Vapaa elokuva on mahdollinen – ajatuksia Kosketuksia-elokuvan tekemisestä

Kun lukion lopulla aloin harrastaa elokuvien tekemistä, jäin heti koukkuun. Huomasin sen tosin vasta myöhemmin.

Olin harrastanut monenlaista: ohjelmointia, säveltämistä, kirjoittamista... Elokuvasta tuli harrastukseni, koska se tuntui kytkeytyvän mieleeni muita välineitä suoremmin. Elokuvan äärellä, toisin kuin kirjoittaessa tai piirtäessä, minusta tuntui usein siltä, että näen ajatukseni ehjinä. Huomasin, että elokuvan avulla voin myös ajatella asioita, joita en muuten tavoittaisi.

Jokin ei silti ollut kohdallaan. Elokuva myös ohjaili ajatuksiani tavalla, josta en pitänyt. Huomasin olevani koukussa. Koukun nimi on tarina.

Elokuvan sanotaan olevan tarinankerrontaa. Valtavirran elokuvassa tarinan tutuin ja kohtalokkain oire on juoni, mekanismi, joka jäsentää tapahtumat päähenkilön kohtaamaksi syy–seuraus-suhteiden ketjuksi. Ensin tapahtuu tämä, siksi tämä, tämä, tämä ja siksi lopulta tämä. Katsoja käännetään nojaamaan eteenpäin, katsomaan ohi kuvan: mitä seuraavaksi tapahtuu?

Tämä koukku minua vei mukanaan. Pyristelin vastaan kuin hauki kaislikossa, mutta yhtä sinnikkäästi siima veti kohti kelaa. Jo lapsesta asti minut ja sinut oli opetettu seuraamaan tarinaa. Siksi lähdin seuraamaan sitä myös elokuvantekijänä, en osannut muuta. Tunnettua sanontaa mukaillen: kun kädessä on elokuva, kaikki aiheet näyttävät tarinoilta. 

Tarina tuntui usein typistävän ja vääristävän ajatuksiani, rikkovan ne. Tarina vei ajattelultani sen vapauden ja tarkkuuden, jonka elokuva oli luvannut. Usein olisin halunnut katsojan kanssa keskittyä siihen, mitä tapahtuu juuri nyt, ei seuraavaksi. Halusin yhdistää kuvia toisiinsa ilman syitä ja seurauksia.

Katsoin ihaillen ja kateellisenakin elokuvia, jotka väistävät tarinan ja juonen pakkopaidan. Innostuin eurooppalaisesta taide-elokuvasta ja videotaiteesta, montaasista ja muista elokuvateorian edistyksellisistä suuntauksista. Aloin pohtia, mitä elokuva on, ja mihin se kykenee. Näin, että vapaa elokuva on mahdollinen, en vain itse osannut tehdä sellaista. En osannut korvata juonielokuvan muotoa toisella.

Enkä sano, ettenkö pitäisi tarinoista. Pidän monista. En kuitenkaan pidä siitä, mitä tarinan pakko tekee elokuvalle taiteenlajina ja välineenä: typistää ja vääristää. Siksi ryhdyin ohjelmallisesti yrittämään jotain muuta. Yksi kurotuksista oli äänetön musiikkielokuva, jonka tarkoitus oli tuottaa musiikillinen kokemus ilman ääntä (ja juonta). 

Olen kirjoittanut tämän tarinan imperfektissä, jotta vaikuttaisi siltä, että luvassa on jokin käänne, joka johtaa onnelliseen loppuun. Ei ole. Pakenen edelleen tarinaa ja edelläni juoksee muoto, jota yritän tavoittaa.

Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin onnistunut tekemään pienen elokuvan, jonka rakentaminen on tuntunut minusta uudella tavalla vapaalta. Elokuvan nimi on Kosketuksia. Sen aiheena on nimensä mukaisesti koskettaminen, se miltä asiat tuntuvat, iholla ja mielessä.

Kun aloitimme näyttelijän kanssa kuvaamisen, meillä ei ollut käsikirjoitusta, vain lista erilaisista pinnoista, jotka tuntuvat joltain, ja ajatus niiden hyvästelemisestä. Kuvasimme pintojen koskettamista ja etsimme lisää materiaaleja lennossa.

Kuvausten jälkeen ryhdyin järjestelemään otoksia. Tutkin, miten ne liittyvät toisiinsa. Välillä näin syy–seuraus-suhteita ja tarinoita, mutta vielä enemmän näin ja koin muita merkityksiä, jotka syntyivät kuvien kohtaamisesta – montaasileikkausta! Kun jotain näytti puuttuvan, kuvasimme lisää. Joillekin otoksille ei löytynyt paikkaa ollenkaan. Lopulta vain yksi järjestys elokuvan tapahtumille oli mahdollinen, sellainen, joka soi oikein.

Kosketuksia-elokuvan voi katsoa elokuvaryhmämme kotisivuilta. Valmiissa elokuvassa voi kuulemma nähdä tarinoitakin. Se on sallittua mutta ei pakollista.

Katso Kosketuksia tästä...

Elokuva punaisesta muovipussista

Edellisen elokuvamme julkaisusta oli kulunut jo neljä vuotta. Aikaa yhteiseen harrastukseen oli yhä vaikeampi löytää. Viimeiset vuodet olivat kuluneet elokuvateorian ja -kasvatuksen äärellä. Tarve päästä tekemään elokuvaa itse ja käytännössä oli yhä painostavampi.

Silloin elokuva leijaili vastaan Keilaniemen rannassa pimeänä talvi-iltana. Pian uudestaan Hämeentiellä. Jo aiemmin Vallilassa ja Töölöntorilla. Vielä eräänä tuulisena päivänä se vilahti Kalasatamassa. Tämä elokuva halusi tulla pyydystetyksi.

Seuraavassa kerron elokuvaryhmäni Ihmiskunnan ainoan toivon uuden lyhytelokuvan, Punaisen muovipussin käsikirjoittamisesta. Toivon, että annat omille ajatuksillesi tilaa ja jatkat tästä eteenpäin vasta, kun olet katsonut elokuvan.

13-minuuttinen elokuva on vapaasti katsottavissa Ihmiskunnan ainoa toivo -ryhmän kotisivuilta.



1. Kohtaamisia muovipussien kanssa

Muistatte varmaankin American Beautyn muovipussikohtauksen. "Do you want to see the most beautiful thing I ever filmed?" Nörttipoika näyttää naapurintytölle on kuvaamansa videon, jossa muovipussi tanssii syystuulessa.

Nämä muovipussit olivat alkaneet seurata minua. Eräänä tuulisena iltana marraskuussa kävelin Töölöntorin halki. Tiellä pyöri American Beautysta karannut valkoinen muovipussi. Se kutsui heti kuvaamaan. Kun kaivoin puhelimen taskusta, en vielä arvannut millaisen näytöksen tuo vaatimaton muovisuikale aikoi minulle järjestää.



Seuraavana kesänä matkalla töihin näin muovipussin pyörivän puiston halki lännenelokuvan aavikkopallona. Ehdin juuri ja juuri saada sen kiinni kameralla. Pieni pysähtyminen juuri kuvan rajauksen reunalla jäi harmittamaan, mutta en töiden takia ehtinyt jäädä kuvaamaan uusintaottoa. Ja pussikin oli jo mennyt.



Kevättalvella lähdimme ystävän kanssa katsomaan uusia Länsimetron asemia. Keilaniemessä rakennustyömaan laidalla muovinriekale tuli varovasti kohti. Se kietoutui jalkoihin kuin lemmikkieläin.



