28.9.16

Epävakaa tieto ja uutisfiktio – päivityksiä totuuden jälkeisen ajan medialukutaitoon

Jos olemme siirtyneet "totuuden jälkeiseen aikaan", mitä teemme faktan ja fiktion erottelulla – tuolla medialukutaidon ehkä perinteikkäimmällä lajilla? Onko sitä enää? Onko se taito, joka auttaa selviämään nykyisessä mediatodellisuudessa?

Totuuden jälkeistä yhteiskuntaa pohditaan muun muassa näissä kahdessa Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa:
Elämme totuuden jälkeistä aikaa – tieto on kaikkien saatavilla, mutta sen vieroksumisesta on tullut hyve (HS 9.8.2016)
Onko maailma siirtymässä totuuden jälkeiseen aikaan? (HS 28.8.2016)
Ehdotan medialukutaitoon päivityksiä, jotka auttavat selviämään faktan ja fiktion hämärtymisestä. Aloitan nostamalla pöydälle Schrödingerin kissan.

Epävakaa tieto

Jo julkisen internetin alkuvuosina alettiin puhua tietotulvasta ja infoähkystä. Informaatiota on käsiteltävänä niin paljon, että ihminen kokee sen äärellä ahdistusta. Samaan aikaan yhä suurempi osa tiedosta on luonteeltaan sellaista, ettei sen alkuperästä ole näkyviä merkkejä. Staattinen wikipedia ei ole mitään verrattuna sosiaalisen median jatkuvasti virtaavaan informaatioon. Vaikka opimme koulussa faktan ja fiktion käsitteet ja auttavat taidot lähdekritiikkiin, ei niistä ole apua, kun tieto ei pysy paikallaan ja sitä on liikaa.

Vaikka haluaisin ja jopa osaisin tarkistaa kaikki faktat, minulla ei olisi siihen aikaa. Millaisia taitoja kansalaiset tällaisessa todellisuudessa sitten tarvitsevat?

Ehdotan, että faktan ja fiktion erottelun rinnalle, osin tilallekin, meidän on opittava uusi tiedonkäsittelyn strategia: taito käyttää ja käsitellä tietoa, joka on samanaikaisesti totta ja epätotta – toistaiseksi, kunnes se mahdollisesti osoitetaan toiseksi. Paradoksi on tuttu fyysikko Erwin Schrödingerin kuuluisasta ajatuskokeesta.

Jos edellyttäisimme kaikelta jollain tavalla käyttämältämme tiedolta varmistettavuutta, koko internet pysähtyisi. Meidän on siis hyväksyttävä, että emme tiedä, mikä on totta. Toisaalta, juuri tästä syystä, emme voi käyttää tietoa enää samalla huolettomuudella kuin ennen. Emme voi olla kokonaan käyttämättä epävarmaa tietoa, mutta meidän on käytettävä sitä eri tavalla. On jaettava linkkejä ja viitattava tapahtumiin kuin ne olisivat yhtä aikaa faktaa ja fiktiota. Kuvitelkaa sosiaalisen median keskustelu, jossa jokainen huomioisi tämän!

Totuuden jälkeisessä ajassa tarvittava uusi taito ei siis ehkä olekaan entistä tarkempi faktan ja fiktion erottaminen, vaan epävakaan tiedon järkevä käyttäminen. Se ei ole niinkään lähdekritiikin taito, vaan ennemmin kyky katsoa eteenpäin, arvioida käytössä olevan tiedon merkityksiä ja vaikutuksia sekä faktana että fiktiona.

Uutisfiktio

On edelleen tietolähteitä, joita ei ole mielekästä kategorisesti epäillä. Itse luotan uutismedioihin, jotka ovat sitoutuneet journalistin ohjeisiin. Niilläkin on vaihtelevat agendansa ja nekin tekevät virheitä, mutta suomalaisen journalismin itsesäätely on uskottavaa. Luotan siihen vastaavalla tavalla kuin tieteelliseen metodiin.

Paljon on puhuttu valeuutisista. Esimerkiksi MV-lehden kaltaiset sivustot, jotka eivät ole sitoutuneet journalistiseen etiikkaan, tuottavat uutisten muodossa ilmiselviä valheita propagandatarkoituksessa. Näitä sivustoja arvioidaan usein käyttämällä työkaluna juuri faktan ja fiktion erottelua. Tarkastelukulma on ymmärrettävä – esittäytyväthän nämä julkaisut lukijalle aitoina uutisjulkaisuina – mutta minusta hedelmätön. Samalla tavalla kuin on hedelmätöntä yrittää sijoittaa tosi-tv-ohjelmia fiktion ja dokumentaarin väliselle akselille. Tosi-tv:hän ei ole kumpaakaan, vaan oma genrensä, johon tosi–valhe-diskurssi ei sovi.

MV-lehden arviointi tosia tai epätosia esittävänä uutisjulkaisuna antaa sille ansaitsemattoman aseman journalismin kentällä. Sosiaalisessa mediassa MV-lehden uutisia verrataan "valtamedian" uutisiin ikään kuin ne olisivat samaa lajia. Eivät ole. Mediakasvatuksen näkökulmasta olisikin hedelmällisempää oppia tunnistamaan tämä genre ja erottamaan se uutisesta.

Mikä sitten on tämä MV-lehden lajityyppi, joka ei ole journalismia? Propagandaa se varmasti on, mutta se on ennemmin juttujen käyttötarkoitus kuin genre. Propagandaahan tehdään muissakin muodoissa. Valeuutisten todellisuussuhteessa on jotain samaa kuin satiirissa, kuten The Onionin tai Lehti-lehden keksityissä uutisissa. Muoto on lainattu uutiselta, mutta juttu vain viittaa todellisuuteen – osoittaakseen sillä jonnekin muualle. Siksi uutissatiirejakaan ei ole mielekästä erotella tosiin ja valheisiin.

Ehdotan genren yleiseksi nimeksi valeuutisen sijaan uutisfiktiota. Se on journalismin muotoa imitoiva mediatekstin lajityyppi, jonka käyttötarkoituksia ovat esimerkiksi satiiri, propaganda ja mainonta.

