Koulussa ei puhuta koulusta

Edellisenä päivänä olimme käyneet esittelemässä ohjelman aihetta Yleisradion henkilökunnalle. Nyt toimintakeskus Hapessa oli koolla ohjelman tuotantoryhmä: tuottajat, juontajat ja muut toimittajat. Tarkoituksena oli aloittaa ohjelman rakenteen suunnittelu.

Jokin Ylen toimitussihteerin palautteessa oli kuitenkin jäänyt vaivaamaan. Toimittajat pohtivat, pitäisikö näkökulmaa sittenkin vielä tarkentaa. Se veisi ehkä aikaa ja hidastaisi ohjelman tekemistä, mutta... niin päätettiin kuitenkin tehdä. Hetkessä aukesi kiivas keskustelu siitä, mikä suomalaisessa koulussa olisi se yksi ongelma, josta tänä keväänä pitäisi puhua enemmän kuin muista. Samaa keskustelua oli käyty Nuorten Ääni -toimituksessa jo useana iltana aiemminkin.

Arki-illat koulun jälkeen ovat kuitenkin lyhyitä ja aika loppuu nopeasti kesken. Kolmen tunnin jälkeen piti koota keskustelun tärkeimmät tulokset ja sopia, että pienempi iskuryhmä jatkaa niiden kanssa lauantaiaamuna.

Lopulta, monen mutkan kautta, päädyttiin suunnilleen samaan kuin mistä oli aloitettukin. Nyt oltiin kuitenkin monta tärkeää keskustelua viisaampia - ja oikeasta valinnasta varmempia.

Kun seurasin näitä keskusteluja sivusta, ihastelin itsekseni, kuinka paljon vapaa-aikaansa nuoret ovat valmiita käyttämään koulusta puhumiseen. Kevään keskusteluohjelman ideointiin, taustatutkimukseen, haastatteluihin, kirjoittamiseen ja kuvaamiseen on monilta nuorilta kulunut kymmeniä vapaaehtoistyötunteja. Miksi he tekevät niin?

Koska koulussa ei puhuta koulusta. Jos oppilailla onkin sananvaltaa, se koskee sohvien väriä, kouluruoan makua tai parhaassa tapauksessa järjestyssääntöjä. Jos oppilaat sen sijaan haluaisivat puhua siitä, miten koulusta tulisi parempi paikka kasvaa ja oppia, on keskustelua jatkettava kellojen soimisen jälkeen.

Koulussa ei ehkä ymmärretä, kuinka motivoituneita oppilaat olisivat tätä keskustelua käymään. Ehkä opettajat pelkäävät kritiikin kohdistuvan heihin, arveli yksi ohjelman toimittajista. Näin he rajaavat itsensä keskustelun ulkopuolelle.

Mutta nyt kellot ovat soineet ja koulusta saa puhua vapaasti. Tänään sananvapauden päivänä 3.5. klo 21 Nuorten Ääni -toimitus ottaa haltuunsa Ylen A-studio: Stream -ohjelman. Aiheena on, perusteellisen pohdinnan jälkeen, kevään tärkein koulutuspoliittinen kysymys: millaisia ihmisiä kasvaa koulussa, jossa oppilaat eivät uskalla ottaa riskejä?

Kannattaa katsoa. Ja jatkaa keskustelua sen jälkeen myös koulussa - edes välitunnilla.

• Ohjelma Yle Areenassa.
• Lisää Nuorten Ääni -toimituksen kotisivuilla.

Nykykoulussa kasvaa parempia kansalaisia

"Pikku räkänokka sai ansion mukaan. hyssyttely sikseen. tuollaiset räkänokat vaan tekee sitten joukolla paljon pahaa. mun mielestä opettaja sais antaa kunnolla selkään jos oppilas ei usko sanomista."

Pertti Kemppainen kirjoitti lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aulan Facebook-sivulle sen, mitä moni suomalainen ajattelee: Alppilan yläkoulun tapaus osoittaa, että kurinpito on kouluissa unohdettu ja oppilaat saavat tehdä mitä tahansa. Huonosta käytöksestä pitää antaa rangaistus, mielellään ruumiillinen.

Nyt kommentti on poistettu ja hyvä niin. Pahoinpitelyyn kehottaminen ei ole laillista eikä muutenkaan oikein. Kun se kohdistuu ihmisryhmään, lapsiin, siinä on myös kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkit. Jos samalla tavalla kehotettaisiin antamaan kunnolla selkään somaleille, jotka eivät usko sanomista, asia olisi selvä. 

