Kuusi tapaa estää osallistuminen. Eli huonosti käyttäytyvä virkamies – riski vai mahdollisuus?

Kirjoitin tämän tekstin vuonna 2010 työpaikkani (Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen) Aloituspäivä-seminaariin. Nyt uuden nuorisobarometrin herättämissä keskusteluissa se alkoi taas tuntua ajankohtaiselta. Tässä se nyt siis sellaisenaan. Sittemmin Hesan Nuorten Äänen on korvannut uusi Ruuti-toiminta.

---

Vuonna 2000 käynnistetyn Hesan Nuorten Ääni -kampanjan visiona oli, että ”lapset ja nuoret kokevat Helsingin kaupunkina, jossa heitä kuullaan ja jossa he voivat vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin.” Vuonna 2008 toiminta vakiintui ja visio tiivistyi muotoon: ”Helsinki on kaupunki, jossa lapsia ja nuoria kuullaan.”

Vaikka nykyinen visio onkin alkuperäistä vaatimattomampi, on siinä edelleen sama painotus: kyse ei ole nuorten aktivoimisesta vaan nuorten toimintaympäristön muuttamisesta osallisuutta tukevaksi. Millainen on nuorisotyöntekijän rooli tässä tehtävässä? Vai onko tehtävä mahdoton?

Keväällä 2007 kulttuuriasiainkeskus järjesti ”Osallistuva nuori – riski vai mahdollisuus?” -paneelikeskustelun, jossa nuoret saivat esittää päättäjille kysymyksiä kulttuuriin liittyvistä asioista. Nuorten esittämiin kriittisiin huomioihin suhtauduttiin ymmärtäväisesti. Voisi siis sanoa, että nuoria kuultiin. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri ihmettelikin, mikseivät nuoret ole useammin suoraan yhteydessä päättäjiin ja virkamiehiin.

Yksi kaupungin osallisuushankkeista on Nuorten Ääni -toimitus, jonka toiminnasta löytyy muutamia vastauksia Saurin esittämään kysymykseen.

1. Virkamiehet käyttävät nuorten ääntä omien tarkoitusperiensä mukaan

Viime kesänä Nuorten Ääni -toimitus teki tiedotteen, jossa ennakkomainostettiin A-studiossa lähetettävää juttua, jonka aiheena oli alaikäisten harjoittama seksin myynti. Nuorten tekemässä tiedotteessa ei mainittu nuorisoasiainkeskusta, mutta itse jutussa väitettiin, ettei nuorille ole tarjolla riittävää apua. Nuorisoasiainkeskus kirjoitti tiedotteen uudestaan. Tekstiin lisättiin nuorisoasiainkeskuksen virkamiesten omia näkemyksiä aiheesta ja jutun lähetysaika jätettiin tai unohdettiin tiedotteesta kokonaan pois.

2. Virkamiehiä ei kiinnosta nuorten ajatukset

Syksyllä 2007 lukioiden nahkiaiset saivat negatiivista julkisuutta. Opetusvirastossa kaksi virkamiestä teki välittömästi päätöksen nahkiaisten kieltämisestä lukiolaisia kuulematta. Kallion lukion oppilaskunta teki ehdotuksen, miten nahkiaisia pitäisi kehittää positiivisemmaksi tapahtumaksi. Päätöksen tehneillä virkamiehillä ei ollut aikaa ottaa nuoria vastaan ja keskustella ehdotuksesta.

Syksyllä 2008 Helsingin kaupunki päätti lopettaa lukiolaisten viikon mittaiset syyslomat. Asiassa ei kuultu opiskelijoita. Nuorten Ääni -toimituksen tekemän kyselyn mukaan jopa 90% lukiolaisista piti päätöstä vääränä. Asia valmistelijat opetusvirastossa eivät suostunut kommentoimaan kyselyn tuloksia, koska päätös tehtiin opetuslautakunnassa. Opetuslautakunnan puheenjohtaja puolestaan valitti, etteivät opiskelijat olleet yhteydessä opetuslautakunnan jäseniin ennen päätöksentekoa. Kommentointivastuu siirrettiin opetustoimenjohtaja Rauno Jarnilalle, jota ei tavoitettu haastatteluun.