Näistä viimeinen tapaus, advertoriaali, erotetaan journalistin ohjeita noudattavissa julkaisuissa toimituksellisesta sisällöstä yleensä maininnalla "ilmoitus". Uutisfiktion muotoista satiiria esiintyy lähinnä omissa julkaisuissaan ja ohjelmissaan – joiden tunnistaminen satiiriksi edellyttää yleisöltä toisinaan valppautta. Olen itsekin joskus ehtinyt lukea uutisjuttua useamman kappaleen ennen kuin olen hoksannut olevani satiirisivustolla. Sama vaara näyttää aktualisoituvan uudenlaisen uutispropagandan äärellä, kun lajityyppiä ei tunnisteta.

Siksi MV-lehteä ei pidä käsitellä journalismina sen enempää kuin The Onionia tai tiettyjä lifestyle-lehtiäkään. Ne eivät ole journalismia – vaan uutisfiktiota.

16.8.16

Mies, joka toi kamerakynän Suomeen – eli kuinka kaikki arvokas syntyy vuorovaikutuksessa


Viestintätoimisto Kreabin toimitusjohtaja Mikael Jungner on usein esittänyt, että nykyisessä verkostoituneessa maailmassa kaikki arvokas syntyy vuorovaikutuksessa. Tämän linssin läpi tarkastelen seuraavassa sitä, miten tänään julkaistava Kaikki kuvaa EDU -kamerakynäkoulutus on saanut alkunsa.

Samalla tämä on kamerakynän pedagogiikan lyhyt historia.

1. Koulu

Keväällä 2005, kun opiskelin radio- ja televisiojournalismia Stadiassa, osallistuin mediakasvatusseminaariin silloisen Taideteollisen korkeakoulun tiloissa Hämeentiellä. Seminaarin sisällöstä muistan vain sen, mitä tapahtui tauolla.

Olin tutustunut Pasi Yliriskuun Elokuva- ja televisiokasvatuksen keskuksen (nykyinen Mediakasvatuskeskus Metka) hallituksen kokouksessa, johon minut oli tuotu näytille esimerkiksi nuoresta harrastajaelokuvaajasta. Tämä monitoimimies teki työkseen mm. tv-ohjelmia ja työnohjausta. Tällä kertaa ajauduimme keskustelemaan koulusta – varsinkin yhdestä erityisestä kysymyksestä: Miksi videokameroita käytetään koulussa niin vähän? Olimmehan molemmat itse todenneet sen monipuoliseksi työvälineeksi.

Kerroin Pasille videosta, jonka kuvasimme ystäväni Marcuksen kanssa ala-asteella. Itse keksittynä kotitehtävänä valmistimme naapurin VHS-kameralla yksityiskohtaisen prosessikuvauksen omenamehun puristamisesta, joka oli naapuruston tärkeä jokasyksyinen tapahtuma. Video esitettiin luokassa. Opettajani Margaretha Starckin kannustus sai jatkamaan kokeiluja. Seuraavaksi esittelimme luokalle sisäpuutarha Viherpajan.

Pasi oli hänelle tyypilliseen tapaan innostunut. (Luulen, että myöhästyimme seminaarisalista.) Nykyään (siis tuolloin vuonna 2005), kun kamerat ovat pienempiä ja halvempia, juuri tällaisia tehtäviä olisi vieläkin helpompi tehdä. Miksi niitä ei tehdä? Pitäisikö tätä asiaa jotenkin lähteä ajamaan eteenpäin?

Päätimme sen saman tien. Videokuvaamisesta koulussa tulisi toimittajaopiskelijan opinnäytetyön aihe.

2. Elokuva

Aihe ei tietenkään liittynyt journalismiin, mutta opinnäytetyöskentelyä ohjannut opettaja Antti Pönni innostui. Hän näki aiheen liittyvän hänelle tärkeään ilmiöön – elokuvaan. Onneksi! Antti johdatti minut elokuvateorian vähemmän tunnetuille poluille: ranskalaisten Jean Epsteinin ja Robert Bressonin elokuva-ajattelun äärelle. Alexandre Astrucin "kamerakynä" liittyisi itsestäänselvästi asiaan, samoin venäläisen Dziga Vertovin "kinosilmä".

Opinnäytetyöni toiseksi ohjaajaksi, pedagogiseksi asiantuntijaksi, sain supermies Rami Saarniahon, johon olin tutustunut siviilipalveluksessa Helsingin opetusviraston Mediakeskuksessa. Olin saanut ala-asteen opettajaltani mukaani runsaan pedagogisen selkärepun. Luokassamme harjoitettu freinetpedagogiikka oli hyvä pohja opinnäytetyöni ajattelulle. Sitä täydensi psykologiäitini Liisa Rainan ja hänen opettajamiehensä Rauno Haapaniemen asiantuntemus. Raunon luokassa aloitinkin kokeilut, joita emme vielä silloin kutsuneet kamerakynätyöskentelyksi.

3. Jukka, Pasi, Tommi ja mä

Kun opinnäytetyöni Videokamera koulutyössä – miten videokamera voisi olla kuin kynä? oli julkaistu, sain sähköpostin Sodankylästä. Elokuvakasvattaja Tommi Nevala oli käynnistämässä paikallista opettajien täydennyskoulutushanketta, jossa liikkuvaa kuvaa käytettäisiin opiskeluvälineenä peruskoulussa. Projektin nimi oli Kamerakynä. Haluaisinko tulla kertomaan kokemuksistani?

Sodankylässä pidin ensimmäisen luentoni. Se ei ollut kovin hyvä, mutta reissusta tuli tärkeä. Seuraavina vuosina minä, Tommi, Pasi ja tamperelainen elokuvakasvatuksen kehittäjä Jukka Haveri istuimme pitkiä iltapäiviä nokikkain, vuorotellen eri kaupungeissa, milloin milläkin ajalla, ja sekoitimme ajatuksiamme yhteen. Työskentelystä syntyi Kamerakynäpakka, 52:n idean kokoelma kuvaustehtäviä kouluun. Painettuina ne levisivät käyttöön etenkin Tampereella. Sittemmin pakka sai Suomen eOppimiskeskukselta palkinnonkin.

