17.3.08

Elokuvantekijöitä ei ole näkynyt

”Kotimaisella elokuvalla menee nyt aika hyvin. Elokuvia tehdään ja hyviä tekijöitä on.” Näin linjaa Kirsi Niittyinperä, elokuvatuottajia edustavan Tuotos ry:n toiminnanjohtaja, ja vakavoituu sitten. ”Akuuttia on se, että monelta taholta on kova paine ajaa tekijänoikeuksia alas. Elokuvat pitäisi saada ilmaiseksi. Kuka niitä sitten tekee?” Niittyinperä ihmettelee, mutta ei halua nimetä mainitsemiaan tahoja. Tiedän itse olevani yksi heistä, mutta päätän palata siihen hieman myöhemmin.

Elokuva ei ole koskaan pärjännyt kirjalle koulussa. Vaikka maailma koulun seinien ulkopuolella on muuttunut kartoittamattomaksi audiovisuaaliseksi hetteiköksi, kouluissa suunnistetaan edelleen kirja kädessä. Toisin kuin kirjojen lukeminen, on elokuvien näyttäminen tehty opettajalle vaikeaksi. Luokassa pidettävään elokuvaesitykseen kun tarvitaan paitsi elokuvatuottajan lupa – myös rahaa.

Viime vuonna Tuotos toi kouluille ilosanoman: useisiin kotimaisiin elokuviin ja tv-sarjoihin oli nyt mahdollista saada luvat yhdeltä luukulta – sopuhintaan. Eleen hyväntahtoisuuden auraa hieman himmensi se, että samalla uhattiin korvausvaatimuksilla, jos tarjoukseen ei tartuta. Se oli tarjous, josta ei voi kieltäytyä.

Tarjouksesta on nyt kulunut vuosi, ja olen saanut tehtäväkseni kirjoittaa jutun elokuvan opetuskäytöstä. Siksi olen soittanut Tuotoksen toiminnanjohtaja Kirsi Niittyinperälle ja päättänyt keskustella asiasta vakavasti. Haluan tietää, miksi elokuvantekijät haluavat koulun rahat.

”Liikkuva kuva on tärkeä osa mediakasvatusta, koska se on niin osa lasten ja nuorten arkea”, Niittyinperä pohtii. Hän uskoo, että elokuva myös hyötyy siitä, että se näkyy koulussa. Niittyinperä on nimittäin huomannut, että tietyssä iässä aletaan katsoa vain ulkomaisia elokuvia. Siksi kotimaisen elokuvan näyttäminen on tärkeää kasvatusta. Mutta se tietysti maksaa, Niittyinperä tähdentää. ”Kaikki oppimateriaalit maksaa.”

Tämä onkin asia, josta halusin Niittyinperän kanssa puhua. Suomen Elokuvasäätiö, joka merkittävältä osalta rahoittaa suomalaista elokuvaa, toimii Opetusministeriön ohjauksessa. Eikö olisi luontevaa, että ainakin säätiön tukemia elokuvia saisi käyttää opetuksessa ilmaiseksi?

Yllätyksekseni Niittyinperä ei halua tyrmätä ehdotustani, vaan sanoo, että sitä pitäisi ensin selvittää. Tähän asti on nimittäin pidetty tärkeänä, että tekijänoikeuskorvaukset olisivat mahdollisimman läpinäkyviä ja kohdistettuja. Tukeen sidottu käyttöoikeus sekoittaisi pakan. Tuottajan näkökulmasta säätiöltä saatu raha on kuitenkin nimenomaan tuotantotukea – ei tekijänoikeuskorvausta.

Ongelma kuulostaa semanttiselta. Voisikohan tuotantotuen määritelmää tältä osin viilata? Voisiko julkisen tuen saamisen ehtona olla elokuvien ilmainen käyttö opetuksessa? Jätän soittopyynnön elokuvasäätiöön. Vastausta odotellessa soitan entiselle opiskelutoverilleni Mari-Kaisu Monoselle, joka tätä nykyä opiskelee elokuvaohjaajaksi Taideteollisessa korkeakoulussa ja vastustaa innovaatioyliopistoa, joka uhkaa alistaa elokuvataiteen taloudelle.