Miksi rangaistuksen pitää olla ruumiillinen, sitten?

Koska se tehoaa parhaiten. Näin uskovat monet nettikeskustelijat, joilla on omakohtaista kokemusta. Heistä on tullut kunnon kansalaisia juuri siksi, että rohkea opettaja on heitä mäiskinyt. Samalla koulu on opettanut heidät kannattamaan väkivaltaa. He tekevät sitä nettikeskusteluissa vielä vuosikymmeniä koulu-uransa jälkeen. Se näkyy varmasti myös perheissä, kaduilla, jääkiekkokaukaloissa. Sillä, mitä koulussa oppii, on pitkät jäljet. 

Onneksi yhteiskunta ja sen arvot ovat muuttuneet. Nykykoulun tehtäviin ei enää kuulu opettaa, että väkivalta on oikea rangaistus - vaikka se tehoaisi. Siksi koulussa kasvaa nyt parempia kansalaisia.

(Kuva on lastenelokuvasta Seikkailu.)

Sibelius oli ennustaja

Tiedättehän sen kaskun Sibeliuksesta? Aino-vaimo tiedusteli mieheltään, milloin tämä tällä kertaa on tulossa ryyppyreissultaan kotiin. Janne vastasi: "Olen säveltäjä, en mikään ennustaja."

Kasku vastaa hyvin käsitystämme taiteesta. Paitsi taiteilijat myös taide itse on luonteeltaan oikukasta ja ennustamatonta. Se tavalla tai toisella syntyy tyhjästä, tuo maailmaan jotain aivan uutta. Se luodaan.

Mutta tämä ei ole koko kuva. Taide on myös jotain, joka auttaa meitä jäsentämään jo olemassa olevaa kaoottista maailmaa. Taiteessa mieletön muuttuu mielekkääksi, sumea teräväksi, kakofonia rytmeiksi ja melodioiksi. Joskus palikat ovat valheellisen hyvässä järjestyksessä ja tarvitaan taiteilija rikkomaan tuttu konstruktio. Mutta silti kaikki taiteen palikat ovat jo tässä. Maailmankaikkeudessa on kaikkea. Mitään uutta ei tarvita. Pitää vain etsiä uusi perspektiivi, josta katsottuna asiat ovat järjestyksessä. Ei tähtikuvioitakaan oikeasti ole olemassa. Ne ovat sellaisia kuin ovat vain täältä maasta katsottuna.

Toinen suosikkikaskuni kertoo kuvanveistäjästä, jolta kysyttiin, miten hän osaa veistää kivestä hevosen. Taitelija vastasi ottavansa vain pois kaiken sen, mikä ei ole hevosta. Hän näki kivessä jotain, mitä muut eivät vielä nähneet. Ehkä taiteilija sittenkin nimenomaan on ennustaja, jota jonkinlainen näky, etiäinen johdattaa?

Aino Sibeliusta tämä ajatus ei kuitenkaan olisi auttanut. Kauhuelokuvassa ennustettu hetki koittaa sittenkin yllättäen. Niin kävi Oidipuksellekin. Taiteilijan ainoa tapa kertoa näyistään on taide itse. Muu on synopsiksia, premissejä ja mainoslauseita, ja ne jos mitkä ovat valheita. Joskus oikean perspektiivin löytämisessä kestää. Vasta sitten eteisessä kolisee.

Elokuva herätti vääriä tunteita – yleisö raivostui

"Suomessa julkista keskustelua käydään tunteen kautta. Se johtuu siitä, että toimittajat rakastavat skandaaleja, kriisejä ja kärjistyksiä. Ne myyvät lehtiä."

Toimittaja Sanna Ukkola pohtii Pressiklubin videokolumnissa sitä, miksi otsikoiden mukaan poliitikot ovat jatkuvasti ilmiriidoissa ja kansa raivoissaan. Syynä on tietysti raha: tunteet myyvät.

Minulla on tästä pedagogisempi teoria. Kun toimittaja kertoo "kansan raivoavan", hän opettaa lukijoita tunnistamaan tunteitaan. Kuten tuossa ylläolevassa kuvassa venäläisiä. Niin lastenkin kanssa pitäisi tehdä, sanoa: "Sinua suututtaa, kun et saanut sitä lelua." Näin lapsi oppii nimeämään tunnetilojaan ja sitä kautta käsittelemään niitä. Sehän on journalismin tehtävä: "hahmottaa, tulkita ja jäsentää maailmaa ja tehdä sitä ymmärrettävämmäksi."