4. Nuorisotyö

Opiskelujen jälkeen olin aloittanut työni Helsingin nuorisoasiainkeskuksessa Nuorten Ääni -toimituksen tv-työn ohjaajana. Työssä jouduin ja pääsin kehittämään kuvausharjoituksia nuorille. Kamerakynä-pohdinnat eivät kuuluneet arkeen, mutta ajattelu sen takana kehittyi. Ratkaiseva hetki oli kevättalvella 2009, kun toimitusryhmän nuoret, eturivissä supernainen Ina Mikkola, pyysivät minua pitämään lyhyen kurssin "videokuvaamisen perusasioista".

Kun suunnittelin koulutusta, aloin – minulle tyypilliseen tapaan – saivarrella itselleni. Mitä nyt sitten ovat ne todelliset perusasiat? Jo ala-asteen opettajani oli luonnehtinut minua (kannustavasti) auktoriteettivammaiseksi. Oli siis ilmeistä, etten perustanut elokuvakerronnankaan säännöistä, enkä halunnut opettaa niitä eteenpäin. Tällaisia sääntöjä voi noudattaa tai rikkoa. Halusin löytää luonnonlain kaltaisia mekanismeja, jotka selittävät, miten elokuva toimii. Tästä sai alkunsa prosessi, joka myöhemmin tuotti kokoelman "Elokuvan kolme perusasiaa"-kirjoituksia.

5. Koulutus

Opetusviraston Mediakeskuksen johtajana toimi tuolloin Liisa Lind, joka oli pari vuotta aiemmin, silloin Opetushallituksen virkanaisena, kutsunut minut esittelemään opinnäytetyöni ajatuksia kansainväliseen seminaariin. Nyt menin Liisan puheille ehdottamaan, että voisin järjestää helsinkiläisille opettajille täydennyskoulutusta, jossa yhdistän kamerakynä-ajattelua ja elokuvan perusasioita. Yhdessä erityissuunnittelija Anne Seppäsen kanssa muotoilimme konseptin kolmipäiväisestä kurssista otsikolla "Elokuvallinen havainnointi oppimisen välineenä". Vaikeasta nimestään huolimatta siitä tuli suosittu ja pidetty. Sain kouluttaa silloin tällöin myös muualla, kun päivätyöltäni nuorisoasiainkeskuksessa liikeni aikaa.

6. Kaikki kuvaa

Tammikuussa 2013 vanha harrastajakollegani Arttu Haglund liittyi elokuvakasvatuksen eturintamaan. Artun tuotantoyhtiö Amazement julkaisi Opetusministeriön rahoituksella valmistetut Kaikki kuvaa -elokuvatutoriaalit, joiden avulla lapset ja nuoret saattoivat itsenäisesti opiskella elokuvantekoa netissä. Ihastuin konseptiin, joka sai elokuvanteon näyttämään historiallisen helpolta ja hauskalta. Ehdotin jo silloin Artulle, että tulevaisuudessa vastaava projekti pitäisi tehdä elokuvan perusasioista.

Itse aloin hämmentää elokuvakasvatuskeskustelua kritisoimalla auktoriteetteja (tietysti). Vaadin elokuvakasvattajia palaamaan 1900-luvulta tulevaisuuteen, jossa elokuvaa on myös elokuvateatterin ulkopuolella, oppilaiden taskuissakin. Yllättäen aloin saada ajatuksilleni uudenlaista tukea. Jotain oli ilmassa.

7. Sana

Keväällä 2014 tapahtui jotain, jonka vasta jälkikäteen ymmärsin vaikuttaneen elokuva-ajatteluuni merkittävästi. Järjestin Nuorten Ääni -toimitukselle taas koulutuksen elokuvan perusasioista, tällä kertaa tiivistettynä kolmen tunnin pikakurssina. Koulutuksen jälkeen yksi toimitusryhmän nuorista, Reeta Niemonen – joka oli tässä vaiheessa jo toimittanut A-studiolle useampia tv-inserttejä ja juontanut yhden suoran keskusteluohjelman – kertoi oivaltaneensa jotain tärkeää: Kuvaaminenhan on ajattelua! Se ei vain edellytä ajattelua, vaan myös auttaa sitä.
"Oli hauska huomata, että itse asiassa kuvaamisessa on loppujen lopuksi kyse samoista jutuista kuin kaikessa tämän maailman käsittelyssä ylipäätään: että pitää vain selvittää, mistä asioissa omasta mielestä pohjimmiltaan on kyse."
Kun mietin Reetan ajatuksia, ne tuntuivat itsestäänselviltä. Juuri näinhän minä todella itsekin koen kuvaamisen. En vain ollut osannut sanallistaa sitä. Siihen tarvittiin törmääminen toiseen, joka osasi.

Tästä törmäyksestä käynnistyi prosessi, joka johti virtuaalisiin kohtaamisiin mm. Sergei Eisensteinin, Jean-Luc Godardin, Gilles Deleuzen sekä eräiden aivotutkijoiden kanssa. Luin paljon. Psykologiäidistä oli taas hyötyä. Lopulta Reetan oivallus avasi minulle mahdollisuuden ymmärtää paitsi elokuvaa myös kamerakynän pedagogiikkaa uudella tavalla.

8. Oikea hetki

Laskevat PISA-tulokset ja uuden opetussuunnitelman lähestyminen sähköistivät keskustelun tieto- ja viestintäteknologiasta koulussa. Muutamassa vuodessa tekniikka olikin muuttunut täysin. Nyt melkein jokaisella oppilaalla oli käytössään älypuhelin, jossa on videokamera. Kouluihin hankittiin täppäreitä, vaikka ei ihan tarkkaan tiedettykään, mitä niillä voisi tehdä. Uusi opetusuunnitelma oli tuomassa mukanaan monilukutaidon, valmiuden käyttää erilaisia tekstilajeja oman ajattelun ja ilmaisun välineinä.

Tilaisuuden tullen puhuin itseni puhumaan kamerakynästä Opetushallituksen monilukutaitoseminaariin. Keskustelut äidinkielen opetusneuvos Minna Harmaseen ja kuvataiteen opetusneuvos Mikko Hartikaisen kanssa vahvistivat käsitystäni siitä, että kamerakynä olisi nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.

Päättelimme oikean hetken koittaneen. Tuotantoyhtiö Amazement haki rahoitusta Opetushallitukselta. Se myönnettiin. Minä hain työvapaata nuorisoasiainkeskuksesta. Opetusviraston kanssa päätimme tiivistää kamerakynäkoulutusten tahtia.

