19.11.10

Kulttuuri ja laivanrakennus ovat eri asioita - eläköön se ero!


AV-tuottajia edustavan Tuotoksen johtohahmo Kirsi Niittyinperä on seikkaillut blogissani aiemminkin. Pari vuotta sitten ihmettelin, miksi kirjoja saa lukea koulussa ilmaiseksi, mutta elokuvien katsominen maksaa. Nyt Kirsi meta-ihmettelee samaa Kulttuuriuutisten blogissa.

Jatkaakseni ketjua ihmettelen vuorostani seuraavaa: onko Niittyinperän puhe vain halpaa ja huonoa retoriikkaa vai uskooko hän siihen itse? Kumpikin vaihtoehto on huono. Poimin pari esimerkkiä: 
"Ihmettelen sitä, että elokuvat pitäisi saada ilmaiseksi opetuskäyttöön, koska niitä tuetaan veikkausvaroilla. Ihmettelen sitä, että kukaan ei vaadi ilmaisia opintomatkoja Ruotsinlaivoille, vaikka laivateollisuutta tuetaan miljardeilla veroeuroilla."
Tiedän mihin Niittyinperä tässä viittaa, koska itsekin esitin ensimmäisen ihmetyksen aiheen hänelle puhelimessa. Toiminnanjohtajan vasta-argumentti on tämä: samalla periaatteella kaiken muunkin julkisesti tuetun tuotannon pitäisi olla ilmaista - eikä se toimi.

Samalla Niittyinperä tulee rinnastaneeksi laivateollisuuden ja taiteen. Yksi ja sama - laivoja tai lauluja. Väitän kuitenkin, että tämä on tahallinen ajatusvirhe, johon Niittyinperä ei itsekään usko. Hän tietää, että laivanvarustusta ja kulttuuria tuetaan aivan eri syistä. 

Telakoita tuetaan, koska ne työllistävät. Poliitikot ovat laskeneet, että telakkateollisuuteen sijoitettu euro on järkevää työllisyyspolitiikkaa. Ehkäpä jopa hyväksi kansan- tai valtiontaloudelle. Mukana on tietysti myös aimo annos ammattiyhdistyspolitiikkaa, tiettyjen ryhmien etujen ajamista. 

Kulttuuria taas tuetaan, koska suomalainen yhteiskunta tarvitsee suomalaista kulttuuria. Jotta kulttuuri täyttäisi tehtävänsä yhteiskunnassa, sitä pitää syntyä myös lähellä, oman yhteisön sisällä. Kulttuuri ei kuitenkaan pärjää markkinoilla, ja silloinkin kun se pärjää, se usein menee pilalle. Siksi sitä pitää tukea.

Talouden ja työllisyyden edistämiseksi ei ole järkevää järjestää ilmaisia tutustumismatkoja ruotsinlaivoille. Lapset tutustuvat niihin joka tapauksessa ja samalla saadaan perheiltä rahat pois. Ja viime kädessä, jos laivailu ei enää kiinnosta, laivoista voidaan aivan hyvin luopua ilman, että yhteiskunta menettää mitään elintärkeää.

Kulttuurin suhteen tilanne on aivan toinen: Yhteiskunnan sijoittama euro tuottaa sitä enemmän, mitä useampi pääsee taiteen äärelle. Osana perusopetusta tämä vaikutus vielä moninkertaistuu.

Kulttuuri ja laivanrakennus ovat eri asioita. Eläköön se ero!

Otan toisen esimerkin:
"Ihmettelen sitä, että sisällöt pitäisi saada ilmaiseksi. Ihmettelen sitä, että vain teknologiasta ollaan valmiita maksamaan.  -- Ihmettelen sitä, että ISP:t ja laitevalmistajat saavat hyötyä sisältöjen jakelusta sisällönomistajien kustannuksella."
Tästä on myös puhuttu paljon. Niittyinperän ja seurakunnan huoli on, että laitevalmistajat elävät sisältöteollisuuden kustannuksella. Jos ei olisi musiikkia, ei kukaan ostaisi mp3-soittimia. Jos ei olisi elokuvia, kukaan ei ostaisi dvd-soittimia. Jos ei olisi sitä ja tätä, teleoperaattorit eivät voisi tehdä miljoonabisnestä.