Tunteiden projisointi toisiin on myös vallankäyttöä. Nettifoorumeilla se on yleinen tapa yrittää horjuttaa kanssakeskustelijoiden uskottavuutta tai mielenrauhaa. Kilpailevan lätkäjoukkueen tai kännykkäfirman fani on selvästi peloissaan tulevan tappion alla ja kriittinen vastine kuitataan pettyneen lapsen itkupotkuraivariksi.

Samaa keinoa käytti myös Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen vastatessaan bloggari Emilia Kukkalan kirjoitukseen. Tosin ei nettipalstalla vaan Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla. Matti arvioi Emilian kirjoittaneen kiukusta punaisena. Pedagogiikkako elinkeinoelämää motivoi – vai raha ja valta?

Entä mikä motivoi elokuvakriitikkoa, joka yleistää omat tunteensa katsojien yhteisiksi tunteiksi? Esimerkiksi tuoreen Tavarataivas-elokuvan arvostelussa Anna Möttölä kertoo, että "kerronnan minä-keskeisyys alkaa ärsyttää". Alkaa ärsyttää ketä? Tuon tuosta elokuvakritiikeissä katsoja pitkästyy, hämmentyy tai vilkuilee kelloaan. Miksi kriitikko arvioi itseään tai katsojia eikä elokuvaa? Ärsyttää. Minua.

Valtavirtaelokuvaan tietysti sopii oletus, että kaikista katsojista todella tuntuu samalta joka hetki. Siihen monet elokuvatuottajat pyrkivät: kun täydellinen elokuva pääsee käsikirjoituksen sivulle 87, jokaisen katsojan oikeasta silmäkulmasta vierähtää kyynel. Sivua eli tasan minuuttia myöhemmin se vierähtää vasemmasta.

Kriitikolle elokuvat, joiden katsojat kokevat omia, henkilökohtaisia tunteitaan, ovat tietysti paljon vaikeampia. Elokuvatuottajalle yleisö, joka kokee omia arvaamattomia tunteitaan, on vaikea. Niin kuin iltapäivälehdillekin.

Syynä on kai raha.

Elokuvanteko ei ole koskaan näyttänyt näin hauskalta!

Aina silloin tällöin törmää johonkin, joka on tehty tosi hyvin, ajatuksella ja tunteella. En nyt puhu Hesarin tabloidi-uudistuksesta vaan Arttu Haglundin ja Vesa Kuosmasen tuottamasta Kaikki kuvaa -oppimateriaalista.

Kahdeksan vajaan 10 minuutin mittaista videotutoriaalia opastavat fiktioelokuvan tekemisessä ideasta ensi-iltaan asti: käsikirjoituksessa, kuvauksessa, leikkauksessa, näyttelijän ohjaamisessa, äänitehosteiden keksimisessä. Patsen ja Empun hahmot ovat hauskoja, vinkeissä näkyy lämmin suhde elokuvantekoon ja harrastamiseen. Elokuva on iso sydämen asia, mutta kameraksi käy vaikka kännykkä ja mikkipuomiksi jääkiekkomaila.

Tutoriaalien käsikirjoitus ja elokuvallinen toteutus ovat huippuluokkaa, täynnä pieniä ja suuria oivalluksia. Ne ovat elokuvaa itsessään, eivät videopajan tai viestintätoimiston liukuhihnatyötä.

Tekniikka saadaan näyttämään helpolta. Se on tarkoituksella valittu asenne: elokuvaaminen on yksinkertaisimmillaan sitä, että painetaan kameran pientä punaista nappia. Toisaalta helppouden illuusio syntyy siitä, että kameroiden ja leikkausohjelmien käyttöä ei erikseen opeteta.

Oppaan taustalla kummittelee hieman konservatiivinen elokuvakäsitys: Aristoteles, alkusysäys, kokokuva ja lähikuva. Patse ja Emppu toki muistuttavat välillä, että elokuva voi olla paljon muutakin, mutta eivät anna siihen käytännön aseita. Rajaus perinteisin menoin toteutettuun näytelmäelokuvaan on kuitenkin perusteltu, eikä elokuvanteko ole koskaan näyttänyt näin hauskalta! Kaikki kuvaa on varmasti hyvä alkusysäys kenelle tahansa nuorelle elokuvantekijälle.