Myöhemmin keväällä Hämeentiellä Voima-lehden toimituksen edessä eräs hyvin tavallinen läpinäkyvä muovipussi kutsui taas kuvaamaan. Seurailin sitä tovin, kunnes ohikulkija nappasi pussin mukaansa. Minne hän vei sen? Mitä sitten tapahtuu?




2. Vanhanaikainen ranskalainen elokuva

Hämeentien tapauksen jälkeen aloin pohtia pakkomiellettäni muovipussien kuvaamiseen. Minun välineeni pohtimiseen on elokuva. Pitäisi siis tehdä elokuva henkilöstä, jolla on pakkomielle muovipussien kuvaamiseen. Kuka hän on? Miksi hän kuvaa muovipusseja? Mitä hän tekee, kun ohikulkija vie muovipussin mukanaan?

Talvella olin katsonut 5-vuotiaan tyttäreni kanssa ranskalaisen Oscarilla ja Kultaisella palmulla palkitun lyhytelokuvan Le ballon rouge (1956), jossa kiusattu koulupoika ystävystyy punaisen ilmapallon kanssa. Voisiko samanlaisen elokuvan tehdä muovipusseista?

Seuraavaksi tapahtui tuulinen kesäkuun päivä Kalasatamassa. Matkalla hammaslääkäristä näin ison rakennustyömaan muovin lepattavan tuulessa kuin se olisi yrittänyt lähteä lentoon. Minne se oli menossa? Soitin saman tien lähellä asuville ystävilleni, Nikolle ja Pinjalle, ja kysyin huvittaisiko heitä pohtia hetki muovipusseja. Istuimme olohuoneessa, katsoimme kalentereitamme ja päätimme kuvata elokuvan.

3. Ympäristöelokuvan varjo

Hahmottelimme vanhanaikaista ranskalaista elokuvaa ihmisen ja muovipussin kohtaamisesta. Mukaan tuli sävyjä elokuvista, joissa yksinäinen lapsi kiintyy villieläimeen (esimerkiksi Ken Loachin Kes). Mutta kuten aiemminkin elokuvissani, minua alkoi kiinnostaa enemmän tarinan sivuhenkilö – siis muovipussi. Kuka hän on? Minne hän on matkalla? Mitä hän ajattelee kuvaamisen kohteena olemisesta? Voivatko ihminen ja muovipussi olla ystäviä?

Ympäristöelokuvan varjo hämärsi jatkuvasti ajatuksia. Voiko vuonna 2018 tehdä muovipusseista muuta kuin ympäristövalistuselokuvan? Miten se tehdään? Sanoman pelosta tulikin hyvä työkalu ajatusten rajaamiseen. Kaikki ajankohtainen ympäristökeskustelu piti rajata pois.

Eräänä päivänä Asema-aukiolla kuvaan lensi lisää muovipusseja, Hitchcockin lintuja kukaties. Työnsin ne väkisin syrjään. Muovipussien invaasio veisi katsojan ajatukset väkisin ympäristökysymyksiin.

Mutta... entä jos muovipussit eivät olisikaan tulossa – vaan menossa? Silloin kaikki palaset tuntuivat loksahtavan kohdalleen.

Punainen muovipussi julkaistiin 13.1.2019. Se on vapaasti katsottavissa Ihmiskunnan ainoa toivo -ryhmän sivuilta.

VAROKAA ELÄMÄÄ – äänetöntä musiikkia kolmelle kuvaruudulle

Vuonna 2014 toteutimme Martti Anttilan kanssa maailmanhistorian ehkä ensimmäisen äänettömän musiikkielokuvan Pianotrio nro 1. Projektin tarkoituksena oli tutkia, miten musiikki välittyy ilman ääntä kuvasta, joka seuraa soittajia. Se onnistui hyvin. Musiikki todella tuntuu, vaikka ääntä ei ole. Eräs kokenut tv-kuvaaja jopa kertoi tunnistavansa kuvasta säveltäjä Dmitri Šostakovitšin maneereja.

Elokuvaa tehdessäni pohdin, että mukana voisi olla myös sellaisia kuvia, joissa soittamista ei näy, mutta musiikki tuntuu silti jatkuvan. Liikettä, värejä ja valoja, jotka jollain tavalla soivat samaa sävellystä. Näin mielessäni kuvia mm. tuulesta, merestä ja terävästä auringonvalosta. Sellaisia kuvia elokuvaan ei kuitenkaan tullut. Kokeillessani olen konservatiivisimmillani.

Viime talvena, pari vuotta myöhemmin, ajatus palasi taas kummittelemaan mieleeni. Pyörittelin ideaa ystäväni Leenan kanssa ja päätin kokeilla kuvata uuden äänettömän musiikkielokuvan, jossa tällä kertaa ei olisi soittamista ollenkaan! Aloin kerätä ympäristöstäni ääniä – siis kuvia asioista, jotka pitävät tunnistettavaa ääntä, jopa soivat. Asettelin niitä kolmeen rinnakkaiseen kuvaruutuun. Näin saisin soimaan samanaikaisia ääniä. Huomasin pian myös, että kuvan sijoittaminen tähän ruudukkoon toisinaan vaikuttaa äänen korkeuteen ja sijaintiin kuvitteellisessa kuulokuvassa.

Muutaman pienen sormiharjoituksen jälkeen aloin jo nähdä ääniä mielessäni ja lähdin etsimään niitä kameran kanssa maailmasta. Joitain ääniä rakentelin kameran eteen kotona. Kesän aikana yksittäiset sävelet järjestäytyivät kokonaiseksi kappaleeksi. Elokuvantekemisenä tämä oli uudenlainen kokemus. Olen jo vuosia etsinyt metodia, jossa elokuvaa voisi rakennella pala palalta itsekseen. Tämä oli juuri sitä.

Tämä ensimmäinen biisini ei välttämättä aivan pärjää Šostakovitšille, mutta saattaa silti olla ainutlaatuinen! Ainakin se jonkin verran venyttelee musiikin ja elokuvan ääriviivoja uudella tavalla. Suosittelen katsomista mahdollisimman äänettömässä ja muutenkin häiriöttömässä tilassa, vastaanottavaisessa mielentilassa (kuten 4-vuotias tyttäreni Etna, joka oli elokuvan ensimmäinen katsoja) ja tietysti koko ruudun kuvakoossa.

Varokaa elämää (äänetöntä musiikkia kolmelle kuvaruudulle #6)
Kesto: 8 min 16 s
Sävel ja sanat: Ismo Kiesiläinen



Tiedoston voi ladata tästä. (1080p H264, 888 Mt)

Edellä mainitut "sormiharjoitukset" löytyvät tästä soittolistasta.

Videoblogit tekivät elokuvasta kansankulttuuria

Audiovisuaalisen verkkokulttuurin suuntaa ovat tähän asti näyttäneet laitevalmistajat ja nettikorporaatiot. Nyt tubettajat ovat ottaneet 120 vuotta vanhan keksinnön käyttöön, joka on merkkitapaus myös elokuvan historiassa. Tubettajat nimittäin onnistuivat siinä, missä 8 mm filmi, VHS ja DV-kamerat eivät onnistuneet: elokuvasta tuli kansankulttuuria.

Kirjoitin videoblogikulttuurista nuorisotyön näkökulmasta Verken blogiin.

Miten videokuvaaminen edistää oppimista? Osa 2/6: Kameran tarkkaavaisuus on valikoivaa

Kesäkuussa 2001 liikuin Helsingissä poikkeuksellisen tarkkaavaisena. Missä kuljinkin, etsin katseellani aivan tietynlaista puistomaista miljöötä: nurmikkoa, muutamia puita ja korkeaa rakennusta, jossa on parveke.