Vuoden aikana kiersin kymmenillä kouluilla Helsingissä, Vantaalla, Espoossa, Sipoossa ja Lohjalla. Opettajat innostuivat, kokeilivat työtapaa oppilaiden kanssa ja toivat minulle takaisin tarinoita siitä, mitä luokkahuoneissa tapahtuu. Keskusteluissa opettajien kanssa käsitykseni kamerakynästä jäsentyi taas uudestaan.

Samalla Artun kanssa suunnittelimme ja tuotimme opetuselokuviin perustuvaa verkkokoulutusta, joka antaisi suurille joukoille saman kokemuksen kuin lähikoulutukset pienemmille ryhmille. Kesken matkan keksimme, että voimme kuvata aitoja esimerkkejä kamerakynätyöskentelystä – tietenkin niissä kouluissa, joissa olin aiemmin kiertänyt kouluttamassa.

9. Se on valmis

Kaikki kuvaa EDU -verkkokoulutus on nyt avattu ja maksutta kaikkien opettajien – ja muidenkin elokuvakasvattajien – käytettävissä.

Toivon, että tämä tarina selittää sitä, miksi julkaisu jännittää minua enemmän kuin elokuvien julkaisut yleensä. 10 vuoden projekti on nyt vaiheessa, jossa kamerakynä-ajattelu voi levitä ja vakiintua oppimisen välineeksi – tai jäädä muutamien opettajien harjoittamaksi erikoisuudeksi.

Niin tai näin, se mikä tapahtuu, tapahtuu vuorovaikutuksessa.



9.8.16

Videoblogit tekivät elokuvasta kansankulttuuria


Audiovisuaalisen verkkokulttuurin suuntaa ovat tähän asti näyttäneet laitevalmistajat ja nettikorporaatiot. Nyt tubettajat ovat ottaneet 120 vuotta vanhan keksinnön käyttöön, joka on merkkitapaus myös elokuvan historiassa. Tubettajat nimittäin onnistuivat siinä, missä 8 mm filmi, VHS ja DV-kamerat eivät onnistuneet: elokuvasta tuli kansankulttuuria.

Kirjoitin videoblogikulttuurista nuorisotyön näkökulmasta Verken blogiin.

13.7.16

Montaasi ja mentaalinen huomiopiste

Eisensteinin esittelemä intellektuaalinen montaasi jälkeläisineen on vaivannut minua aktiivisesti. Olen aiemmin kirjoittanut kahdesti yrityksistäni mallintaa montaasiajattelua elokuvapedagogiseen käyttöön. Ensimmäisen kerralla olin löytänyt nokkelan tavan harjoitella montaasien muodostamista ja toisella kerralla hahmottelin yksinkertaista psykologista selitystä montaasivaikutukselle. Projekti edistyy. Tässä kolmannessa kirjoituksessa muotoilen edellisen psykologisen selitykseni uudelleen käyttämällä jo peruskoulun videokurssilta tuttuja termejä: huomiopistettä ja jatkuvuutta.



Elokuvasanastossa huomiopisteellä tarkoitetaan sitä kohtaa kuvassa, johon yleisön katse kulloinkin kohdistuu. Huomiopisteeseen vaikuttavat niin sisällölliset kuin plastisetkin tekijät.

Erityisesti leikkaajan on tärkeää olla tietoinen huomiopisteen todennäköisestä sijainnista, koska se vaikuttaa erityisen paljon juuri otosten leikkauskohdassa, jossa kuvan sisältö vaihtuu. Sisällöllisesti huomiopisteellä voidaan leikkauskohdassa vaikuttaa katsojan ajatuksiin: johdatella sitä, mitä hän ensimmäisenä havaitsee. Plastinen näkökulma liittyy usein leikkauksen sujuvuuteen ja katsojan jatkuvuuden kokemukseen. Väärin liikkuva huomiopiste aiheuttaa kuvavirtaan särön. Molemmissa tapauksissa huomiopiste, kuten leikkaus yleensäkin, on tietysti myös elokuvan ohjaajan ajattelun työkalu.

Ehdotin aiemmin, että (intellektuaalisessa) montaasileikkauksessa olisi kyse katsojan mentaalisten skeemojen manipuloinnista. Kun ensimmäinen otos virittää katsojan mielen tiettyihin odotuksiin ja kenties kehollisesti myös johonkin emootioon, seuraava otos törmää tähän tilaan.

Yhtäältä skeemat vaikuttavat katsojan näkö- ja kuulohavaintoon jo sinänsä: otosta edeltävät ajatukset määrittävät sitä, miten katsoja uuden havaintonsa tulkitsee. Toisaalta otosten väliset ristiriidat aiheuttavat katsojan ajatusten ja emootioiden äkillisiä muutoksia.

Kerron esimerkin: Illalla sveitsiläisen vuoristokylän pienessä hotellissa huoneeseen kantautui kirkonkellon lyönti. Panin sen merkille viehättävänä yksityiskohtana. Sattumalta vain muutama sekunti lyönnin jälkeen puhelimeni jokailtainen hälytys muistutti (vitsikkäästi) Pasila-sarjan poliisien äänillä, että minun on aika ottaa lääkkeet: "LÄÄKKEET!!"

Minä ja matkakumppanini ratkesimme välittömästi yhtäaikaiseen nauruun, mitä ei muina iltoina samaan aikaan tapahtunut. Mutta nyt kirkonkellon ääni oli virittänyt meidät molemmat sellaiseen (tiedostamattomaan) mentaaliseen tilaan, johon Rauno Repomiehen lääkkeet eivät sopineet. Huumori syntyy ristiriidoista ja yllätyksistä. Jatkuvuuteen tuli särö.

Eikö montaasileikkauksessa voisikin ajatella olevan kyse eräänlaisen mentaalisen huomiopisteen manipuloinnista? Tämä vertauskuvallinen piste ei ole kuvan pinnassa, vaan katsojan omassa mielessä. Leikkausta edeltävä otos vaikuttaa siihen, missä katsojan ajatukset liikkuvat, kun kuvan sisältö vaihtuu. (On tärkeää huomata, että ajattelusta vain osa on tietoista. Kuvat käynnistävät mielessä paljon prosesseja, joita emme koskaan itse havaitse. Varsinkin kuvan herättämät emootiot ohjaavat ajattelua.)