3. Virkamiehet eivät halua nuorten osallistuvan

Keväällä 2007 Nuorten Ääni -toimitus oli järjestämässä paneelikeskustelua, jossa oli tarkoituksena haastatella sivistys- ja henkilötoimen apulaiskaupunginjohtajan virkaan hakevia ehdokkaita. Viime hetkellä kaupunginjohtajalta tuli käsky, että hankkeen työntekijät eivät saa auttaa nuoria paneelin järjestämisessä, koska asia liittyy kaupungin politiikkaan.

4. Virkamiehet eivät ota nuoria vakavasti

Keväällä 2008 Nuorten Ääni -toimitus halusi haastatella tuoretta apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haataista siitä, miten nuori pärjää virkamiesten Helsingissä. Haastatteluajan sopiminen vaati nuorilta kymmeniä puhelinsoittoja. Lopulta haastattelu peruuntui sairastumisen takia. Uutta aikaa ei kalenterista löytynyt. Kun työntekijä puuttui asiaan, aika järjestyi heti.

5. Virkamiehet eivät kunnioita nuoria

Syksyllä 2007 katukuvaa käsittelevään keskusteluohjelmaan haluttiin haastattelu sähkökaappeja hallinnoivalta Helsingin Energialta. Kolmeen ensimmäiseen soittoon vastattiin tylysti: Meillä ei ole aikaa nuorten kysymyksille. Teemme täällä oikeita töitä. Älä enää soita tänne. Vasta neljäs soitto ohjattiin eteenpäin.

Samaan aikaan yhdeksäsluokkalainen tyttö teki artikkelia Lasten ja nuorten kunta -kirjaan. Artikkelia varten oli sovittu haastattelu erään viraston johtajan kanssa. Kun tyttö soitti johtajan sihteerille sopiakseen haastatteluajan, hänelle vastattiin, ettei heillä ole aikaa ”typerien pikkutyttöjen typeriin kysymyksiin”.

6. Virkamiehet piiloutuvat nuorilta

Syksyllä 2008 nuoret halusivat selvittää, miksi Espoon nuorisovaltuuston tekemän koulupsykologialoitteen käsitteleminen kesti 2 vuotta. Koulupsykologien päällikkö kieltäytyi vastaamasta kysymyksiin. Kun nuoret menivät tapaamaan päällikköä Espooseen, tämä veti oven nuorten nenän edestä kiinni eikä tullut ulos huoneestaan.

Onko tavallisilla nuorisotaloilla samanlaisia kokemuksia? Todennäköisesti ei. Miksi – siitä minulla on hypoteesi.

Edellä mainitut törmäykset ovat tietysti yksittäisiä esimerkkejä siitä, että kaikki kaupungin virkamiehet eivät ole sisäistäneet virastonsa perustehtävää. Mutta – ennen kaikkea ne ovat merkkejä siitä, että nuoret ovat päässeet osallisiksi asioihin, joilla on oikeasti merkitystä. Törmääväthän samankaltaisiin esteisiin myös aikuiset – jopa virkamiehet ja poliitikot itse – aina, kun käsillä on oikea poliittinen kysymys.

Visio kaupungista, jossa lapsia ja nuoria kuullaan heitä koskevissa asioissa, johtaa käytännössä siis kaksoisstandardin luomiseen: nuorille vaikuttaminen on helpompaa kuin aikuisille. Tavoite on perusteltu, mutta vaarana on, että sen toteutuminen perustuu vain illuusioon. Jos nuoren ääni kuuluu esteettä, on syytä pysähtyä pohtimaan, kuunteleeko kukaan.

Kun pyrimme suojelemaan nuoria törmäyksiltä virkamiesten kanssa, ohjaamme heitä samalla vaikuttamaan asioihin, jotka koskevat vain nuoria. Sellaisia asioita on kuitenkin melko vähän, eivätkä ne välttämättä ole nuorille tärkeitä. Silti osallisuustoimintamme keskittyy usein juuri niihin. Onko kyse myös omasta mukavuudenhalustamme?