Kuukautta aikaisemmin elokuvaharrastajaryhmäni kuvasi Kaivopuistossa lyhytelokuvaa Kaikki on hyvin. Eräässä sen jaksossa nuoriso juhlii koulun päättymistä alkukesän illassa. Olimme suunnitelleet viimeiseksi kuvaksi otoksen, jossa kamera nousee hitaasti ylöspäin ja paljastaa nurmikolle sikin sokin uupuneet juhlijat. Olimme järjestäneet paikalle ilmaiseksi ison joukon nuorisoa, nostolava-auton, valoja ja sähköä. Mutta kun ratkaiseva hetki auringonlaskun jälkeen koitti, nostolavan liike olikin nykivää, eivätkä jatkojohtojemme ylikuumenemissuojat kestäneet samanaikaista valo- ja nostokuormaa. Yritimme parhaamme. Tulevina viikkoina oli kuitenkin pakko myöntää, ettei kuva onnistunut riittävän hyvin.

Nyt etsin siis paikkaa, jossa voisimme kuvata tuon aivan viimeisen otoksen uudestaan, hieman toisella tavalla. Kamera olisi parvekkeella ja etääntyminen tehtäisiin nostolavan sijaan zoomaamalla hitaasti. Jokaista kaupungilla näkemääni nurmikkoa arvioin elokuvaohjaajan silmällä. Olisiko se tämä?

Pian sopiva kuvauspaikka löytyi – ja kohtaus onnistui. Mutta kuva puistosta ei jättänyt minua rauhaan. Vielä monta vuotta myöhemmin, missä kuljinkin, kiinnitin tahtomattani huomioni jokaiseen tietynlaiseen nurmikkoon kerrostalon juurella. Samalla tavalla elokuvaohjaajan katseeni on vuosiksi ehdollistunut bongaamaan muun muassa rintamamiestaloja, joiden etupihalla on tietynlainen pihatie, aukea tila, aita ja portti. Etsin ja löysin sellaisen vuonna 2007. Näen niitä yhä.

Daniel Simonsin valikoivan tarkkaavaisuuden koe on monille tuttu. Jos et ole aiemmin kuullut siitä, sinun kannattaa katsoa seuraava video, ennen kuin jatkat tekstin lukemista. Voit osallistua kokeeseen itse. (Voit myös katsoa toisen, populaarimman esimerkin tästä.)



Ihmisaivojen kapasiteetti tiedon säi­lyttämiseen on hämmästyttävän suuri, mutta kerralla voimme työstää vain hyvin rajoitetun määrän informaatiota. Todellisuus ympärillämme puolestaan tarjoaa ärsykkeitä mahdottoman paljon. Jotta voisimme ylipäätään havaita mitään, joudumme hyvin nopeasti (ja jatkuvasti) valikoimaan tästä äärettömästä joukosta ne asiat, joita kerralla käsittelemme. Tulkitsemme ja muunnamme ärsykkeitä merkityksiksi automaattisesti: havaitsemme
asiat aina jonain, esimerkiksi nurmikkona tai kerrostalona. Asioita, joita mielemme ei sillä hetkellä pidä olennaisina, emme tietoisesti havaitse ollenkaan. Siksi noin puolet tutkija Simonsin testaamista katsojista ei laisinkaan huomannut, että koripalloilijoiden keskellä tassuttelee kookas gorilla.

Havaintojen valikointiin ja käsitte­lyyn vaikuttavat aiemmin oppimamme asiat ja asiayhteydet. Mieles­sämme tiedostamattomasti käynnistyvät skeemat, eräänlaiset kehykset, määrittävät ratkaisevasti sen, mitä odotamme havaitsevam­me, mihin siksi kiinnitämme huomiomme ja millaiseen kategoriaan se luokitellaan. Jotta voisimme havaita, on aivojen jatkuvasti tehtävä tällaista ennakoivaa työtä.

Siksi oppilaan valikoivan tarkkaavaisuuden ohjaaminen onkin niin tärkeä osa opettajan työtä. (Esim. Rauste-von Wright) Oppilaat toki oppivat jotain koko ajan ja kaikkialla, mutta etupäässä mieleen jää se, mihin tarkkaavaisuus kulloinkin kohdistuu. Eräs tutkimus kertoo päiväkotiryhmän vierailusta eläintarhaan. Kun lapsilta retken jälkeen kysyttiin, mitä he eläintarhassa oppivat, he muistivat paljonkin: eläimiä ei saa syöttää, pitää kulkea parijonossa ja autoja pitää väistää. Sellaiset skeemat heille oli viritetty.

Mobiililaitteita on julkisessa keskustelussa pidetty uhkana oppilaiden keskittymiskyvylle koulussa. Sosiaalinen media ja pelit keskeyttävät työskentelyn toistuvasti. Samaan aikaan näyttäisi siltä, että oikein käytettynä ainakin mobiililaitteen kamera saattaa – yllättäen päinvastoin – jopa tukea oppilaan tarkkaavaisuuden suuntaamista.

Helsinkiläinen luokanopettaja kertoi havaitsemastaan ilmiöstä näin. Pakilassa on 1700-luvulla rakennettu museoitu hirsirakennus, Pakin talo. Lähikoulujen oppilaat käyvät sitä usein katsomassa. Ei ole kuitenkaan aivan helppoa, jos edes mahdollista, saada luokallinen alakouluikäisiä oppilaita samanaikaisesti kiinnostumaan 1700-luvun rakennusmateriaaleista, hirsiliitoksista ja estetiikasta. Ympäristö ja oppilasryhmä itsessään tarjoavat runsaasti kilpailevia ärsykkeitä. Opettajan virittämät skeemat ovat paperia.

Mutta kännykkäkameroiden kanssa se onnistui. Oppilaat saivat työpareittain tehtäväksi vastata kolmeen kysymykseen kuvaamalla kustakin lyhyt video-otos. Näyttäkää, miten hirret on liitetty toisiinsa. Näyttäkää, mitä materiaaleja rakennuksessa on käytetty... Samalla, kun kuvaatte, kertokaa havainnostanne ääneen. Kaikki onnistuivat.

Museoretki muuttui hauskaksi tutkimusmatkaksi, johon liittyi selvä tavoite. Kädessä kulkeva kamera piti tavoitteen näkyvillä, tuntuvillakin. On ilmeistä, että mielen skeemat pysyivät kännykän avulla oppimisen kannalta otollisina.

Samankaltaisia kamerakynä-kokemuksia ovat kertoneet monet kouluttamani opettajat. Kuvaaminen auttaa oppilaita keskittymään, näkemään enemmän ja pysähtymään tilanteiden äärelle.

Mutta ei välttämättä.

Toinen helsinkiläinen opettaja kertoi retkestä – eläintarhaan. Lapset saivat tehtäväkseen ottaa valokuvia eri eläimistä. Tarkoitus oli näin ohjata oppilaat havainnoimaan ympäristöään tarkemmin. Miten kävi? Oppilaat juoksivat häkiltä toiselle ja räpsivät kuvia. He eivät todellakaan pysähtyneet ja keskittyneet tarkkailemaan. Opettaja huokasi, että se tehtävänanto, jonka oppilaat mielessään ehkä kuulivat, oli: "Ottakaa kuvia mahdollisimman monesta eläimestä mahdollisimman nopeasti."

Pohdimme yhdessä, millainen ohjeistus olisi onnistuneemmin tuottanut toivotun tuloksen. Kerroin kuvausharjoituksesta, jota lapset ovat tehneet Fallkullan kotieläintilalla kesällä. Tehtävänä on valokuvata sarja, jonka ensimmäisessä kuvassa on (tasan) yksi eläin, toisessa kaksi, kolmannessa kolme... Pisimmän kuvasarjan kerännyt voittaa. Tätä ei voi tehdä keskittymättä.