Vaikka tutoriaalit on tarkoitettu nuorille elokuvantekijöille itseopiskelua varten, ne on helppo nähdä  myös osana peruskoulun elokuvaopetusta. Tällaista matskua näin hienolla toteutuksella ei ole ollut olemassa. Nyt kun on, sitä kannattaa käyttää.

Minua Patse ja Emppu inspiroivat pohtimaan vaihtoehtoisemman elokuvapedagogiikan toimittamista videomuotoon, jotta se tavoittaisi yksittäisiä koulutuksia suuremman yleisön. Rima on ainakin nyt korkealla.

Kaikki kuvaa -sivustolla käynnistyi 7.1. myös 9-15-vuotiaille tarkoitettu elokuvantekokilpailu.

Elokuva ei kuulu elokuvateatteriin

"Vihaan ajatusta, että tekisin elokuvia iPadille. -- Elokuvat pitäisi nähdä teatterissa kavereiden kanssa, siirtyä maagisesti toiseen maailmaan."

Mikä on oikea paikka katsoa elokuvia? Helsingin Sanomissa uutta Hobitti-elokuvaansa markkinoiva ohjaaja Peter Jackson uskoo, että kotiteatterit ja älypuhelimet uhkaavat elokuva-alaa. Monet Jackson on samaa mieltä monien intohimoisten filmifriikkien kanssa: elokuva pitää katsoa elokuvateatterissa.

Iso kangas ja huippuluokan audiovisuaalinen tekniikka auttavat uppoutumaan elokuvan maailmaan. Tennispalatsin aukiota piiskaava räntäsade, syvenevä eurokriisi, viikonlopun sukujuhlat ja lähestyvä putkiremontti jäävät ulkopuolelle. Penkit ovat pehmeät. Ne auttavat katsojaa unohtamaan myös itsensä: ostoslistan takataskussa, eilisen riidan ja edellisenä yönä valvottaneet ajatukset.

Elokuvasalin insinöörityö ei kuitenkaan riitä. Tarvitaan myös hyvä elokuva. Sellainen, jollaisen muun muassa juuri Peter Jackson osaa tehdä. Sen tarina tempaa mukaansa, ääni- ja kuvakerronta on kokonaisvaltaista, hyvä ja paha absoluuttista. Katsoja vajoaa syvemmälle istuimeensa jännittyäkseen hetkeä myöhemmin sen reunalle odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Aina hyvä elokuva ei kuitenkaan kuulu elokuvateatteriin. Miksi? Aloitan kertomalla ystävästäni Alexandresta, johon tutustuin opiskeluaikana Stadiassa.

Alexandre syntyi vuonna 1923 Ranskassa. Hänestä tuli jo nuorena elokuvaohjaaja ja -teoreetikko. Alexandre oli innostunut aikansa uusista ohjaajista Robert Bressonista, Jean Renoirista ja Orson Wellesistä, joiden ilmaisussa oli merkkejä aivan uudenlaisesta elokuvailmaisusta. Vanha elokuva oli hänelle lähinnä merkityksetöntä sirkushuvia.

Vuonna 1948 Alexandre kirjoitti julistuksen kamerakynästä, elokuvasta, joka ei ole vain tarinan kuvittamista vaan kameralla kirjoittamista niin kuin kirjailija kirjoittaa kynällään. Hän vaati elokuvalta omaa tietoista kieltä, joka nostaisi elokuvan taiteeksi muiden merkittävien taiteiden joukkoon. Hän halusi vapauttaa kameran juoniku­vioiden ylivallasta, joka kahlitsi kuvallisen ilmaisun kehittymistä.

Ja tavallaan juuri niin kävi: tuli elokuvan uusi aalto, tuli televisio, kotivideokamerat, kännykät, Youtube.

Kamerasta tuli kynän kaltainen väline, mutta vanha rintamalinja ei murtunut. "Elokuva kuuluu elokuvateatteriin"-teesin takana on edelleen käsitys elokuvasta sirkushuvina, joka täyttää aistimme kuvavirralla ja korvaa ajatuksemme tyhjänpäiväisellä suspensella. 