Mononen aloittaa keskustelun sadattelemalla sitä, että Taikissa ei saa tekijänoikeudellisista syistä näyttää esimerkiksi elokuva-arkiston elokuvia. Luvan saamiseksi kun pitäisi saada yhteys alkuperäiseen tuottajaan, mikä jossain Ranskan uuden aallon kohdalla alkaa olla jo kovin vaikeaa.

”Eeeeeeen! En halua koulun rahoja”, elokuvaopiskelija huudahtaa, kun kysyn, pahastuisiko hän itse, jos hänen elokuviaan näytettäisiin koulussa ilman maksua. Monosen mielestä tekijänoikeuskorvaukset ovat tärkeitä, mutta koska koulu ei ole liiketoimintaa, siinä voisi joustaa. Ilmainen opetuskäyttö voisi Monosen mielestä olla hyvää promootiota kotimaiselle elokuvalle.

Seuraavana päivänä Elokuvasäätiön toimitusjohtaja Irina Krohn vastaa soittopyyntööni. Krohnin mielestä on itsestäänselvää, että koulussa opetetaan elokuvaa niin kuin opetetaan kirjallisuuttakin. Itseasiassa sitä pitäisi tehdä paljon nykyistä enemmän, koska kulttuuri muuttuu kirjallisesta kuvalliseksi, hän perustelee.

Ehdotukseni Elokuvasäätiön tukemien elokuvien ilmaisesta opetuskäytöstä saa Krohnin hieman närkästymään. ”Ei maataloustuestakaan seuraa, että suomalaiset saavat mennä syömään ilmaiseksi pelloilta. Jos asia on opetukselle tärkeä, siitä pitää tietysti maksaa”, Krohn tähdentää. Muistan, että myös Tuotoksen toiminnanjohtaja sanoi samaa: kaikki muukin oppimateriaali maksaa. Krohn tarkentaa, että maksajan ei tietenkään tarvitse olla koulu, vaan tekijänoikeuskorvauksen voisi suorittaa myös kunta tai valtio.

Entä sitten se, että säätiö on Opetusministeriön ohjauksessa? Eikö tehtävä ole yhteinen? ”Säätiön tehtävä on tukea kulttuuria, ei opetusta”, Krohn näpäyttää. Yritän inttää, että eikö elokuvien katsominen koulussa olisi tavallaan kulttuurin tukemista, mutta Krohn on kovempi puhumaan. Hän huomauttaa, että Suomessa kulttuurisektori on muutenkin aliresurssoitu, kun taas opetuksella menee paremmin – sen näkee Pisa-tuloksistakin.

Minua jää askarruttamaan Krohnin viittaus kirjallisuuteen. Miksiköhän juuri elokuvantekijät ovat niin mustasukkaisia teostensa käytöstä? Kun olin itse ala-asteella, opettaja luki meille jatkuvasti kirjoja ääneen. Ei Astrid Lindgren saanut näistä esityksistä penniäkään. Tuskin edes vaati. Kirja oli opettajalle helppo ratkaisu: kun teoksen kerran ostaa, ei sen lukemisesta tarvitse erikseen maksaa.

Tekijänoikeuslain mukaan lupa esitykseen tarvitaan, jos tilaisuus on yleisölle avoin. Jostain syystä juuri elokuvien kohdalla luokkatilannetta on pidetty tällaisena tilaisuutena, vaikka käytännössä luokassa ovat vain oppilaat ja opettaja. Kysyn asiasta Krohnilta. Hän on varma, että kirjailijatkin haluaisivat korvauksia, jos heiltä vain kysyttäisiin.