Havainnointia edellyttävä videokuva syntyisi esimerkiksi niin, että pitäisi vangita 10 sekunnin mittainen otos eläimestä, joka syö. Toinen eläimestä, joka nukkuu. Kolmas eläimestä, joka leikkii. Näin kamera luo havainnointiin kitkaa, muuntaa sen oppilaalle tietoiseksi toiminnaksi. Hyvä kuvaustehtävä haastaa lapsen leikkiin, jossa hän itse ohjaa itseään tarkkaavaisuuteen.

Kun lapset oppivat tällaisia taitoja koulussa – ajatelkaa – kuinka paljon parempia tulevaisuuden lomavideot voivatkaan olla?

(Kuva elokuvasta Normaaliperusviiva (2007))

Kuuntele, tässä elokuvassa ei ole ääniä

Helsingissä 31.5.2014

Hei parhaat soittajat ja muut kanssaelokuvantekijät,

ajattelin sanoa teille muutaman sanan ennen elokuvan kuvauksia. 

Vuonna 2003 asuin hetken Otaniemessä. Yhden seinän huoneessani peitti rivi vaatekomeroita, joissa oli isot valkoiset ovet. Jokaiseen oveen olin kiinnittänyt sinitarralla kuvia menneistä, keskeneräisistä ja tulevista elokuvaprojekteista. Yhdessä ovessa oli mustavalkoisia kuvia orkesterista ja kapellimestarista. 

Olin kaapannut ja tulostanut kuvat Nits-yhtyeen Mask-musiikkivideosta. Nits on hollantilainen avantgarde-pop-yhtye, johon tutustuin sattumalta 90-luvun lopussa, kun Anttilan ALE-laari oli vielä paras tapa tutustua uuteen musiikkiin. Eräältä hassulta poppikokoelmalta löysin kiinnostavan kappaleen ja pian ostin nettikaupasta bändin kaikki levyt. Musiikkivideokokoelman löysin kirjastosta VHS-nauhalla. Tänä vuonna Nits, joka edelleen tekee uutta musiikkia, täyttää 40 vuotta ja vierailee Suomessakin.

Mutta se sivupolusta. Mask-musiikkivideon kuvat tulostin, koska olin tehnyt videota katsoessani mielestäni viehättävän huomion: soittajien lähikuvissa musiikin voi jollain tavalla kuulla, vaikka äänen kääntäisi pois päältä. Soittajien ilmeet, eleet, soitinten ja niiden osien liike ja rytmi, kaikki herättävät jotain katsojan muistissa. Me olemme kuulleet musiikkia ennenkin. Tiedämme miltä se näyttää. Samalla tavalla ymmärrämme näyttelijöiden ilmeitä ja eleitä, vaikka emme kuulisi tai ymmärtäisi puhetta. Mielikuvituksemme täyttää aukot. Mykkäelokuvan aikakaudella ei ollut muuta vaihtoehtoa. Voisikohan tällä idealla tehdä kokonaisen musiikkivideon?

Pian muutin pois Otaniemestä, keräsin kuvat ovista ja pakkasin ne johonkin laatikkoon. Maskin kuvat taisivat jäädä pohjalle, sillä jatkoin muiden projektien parissa. Seuraavana vuona teimme elokuvaryhmämme Ihmiskunnan ainoan toivon kanssa lyhytelokuvan Emma, joka taisi olla tuotoksistamme ensimmäinen, joka sai yleisempää hyväksyntää harrastajapiireissä. Eräs skenen auktoriteetti kiitti elokuvaa siitä, ettei siinä ollut yhtään "tekotaiteellista paskuutta". Jatkoimme sillä tiellä.

Mykät valokuvat soittajista palasivat mieleeni pari vuotta sitten, kun Martin kanssa pohdimme pitkäaikaista haavettamme tehdä "erilainen musiikkitaltiointi". Martti oli tehnyt musiikkia ryhmämme elokuviin jo vuodesta 1999 asti, mutta yhtään elokuvaa ei oltu vielä tehty musiikin ehdoilla. Minua ajatus kiehtoi, koska en Nitsin tuotantoa lukuunottamatta ole kovin sivistynyt musiikillisesti. Melkein kaiken muun, mitä musiikista ymmärrän, olen oppinut yhteisissä projekteissa Martin kanssa. Musiikki elokuvan lähtökohtana pakottaisi minut ymmärtämään enemmän.

Kaikki ne 15 vuotta, jotka olen aktiivisesti harrastanut elokuvantekoa, olen ollut pakkomielteisen kiinnostunut siitä, mitä elokuva todella on. Kun siitä riisutaan kaikki aksidentaaliset ominaisuudet, kuten tarina, näyttelijät, genret, kuvaamisen säännöt ja leikkaamisen konventiot, mitä jää jäljelle? Mikä on elokuvan substanssi? Erityisen viehtynyt olen ollut edesmenneen venäläisen ohjaajan Andrei Tarkovskin ajatukseen elokuvaamisesta havaintojen tekemisenä:

"Elokuvallinen kuva perustuu taidolle esittää oma mielikuva kohteesta havaintona siitä."

Tämän filosofisen totuuden muuntaminen käytännön elokuvanteoksi on kuitenkin aina törmännyt konventioiden muuriin. Osaan tehdä fiktioelokuvia, olen siinä hyvä. Mutta kun osaa tehdä jotain, alkaa taito ohjata sitä, mitä voi tehdä. Musiikkielokuvaa en osaisi. Pakottaisiko se miettimään myös elokuvaa uudestaan?

Yhtäkkiä vanha ajatus äänettömästä musiikkitaltioinnista tuntui taas hyvin ajankohtaiselta. Ehdotin, että Martti säveltäisi kappaleen, jonka esittäisimme yleisölle pelkästään näyttämällä kuvaa sen soittamisesta. Monen pitkän keskustelun, joiden referoiminen tässä ei ole mahdollista, jälkeen päädyimme kuitenkin kaivamaan musiikin historiasta valmiin teoksen, Dmitri Šostakovitšin ensimmäisen pianotrion. Se olisi paras mahdollinen, myös ilman ääntä. Olen nyt kuunnellut sitä paljon, kuuntelen tälläkin hetkellä kirjoittaessani.

Viikon päästä kokoonnumme Espoon Ruukinrantaan kauniiseen vanhaan huvilaan, jossa on kaunis vanha flyygeli. Perhe antaa sen meille kuvauskäyttöön pelkästä ystävällisyydestä, uteliaisuudesta ja ylisukupolvisesta rakkaudesta musiikkiin.

Meillä on kaksi päivää aikaa tehdä elokuva, joka on lajissaan kenties maailmanhistorian ensimmäinen! En vielä tiedä, miten se tarkalleen ottaen tehdään, koska en halua tuoda fiktioelokuvantekijän työkalupakkia mukanani. Mutta perusidea on selvä: te, jotka osaatte soittaa, soitatte. Me, jotka osaamme tehdä havaintoja ja kuvata, havainnoimme ja kuvaamme. Läheltä ja kaukaa. Todennäköisesti uudestaan – ja uudestaan. Sitten, joskus loppuvuoden aikana, varsinainen elokuva syntyy leikkauspöydällä.

Teille soittajat, osaan etukäteen antaa vain yhden ohjeen: älkää tulko esiintymään! Samasta asiasta muistutan aina niitä näyttelijöitä, jotka ovat tottuneet esiintymään teatterin lavalla. Elokuvakameran edessä riittää, että on ja elää. Muu näyttää ylimääräiseltä. Riittää siis, että otatte musiikin mukaanne ja uppoudutte siihen. Se näkyy.

Suuri kiitos jo etukäteen, että lähdette mukaan tällaiseen jännittävään leikkiin!

terveisin,
ohjaajanne Ismo 

P.S. Nyt, kolme kuukautta myöhemmin, elokuva on valmis. 20.9.2014 alkaen sen voi katsoa ilmaiseksi täällä.