Tämä on tietysti totta. Mutta paljon enemmän se on totta toisin päin: koko viihdeteollisuuden käsittämätön kasvu viimeisten vuosikymmenten aikana on lähes yksinomaan laitevalmistajien ansiota. Ilman radiota, televisiota, vhs-nauhureita, tietokoneita ja matkapuhelimia "sisällönomistajien" omistamalla sisällöllä ei olisi mitään taloudellista arvoa. Liiketoimintaa tekevät sisällöntuottajat ovat viimeistä hiustupsuaan myöten riippuvaisia teknologiasta.

Erityisesti Niittyinperää ärsyttää se, että samalla teknologialla, joka teki hänestä toiminnanjohtajan, voi käyttää sisältöjä myös ilman lupaa. Eivätkä teknologian valmistajat pode tästä edes huonoa omatuntoa. Niin kuin eivät poteneet silloinkaan, kun ne keksivät television (jonka uskottiin tuhoavan elokuvateatterit), silloin kun ne keksivät videonauhurin (jonka myös uskottiin tuhoavan elokuvateatterit), silloin kun ne keksivät c-kasetin (jonka uskottiin tuhoavan äänitteiden myynnin), silloin kun ne keksivät mp3-soittimet, silloin kun ne keksivät internetin ja kaikki ne keksinnöt, joiden väitettiin tuhoavan koko kulttuurielinkeinon, mutta jotka todellisuudessa käänsivät kasvun käyrän yhä jyrkempään nousuun.

Jokainen voi itse miettiä, onko tämä Niittyinperän "ihmettely" osoitus vilpittömästä filosofisesta luonteesta vai tarkoitushakuisesta politikoinnista.

Ja vielä yksi:
"Ihmettelen sitä, että hyvitysmaksukertymä laskee vaikka yksityinen kopiointi kasvaa."
Luovan työn tekijät ja yrittäjät LYHTY väittää, että tekijänoikeuslaki antaa kuluttajalle (o.s. kansalainen) poikkeuksellisen edun: hän saa kopioida musiikkia ja elokuvia omaan käyttöönsä. Toisin on esimerkiksi pelien ja muiden tietokoneohjelmien kanssa. Tästä hyvästä kuluttaja maksaa joidenkin tallennusmedioiden hinnoissa niin sanottua hyvitysmaksua.

Tämä on jälleen huonoa retoriikkaa. Tekijänoikeuslaki ei anna mitään poikkeuksellista etua, sillä se toimii päinvastoin: ilman tekijänoikeuslakia kaikki kopiointi olisi sallittua, mutta laki rajoittaa tätä oikeutta. On totta, että tietokoneohjelmien kohdalla tätä oikeutta rajoitetaan enemmän. Jostain syystä LYHTY ei kuitenkaan huomauta, että esimerkiksi kirjojen kohdalla sitä rajoitetaan vähemmän. Papeririisin hinnassa ei ole hyvitysmaksua.

Hyvitysmaksun perimmäinen tarkoitus on hyvä: tukea kulttuuria. Sen toteutustapa on kuitenkin jo aikoja sitten mahdottomana vanhentunut. Idea keksittiin aikana, jolloin c-kasetteja ja vhs-nauhoja ihan oikeasti käytettiin pääasiassa muiden tekemien ääni- ja kuvatuotosten kopiointiin. Samaa tehdään nykyisilläkin tallennusmedioilla. Käyttötarkoitusten määrä on kuitenkin monipuolistunut ja muuttunut niin radikaalisti, että hyvitysmaksun perusteltu kohdistaminen on muuttunut mahdottomaksi. Ja koska kohdistaminen on vaikeaa, se jää tekemättä, ja hyvitysmaksut pienenevät.

Eikä hyvitysmaksun ideologinen perustakaan ole ihan kunnossa. Mitä mieltä olette esimerkiksi siitä, että elokuvia tekevä 15-vuotias harrastaja maksaa jokaisesta valmistamastaan omakustanne-dvd-levystä 73 senttiä tukea ammattilaisille?