Mietin omaa suosikkiympäristöäni elokuvalle. Se olisi ehkä tällainen: yksin kotona, sohvalla, tv-ruudun ääressä, huhtikuisen sunnuntai-illan kelmeässä valossa juuri ennen pimeäntuloa. Niin että jollain tavalla olen samaan aikaan tietoinen itsestäni, koko huoneistosta, maailmasta ikkunan takana - ja tietysti katsomastani elokuvasta. Sopivalla hetkellä katseeni tai ajatukseni saattaa harhautua johonkin elämäni yksityiskohtaan, vaikkapa lehtitelineeseen. Näin elokuva liittyy ympäröivään maailmaan ja tähän hetkeen, tulee osaksi sitä.

Tennispalatsin kaltaisen laitoksen ympäristö on keinotekoinen. Multipleksin persoonattomassa salissa katsomani elokuva ei kiinnity omaan elämääni vaan johonkin näennäiseen, epäajassa tapahtuvaan. Toiseen maailmaan, kuten Jackson sanoo. Steriilissä tilassa esitetään huippuun asti hiottuja tuotteita, joiden tehtävä on tuntua ajasta, paikasta ja katsojasta riippumatta aina mahdollisimman samalta.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Charlie Kaufman manaa eräässä haastattelussa, että verrattuna teatteriin "elokuvat ovat kuolleita", koska ne eivät vuorovaikuta katsojiensa kanssa. Hän haluaisi itse tehdä leffoja, jotka koetaan eri tavalla joka katsomiskerralla - esimerkiksi siksi, että katsoja itse muuttuu. Itse katsoin Kaufmanin mm. keski-ikäistymistä käsittelevän elokuvan Synecdoche, New York yhdessä vastasyntyneen perheenjäsenemme kanssa. Katsominen ei ollut aivan häiriötöntä, mutta olosuhteet varmasti muuttivat näkemääni teosta.

En ole pitänyt elokuvaa kovin hyvänä tapana viettää aikaa ystävien kanssa. Ehkä siksi, että elokuvan aikana keskusteleminen ei oikein sovi, enkä hyvän elokuvan jälkeenkään ole yleensä kovin puhelias. Ei siis kovin sosiaalista! Toisaalta pidän elokuvien katsomisesta ystävien kanssa. Ehkä tutun ihmisen vieressä istuminen vahvistaa kokemusta elokuvan liittymisestä omaan elämään. Ehkä elokuvaa katsoo itsekin eri tavalla, niin kuin Synecdochen äärellä. Elokuvateatterissa yhteisö taas on korostetun vieras ja tilapäinen.

Kävin usein edesmenneessä Bio Cityssä Rautatientorin laidalla. Sen pienet salit olivat kaikki erilaisia ja niissä oli vahva läsnäolon tuntu. (Joskus esimerkiksi kohisevan vesiputken takia.) Nykyään suosikkini on pääkaupunkiseudun ehkä kaunein elokuvateatteri, Kino Tapiola. Perinteikäs funkisrakennus ei sulje maailmaa ulkopuolelleen samalla tavalla kuin isoveljensä naapurikaupungissa. Valkoisen salin kaareva holvimainen katto ja punaiset verhot näyttävät ihmisen tekemiltä. Ehkä se ei ole paras sali Peter Jacksonin elokuville.

Jackson on kuitenkin oikeassa: yleisön katselutottumukset vaikuttavat siihen, millaisia elokuvia tehdään. Ei varmasti ole sattumaa, että valtavirtaelokuvat muistuttavat toisiaan yhtä paljon kuin pääkaupunkiseudun uusien teattereiden salit.

Onneksi niiden ulkopuolella on yhä elämää.

(EDIT: Lisäsin huomion katsomiskertojen samankaltaisuudesta ja Charlie Kaufman -kappaleen.)

Elokuvissa ihmissuhde on tarina halusta

"Lukiessani nuortenkirjoja ja katsoessani elokuvia olen huomannut, että usein todella suudelmien jälkeen siirrytään yhdyntään. Noin vain. Melkoisia sankereita. Eikö sitä epäröisi tehdä jotain tuollaista? --

Elokuvissa ymmärrän jotenkuten näyttämisen vaikeuden. Kai on helppoa kuvata suudelma, sitten riisutut vaatteet. Nuorten kirjat eivät myöskään kuvaa suudelman ja yhdynnän välistä ei-kai-kenenkään maata liian usein. --

Elokuvista opittiin aikoinaan vaillinaista englantia, joka keskittyi lausahduksiin ja eikä kieliopista ollut hajuakaan. Nykyisin tuntuu elokuvista ja kirjoista välittyvän vaillinainen rakkauden kieli, joka antaa eväiksi pari esimerkkiä ja jättää puhumatta perusasioista."