Toimittaja-kirjailija Umayya Abu-Hanna naurahtaa. ”En! Olen imarreltu, jos kirjaani luetaan koulussa!” Naurun sävystä päätellen asia kuulostaa itsestäänselvyydeltä. Miksi elokuvantekijät, paitsi elokuvaohjauksen opiskelija Mononen, sitten haluavat koulun rahat? Onko kyse siitä, että elokuvalla on enemmän viihteen ja bisneksen kuin korkeakulttuurin perinne? Kirjailija nyökkää ääneen, mutta hänellä on myös oma teoriansa. ”Elokuva on Suomessa mystifioitu. Ajatellaan, että kuka tahansa voi kyllä olla kirjailija, mutta elokuvaohjaaja on jotenkin hienompi.”

Irina Krohnilta haluan kysyä vielä yhden, hieman johdattelevan kysymyksen: olisiko todennäköistä, että koulujen elokuvaopetus lisääntyisi, jos siitä ei tarvitsisi erikseen maksaa? Toimitusjohtaja ei mene lankaan: ”Raha ei voi ratkaista kysymystä siitä, mitä opetetaan – se päätetään opetussuunnitelmassa. Ei voi olla niin, että koulu tekee sitä, mikä on ilmaista.”

Sipoolainen luokanopettaja Rauno Haapaniemi tuhahtaa Krohnin teesille. ”Ainahan raha vaikuttaa. Jos mennään vaikka afrikkalaiseen kyläkouluun, niin onhan siinä aika iso ero.” Haapaniemi huomauttaa, että Suomessakin kunnan taloudellinen tilanne määrittelee esimerkiksi ryhmäkoot ja tuntikehykset, oppimateriaaleista puhumattakaan.

Taiteen käyttö koulussa kuuluu Haapaniemen mielestä sivistysvaltioon. Jostain syystä säveltäjät ja kirjailijat eivät vain ole nostaneet meteliä siitä, että koulun tiloissa esitetään heidän teoksiaan ilman lupaa. Päinvastoin – kirjakustantajat tulevat kouluun pyytämättä ja tarjoavat pullaa ja kahvia, jotta heidän tuotteitaan otettaisiin mukaan koulun opetukseen. Se on bisnestä itsessään ja samalla oppilaat kasvavat käyttämään kirjoja. Ehkä kotimaisen elokuvankin kohdalla voisi käydä samoin. ”Mutta elokuvantekijöitä ei ole koulussa näkynyt”, Haapaniemi myhäilee.

Tähän verrattuna Tuotoksen kouluille tekemä tarjous tuntuu aika vaatimattomalta kädenojennukselta. Toiminnanjohtaja Kirsi Niittyinperän mukaan joissakin sopimuksen tehneissä kouluissa elokuvien katsominen on kyllä lisääntynyt, muuta tilitetyt rahasummat eivät toistaiseksi ole mainitsemisen arvoisia.

Soittokierroksen jälkeen teen yhteenvetoa. Kotimaisella elokuvalla menee aika hyvin, mutta kouluissa se ei näy. Se on kaikkien mielestä huono asia. Ensimmäisellä erätauolla peli on siis 1–0. Kuka johtaa, se jää epäselväksi, mutta elokuva on selvästi tappiolla.


(Artikkeli on ilmestynyt Peilin numerossa 1/08)

7.3.08

Lapsipornotaistelussa tarvitaan aktivisteja



Onko salainen sensuurilista oikea ja toimiva tapa rajoittaa lapsipornon leviämistä? Tästä kysymyksestä on viime viikkoina yritetty julkisesti keskustella - ja johdonmukaisesti epäonnistuttu. Tällä en tarkoita sitä, mihin johtopäätöksiin on ehkä tultu, vaan sitä, millaisilla argumenteilla dialogia on käyty.

