilö: elokuvatutkija Juha Oravala. Hän oli kirjoittanut Godardin elokuvakäsityksistä väitöskirjan Kohti elokuvallista ajattelua. Se kuulosti asialta, johon on tutustuttava! Olinhan matkalla juuri siihen suuntaan.
Elokuvapedagogi eksyy synkkään metsään
Tiellä kohti elokuvallista ajattelua Oravala johdatti minut Gilles Deleuzen elokuvafilosofian hämärään metsään. Metsässä asui erikoisia olentoja: kuvatapahtuma, immanenssi, spirituaalinen automaatti... ja elokuvaohjaaja Godardkin asui siellä. Löytääkseni polun metsän läpi tarvitsin taas psykologiäitini ja erään maailmankuulun neurotieteilijän Antonio Damasion apua. Mutta se on toinen pitkä tarina.
"Mieli on todellisten ja muistettujen kuvien virtaava yhdistelmä. Kuvat käynnistävät tapahtumaketjun, olivatpa ne livenä, muistettuja tai kuviteltuja. Mielikuvituksen prosessi koostuu kuvien palauttamisesta mieleen ja niiden sitä seuraavasta manipuloinnista: leikkaamisesta, suurentamisesta, järjestyksen vaihtamisesta ja niin edelleen."
Antonio Damasio: Itse tulee mieleen. Tietoisten aivojen rakentaminen.
