"Juontajat yrittävät väkisin keksiä jotain merkittävää vääryyttä"

"Ihan hauska vaihtelu, vaikka tytöistä paistoi hyvin muhinut ennakkoasenne, mutta myös raikkaus ja into. Toivottavasti ei kuitenkaan jää ylen tv-vakiorepertuaariin. Nettiin tästä voisi ollakin lisäarvoa. Sinänsä naivia etteikö esim. naistenlehdissä tehtäisi tuote-esittelyjä ja vankkaa mainontaa. Mitä niissä muuta voisikaan olla?"

"Myönnetään että juontajilla oli tiukka asenne aiheeseen, mutta niin on usein ammattitoimittajillakin."

"Voi vittu miten törkeää noilta juontajilta tuo, miten yrittävät heti alkuminuuteilla leimata tuon naistoimittajan joksikin moraalittomaksi rahanahneeksi eukoksi!! Juontajat yrittävät väkisin keksiä jotain "merkittävää vääryyttä" aiheesta, mutta yritykset jäävät todella, todella heikoiksi." 

Edellä mainitut A-tuubi-keskustelupalstan poiminnat liittyvät A-talk-ohjelman erikoisjaksoon "Tämä ei ole mainos", joka esitettiin YLE TV1:ssä viime torstaina. Nuorten Ääni -toimituksen toimittamassa ohjelmassa pohdittiin, pitäisikö uudenlaisilta mainonnan keinoilta suojautua.

Jakso sai paljon ilahtunutta kiitosta ja rakentavaa kritiikkiä, mutta myös vihaisia moitteita: nuoret juontajat artikuloivat huonosti, puhuivat nopeasti, keskeyttivät aikuisia, olivat liian nuoria, kokemattomia, eivät teititelleet - ja vielä: heillä oli aiheeseen ennakkoasenne.

Muut mainitut kritiikinaiheet voi ohittaa ymmärtäväisellä hymyllä, mutta viimeinen on kiinnostavampi. Mitä tarkoitetaan toimittajan ennakkoasenteella ja miksi se katsojaa häiritsee? Väitän, että kysymys on näkökulman ja asenteen, toimittajan roolin ja yksityishenkilön sekoittumisella katsojan mielessä.

Journalistisen jutun ideointi lähtee yleensä käyntiin havainnosta (esim. "mainostajat käyttävät uudenlaisia keinoja"). Taustatyön ja pohdiskelun kautta havainto kehittyy aiheeksi ja näkökulmaksi. Yksi aihe tarjoaa silmänkantamattomiin erilaisia vaihtoehtoisia näkökulmia, joista toimittaja yleensä valitsee yhden, sen, joka hänestä tuntuu journalistisesti kiinnostavimmalta tavalta käsitellä aihetta siinä mediassa, joka on käytettävissä. 

Siitä huolimatta - tai juuri siksi - näkökulmalla ja toimittajan omalla mielipiteellä on yleensä vain hyvin vähän tekemistä keskenään. Hyvä toimittaja pystyy asettumaan rooliin, jossa hän uskottavasti esittää väitteitä ja kysymyksiä, joilla ei ole mitään tekemistä hänen omien mielipiteidensä kanssa. Tässä suhteessa tehtävä on samankaltainen kuin filosofilla, joka etsii totuutta esittämällä itselleen ja muille vaikeita kysymyksiä. (Näitä kysymyksiä kutsutaan usein myös ns. tyhmiksi kysymyksiksi.) Ja edelleen, idea on sama kuin paholaisen asianajajan roolissa.

En tietenkään voi olla varma, mutta pidän hyvin epätodennäköisenä, että ohjelman juontajat Anna Sojunen ja Melissa Heikkilä esimerkiksi

a)  haluaisivat poistaa lehdistä kaikki mainokset (vaikka ohjelmaa varten tehtiinkin lehti, josta mainokset on leikattu pois)

b) olisivat sitä mieltä, että kaikilta mainoksilta pitäisi suojautua (vaikka he ohjelmassa kysyivätkin, pitäisikö niin tehdä)

c) pitäisivät Trendin julkaisijaa Eve Vaasmaata moraalittomana rahanahneena eukkona (vaikka vaativatkin häneltä suoria perusteluja toiminnalleen)

d) vaatisivat muotiblogien kieltämistä (vaikka ohjelmassa esittivätkin ne yhtenä mahdollisena esimerkkinä mainonnan sääntöjen kiertämisestä). Ja niin edelleen.

Toki on mahdollista, että kun toimittaja kysyy "Miten Trendin mainoksilta pitäisi suojautua?" hän todella itse on sitä mieltä, että niin tulisi tehdä. Ohjelman katsojan kannalta se on kuitenkin irrelevanttia. Oleellista on vain, onko kysymys hyvä.

Katsojan päätä saattaa kuitenkin sekoittaa toimittajan valitsema tyyli. Jaan ne esimerkin vuoksi kolmeen lajiin, joista kukin voi valita suosikkinsa:

1) Neutraali puheenjohtaja jakaa puheenvuoroja, ei esitä väitteitä, tyytyy muodollisesti pätevään, mutta sisällöltään ristiriitaiseen vastaukseen. Saattaa kohteliaasti pyytää keskustelijoita pysymään aiheessa. Tällaisia asetelmia nähdään puolipoliittisissa paneelikeskusteluissa, joista yleensä puuttuu näkökulma.

2) Tasapuolinen erotuomari jakaa keskustelun kahteen vastapuoleen, jotka ovat molemmat yhtä oikeassa ja pyrkivät keskustelun aikana perustelemaan kantansa toimittajan avustuksella. Kriittisiä kysymyksiä esitetään muodon vuoksi kaikille. Luo illuusion neutraaliudesta, mutta jättää kertomatta katsojalle, että vastakkainasettelun asetelma on kuitenkin toimittajan itsensä valitsema. Tämä on usein myös A-talkin lajityyppi.

3) Aktiivinen provokaattori puolestaan valitsee väitteen, jota keskustelussa lähdetään tutkimaan. Toimittaja itse saattaa asettua väitteen puolustajan roolin - ja myös vaihtaa tätä asetelmaa kesken keskustelun. Vieraiden ei tarvitse välttämättä muodostaa selkeitä vastinpareja. Pressiklubin Ruben Stiller vie tämän tyylilajin usein äärimmäisyyksiin.

Katsojan, joka ei ole itse koskaan perusteellisesti kokeillut toimittajan roolia, on ilmeisen vaikea erottaa toimittajan mielipidettä ohjelman näkökulmasta. Siksi toimitustyö kuuluukin olennaisena osana mediakasvatukseen. Ja siksi filosofia kuuluu olennaisena osana kasvatukseen. 

Meidän pitää innostua hyvästä kysymyksestä silloinkin, kun vastaus on meille epämieluisa!