Kokemukseni mukaan epäonnistuneetkin yritykset vaikuttaa tärkeisiin asioihin voivat antaa nuorelle merkittävämmän kokemuksen osallisuudesta kuin vaarattomat harjoitukset hiekkalaatikon sisällä. Nuorisotyöntekijän tehtävä onkin opastaa nuori ulos laatikosta, kohti virkamiehiä, ja olla nuorten tukena väistämättömissä törmäyksissä.

Haetaan toimittajaa – erään työpaikkailmoituksen anatomia

Helsingin nuorisoasiainkeskus etsii töihin toimittajaa. Työnantajan odotukset ovat ristiriitaiset, työpaikan ilmapiiri bipolaarinen, varsinaisia toimittajan töitä ei saa tehdä, eikä palkkauskaan millään tavalla vastaa koulutusta. Silti – ja juuri siksi – tätä työtä kannattaa hakea.

Hankkeen toisena työntekijänä voin ehkä hieman selittää.

Toimittajan tehtävänä on ohjata Nuorten Ääni -toimituksen nuoria yhteiskunnallisen journalismin tekemisessä. Käytännössä se tarkoittaa tätä: Nuorten ryhmässä syntyy idea aiheesta, joka pitäisi saada mediassa esille. Se esitellään Helsingin Sanomien toimitukselle. Jos aihe ylittää uutiskynnyksen, nuoret alkavat tehdä juttua – itse. Kun juttu on valmis, se julkaistaan Hesarin sivuilla samalla tavalla kuin lehden muutkin jutut. Toimittajan tehtävänä on auttaa tässä prosessissa: ryhmän pyörittämisessä, yhteiskunnallisessa ajattelussa, havaintojen tekemisessä, ideoiden kehittelyssä, neuvotteluissa sekä itse jutun tekemisen kaikissa vaiheissa. 

Aina tehtävä ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen. Nuori toimittaja saattaa kirjoittaa ensimmäistä juttua elämässään, jossa saattaa olla kaikenlaisia muitakin ongelmia, jotka saattavat olla jutun aiheena. Usein on vaikea tarttua puhelimeen. Joskus ei muuten vain jaksaisi. Työn tavoite on kuitenkin aina selvä: auttaa nuoria tuomaan itselleen tärkeitä yhteiskunnallisia aiheita esille mediassa.

Monta kertaa siinä on onnistuttu näyttävästi. Jutut koulukuvaamojen harjoittamasta lahjonnasta, oppilaiden netinkäytön laittomasta valvonnasta, aikuisten alkoholinkäytöstä, huonosta huumevalistuksesta, nuorten seksikaupasta ja Linnanmäen kesätyöntekijöiden kohtelusta ovat saaneet ansaitsemaansa huomiota ja toisinaan aiheuttaneet myös näkyviä muutoksia.

Suuria ja pieniä onnistumisia on satoja. Monet niistä ovat henkilökohtaisia kokemuksia itsensä ylittämisestä ja oman äänen kuulumisesta yhteisössä.

Mutta sanoinko, että tavoite on aina selvä? Se nimittäin ei ole.

Työnantaja, Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus, on poliittisessa ohjauksessa toimiva virasto, jolle ei ole aivan helppoa tukea nuorten tavoitteita silloin, kun ne ovat vääriä. Helsingin uusi vaikuttamisjärjestelmä Ruuti on malliesimerkki: nuoret vaativat monta vuotta Helsinkiin nuorisovaltuustoa ja perustivat asian ajamista varten yhdistyksenkin. Lopulta kaupunki taipui ja pisti pystyyn uuden toimintamallin – tosin sellaisen, jota nuoret nimenomaisesti vastustivat.