Konventionaalisessa elokuvakerronnassa ajatus jatkuu sujuvasti leikkauskohtien yli, eikä katsoja kiinnitä niihin huomiota. Montaasivaikutus perustuu epäjatkuvuuteen, jossa mentaalinen huomiopiste hyppää – ja ajatuksen suunta muuttuu. Eisensteinhän tavoitteli omien sanojensa mukaan suoranaisia shokkeja.

Seuraavassa kuvasarjassa kokeilen tällaista ajatuksen ohjailua hienovaraisemmin. Selitän tarkoitukseni videon alla. (Se on siksi hyvä katsoa ennen selityksiä.)



Ensimmäisillä kynttiläotoksilla pyrin ohjaamaan katsojan mielentilan jonkinlaiseen hartauteen. Toivon kuvien herättävän (tietoisia ja tiedostamattomia) mielteitä rauhasta, perheestä, ehkä lapsuudestakin. En odota näiden ajatusten olevan mitään tiettyjä ajatuksia, sillä ne kumpuavat katsojan omista muistoista ja assosiaatioista. Viimeinen otos, muistokynttilä tien varressa, tulee havaituksi tässä mielentilassa, näiden skeemojen vallitessa katsojan mielessä. Uskon, että se muuttaa kuvan havaitsemista ja kokemista.

(Mielessäni kävi myös käyttää kuvaa lapsen syntymäpäiväkakun kynttilöistä juuri ennen viimeistä otosta. Se olisi aiheuttanut dramaattisen konfliktin – mutta myös draamallisen, narratiivisen, mikä ei ollut tarkoituksena.)

15.5.16

Miten videokuvaaminen edistää oppimista? Osa 4/6: Kuvaaminen on objekti, jota veistetään yhdessä



Vantaalaisen koulun kuudes luokka on saanut tehtäväkseen havainnollistaa antiikin Rooman tapahtumia videoblogien avulla. Kullakin ryhmällä on materiaalina tietty kappale oppikirjasta. Nyt valitaan tai keksitään henkilö, joka voisi kertoa omakohtaisen kokemuksensa tuon ajan tapahtumista – kameralle jutellen.

Tehtävä tehdään kolmen–neljän hengen ryhmässä. Opettaja on järjestänyt valmiiksi rekvisiittaa ja hieman työskentelytilaa luokan ulkopuolelta. Muuten hän pysyttelee tilanteiden ulkopuolella ja ohjaa työskentelyä tarpeen mukaan. Yhdet ryhtyvät nopeasti kuvaamaan, toiset uppoutuvat pidemmäksi aikaa tiedonhakuun kirjan ja älylaitteiden avulla. Kolmannet aloittavat rekvisiitasta. Oppimistilanne kulkee oppilaiden mukana myös luokan ulkopuolelle.

Minä olen seuraamassa oppituntia oman videokamerani kanssa.

– Mitä luulette, minkä takia teidän opettaja laittaa teidät tekemään tällaisia kuvaustehtäviä? kysyn ryhmältä, joka on saanut videonsa valmiiksi.

Tyttö miettii hetken ja hymyilee.

– Meidän luokka on silleen aika villi ja meluisa, niin must tuntuu, että se haluaa vähän niinku vaihtelua myös siihen, mitä me tehdään, että sen ei tarvii silleen myöskään kauheesti kestää meidän luokkaa ja silleen että se saa vähän silleen olla käytännössä ilman meitä. Haha!

Muitakin naurattaa. Tämä ei tosin ollut aivan se vastaus, jota toivoin opetusvideooni. Mutta siinä on tärkeä havainto. Kamerakynä-työskentely tuottaa itseohjautuvuutta. Kun opettaja suunnittelee hyvän kuvaustehtävän, se alkaa ohjata oppilaita. Opettajalle jää enemmän aikaa niiden oppilaiden tukemiseen, jotka tarvitsevat enemmän huomiota.


Tyypillisen kuvaustehtävän (oppilaille näkyvä) tavoite on täsmällinen: tietyn mittainen video, joka vastaa tiettyyn tehtävänantoon ja noudattaa tiettyjä sääntöjä. Näiden sääntöjen väliin syntyy tila oppilaan omalle ajattelulle ja luovuudelle. Maali on koko ajan näkyvissä, mutta oppilaat etsivät itse reitin. Kun video on valmis, sen huomaa. Ajattelu on tuottanut havaittavan objektin.

Kun tavoitteena on yksinkertainen yhden tai muutaman otoksen video, se on kuviteltavissa jo ennen kuvaamista. (Traditionaalinen lyhytelokuva hahmottuu vasta leikkausvaiheessa.) Oppilaat voivat yhdessä arvioida ja neuvotella, mitä heidän on tehtävä, jotta tavoitteen mukainen lopputulos syntyy. Millainen elävä tilanne pitää rakentaa kameran eteen? Valmiin lopputuloksen voi katsoa heti. Koska varsinainen kuvaustilanne on lyhyt, video voidaan suunnitella ja kuvata heti uudestaan, tarvittaessa useamman kerran, kunnes se vastaa ryhmän ajatusta. Myös prosessista tulee eräänlainen objekti, jota oppilaat itse veistävät työskentelyn aikana.

Seinälehtiä tehdään yleensä ryhmätöinä, mutta niiden onnistuminen ei edellytä ryhmän yhtäaikaista panosta. Joskus ryhmä saa paremman tuloksen optimoimalla osallistumista. Oppilaat saattaa huomata, että on tehokkaampaa tai hauskempaa, kun yksi työskentelee kerrallaan ja muut puuhaavat omiaan. Ehkä jotkut vapaamatkustavat läpi koko prosessin. (Jos tehtävänanto tuottaa tällaista optimointia, ei vika ole oppilaissa vaan tehtävänannossa.)

Videokuvaustehtävä tarjoaa luontevasti erilaisia samanaikaisia rooleja. Yhden on käytettävä kameraa, toisen on esiinnyttävä kameran edessä roomalaisena gladiaattorina. Kolmannen on huudeltava ohjeita kameran takaa. Jotta otos onnistuu, kaikilla ryhmän jäsenillä on oltava sama käsitys yhteisestä suunnitelmasta. Heidän on oltava keskittyneitä sen toteuttamiseen samanaikaisesti. Heidän on suunniteltava toiminta niin, että nämä edellytykset täyttyvät. Videokuvaaminen ohjaa oppimisprosessia.