(Kuvat: Ina Mikkola)

Elokuvissa ihmissuhde on tarina halusta

"Lukiessani nuortenkirjoja ja katsoessani elokuvia olen huomannut, että usein todella suudelmien jälkeen siirrytään yhdyntään. Noin vain. Melkoisia sankereita. Eikö sitä epäröisi tehdä jotain tuollaista? --

Elokuvissa ymmärrän jotenkuten näyttämisen vaikeuden. Kai on helppoa kuvata suudelma, sitten riisutut vaatteet. Nuorten kirjat eivät myöskään kuvaa suudelman ja yhdynnän välistä ei-kai-kenenkään maata liian usein. --

Elokuvista opittiin aikoinaan vaillinaista englantia, joka keskittyi lausahduksiin ja eikä kieliopista ollut hajuakaan. Nykyisin tuntuu elokuvista ja kirjoista välittyvän vaillinainen rakkauden kieli, joka antaa eväiksi pari esimerkkiä ja jättää puhumatta perusasioista."

Tuomas Suolahden kirjoitus Megafoni-blogissa palautti mieleeni aiheen, josta olen jo pitkään halunnut kirjoittaa: ihmissuhteiden ja dramaturgian yhteensovittamisen vaikeus.

Miksi ihmissuhteita käsittelevät elokuvat ovat niin kaavamaisia? Miksi kaikessa tuntuu lopulta olevan kyse siitä, saako poika tai tyttö pojan tai tytön?

Klassinen dramaturgia perustuu ajatukseen roolihenkilöistä, joilla on selkeät tavoitteet, joita kohti he sinnikkäästi pyrkivät. Draama syntyy, kun roolihenkilön eteen keksitään esteitä ja vastavoimia, jotka tekevät päämäärän tavoittelusta jännittävää ja viihdyttävää.

Pyrkimykset, intentiot, ovat myös näyttelemisen vakiosanastoa. Näyttelijä pyrkii teoillaan johonkin, usein aiheuttamaan jonkin halutun reaktion vastanäyttellijässään.

Mitä siis tapahtuu ihmissuhteelle, kun häikäilemätön elokuvatuottaja työntää sen dramaturgisen mankelin läpi? Se muuttuu tarinaksi halusta.

Syksyllä 2007 olimme juuri saaneet valmiiksi lyhytelokuvamme Normaaliperusviivan. Istuimme pääosanäyttelijä Juuso Pekkisen kanssa Lönnrotinkadun Subwayssa ja aloimme ihmetellä elokuvamme loppukohtausta.

Normaaliperusviivassa parikymppinen poika lähtee tapaamaan ala-asteen ihastustaan toiseen kaupunkiin. Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa poika ja tyttö saavuttavat jonkin erikoisen, hieman sattumanvaraisen yhteyden toisiinsa. Mistä tämä outo luottamus oikein syntyy?

Poika on tullut paikalle syystä, jota hän ei itsekään ymmärrä. Hän on nuoremman minänsä asialla. Tyttö ei ole osannut tapaamista odottaa, hän tuskin edes muistaa poikaa. Jotain muuta, epämääräistä hän on ehkä odottanut. Nyt he ovat samassa tilassa, eivätkä halua toisistaan mitään. Heillä ei ole intentioita.

Luottamus on teko, jolla ei tavoitella mitään. Se on ele toista kohti, mutta sillä ei ole päämäärää. Se on dramaturgisesti onneton aihe. Siksi päätimme Juuson kanssa tehdä siitä elokuvan, seuraavana syksynä valmistuneen Joonatanin evankeliumin.

Elokuvissa sankarilla on päämäärä, mutta oikeassa elämässä me ihmiset epäröimme jatkuvasti. Suurimman osan ajasta epäröimme siksi, että emme oikeastaan tiedä, mitä kohti pyrimme. Joskus säntäämme hetkellisten päähänpistojen perässä, joskus vain väistelemme asioita, jotka tuntemattomista syistä aiheuttavat meille ahdistusta. Ajaudumme johonkin, vahingossa. Luotamme toisiimme ilman mitään syytä. Ehkä vain siksi, että se on mahdollista.

Kun valkokankaalla poika haluaa ja lopulta saa tytön, katsomossa istuvien elämät puolestaan kietoutuvat toisiinsa kuin kuulokkeiden johdot, selittämättömällä, ehkä selvittämättömälläkin tavalla.

"Kai on helppoa kuvata suudelma, sitten riisutut vaatteet. Nuorten kirjat eivät myöskään kuvaa suudelman ja yhdynnän välistä ei-kai-kenenkään maata liian usein."

Käsikirjoittajalle ihmissuhteet ja eksistentialistiset kysymykset ovat vaikeita, koska ne ovat monimutkaisia ja täynnä sumeaa logiikkaa, joka ei taivu kauniille kaarelle.

Kun käsikirjoittajan kädessä on vain vasara, kaikki ongelmat näyttävät aina nauloilta.

Pakenen siis tarinaa, mutta edelläni juoksee muoto

Monadi-Filmi on yksi kiinnostavista kotimaisista elokuvablogeista. Minulla oli kunnia päästä sen kirjoittajan Sami Pöyryn perusteelliseen haastatteluun. Sähköpostikirjeenvaihdossa pohdimme erityisesti elokuvan muodon problematiikkaa.

http://monadifilmi.wordpress.com/2012/03/02/puhutaan-elokuvasta-ismo-kiesilainen/

Otteita kuvasuunnittelijan päiväkirjasta (The Boy with the Eternal Truths)

Valikoituja muistiinpanoja The Boy with the Eternal Truths -elokuvan kuvasuunnittelusta. Huomattava spoilerivaara!

Sunnuntai 24.4.2011 

Donner kertoo kirjassaan, että Bergmanilla oli ajatus, että ehkä jokaisen kohtauksen voi kuvata vain yhdellä tavalla. Kameran paikka on moraalinen valinta.

Elokuvantekijänä kasvaminen on siksi varmasti hyvin samanlaista kuin ihmisenä kasvaminen. Aluksi tekee juuri ja juuri sen mitä osaa, yrittää pysyä pystyssä. Sitten muut kertovat, miten pitää toimia. Jossain vaiheessa alkaa tehdä päinvastoin. Sen jälkeen pakka menee sekaisin: huomaa, että mahdollisuuksia on rajattomasti, eikä niiden välillä valitsemista ole kukaan tehnyt mitenkään helposti.

On toki saarnamiehiä, filosofeja ja auktoriteetteja, joilla on omat näkemyksensä, teoriansa. Voi valita jonkun valmiin järjestelmän ja elää sen mukaisesti. Joskus joutuu olemaan eri mieltä toisten kanssa, toimimaan oman vakaumuksensa mukaisesti, mutta sen voi perustella. Kant, Jeesus tai äiti sanoi: tee näin. Vaikeinta on hylätä järjestelmät ja päättää itse, mikä on oikein.

Viimeiset vuodet olen yrittänyt sisäistää Tarkovskin näkemystä elokuvasta ajan veistämisenä. Ajatus on minusta aivan kristallinen, teoriassa, mutta minulla on ollut suuria vaikeuksia saada siitä käytännön otetta. Monet otokseni parin vuoden takaiselta Sveitsin matkalta tavoittivat juuri sen mitä haen. Samoin muutamat kuvat Fårön matkalta. Fiktion kuvaaminen on ollut vaikeampaa. Siinä tunnen aina palaavani niihin kaavoihin, jotka olen aikoinaan oppinut.