Hyvitysmaksujen tuotto on ollut viime viimeisen 10 vuoden ajan noin 12 miljoonan euron paikkeilla.Valtion varoissa tuo summa on niin mitätön, että järkevintä olisi siirtää se suoraan sellaisenaan valtion budjettiin, jolloin tuen kustannukset jakautuisivat kansalaisten maksukyvyn mukaan.

Samalla kellot kääntyisivät takaisin vanhaan hyvään aikaan. Olihan niin, että ennen viihdeteknologian keksimistä ja kulttuurin kaupallistumista taidetta tukivat nimenomaan rikkaat mesenaatit.

13.11.10

"Juontajat yrittävät väkisin keksiä jotain merkittävää vääryyttä"

"Ihan hauska vaihtelu, vaikka tytöistä paistoi hyvin muhinut ennakkoasenne, mutta myös raikkaus ja into. Toivottavasti ei kuitenkaan jää ylen tv-vakiorepertuaariin. Nettiin tästä voisi ollakin lisäarvoa. Sinänsä naivia etteikö esim. naistenlehdissä tehtäisi tuote-esittelyjä ja vankkaa mainontaa. Mitä niissä muuta voisikaan olla?"

"Myönnetään että juontajilla oli tiukka asenne aiheeseen, mutta niin on usein ammattitoimittajillakin."

"Voi vittu miten törkeää noilta juontajilta tuo, miten yrittävät heti alkuminuuteilla leimata tuon naistoimittajan joksikin moraalittomaksi rahanahneeksi eukoksi!! Juontajat yrittävät väkisin keksiä jotain "merkittävää vääryyttä" aiheesta, mutta yritykset jäävät todella, todella heikoiksi." 


Edellä mainitut A-tuubi-keskustelupalstan poiminnat liittyvät A-talk-ohjelman erikoisjaksoon "Tämä ei ole mainos", joka esitettiin YLE TV1:ssä viime torstaina. Nuorten Ääni -toimituksen toimittamassa ohjelmassa pohdittiin, pitäisikö uudenlaisilta mainonnan keinoilta suojautua.

Jakso sai paljon ilahtunutta kiitosta ja rakentavaa kritiikkiä, mutta myös vihaisia moitteita: nuoret juontajat artikuloivat huonosti, puhuivat nopeasti, keskeyttivät aikuisia, olivat liian nuoria, kokemattomia, eivät teititelleet - ja vielä: heillä oli aiheeseen ennakkoasenne.

Muut mainitut kritiikinaiheet voi ohittaa ymmärtäväisellä hymyllä, mutta viimeinen on kiinnostavampi. Mitä tarkoitetaan toimittajan ennakkoasenteella ja miksi se katsojaa häiritsee? Väitän, että kysymys on näkökulman ja asenteen, toimittajan roolin ja yksityishenkilön sekoittumisella katsojan mielessä.

Journalistisen jutun ideointi lähtee yleensä käyntiin havainnosta (esim. "mainostajat käyttävät uudenlaisia keinoja"). Taustatyön ja pohdiskelun kautta havainto kehittyy aiheeksi ja näkökulmaksi. Yksi aihe tarjoaa silmänkantamattomiin erilaisia vaihtoehtoisia näkökulmia, joista toimittaja yleensä valitsee yhden, sen, joka hänestä tuntuu journalistisesti kiinnostavimmalta tavalta käsitellä aihetta siinä mediassa, joka on käytettävissä. 

Siitä huolimatta - tai juuri siksi - näkökulmalla ja toimittajan omalla mielipiteellä on yleensä vain hyvin vähän tekemistä keskenään. Hyvä toimittaja pystyy asettumaan rooliin, jossa hän uskottavasti esittää väitteitä ja kysymyksiä, joilla ei ole mitään tekemistä hänen omien mielipiteidensä kanssa. Tässä suhteessa tehtävä on samankaltainen kuin filosofilla, joka etsii totuutta esittämällä itselleen ja muille vaikeita kysymyksiä. (Näitä kysymyksiä kutsutaan usein myös ns. tyhmiksi kysymyksiksi.) Ja edelleen, idea on sama kuin paholaisen asianajajan roolissa.