Keskustelun käynnisti suomalainen "nettiaktivistiksi" tituleerattu Matti Nikki, joka oma-aloitteisesti selvitti, millaisia sivuja poliisin keräämälle salaiselle lapsipornoestolistalle on piilotettu. Nikin löytö oli odotettu mutta silti radikaali: valtaosa estolistan sivuista oli laillisia, ja sensuroitu joko huolimattomuutta tai tarkoitushakuisesti. Jälkimmäistä antaa olettaa se, että erityisesti (laillinen, vaikkakin monen mielestä inhottava) homoporno oli tarttunut poliisin silmään. No, kuka tietää. Nikin julkistama paljastava lista joutui pian samalle mustalle listalle. Sensuurikriitikot eivät kuitenkaan kritisoineet pelkästään poliisin sananvapautta uhmaavia sensuurivalintoja, vaan väittivät, että koko toimintaperiaate itsessään tekee hallaa lapsipornon torjunnalle. Syyt tähän ovat teknisiä.

Viestintäministeri Suvi Lindén puolustautui kriitikoiden väitteitä vastaan ilkeästi: hän implisiittisesti leimasi estolistan kritisoijat, Matti Nikin nimeltä mainiten, lapsipornon kannattajiksi. Reaktio oli samansuuntainen kuin poliisilla, joka peitti Matti Nikin nettisivun lapsipornosta varoittavalla lakanalla. Lindén jätti kuitenkin jotain mainitsematta, ehkä tietämättömyyttään: aktivisti Nikki on jo ennen poliisin estolistaa ollut aktiivinen lapsipornon ilmiantaja. Hän on tehnyt siis juuri sitä työtä, jota netinkäyttäjiltä on päättäjien suulla tilattu.

Viime viikkoina kerätyssä nettiadressissa yli 13 000 suomalaista on vaatinut ministerin eroa. Suvi Lindeniä on pidetty liian asiantuntemattomana viestintäministerin tehtävään. Lapsipornolausuntoja on pidetty tästä esimerkkinä. Samalla on korostettu sitä, että asiantuntijalausuntoja on ollut ja on edelleen saatavilla, ja ne melko yksimielisesti toteavat, että sensuurilistasta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Poliitikkojen leimakirveistä ja viranomaisten uhkailuista huolimatta nettiaktivistit ovat tuoneet oman osaamisensa ja ymmärryksensä hopeatarjottimella päättäjien eteen ja kertoneet, mitkä olisivat parempia keinoja torjua rikollisuutta internetissä. Ikävä kyllä etenkin viestintäministeri on nähnyt Matti Nikin ja muut sensuurikriitikot henkilökohtaisina vastustajinaan. Tässä taistelussa on jäänyt huomaamatta, mikä nettirikollisia ja nettiaktivisteja oikeasti yhdistää: poikkeuksellisen laaja tekninen ja filosofinen ymmärrys internetin toimintaperiaatteista. Tätä ymmärrystä pitäisi hyödyntää, arvostaa ja sen esilletuomiseen tulisi kannustaa. Nyt on tehty kaikki väärin.

Tällaisista turhista, poliittisin pelinappuloin käydyistä taisteluista tulee väistämättä paha mieli, kun itse työkseen kannustaa nuoria osallistumaan yhteiskuntaan. Työntekijän paha mieli on kuitenkin pieni asia, saahan siitä palkkaa. Vaikeampaa on hyväksyä sitä vahinkoa, jota kansalaisyhteiskunnalle ja aktiiviselle kansalaisuudelle siinä sivussa tehdään.

Sanotaan, että kun jotain kritisoi, pitää esittää myös vaihtoehtoja. Tässä on minun teesini: lapsipornoa vastaan ei voi menestyksekkäästi taistella ilman yhteistä rintamaa nettiasiantuntijoiden kanssa. "Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan"-retoriikka pitää lopettaa ja kutsua osapuolet saman pöydän ääreen miettimään projektille uutta alkua. Uskon, että Matti Nikkikin tulee, jos ministeri kiltisti pyytää.