Pari kuukautta sitten luin Terrence Malickin uuden elokuvan The Tree of Lifen kuvaajan Emanuel Lubezkin haastattelun, jossa hän kuvaili Malickin työskentelytapaa.

“So the actors are performing the dialogue, but Terry isn’t interested in dialogue. So they’re talking, and we’re shooting a reflection or we’re shooting the wind or we’re shooting the frame of the window, and then we finally pan to them when they finish the dialogue."

Yhtäkkiä ymmärsin, mitä olen vuosikausia etsinyt. Tai sitten en ymmärtänyt, mutta jokin ymmärryksen kaltainen häivähdys mielessäni kuitenkin kävi. Malickin impressionistineen tyyli on pinnaltaan aivan erilainen kuin Tarkovskilla, mutta aloin nähdä niissä yhteyksiä. Molemmat kiinnittävät huomionsa siihen, mitä nyt tapahtuu. Usein elokuvassa tapahtuminen ymmärretään näyttelijän vuorosanoiksi ja eleiksi, ja unohdetaan, että ympärillä on kokonainen maailma (Malickin tapauksessa ehkä kokonainen universumi!). Juuri nyt tapahtuva aika saattaa ilmentää itseään paljon olennaisemmin jossain muualla. Tuulessa, pöydältä putoavassa astiassa, tuulessa hulmuavissa lakanoissa.

Katsoimme Youtubesta pätkän Malickin The New Worldista. Kiinnitin huomiota siihen, miten Malick käsittelee aikaa. Peräkkäiset otokset eivät olleet toisissaan kiinni ajallisesti. Aika saattoi hyppiä edestakaisin, ehkä kulkea rinnakkain itsensä kanssa, aika saattoi välillä kadota kokonaan tai pysähtyä. Malick ei rakentanut narratiivia, jonka perässä kameran pitäisi pysyä, vaan rakensi narratiivin itsenäisistä otoksista. Toinen hyvä esimerkki on saman ohjaajan Onnellisten aika -elokuvan loppukohtaus.



Tarkovskin metodia seuratessani olen ehkä alkanut pitää pitkiä otoksia jonkinlaisena päämääränä sinällään. Tapahtumien sitominen toisiinsa otoksen sisällä näppärillä kuvanvaihdoksilla - kuten Seikkailu-elokuvan ampumiskohtaus - on näyttänyt oikealta tavalta pakottaa kamera seuraamaan aikaa. Entä jos tekisi päinvastoin: sitomisen sijasta erottaisi?

Aloimme saada ajatuksesta kiinni. Olisiko käsikirjoituksessa hetkiä, jotka selvästi pitäisi kuvata omana otoksenaan? Voisiko nämä otokset irrottaa kohtauksen lineaarisesta ajasta esim. hyppyleikkauksilla? Esimerkiksi: Kun mormonit saavat oven auki ja menevät hyttiinsä, tyttö jää käytävälle katsomaan heidän peräänsä. Kun tämä leikataan irti jatkuvasta toiminnasta, hetki korostuu aivan eri tavalla.

Mitä jos koko koko käsikirjoituksen pilkkoisi tällaisiin osiin? Näyttelijöille on biittinsä (metodi, jonka opin aikoinaan Judith Westonin kirjasta), miksei niitä voisi olla myös kuvaajalle? Päätimme jakaa kohtaukset selvästi lyhyempiin "alakohtauksiin", joiden sisällä käytettäisiin jatkuvuusleikkausta ja välillä jonkinlaista hyppyleikkausta. Joku alakohtaus saattaisi koostua useammasta otoksesta, joku toinen taas vain yhdestä nopeasta hetkestä.

Sunnuntai 7.8.2011

Tänään teimme Laran kanssa kuvasuunnitelmaa. Viime kerralla, keväällä, olimme löytäneet uudenlaisen metodin: emme etsi käsikirjoituksesta kuvia vaan leikkauksia. Missä kohtaa ajan voisi katkaista? Mitkä kohdat haluaisimme kytkeä toisiinsa?

Tämä löytö veikin meitä eteenpäin vauhdikkaasti. Yllättäen löysimme tekstistä myös sellaista dynamiikkaa, joka paljastui vasta leikkauksilla. Esimerkiksi kuvanrepimiskohtauksesta löysimme leikkauskohdan, joka antoi mahdollisuuden muuttaa näyttelijöiden paikkoja kesken kohtauksen. Mitä jos tyttö olisikin ennen seuraavaa repliikkiä kömpinyt sängyn takareunalle, nojaamaan seinään?

Tätä on elokuvanteko! Hintana oli se, että emme juurikaan ehtineet miettiä kuvien rajauksia. Päätimme, että tässä elokuvassa sitä pohditaan vasta kuvauspaikalla.

Myöhemmin leikkausvaiheessa...

Jatkuvuusleikkaus on helppoa, koska oppikirjan säännöt ovat selvät. Kun säännöt hylkää, tulee vaikeampaa. Leikkauksia voi iskeä mihin vain ja kuinka paljon vain. Mikä tahansa kuva kelpaa edellisen jälkeen. Kuinka paljon on tarpeeksi? Eräänä yönä silppusin elokuvan täyteen leikkauksia ja aamulla otin suurimman osan niistä pois. Välillä olen saanut suuria oivalluksia, onnistumisen tunteita siitä, kun olen leikannut otosta pari sekuntia välistä pois. Montaasi on tehokas, mutta toisaalta varastaa helposti shown ja alkaa kahlita kuvavirtaa. Silti tässä metodissa on jotain vapauttavaa, jokin tunne oikeasta elokuvanteosta, ajan taivuttelusta ja manipuloinnista. Mietin, onko paluuta jalustalla kuvaamiseen ja säntilliseen leikkaukseen. Tämä tuntuu aidommalta.

Toisaalta. Katsoin äsken pätkän Joonatanin evankeliumia ja ihastelin sen täsmällisyyttä näyttelijätyössä ja kuvauksessa. Siinäkin on puolensa.

Otteita käsikirjoittajan päiväkirjasta (The Boy with the Eternal Truths)

Valikoituja muistiinpanoja The Boy with the Eternal Truths -elokuvan käsikirjoittamisesta. Huomattava spoilerivaara!

Sunnuntai 13.3.2011 klo 18:25
Olemme päättäneet tehdä elokuvan mormoneista. En tiedä mormoneista paljoakaan. Kävin kyllä muutama vuosi sitten tutustumassa Leppävaaraan avattuun mormonitemppeliin avoimien ovien päivänä, mutta henkilökohtaiset konktaktit jäivät silloin vähemmälle, koska pelkästään jonoa oli kymmeniä metrejä. Ovella heitä ei ole koskaan käynyt.

Kaikki alkoi pari vuotta sitten, kun Julieta kertoi kohtaamisesta mormonimiehen kanssa. Lähijunassa sattunut välikohtaus oli niin mainio, että sanoin heti, että siitä pitäisi tehdä elokuva. Sittemmin se on aina välillä kummitellut mielessä, mutta en ole aivan löytänyt siihen elokuvallista lähestymiskulmaa.

Muutama viikko sitten palasin pohtimaan tuota kohtausta. Halusin esitellä päähenkilön jollain tavalla junan ulkopuolella, yksin, ennen kohtaamista. Mietin valokuvaa, lompakkoa ja muistoja. Ja siinä se oli: kuittien tyhjentäminen lompakosta! Pieni välitilinpäätös. Juuri sellaista arkista symboliikkaa, jota juuri meillä on ollut tapana harrastaa.

