13.4.08

Onko Paris Hilton totuus ihmisestä?

Olen vielä nuori, enkä siksi voi muistaa, milloin media olisi viimeksi heittäytynyt niin itsereflektiiviseksi kuin tänä keväänä. Ensin syytökset Jokelan kouluammuskelun uutisoinnista saivat toimittajat kyselemään varovasti, olisiko joku toinen toimittaja jossain toiminut vastoin hyviä tapoja.

(Uskomattomaltahan se kuulostaa, mutta nykyään toimittajienkin joukkoon eksyy kaikenlaista porukkaa.)

Sitten tuli Ilkka Kanerva tekstiviesteineen. Media teki akrobaattisen liikkeen ja asettui yhtäaikaa hyökkäys- ja puolustuskannalle. Mitä pidemmälle dramaturgiassa edettiin, sitä voimakkaampi tarve viestintävälineille tuli puolustella toimintaansa. Väliin, ikään kuin hakkeeksi kompostiin, heitettiin itsereflektiivisiä kysymyksiä ja väitteitäkin: tuliko tässä vähän liioiteltua, vaikka tarkoitus olikin hyvä?

Tuli taikka ei, jokin tunnistamaton esine selvästi kalahti vahtikoiraan. Media alkoi kollektiivisesti käyttäytyä kuin pääministeri Matti Vanhanen. Selitellä, syytellä ja puolustella. Mikä yhdistää mediaa (kollektiivisena ilmiönä ja yhteisönä) ja pääministeri Vanhasta? Kummatkin ovat saavuttaneet yhteiskunnallisen valta-asemansa ilman omia ansioitaan.

Pääministeristä on tullut valtakunnan (ja tarkoitan tällä nyt sitä valtakuntaa, joka näyttäytyy mediassa) ainoa keskushahmo, koska media ei ole enää kiinnostunut presidentistä. Vielä Martti Ahtisaaren kaudella, ja Tarja Halosen ensimmäisellä, media löysi presidenteistä paljon kiinnostavaa. Nyt Halonen on jätetty yhteiskunnallisessa keskustelussa marginaaliin. Voi olla niinkin, että uutisoitavaa ei ole, mutta niin on totisesti usein Vanhasenkin uutisoitujen lausuntojen kohdalla. Presidentin tosiasiallisia valtaoikeuksia ollaan kaventamassa tulevaisuudessa, mutta media on jo tehnyt siirtonsa.

Mediasta taas on tullut valtakunnan keskustori, koska viihteestä on tullut maailmanlaajuisesti mittaamattoman valtava bisnes. Uutismedian valta-asema on syntynyt tämän kehityksen sivutuotteena. Tällä en tarkoita yksittäisiä lehtiä, tv-ohjelmia tai välttämättä edes yhtiöitä. Kyse on siitä, että viihdeteollisuuden myötä kuluttajat (o.s. kansalaiset) ovat alkaneet elää elämäänsä median kautta, mediassa. Tästä hyötyvät ja kärsivät yhtälaisesti kaikki median toimijat.

Epävarmuus oman aseman oikeutuksesta saa median ja pääministerin puolustuskannalle. Koulupoikamainen "kun toi aloitti"-tyyppinen itsereflektio kuitenkin herättää enemmän epäluottamusta ja paljastaa, että puhuja ei ole sinut asemansa kanssa.

Viihdetähti Paris Hiltonin taannoinen vierailu Suomessa (ja sen näyttävä uutisointi) sai Helsingin Sanomat taas älähtämään. Lehden keskustelupalstalla käytiin keskustelua Hilton-seurannan merkityksellisyydestä. Hesari sai syytöksiä uutisoinnin viihteellistymisestä. Lehti alkoi pohtia ääneen: kuuluvatko viihdeasiat vakavastiotettavalle sanomalehdelle?

Asiasta tehtiin lukijakysely, johon saatiin lähes 15 000 vastausta. 86% vastanneista oli sitä mieltä, että Hesarin ei pidä uutisoida Paris Hiltonista. Lehden toimittaja Pauliina Grönholm oli eri mieltä. Hänestä lehden pitää uutisoida kaikesta mistä kansa keskustelee. Väitteensä tueksi Grönholm esitteli tilastoja, joiden mukaan Hilton-uutinen oli lehden nettisivuilla luetuimpien uutisten joukossa.

Helsingin Sanomat jatkoi keskustelua yhteiskunnallisista vaikuttajista kootussa HS-raadissa. Raati oli pääosin sitä mieltä, että mikään tilasto ei käy pohjaksi, kun tehdään journalistisia valintoja. Ne pitää tehdä vain toimituksellisin perustein.

Minua jäi kuitenkin kiinnostamaan tilastojen ristiriitaisuus. Meillä on Paris Hiltonin journalistisesta merkityksestä kaksi vastakkaista "kansan mielipidettä": äänestystulos ja kulutusmittaus. Kumpi on totta? Onko enemmän totta se, mitä kansa toivoo lukevansa vai se, mitä kansa lukee?

Kysymys ei ole laisinkaan vähäpätöinen. Päinvastoin, se on koko poliittis-taloudellisen järjestelmämme keskeisin kysymys tällä hetkellä: kumpi on lähempänä totuutta, demokratia vai markkinatalous? Toteutuuko kansan tahto äänestämällä vai tekemällä kulutusvalintoja?

Kysymys on paitsi tasa-arvosta (onko kaikilla yhtä paljon pelimerkkejä) myös ratkaisevasti erilaisesta logiikasta. Kulutustottumukset kertovat siitä, millaisia ihmiset olivat eilen, millaisiin valintoihin he päätyivät maailmassa, joka oli. Kulutustottumukset kertovat ihmisestä heikoimmillaan, ärsykkeiden edessä mekaanisena halujen ja impulssien toteuttajana. Äänestäminen kertoo siitä, mitä ihminen toivoo, millaisessa maailmassa hän haluaisi tehdä valintoja huomenna, millainen hän haluaisi olla huomenna.

Jos kulutustottumus on totuus ihmisestä eilen, äänestäminen on mahdollisuus muuttaa tätä totuutta. Voimme itse valita, kumpi totuus on totuus.