Tavallinen tapaus. Olet ollut työhaastattelussa tai törmännyt kaupungilla yllättäen merkitykselliseen ihmiseen. Tai olet ehkä käyttänyt seminaarissa yllättäen yleisöpuheenvuoron. Jälkikäteen kelaat tilannetta mielessäsi. Mitä sanoin? Miksi sanoin niin!? Mitä minun olisi pitänyt sanoa? Muistikuva on paikoin epäselvä. Tilanne on ohi, etkä voi enää palata siihen.

Samanlaisia tapauksia on koulussa jatkuvasti. Kun oppilas esiintyy luokan edessä – vastaa kysymykseen, pitää puhetta tai esitelmää, soittaa tai näyttelee – hän voi tarkkailla omaa suoritustaan vain rajallisesti. Usein ohje onkin olla tarkkailematta itseään, koska se vie rentouden. Eikä yleisönkään reaktioita pidä tarkkailla liikaa, koska se johtaa itsen tarkkailuun. Siksi esiintyvä oppilas on muiden tarkastelun ja arvioinnin kohde.

Kuvaustehtävässä esityksen valmistaminen, lopputuote ja yleisön reaktio ovat erillisiä vaiheita, jotka voidaan havaita erikseen. Oppilaan on helpompi tutkia ja hallita sitä jälkeä, jonka hän jättää toisaalta tuotteeseen, toisaalta sen yleisöön. Oppilas voi itse määritellä, milloin englannin kielen lausuminen tai kitara soi hänen mielestään oikealla tavalla. Hän voi muovata sekä lopputuotetta että sen valmistamisprosessia tavoitteidensa mukaisesti. Kun oppilas näyttää videon luokkatovereilleen tai opettajalle, hän tutkii, miten se toimii. Tässä edestakaisessa prosessissa tapahtuu oppimista ja syntyy omistajuutta.

Näin ajateltuna kamerakynätehtävä muistuttaakin monella tavalla ruoan laittamista sekä prosessina että sosiaalisena tilanteena, eikö?

20.4.16

Miten videokuvaaminen edistää oppimista? Osa 3/6: Kuva on mielen natiivi kieli


Tässä kuvassa olen minä, 20 vuotta sitten, peruskoulun viimeisellä luokalla. Ja samaan aikaan olen nyt tässä ruudun edessä, kirjoittamassa. Sellainen on valokuvan luonne. Me aivan sujuvasti puhumme asioista, jotka ikään kuin ovat kuvassa. Valokuva ei esitä minua, se on kuva minusta.

Professori Janne Seppänen kirjoittaa valokuvan "materiaalisesta ytimestä", joka syntyy todellisuuden jättäessä fyysisen jäljen kameran filmille tai kennolle. Yllä olevassa kuvassa olen minä, koska kesällä 20 vuotta sitten auringosta liikkeelle lähteneet fotonit heijastuivat juuri minusta ja törmäsivät Jenni Alasen kameran sisällä olevan filmin pintaan. Kuva syntyi minusta. Nyt tuo jälki kulkee kuvan mukana.

Ihmisen ajattelu on pääosin kuvallista, kertoo neurotiede. Käsittelemme havaintojamme, ajatuksiamme – tunteitakin – eräänlaisina kuvina joko ulkoisesta todellisuudesta tai aivojen sisäisistä tapahtumista. Kielen sanat ja lauseet ovat käännöksiä ja muunnoksia näistä kuvista. Kuvien käsittely on ihmismielelle natiivia puuhaa. Kerron esimerkin.

Olimme sopineet puolisoni Annen kanssa tapaamisen keskustaan. Lapsemme oli tulossa äidin kanssa tanssitunnilta ja minun piti viedä hänet kotiin, kun äiti lähti ruokapiirin kokoukseen. Ennen tapaamista lähetin vielä tekstiviestin ja varmistin, että olihan se Lasipalatsi, jonka luona meidän piti nähdä. Eihän se ollut. Tapaamispaikaksi olikin sovittu Kirjasto 10 Postitalossa.

Ihmettelin tätä sekaannusta. Olihan mielessäni selkeä kuva Lasipalatsista. Niin – siellähän Kirjasto 10 vielä vuosia sitten sijaitsi, kun se perustettiin ja opin sitä käyttämään! Kun muistini rekisteröi sovitun tapaamispaikan, se tallensi kirjaston nimen sijaan kuvan, jota virheellisesti ajattelin. Kun palautin tuon kuvan mieleeni, sanallistin sen Lasipalatsiksi, en kirjastoksi.

Se, mitä olen lukenut muistin toiminnasta, selittää tätä. Muistijälki jää helpommin ja vahvemmin kuvista kuin käsitteellisestä informaatiosta.  Mutta erityisesti muisti on orientoitunut toiminnan ja vuorovaikutuksen rekisteröimiseen.  Eläimelle on eduksi oppia hyvin nopeasti, mitä tapahtuu, kun syö tietynlaisen marjan tai tarttuu tietynlaiseen oksaan. Mitä tapahtuu, kun koskee kuumaan hellaan. Tai unohtaa ostaa kukkia. Muistin viimekätinen tehtävä ei niinkään ole muodostaa kuvaa menneisyydestä vaan tulevaisuudesta, arvelevat tutkijat. Muisti auttaa meitä ennakoimaan tapahtumia. Siksi muistamme erityisen hyvin asiat, jotka tapahtuvat meidän ja maailman välisessä vuorovaikutuksessa.

Elokuvaohjaaja Sergei Eisenstein (1898–1948) kertoo kirjoituskokoelmassaan neurologisesta potilaasta, jonka aivotoiminta hitaasti rappeutui. Loppuvaiheessa hän ei enää tunnistanut edes tutuimpia arkipäivän esineitä. Teekupin nimikin katosi. Mutta kun potilas oikein pinnisteli ja tunnusteli tuttua esinettä, muistista putkahtivat sanat: "juoda teetä". Viimeiseksi jäljelle jäi jälki siitä, mitä tuolla esineellä tehdään.