Jotain silti vielä puuttui, enkä tiennyt mitä se olisi. Ehkä halusin vain irrottaa elokuvan siitä tositarinasta, johon se perustui. Mietin voisiko kohtaus tapahtua jossain muualla kuin junassa. Voisiko mormonin tilalla olla joku muu henkilö? Muu uskonlahko? Vanha herrasmies? Kaksi pikkupoikaa? Pikkupojat, tai pikkuraggarit, ehkä maahanmuuttajatpojat, tuntui nopeasti hyvältä idealta. Mormoneista oli vaikea saada otetta, mutta pikkupoikien ja nuoren naisen kohtaaminen olisi helposti käsikirjoitettava ja ohjattava. Elokuvalla olisi heti hyvä nimikin: Pojat. Eikä tarvitsisi ottaa selvää mormoneista.

Esittelin vaihtoehtoja Niksulle. Olimme yhtä mieltä siitä, että kohtaus ei voisi tapahtua muussa kulkuneuvossa kuin lähijunassa. Se on kaupunkilaistarina. Entä voisiko se tapahtua kokonaan yhdessä huoneistossa? Entä jos mormonit tulisivatkin ovelle? Junassa on muutenkin vaikeaa kuvata. Mutta huoneisto - olisiko se liian symbolinen muistojen vankila, niin kuin Emma-elokuvassa Vesan koti? Se toisi elokuvaan liian raskaan sävyn, ikään kuin tyttö olisi täysin valokuvan vanki, vaikka sen pitäisi olla vain pieni taakka. Kivi kengässä. (Tämä pitää muistaa: kivi kengässä!)

Sitten jokin loksahti: entä jos elokuva tapahtuisikin yöjunassa ja mormonit tulisivat yöjunan hytin ovelle! Ajatus nauratti meitä heti. Ja kuittikohtaus voisi tapahtua ravintolavaunussa. Kaikki yhdellä matkalla jostain jonnekin. Kuvauksellinen miljöö. Kevyt ja raskas samassa. Tutkimme heti yöjunien aikataulut.

Niinpä siis teemme kuin teemmekin elokuvaa mormoneista. Eilen ja tänään olen lukenut netistä kaikenlaista. Katsonut Youtubesta ja mormoniseurakunnan sivuilta videoita. Juha Itkonen on kirjoittanut mormoniaiheisen kirjan, Myöhempien aikojen pyhiä. Se on Lauttasaaren kirjaston hyllyssä. Entinen suomalainen mormoni on koonnut laajan nettisivuston, jossa selvitetään laajasti uskonlahkon historiaa ja toimintatapoja. Erityisen kiinnostavaa oli lukea siitä, miten mormonilähetyssaarnaajia opetetaan lähestymään ihmisiä. Luottamuksellinen suhde luodaan hyvin nopeasti uteliaisuudella, tarkoilla havainnoilla kodin yksityiskohdista ja kysymyksillä henkilökohtaisista asioista. Vasta sitten mennään asiaan. Aloin ymmärtää paremmin sitä, mitä M-junassa tapahtui.


Perjantai 1.4.2011 
Miten tyttö ja mormonipoika kohtaavat? Romanttisessa elokuvassa poika kävelisi käytävällä tyttöä vastaan ja juuri kun he ohittaisivat, pojan salkku aukeaisi, kirjat ja paperit leviäisivät lattialle. Tyttö pysähtyisi auttamaan. Tämä ei ole se elokuva, mutta auttaminen toimii aina. Etenkin, kun mormoneiden toimintatapaan auttaminen kuuluu. Miksi se ei voisi tapahtua myös toisin päin?

Torstai 6.4.2011
Elokuvamme yöjunassa ollaan kuin risteilyllä. Aika venyy erilaiseksi, ihmiset ajelehtivat ja ovat valmiina törmäilemään toisiinsa. Niin ei ehkä tapahdu yöjunissa oikeasti, mutta ajatuksessa on jotain viehättävää. Mutta miten tullaan toisen hyttiin?

Olin kirjoittanut hyttikohtaukseen, että tyttö kutsuu pojan sisään "tuu sisään". Leena kiinnitti siihen huomiota. Olin ajatellut sen varsin kasuaaliksi kohteliaisuudeksi, mutta enemmän se kuulosti samalta kuin tyttö sanoisi: "Olen odottanut sinua."

Olimme jumissa, josta pääsimme yllättäen keinolla, jonka löysin jostain kokeneen harrastajaelokuvakäsikirjoittajan työkalupakista. Tai ehkä ohjaajan? No, yllätyin itsekin oivalluksestani. Mitä tilannetta tytön ja pojan kohtaaminen muistuttaisi? Millaiset raamit voisimme rakentaa sen sisään katsojalta piiloon. Tulisiko poika tytön luokse kuin olisi unohtanut jonkun esineen? Kohtaisivatko he kuin hississä tai kuin tupakkapaikalla kohdataan? Olisiko toinen kuin hississä ja toinen tupakkapaikalla?

Entä jos tyttö ei olisikaan hytissään vaan olisi tullut käytävälle pesemään hampaitaan ja poika osuisi siihen paikalle? Siinä menettäisimme pojan aran röyhkeyden tulla tytön hyttiin. No, entä jos tyttö palaisi käytävältä hyttiin kesken keskustelun ja poika joutuisi seuraamaan tätä? En ole koskaan erityisesti pitänyt käsikirjoittamisesta, mutta nyt ihastuin hetkeksi. Sinänsä hyvä dialogi, jonka olin hieman epäinspiroituneena kirjoittanut sai tuekseen näyttelijöiden fyysisestä liikkeestä ja tilan vaihtamisesta koostuvan rakenteen, johon ripustettuna repliikit alkoivat elää.

Hieman aikaa jäi myös pohtia valokuvauskohtausta hytin käytävällä. Kirjoitin muistiinpanoihini: "Löysä. Tiivistä."


Sunnuntai 10.4.2011
Kun lyhensin käytäväkohtausta, kiinnitin huomioni salkkuun. Mormoni jättää sen käytävälle oven avaamisen yhteydessä ja tulee hetken päästä hakemaan sitä. Silloin tyttö rohkaistuu puhumaan. Mitä jos tyttö haluaisikin ottaa kuvan salkusta? Mitä salkussa on?

Pulp Fictionissa salkun sisältö on salaisuus. Se kaiketi viittaa Alfred Hitchcockin MacGuffiniin:

Kaksi miestä matkustaa junassa. Toisella on tavarahyllyllä iso, omituisen muotoinen paketti. Toinen mies kysyy: "Mitä siinä oikein on?" – "Se on MacGuffin." – "Mikä MacGuffin sitten on?" – "Sillä pyydetään leijonia Skotlannin Ylämailla." – "Mutta eihän Ylämailla ole leijonia." – "No sitten se ei ole MacGuffin."

MacGuffinilla ei ole varsinaista merkitystä katsojalle, mutta se motivoi tarinan hahmoja. Periaatteessa vastustan kaikkia tällaisia tarinankerronnan halpoja konventioita, mutta toisaalta niiden kanssa flirttailussa on myös huumoria.

Niin, mitä salkussa on? Ikuisia totuuksia, tietysti. Jostain lukemastani mormonikirjallisuudesta se jäi mieleen, "Jeesuksen Kristuksen ikuiset totuudet". Niitähän salkku on täynnä. Vastauksessa on ehkä mormonille epätyypillistä flirttiä, mutta toisaalta se motivoi hyvin kohtauksen jatkon.

Tyttö haluaa ottaa salkusta ja sen omistajasta kuvan. Kun kuva on otettu, tyttö nimeää sen ääneen "the boy with the eternal truths". Flirtti jatkuu, mutta lauseessa on muutakin. Näin tyttö nimeää hänet, joka tulee myöhemmin vapauttamaan tytön vanhan valokuvan taakasta. Ja se on söpöä, luulen, että Leena pitää siitä.