Tuomas Suolahden kirjoitus Megafoni-blogissa palautti mieleeni aiheen, josta olen jo pitkään halunnut kirjoittaa: ihmissuhteiden ja dramaturgian yhteensovittamisen vaikeus.

Miksi ihmissuhteita käsittelevät elokuvat ovat niin kaavamaisia? Miksi kaikessa tuntuu lopulta olevan kyse siitä, saako poika tai tyttö pojan tai tytön?

Klassinen dramaturgia perustuu ajatukseen roolihenkilöistä, joilla on selkeät tavoitteet, joita kohti he sinnikkäästi pyrkivät. Draama syntyy, kun roolihenkilön eteen keksitään esteitä ja vastavoimia, jotka tekevät päämäärän tavoittelusta jännittävää ja viihdyttävää.

Pyrkimykset, intentiot, ovat myös näyttelemisen vakiosanastoa. Näyttelijä pyrkii teoillaan johonkin, usein aiheuttamaan jonkin halutun reaktion vastanäyttellijässään.

Mitä siis tapahtuu ihmissuhteelle, kun häikäilemätön elokuvatuottaja työntää sen dramaturgisen mankelin läpi? Se muuttuu tarinaksi halusta.

Syksyllä 2007 olimme juuri saaneet valmiiksi lyhytelokuvamme Normaaliperusviivan. Istuimme pääosanäyttelijä Juuso Pekkisen kanssa Lönnrotinkadun Subwayssa ja aloimme ihmetellä elokuvamme loppukohtausta.

Normaaliperusviivassa parikymppinen poika lähtee tapaamaan ala-asteen ihastustaan toiseen kaupunkiin. Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa poika ja tyttö saavuttavat jonkin erikoisen, hieman sattumanvaraisen yhteyden toisiinsa. Mistä tämä outo luottamus oikein syntyy?

Poika on tullut paikalle syystä, jota hän ei itsekään ymmärrä. Hän on nuoremman minänsä asialla. Tyttö ei ole osannut tapaamista odottaa, hän tuskin edes muistaa poikaa. Jotain muuta, epämääräistä hän on ehkä odottanut. Nyt he ovat samassa tilassa, eivätkä halua toisistaan mitään. Heillä ei ole intentioita.

Luottamus on teko, jolla ei tavoitella mitään. Se on ele toista kohti, mutta sillä ei ole päämäärää. Se on dramaturgisesti onneton aihe. Siksi päätimme Juuson kanssa tehdä siitä elokuvan, seuraavana syksynä valmistuneen Joonatanin evankeliumin.

Elokuvissa sankarilla on päämäärä, mutta oikeassa elämässä me ihmiset epäröimme jatkuvasti. Suurimman osan ajasta epäröimme siksi, että emme oikeastaan tiedä, mitä kohti pyrimme. Joskus säntäämme hetkellisten päähänpistojen perässä, joskus vain väistelemme asioita, jotka tuntemattomista syistä aiheuttavat meille ahdistusta. Ajaudumme johonkin, vahingossa. Luotamme toisiimme ilman mitään syytä. Ehkä vain siksi, että se on mahdollista.

Kun valkokankaalla poika haluaa ja lopulta saa tytön, katsomossa istuvien elämät puolestaan kietoutuvat toisiinsa kuin kuulokkeiden johdot, selittämättömällä, ehkä selvittämättömälläkin tavalla.

"Kai on helppoa kuvata suudelma, sitten riisutut vaatteet. Nuorten kirjat eivät myöskään kuvaa suudelman ja yhdynnän välistä ei-kai-kenenkään maata liian usein."

Käsikirjoittajalle ihmissuhteet ja eksistentialistiset kysymykset ovat vaikeita, koska ne ovat monimutkaisia ja täynnä sumeaa logiikkaa, joka ei taivu kauniille kaarelle.

Kun käsikirjoittajan kädessä on vain vasara, kaikki ongelmat näyttävät aina nauloilta.

Mihin yhteiskunta tarvitsee nuoria?