Valo- ja elokuvakameralla, siis tavallisella älypuhelimella, kuvatessa ollaan tekemisissä hyvin konkreettisten asioiden kanssa. Mitään, mikä ei näy tai kuulu, ei voi kuvata. Jotta oman ajatuksensa voisi taltioida kuvaksi, sen pitää saada aineellinen muoto, josta fotonit kimpoavat. Elävässä kuvassa tuo muoto on yleensä toimintaa ja vuorovaikutusta. Siksi kuvaaminen on luonteva tapa hahmottaa ja havainnollistaa abstraktioita: kieltä, käsitteitä ja ilmiöitä.

Länsimäen koulun neljännen luokan opettaja Hanne-Mari Rumbin kertoi esimerkin kuvaustehtävästä ympäristö- ja luonnontiedon opetuksessa. Hänen luokallaan on useita oppilaita, joille suomen kieli tuottaa vaikeuksia. Oppikirja puolestaan vilisee uusia käsitteitä ja asiasisältöjä, jotka ovat hankalia kaikille. Esimerkiksi tällaisia lauseita:
"Saamelaisia sanotaan alkuperäiskansaksi, mikä tarkoittaa, että he ovat asuneet alueella jo pitkään ennen muita kansoja."
Kun oppikirjan kappaleen teksti oli yhdessä käsitelty, opettaja poimi sen sisällöstä hankalimmat lauseet. Oppilaiden tehtävä oli visualisoida ne itse valitsemallaan tavalla kuvaamalla. Esimerkiksi näin:

video

Videot katsottiin yhdessä. Yleisön tehtävänä oli pelkän kuvan perusteella päätellä, mistä oppikirjan lauseesta on kysymys.

Tällaisessa tehtävässä oppilaat joutuvat tekemään paljon töitä käsitteiden purkamiseksi. Mitä tarkoittaa "alkuperäiskansa"? Jotta käsite ja siihen viittaava kielen sana voisivat tulla ymmärrettäviksi, niiden taakse pitää rakentaa ajatus. Kuvaaminen on siihen hauska, toiminnallinen työtapa. Kokemusten perusteella näyttäisi siltä, että edestakainen liikkuminen kuvan ja kielen välillä tuottaa paljon ajattelua.

Samankaltaista prosessia työnohjaaja Pasi Ylirisku hyödynsi aikuisten kanssa:
Teen työnohjaustyötä ja ajoittain käytän videokuvaa auttamaan asiakkaan omien ajatusten selventämisessä. Tällä kertaa huomasin puhutun aiheen kiertävän "samaa" kehää ja ajattelin, että ajattelun muuttaminen sanallisesta visuaaliseksi saattaisi aukaista uuden polun. Kuvittelin, että tätä kautta he voisivat hahmottaa työhön liittyvää haastetta uudesta näkökulmasta. Kerroin heille Kamerakynän yli 20 vuotisesta kehitystyöstä ja he innostuivat ideasta.
Otimme aikaa noin 20 minuuttia ja tehtävän ohjeistus oli seuraava: Ottakaa 2-3 hengen ryhmät. Miettikää miten käsipuhelimilla kuvaisitte 3-5 kuvan sarjan (still-kuva) työpaikkastanne kiinnostuneelle uudelle työntekijälle tai uudelle asiakkaalle. Teillä on aikaa yhteensä 25 minuuttia aikaa toteuttaa kyseinen hanke. Tämän jälkeen ryhmät palaavat takaisin ja he esittelevät visuaaliset tuotokset niihin liittyvin selityksin.
Energiataso nousi ryhmässä aivan uudelle tasolle ja naurunremakka valtasi paikan tuon 25 minuutin ajaksi. Tämän jälkeen jokainen ryhmä esitteli oman näkökulmansa ja kuvasarjansa. Työnohjaajana kuuntelin ja toistin osia heidän tarinoistaan.
Tämän kokonaisuuden jälkeen eräs osallistuja kiteytti heidän työhönsä liittyvän haasteen erittäin yksinkertaiseen ja kaikkien läsnäolijoiden hyväksymään muotoon.
Koen, että ajattelutavan ja ryhmässä vallitsevan puheen muuttaminen visuaaliseen ja keholliseen muotoon muutti heidän totutun tavan nähdä tuo työhön liittyvä haaste.
Työelämässä – varsinkin työyhteisömme tavoitteista ja arvoista puhuessamme – turvaudumme usein vakiintuneisiin fraaseihin, joiden merkitykset saattavat olla jopa meille itsellemme vieraita. Omasta työstä on aika vaikeaa puhua ilman juuri niitä sanoja, joita on tottunut käyttämään. Samalla fraasit vahvistuvat ja etääntyvät niistä ajatuksista, joita ne ovat alunperin syntyneet tarkoittamaan. Jäämme sanojen vangeiksi, emmekä välttämättä pääse käsiksi uusiin ajatuksiin.

Työnohjaajan antama tehtävä rikkoi tämän kehän. Kuvallistaminen edellytti omien havaintojen käsittelemistä ilman kieltä. Tämä tuotti väistämätöntä uutta ajattelua ja uusia oivalluksiakin. Se oli vaikeaa mutta juuri siksi hauskaa.

Tällaisen toiminnallisen prosessin aikana opiskeltavaa aihetta käsitellään monella tavalla eri vaiheissa ja siihen liittyvä konteksti laajenee. Monet aistit ovat aktiivisia ja muistijälkiä jää aivoissa moneen eri paikkaan. Mahdollisia mieleen palauttavia muistivihjeitä on enemmän. Tapahtuu sitä, mitä kutsutaan syväoppimiseksi.

Video tallentuu kameralle, mutta itse oppimiskokemus jää oppilaan päähän. Myös kuvaustilanteesta jää muistoja, joihin opiskeltavat asiat mielessä kiinnittyvät. Myönteiset tunteet vahvistavat näitä muistijälkiä entisestään ja edistävät oppimista. Siitä lisää toisella kerralla!

Osa 1/6: Kamera on ajatuksen peili
Osa 2/6: Kameran tarkkaavaisuus on valikoivaa

14.3.16

Rajoittaako huoli yksityisyydestä lapsen kansalaisuutta?


Silloin kun minä olin nuori... julkisuus näytti monella tavalla jännittävältä kentältä.