En tietenkään voi olla varma, mutta pidän hyvin epätodennäköisenä, että ohjelman juontajat Anna Sojunen ja Melissa Heikkilä esimerkiksi

a)  haluaisivat poistaa lehdistä kaikki mainokset (vaikka ohjelmaa varten tehtiinkin lehti, josta mainokset on leikattu pois)

b) olisivat sitä mieltä, että kaikilta mainoksilta pitäisi suojautua (vaikka he ohjelmassa kysyivätkin, pitäisikö niin tehdä)

c) pitäisivät Trendin julkaisijaa Eve Vaasmaata moraalittomana rahanahneena eukkona (vaikka vaativatkin häneltä suoria perusteluja toiminnalleen)

d) vaatisivat muotiblogien kieltämistä (vaikka ohjelmassa esittivätkin ne yhtenä mahdollisena esimerkkinä mainonnan sääntöjen kiertämisestä). Ja niin edelleen.

Toki on mahdollista, että kun toimittaja kysyy "Miten Trendin mainoksilta pitäisi suojautua?" hän todella itse on sitä mieltä, että niin tulisi tehdä. Ohjelman katsojan kannalta se on kuitenkin irrelevanttia. Oleellista on vain, onko kysymys hyvä.

Katsojan päätä saattaa kuitenkin sekoittaa toimittajan valitsema tyyli. Jaan ne esimerkin vuoksi kolmeen lajiin, joista kukin voi valita suosikkinsa:

1) Neutraali puheenjohtaja jakaa puheenvuoroja, ei esitä väitteitä, tyytyy muodollisesti pätevään, mutta sisällöltään ristiriitaiseen vastaukseen. Saattaa kohteliaasti pyytää keskustelijoita pysymään aiheessa. Tällaisia asetelmia nähdään puolipoliittisissa paneelikeskusteluissa, joista yleensä puuttuu näkökulma.

2) Tasapuolinen erotuomari jakaa keskustelun kahteen vastapuoleen, jotka ovat molemmat yhtä oikeassa ja pyrkivät keskustelun aikana perustelemaan kantansa toimittajan avustuksella. Kriittisiä kysymyksiä esitetään muodon vuoksi kaikille. Luo illuusion neutraaliudesta, mutta jättää kertomatta katsojalle, että vastakkainasettelun asetelma on kuitenkin toimittajan itsensä valitsema. Tämä on usein myös A-talkin lajityyppi.

3) Aktiivinen provokaattori puolestaan valitsee väitteen, jota keskustelussa lähdetään tutkimaan. Toimittaja itse saattaa asettua väitteen puolustajan roolin - ja myös vaihtaa tätä asetelmaa kesken keskustelun. Vieraiden ei tarvitse välttämättä muodostaa selkeitä vastinpareja. Pressiklubin Ruben Stiller vie tämän tyylilajin usein äärimmäisyyksiin.

Katsojan, joka ei ole itse koskaan perusteellisesti kokeillut toimittajan roolia, on ilmeisen vaikea erottaa toimittajan mielipidettä ohjelman näkökulmasta. Siksi toimitustyö kuuluukin olennaisena osana mediakasvatukseen. Ja siksi filosofia kuuluu olennaisena osana kasvatukseen. 

Meidän pitää innostua hyvästä kysymyksestä silloinkin, kun vastaus on meille epämieluisa!

4.11.10

Nuorten tekemässä jutussa aikuiset ovat hiljaa

Ruotsin kruununprinsessa Victoria puolisoineen vieraili eilen työpaikallani toimintakeskus Hapessa. Vierailu oli tietysti ennen kaikkea suuri mediatapahtuma, pr-työtä sekä kuninkaalliselle pariskunnalle että nuorisoasiainkeskukselle.