Työpaikkani Nuorten Ääni -toimitus sai tiistaina oikeusministeriön Demokratiapalkinnon. Palkinnon ottivat vastaan toimituksen jäsenet Maija Koivistoinen ja Nuutti Sinisalo, joista jälkimmäinen tässä valmistautuu pitämään kiitospuhetta.

Tänä vuonna palkittiin hankkeita, jotka edistävät nuorten osallistumista ja vaikuttamista. Muut palkinnonsaajat olivat Muuramen nuorten yrittäjyystalo Innola ja lastensuojelunuorten kehittäjäryhmä Nuoret kehittäjät.

Loppuviikon aikana olen päässyt moneen kertaan pohtimaan ääneen, mitä palkinto merkitsee. Ja mitä oikeastaan palkittiin?

Viraston työntekijän on helppo ajatella, että palkinto on tunnustus sille työlle, jota olemme tehneet nuorten osallisuuden eteen. Tulkinnanvaraa on siinä, kuinka laajoina tuon työn raamit nähdään. Palkittiinko yksittäinen hanke vai se perintö, josta hanke on syntynyt? Vai koko virasto? Toivottavasti kaikki nämä. Nuorten Ääni -toimituksessa on syntynyt nuorten toiminnan ja julkaistujen juttujen lisäksi paljon hyödyllisiä työmenetelmiä ja uutta nuorisotyön perintöä. Se ei olisi ollut mahdollista ilman nuorisoasiainkeskuksen tietoista panostamista kehitystyöhön.

”Toiminnassanne on mukana innovatiivisuutta, positiivista asennetta ja ennen kaikkea lasten ja nuorten omaehtoista toimintaa. -- Toimitte kukin erilaisten, mutta kokonaisuuden kannalta hyvin tärkeiden teemojen parissa. Näitä ovat syrjäytymisen ehkäisy, osallisuuden ja yhteisöllisyyden vahvistaminen sekä lasten ja nuorten nähdyksi ja kuulluksi tuleminen”, presidentti kiitteli, mutta kiitti samassa yhteydessä myös kaikkia muita lasten ja nuorten hyväksi työskenteleviä.

Presidentti.fi 

Viraston työntekijän ja presidentin lähestymistapa on kuitenkin oireellinen: ajattelemme työtä, jota me työntekijät teemme nuorille. Osallisuustyössäkin nuoret on liian helppoa nähdä toiminnan kohteina.

Demokratiapalkinto on vähintään yhtä paljon tunnustus nuorten ryhmälle, joka on jo kuusi vuotta toiminut yhteiskunnan hyväksi – vapaaehtoisesti. Nuoret tulevat toimitukseen kukin omista motiiveistaan, mutta ryhmän toimintaa yhdistää yksi asia: Nuorten Ääni -toimitus tekee maailmasta paremman ja tasa-arvoisemman paikan myös muille nuorille ja aikuisille.

Pari vuotta sitten kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan vanhat ihmiset lukevat mielellään huonoja uutisia nuorista, koska se nostattaa heidän omaa itsetuntoaan. Ei siis ehkä ole sattumaa, että nuoret nähdään mediassa hyvin harvoin aktiivisina toimijoina, joista on yhteiskunnalle hyötyä. Nuorison ongelmat saavat yhteiskunnan tuntemaan itsensä tarpeelliseksi. Silloin jää helposti huomaamatta, että myös yhteiskunnalla on ongelmia, joita nuoret haluavat ratkaista. Siinäkin me aikuiset voimme olla avuksi.

Tätä olisi syytä pohtia varsinkin nyt, kun keskustellaan nuorten syrjäytymisestä. Kuinka usein puhumme siitä, mihin yhteiskunta tarvitsee nuoria juuri nyt? Miksi he ovat tarpeellisia? Ovatko?

Tarpeellisuus nimittäin – on hyödyllistä.

P.S. Kävimme Katan ja Aleksein kanssa tänään Aamu-tv:n vieraina puhumassa viisaita. Haastattelun voi katsoa täältä. Lopussa kysyttiin, mitä vastaavan toiminnan käynnistäminen muualla Suomessa vaatisi. Kotimatkalla keksin, mitä olisin halunnut sanoa: Se vaatii mediataloilta ja vaikkapa paikallislehdiltä halua ja rohkeutta jakaa valtaansa myös nuorille. Demokratiassa se on välttämätöntä. Hyvää esimerkkiä ovat näyttäneet mm. Helsingin Sanomat, Yle ja Suomen Kuvalehti.