Pelottavimmillaan se oli silloin, kun yläasteella pääsimme tekemään suoran lähetyksen Lähiradioon ja minä istuin miksauspöydän ääressä vastuussa äänitarkkailusta. Hetkeä myöhemmin se muuttui huumaavaksi: minun itse tietokoneella tekemäni kappale soitettiin tässä ohjelmassa!

Hauskimmillaan julkisuus oli vuonna -99, kun Irti Elämästä -yhdistys asutti nörttejä Rautatieaseman säilytyslokeroihin ja seuraamaan saapuivat ohikulkijoiden lisäksi kaikki valtakunnan päämediat. Ja idolini Ruben Stiller!

Kätevimmillään se oli pari vuotta aikaisemmin, kun perustimme tuota yhdistystä. Kirjoitin mielipidekirjoituksia ja kävin Hakupalat-ohjelmassa etsimässä nörttejä. Ja muistakin aiheista kirjoitin.

Koskaan julkisuus ei kuitenkaan näyttäytynyt samalla tavalla vaarallisena kuin Lapsen yksityisyyden suoja digitaalisessa mediassa -seminaarissa tänään. Sosiaalinen media on vaarojen karikko! Kaikkialla vaanii henkilötietojen, kuvien ja kasvojen väärinkäyttö. Varsinkin vaanii kasvojen paljastuminen tai menettäminen, nolous. Kaikkea mitä netissä teet, käytetään sinua vastaan.

Huomasin, että yksityisyydestä ja tietosuojasta puhutaan nyt samalla huolestuneella äänellä kuin mediasta puhuttiin vielä 15 vuotta sitten. Ja pedofiileistä 10 vuotta sitten. Silloin mediakasvatuksen päätehtävä oli suojella lasta haitalliselta medialta. Sitten henki muuttui. Mediakasvatus kääntyi suojelusta osallistamiseen ja vahvistamiseen. Media nähdään julkisena tilana, jossa kansalaiset toimivat ja vaikuttavat. Mediakansalaisen oikeudet edellyttävät valmiuksia ja tilaa, ei tilan rajoittamista.

Nyt lasten kansalaisuutta uhkaa uusi huoli yksityisyydestä. Lasten vapaa-aika tapahtuu suurelta osin mediaympäristössä, jonka omistavat kaupalliset toimijat, jotka käyvät kauppaa lasten henkilötiedoilla. Lasten ja aikuisten viestintä koostuu tekstistä, kuvista ja videoista, jotka käsittelevät muun muassa toisia lapsia ja aikuisia. Viestit voivat olla paljastavia, ilkeitä, vaarallisia tai muuten vain noloja. Oikeus tulla jätetyksi rauhaan on jatkuvasti uhattuna.

Siksi tarvitaan suojelua ja rajoituksia. Siksi lapset tarvitsevat huoltajaltaan luvan tehdäkseen käyttäjätunnuksen some-palveluun päästäkseen puhumaan kavereidensa kanssa. Siksi lapset tarvitsevat huoltajaltaan luvan saadakseen näkyä koulussa otetussa valokuvassa. Siksi vanhempien pitää ehkä lukea salaa viestejä lapsen kännykästä, vaikkei se oikeastaan ole laillista.

Ja siksi jokaisen lapsen pitää muistaa aina miettiä tosi tarkkaan, mitä ajattelee ja sanoo ja millaisen kuvan julkaisee, koska se voi vaikuttaa koko loppuelämään. Siksi omaa nimeä ja kuvaa ei oikeastaan kannattaisi käyttää ja näyttää. Pitää olla varovainen ja huolissaan. Julkisuus – siis elinympäristö – on muuttunut uhkaavaksi.

Huoli on perusteltu. Suurille yrityksille henkilötiedot todella ovat vain raaka-ainetta, jota jalostetaan ja jolla käydään kauppaa. Ajatukset ja ajatusten kuvat todella leviävät joskus täysin hallitsemattomasti. Eikä huoli ole vain aikuisten huolta. Myös nuoria kiinnostaa, mitä heidän henkilötiedoillaan tehdään.

LISÄYS: Jotain kauhistuttavaa vaikuttaa olevan jo siinä, että minusta tiedetään. Kaikki se tieto, jonka olen aiemmin itsestäni julkisuuteen antanut, voidaan koota yhteen. Minusta voidaan – ilman minun osallistumistani – tehdä kokonaiskuva. Herättääkö tämä hallinnan menettäminen ehkä samaa levottomuutta kuin itsensä näkeminen videokuvassa ulkopuolelta, toisen katseessa? Somessa toimimisen olennainen aspektihan on oman kuvan ja identiteetin tietoinen rakentaminen: näin haluan tulla nähdyksi.

Sosiaalisen median infrastruktuuria meidän mediakasvattajien on vaikea muuttaa. Olemmehan kasvattajia, emme insinöörejä tai osakkeenomistajia. Mutta kulttuuriin juuri me voimme vaikuttaa parhaiten.

Mediakasvatusseuran koordinaattori Rauna Rahja ehdotti seminaarissa, että pyrkisimme tarvittavan suojelun ohella vahvistamaan ja voimaannuttamaan sosiaalisen median käyttäjiä. Heillähän on pääomaa, jota some-yritykset tarvitsevat. Valta ei ole yrityksillä vaan henkilötietojen omistajilla. Opetellaan arvostamaan ja käyttämään tätä pääomaa.

Aikuisille netti on, hyvässä ja pahassa, tuonut uusia mahdollisuuksia toteuttaa kansalaisuuttaan. Siksi eduskunnassa ja hallituksessa on uusi puoluekin. Pelkään kuitenkin, että lasten kansalaisuutta tämä uusi huoli yksityisyydestä tulee rajoittamaan. Ei riitä, että julkinen tila on tullut lähemmäs. Sitä pitää myös uskaltaa käyttää.

Ehkä nyt olisi entistä tärkeämpää luoda lasten ympärille osallistumisen tiloja, jotka ovat lähtökohtaisesti turvallisia. Tiloja, joissa oman ajatuksen ilmaisu ja omien kasvojen näyttäminen ei ole vaarallista ja noloa vaan toivottua ja yhteisölle arvokasta. Näissä tiloissa ei vain harjoitella kansalaisuutta vaan luodaan sitä.