Vielä vaikeampaa virastolle on ollut hyväksyä itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Kun eräässä tv-insertissä näkyi puolityhjä nuorisotalo, nuoret saivat moitteet viraston kalliin julkisuuskuvan tärvelemisestä. Kun kolumnissa kritisoitiin erään tilan kalustusta (mutta kehuttiin sitä, että nuoret olivat itse saaneet sen suunnitella), kirjoittajaa syytettiin oman pesän likaamisesta. Nuorisovaltuustoa käsittelevästä jutusta poistettiin virastolle kiusallinen sitaatti. Eräs epämieluisa lehdistötiedote kirjoitettiin viestintäosastolla kokonaan uudestaan. Yhtään helpompaa ei ole ollut kaupungin muiden virastojen kanssa. 

Kirjoitin alussa, että odotukset ovat ristiriitaiset ja työilmapiiri bipolaarinen. Tarkoitan sillä tätä: Nuorisoasiainkeskus hakee nyt työhön toimittajaa, jonka tehtävänä on auttaa nuoria juuri näiden hankaluuksien aiheuttamisessa. Virastolla on samanaikaisesti kaksi vastakkaista tahtoa: hyvä ja paha. Siinä välissä on monella tavalla vaikeaa olla. En luettele ongelmia tässä yksityiskohtaisesti, mutta nostan esille sen, joka on toimittajalle inhottavin: päättäjien puuttuminen journalistiseen sisältöön. Silloin tekee mieli juosta.

Miksi sitten suosittelen hakeutumaan tällaiseen työhön? Juuri siksi. Jokainen este nuorten äänen kuulumisen edessä on osoitus työn välttämättömyydestä. Suomessa on aivan liian paljon osallisuustoimintaa, joka perustuu hiekkalaatikkoajatteluun: nuoria kuullaan vain sellaisissa asioissa, jotka eivät kiinnosta aikuisia. Jos nuoren ääni kuuluu esteettä, kukaan ei todennäköisesti kuuntele.

Konfliktit ovat välttämättömiä. Ne kuuluvat niin nuorisotyöhön, politiikkaan kuin mediaankin.

Voitte suhtautua tähän kriittisellä varauksella, mutta sanon sen silti: Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen Nuorten Ääni -toimitus on Suomen merkittävin media- ja demokratiakasvatushanke. Tehtäväänsä nähden se on toki aivan liian pieni mutta silti kokoaan suurempi. Se on yhdessä Helsingin Sanomien, Yleisradion ja Suomen Kuvalehden kanssa määritellyt aivan uudet kriteerit sille, millä tasolla nuoret voivat osallistua median tekemiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vastaavaa toimintaa ei löydy mistään muualta maailmasta. Toimitus on aivan syystä ollut kymmenien esitysten aiheena kotimaisissa ja kansainvälisissä seminaareissa sekä inspiroivana esimerkkinä muualla Suomessa käynnistetyille hankkeille.

Nuorten Ääni -toimitus on satojen nuorten ja muutaman ohjaajan ja esimiehen yhteisen, kunnianhimoisen työskentelyn tulos. Nyt kun työparini (sijaisineen) lähtee kohti uusia seikkailuja, toivon, että löydämme tilalle uuden yhtä hienon työntekijän, joka voi auttaa nuoria tekemään lisää ihmeitä.

Kaupungin nuorisotyöntekijän palkka (KVTES) ei tietenkään vastaa sitä koulutusta ja kokemusta, jota tehtävä vaatii. Työssä voi rikastua vain henkisesti. Joitain etuja kuitenkin on: Työkaverit, mukaan lukien nuoret, ovat hienoja. Työnsä ja työaikansa saa suunnitella varsin vapaasti. Saa keksiä hauskoja harjoituksia ja viedä toimitusryhmän kevätretkelle Pasilan TV-torniin tai Länsimetron työmaatunneliin. 

Ja sitten vielä tärkein: Jokaisen artikkelin, insertin ja nuorisotyöllisen tai byrokraattisen taistelun jälkeen voi olla varma, että maailma on muuttunut hieman paremmaksi, rikkaammaksi. Se on etuoikeus, jota toimittajan työssä ei aina ole. 

Haku päättyy 10.8.2012. Tarkemmat tiedot kaupungin sivuilla. Jos kirjoittamani enemmän innosti kuin lannisti, suosittelen.