Prinsessauutisia lukiessa käy nopeasti selväksi, ettei vierailulla ole kaksistakaan journalistista merkitystä: sillä välin, kun kuvaajat rynnivät eturiviin ottamaan toinen toistaan samanlaisempia kuvia vilkutuksista, toimittajat kyselevät taviksilta, miten elämä muuttui, kun prinsessa hymyili. Ruotsin hovikaan ei kunnianhimoisempien toimittajien työtä varsinaisesti helpota. Kuvaamista, kyselemistä ja liikkumista pyritään rajoittamaan kaikin keinoin. Kysyä saa tanssista mutta ei politiikasta.

Silti jutuissa on eroja. Minua Nuorten Ääni -toimituksen työntekijänä kiinnostavat erityisesti seuraavien kahden jutun toimitustyössä tehdyt valinnat.


Metron toimittajan Heidi Lämsän jutussa tapahtumien kommentoijaksi on valittu toimintakeskuksen johtaja, joka iloitsee siitä, että Victoria on kiinnostunut nuorten asiasta. Lisäksi sitaateissa arvioidaan prinsessan sisäistä kauneutta ja karismaa. Muilta sitaatteja ei ole, ei nuorilta eikä kuninkaallisilta. Nuoret ovat jutussa objekteja, jotka olivat saaneet ilmoittautua mukaan tapaamiseen.


Nuorten Ääni -toimituksen Robert Sundmanin ja Nea-Maria Törmäsen Helsingin Sanomille tekemässä jutussa äänessä ovat toimintakeskuksen nuoret. Aikuisista mukaan on kelpuutettu vain Victoria ja Daniel. Kruununprinsessalta kysytään, millaisiin asioihin hän halusi nuorena vaikuttaa. Nuorisotyöntekijöiltä ei kysytä mitään.

Kun huomasin juttujen silmiinpistävän eron, kysyin jutun toiselta kirjoittajalta, miksi aikuiset sivuutettiin kokonaan. Robert vastasi näin:
"Hassua, kun kysyit. Mulle ei tullut edes mieleen haastatella niitä! Tuoko ne tuohon juttuun sisältöä? Ei kai. Nuoret + kruununprinsessapari, sehän se juttu tässä oli."
Metron toimittaja teki toisenlaisen valinnan - ja mikäpä siinä. Enemmän ihmettelenkin oman virastoni valintaa laittaa nuorten toimintakeskuksen puhemieheksi aikuinen työntekijä. Mikään ei olisi estänyt ohjaamasta kaikkia tiedusteluja talon nuorille.

Jos ja kun kyseessä oli ennen kaikkea pr-tilaisuus, millaisen kuvan Metron juttu nuorten toimintakeskuksesta antoi? Entä Hesarin?

Olen omassa työssäni huomannut, että lähes poikkeuksetta toimittajat pyrkivät haastattelemaan ensin aikuista, vaikka samassa tilanteessa olisi myös nuori. Tämä pätee riippumatta siitä, kumpi olisi kysymyksen kannalta relevantimpi asiantuntija. Ja aikuinen usein mieluummin esiintyy itse asiantuntijana kuin antaa tilan nuorille. Nuorisoasiainkeskukselta se on vähän noloa.

Ja miksi olen tämän huomion päässyt tekemään? Koska nuoret tekivät sen ensin! Vuonna 2005 Avoimissa foorumeissa helsinkiläiset nuoret ilmoittivat olevansa kyllästyneitä siihen, että mediassa aikuiset puhuvat heidän puolestaan. Nuorisoasiainkeskus, Helsingin Sanomat ja Yleisradio tarttuivat tähän haasteeseen ja yhdessä nuorten kanssa perustettiin Nuorten Ääni -toimitus, jossa nyt olen töissä.

Onnellinen alku.

PS. Kysyin jutunteon prosessista ensin kollegaltani Elisalta, joka oli ohjaamassa nuorten työskentelyä. Vasta kirjoitettuani tämän tekstin valmiiksi tajusin, että ehkäpä itse jutun kirjoittajat osaisivat sanoa asiasta paremmin. Niin kuin osasivatkin. Vaihdoin Elisan tilalle Robertin sitaatin. Oppia ikä kaikki!