Torstai 14.4.2011
Käsikirjoituskumppanini on tarkkanäköinen ja armoton. Salkkukohtaus on ihan kiva idea, mutta... se on liian kiva. Tytöllä ja mormonilla synkkaa heti ja liian hyvin. Ja kun tyttö sitten lähtee tilanteesta ottamansa valokuvan kanssa, poika jää seisomaan junan käytävälle kuin päähenkilö lumeen Ultra Bran Jäätelöautossa. Se taas luo hyvin jännitteisen tunnelman, joka sotkee jännitteet vessan ovella ja hyttikohtauksen alussa.

Yritin vähän väittää vastaan ensin, mutta se oli vaikeaa, koska Leena oli oikeassa.


Lauantai 16.4.2011
Sain pelastettua "the boy with the eternal truthsin" heittämällä sen hyttikohtauksen alkuun. Kyllä, sielläkin se kuulostaisi aika itsevarmalta flirtiltä, ellei - tyttö puhuisi hammasharja suussa! Elokuvassa on ehdottomasti kiinnostavampaa se, kun joku yrittää jotain, sen sijaan että joku tekee jotain. Se on myös helpompi näytellä. Nyt tyttö yrittää olla itsevarma ja ehkä juuri siksi onnistuu olemaan sitä. Vieraskielisen vitsin lohkaiseminen mormonille yöjunassa hammasharja suussa, yöpaidassa. Se vaatii itsevarmuutta.

Keskiviikko 10.8.2011 (Harjoitusten jälkeen)
Huomasin, että käsikirjoituksessa on pari kohtaa, joissa en tiedä, mitä näyttelijöiltä haluan. Elokuvan tarina on sen verran outo, ettei käsikirjoitus itsessäänkään tarjoa niihin mitään kovin helppoja ratkaisuja. Luulen, että muutamassa kohdassa näyttelijät ovat hieman tyhjän päällä ja se näkyy kohtauksissa heti. Sille minun on siis tehtävä vielä jotain.

Elokuva olisi ehkä helppo ohjata tytön ja pojan soidinmenoiksi, mutta se olisi liian yksinkertaista, enkä usko, että siten saisi Roosasta ja Zachista parasta irti. Pitää löytää jotain vähän sattumanvaraisempaa ja vaarallisempaa. Minua piinaa jatkuvasti dramaturgin omatunto, joka vaatii näyttelijöille johdonmukaisia tavoitteita ja työskentelyä niiden eteen. Kuinka paljon sille pitää antaa periksi? Ohjaajana ymmärrän tarpeen, mutta ihmisenä en voi kuvitella, että esimerkiksi tämän elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa tyttö varsinaisesti haluaisi mormonista mitään erityistä. Hän ajelehtii junan mukana.

Yksi vaihtoehto voisi olla tytön ohjaaminen arvaamattomammaksi. Se voisi sopia alkuperäisen tositapahtumien hahmoihinkin... Jos tytön tahtotila ja reaktiot vaihtuisivat jatkuvasti, mormonin sinnikkyys voisi näyttäytyä johdonmukaisempana toimintana. Samoin tämä rikkoisi elokuvan pintatasolla leijuvaa flirtin ilmapiiriä. Mutta tätä kaikkea varten minun on kuitenkin turvauduttava dramaturgiaan ja opiskeltava muutama uusi toimintaverbi.

The Boy with the Eternal Truths

Viime keväänä keksimme, että seuraavassa elokuvassamme esiintyisi kaksi mormonihahmoa. En tiennyt mormoneista mitään. Aloitin taustatyön lukemalla Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä -kirjan ja selaamalla sekalaisia nettisivustoja. Mutta se ei riittänyt.

Suomen mormonikirkon sivuilta saattoi tilata Mormonin kirjan. Postitusvaihtoehdon lisäksi oli mahdollisuus, että kirkon edustajat tuovat kirjan kotiin. Valitsin sen. Muutamaa tuntia myöhemmin, myöhään sunnuntaiyönä, sain sähköpostia, jossa varmistettiin, että olin itse tehnyt tilauksen. Virkailija oli myös tehnyt taustatyötä ja kertoi tutustuneensa "muutamaan työhöni."

Seuraavana päivänä minulle soitti amerikkalainen nuori mies ja sovimme tapaamisen. Hän tuli parinsa kanssa kylään perjantaina ja toivat kirjan. Tarjosin mehua, koska olin lukenut, että mormonit eivät juo teetä tai pepsi maxia. He kertoivat uskostaan ja minä yritin vähän vaivihkaa kysellä heidän taustojaan. Emme rukoilleet yhdessä, mutta kuuntelin. Kerroin, että en ole varsinaisesti uskonnollinen, vain utelias. En kertonut elokuvasta.

He kysyivät milloin voisimme tavata seuraavan kerran. Sanoin, että luen kirjan ja olen sitten yhteydessä, jos tuntuu siltä. Olin aivan varma, että joudun jollekin listalle, eikä minua jätetä koskaan rauhaan. Mutta ei heistä enää tämän tapaamisen jälkeen kuulunut.

Elokuva on kuitenkin valmis ja sen voi katsoa netistä vaikka heti. Kannattaa, se on melko lyhyt ja aika hyvä. Ja sitä saa kommentoida vaikka tähän blogiin!


P.S. Kerron myöhemmin lisää ajatuksia elokuvan käsikirjoittamisesta ja kuvasuunnittelusta!

Ai onko tää joku aikuisten salaisuus?

Marja Mikkosen lyhytelokuva 99 vuotta elämästäni (2004) kertoo osaksi toden, osaksi kuvitellun tarinan ohjaajansa elämästä. Jokainen vuosi syntymästä kuolemaan käydään läpi pikakelauksella tärkeimpien tapahtumien ja henkilöiden kautta. Elokuva esittelee yhden elämän, mutta samalla se kertoo, millaisessa maailmassa me elämme. 

Kun näin elokuvan tuoreeltaan Kettupäivät-festivaaleilla vuonna 2004, mieleeni jäi juuri tuo kysymys: Millaisessa maailmassa me elämme? Miten sitä voisi tutkia? Sain ajatuksen dokumenttielokuvasta, joka esittelee maailman, jonka juuri tänään syntyvä lapsi näkee synnytyshuoneen ikkunasta. 

Dokumentaarin sijaan aloin kuitenkin työstää aiheesta ehdotusta Yleisradion lastenohjelmille. Tekisin sarjan lyhyitä elokuvia, joissa kaksi lasta seikkailee aikuisten rakentamassa maailmassa. Kun ehdotukseni, kahdeksasta 10 minuutin jaksosta koostuva Maailman ääreen, oli valmis, sain lopulta vastauksen: "Aihe on liian yhteiskunnallinen. 70-luvulla tämä olisi ehkä sopinut." 

Suunnitelma jäi fragmentiksi kovalevylle ja unohtui sinne. 

Kunnes eräänä aamuna, joskus loppusyksystä 2009, minulle tuli vahva tunne, että Maailman ääreen on tehtävä nyt. Ja koska kukaan muu ei sitä tekisi, olisi ryhdyttävä toimeen itse.

Kuluneen vuoden aikana, Ihmiskunnan ainoa toivo -ryhmän kokoonnuttua taas kerran yhteen, syntyi  54-minuuttinen Seikkailu. Se on lasten, aikuisten ja kaikkien muiden elokuva siskosta ja veljestä, jotka lähtevät palauttamaan pulloja ja löytävät aikuisten maailman salaisuudet.

Jos uteliaisuutesi heräsi, voit katsoa elokuvan vaikka heti klikkaamalla tästä. Leffaa saa myös näyttää muille, esimerkiksi koulussa. Luulen, että se sopisi sinne erinomaisesti.

Otan mielelläni vastaan palautetta, kommentteja, kritiikkiä, ajatuksia.