27.9.06

Eläköön syyttömät!

Pari viikkoa sitten MTV3:lla alkoi uusi amerikkalainen sarja Pako. Sen lähtöajatus kuulosti ennakkotiedoissa kiinnostavalta. Päähenkilön veli on vankilassa odottamassa kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Päähenkilö päättää hankkiutua vankilaan ja sitä kautta pelastaa veljensä tuomiolta. Tässä vaiheessa olin jopa hieman innostunut, sillä onhan käsillä varsin kiinnostava eettinen ristiriita: veljen pelastaminen kuolemalta laittomin keinoin.

Tämä ilo ei ollut kuitenkaan pitkä, kun seuraavassa lauseessa selvisi jutun juju. Veli on tietysti syytön. Olinko optimisti, kun ajattelin, että amerikkalaisessa sarjassa voitaisiin kyseenalaistaa syyllisen tuomitseminen kuolemaan? Nyt katsojan on helppoa olla hyvisten puolella. Veli on syytön, eikä siis ansaitse kuolla. Muut ansaitsevat ja onneksi tämä sarja ei kerro heistä.

Tämä ajatusrakennelma on kirjoitettu syvään amerikkalaiseen elokuvaan. Otetaan esimerkiksi mikä tahansa sattumanvarainen trilleri (joka voisi olla esimerkiksi Käsi, joka kehtoa keinuttaa), jossa keskiluokkaista hyvää perhettä piinaa paha. Elokuva alkaa seesteisestä ja turvallisesta status quosta, jonka pahan saapuminen särkee. Elokuvan aikana paha tekee pahojaan, ja hyvät kärsivät. Seuraa suuri lopputaistelu, jossa paha ja hyvä ottavat toisistaan mittaa. Usein tämä tapahtuu portaikossa, koska hyvien talossa on useampi kerros. Lopulta paha putoaa, kaatuu tai litistyy ja kuolee. Sitten elokuva on valmis.

Hyvä harvoin tappaa pahaa omin käsin, ellei paha ole ollut hyvin paha. Kuolemaksi sopii paremmin onnettomuus, koska silloin paha saa palkkansa ihmistä suuremman voiman johdatuksella (thank God!) . Tämä logiikka on niin tuttua, että siihen hädin tuskin tulee kiinnittäneeksi huomiota. Se näyttää luonnonlailta.

Kun ottaa huomioon, että äskeisen seikkailun paha on hyvin usein ihminen, herää kysymys:

Kuinka paljon avoimemmin voisi kuolemanrangaistuksen puolesta liputtaa?

15.9.06

Ensimmäisen persoonan kuva

Ylen uudessa Musiikki-TV-ohjelmassa esitettiin Bob Dylanin musiikkivideo When the deal goes down. Video on kaitafilmille kuvattu tarkoitushakuisen nostalginen kotivideopastissi, jossa katsotaan nuorta rakkautta rakeisin ja valoavuotavin silmin. Siitä huolimatta ja siksi se teki minuun vaikutuksen. Estetisoituihin fragmentteihin perustuva kuvakerronta kolahti moneen sellaiseen kohtaan, joka elokuvailmaisussa minua on viime aikoina mietityttänyt.

Viime vuosina nk. kotivideoestetiikka on saanut paljon nostetta. Taustalla on monia tekniikkaan liittyviä suuntauksia, mutta ennen kaikkea Dogme95-liike. "Dogmaelokuvat" opittiin tuntemaan elokuvina, joissa "kamera heiluu kuin kotivideolla". Dogmaohjaajien vannoma siveellisyysvala muistuttaakin monia kotivideokuvauksen konventioita - eikö vain: kuvauksia ei tehdä lavasteissa, äänitys tapahtuu paikan päällä, kamera on usein käsivaralla, ylimääräistä elokuvavalaistusta ei käytetä eikä ohjaajaa kreditoida.

Valan lopussa, runollisen julistuksen loppuhuipennuksessa, tehdään kuitenkin pesäero kotivideoinnin ytimeen - väitän. Dogmaohjaaja kieltäytyy henkilökohtaisesta mausta ja pitää korkeimpana tavoitteenaan totuuden pakottamista esiin kuvaustilanteesta. Kaikki esteettiset valinnat ovat alisteisia tälle päämäärälle. Dogmaelokuvien sattumanvaraisuuden estetiikka pyrki häivyttämään kuvat. Kotivideossa kaikki on toisin.

Kotivideossa ei kuvata totuutta sen enempää kuin päiväkirjassakaan. Kotivideo on tietoinen siitä, että se jää historiankirjoitukseksi, ja kuvaa siksi asioita niin kuin ne halutaan muistaa. Kotivideon kuvaajat ovat amatöörejä, mutta tekevät silti ennen kaikkea esteettisiä valintoja: auringonlaskuja, pehmeitä laineita järven pinnassa ja kynttilöitä puhaltavia lapsia. Kotivideolla ei ole kreditoitavaa ohjaajaa, mutta video on silti äärimmäisen subjektiivinen, yhden ihmisen silmin nähty ja kirjoitettu kuvallinen muistiinpano.

Tajusin, että juuri tämä minua Bob Dylanin musiikkivideossa viehätti: subjektiivisuus. Samalla tavalla kuin päiväkirjassa - ja kaunokirjallisuudessa usein - on ensimmäisen persoonan kertoja, myös kotivideossa on sellainen. Se on eri asia kuin elokuvan kertojanääni, se on kertojan kuva. Näytelmäelokuvassa olemme tottuneet kaikkitietävän kertojan neutraaliin kuvaan, kameraan joka ei ole paikalla. Kotivideossa on toisin: kamera on läsnä, ensimmäisessä persoonassa. Jokainen kuva on jonkun kuva.

Miettikää sitä.

7.9.06

Filmi ilman filmiä

David Lynchin uusi elokuva INLAND EMPIRE on saanut ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla. Elokuva on paljon odotettu monesta syystä, joista ensimmäinen on tietysti Lynch itse. Kiinnostavampia mutta ehkä pienemmän yleisön syitä löytyy myös. Lynch on kuvannut INLAND EMPIREN dv-kameralla - mikä ei yleisesti ottaen ole enää niin erityistä - mutta myös ilman käsikirjoitusta. Lynch on lähtenyt siis yhä pidemmälle sille polulle, jonka viitassa lukee "intuitio elokuvanteon ja katsomisen välineenä".

Dv-kuvaus ja käsikirjoituksettomuus on herättänyt luonnollisesti myös närää. Molemmat kuulostavat klassisen elokuvaystävän korvissa elokuvataiteen (-viihteen) röyhkeältä halventamiselta. Taide ilman tarinaa on tekotaidetta! Filmi ilman filmiä on... !

Tästä huolimatta elokuva sai ensi-iltansa. Ensimmäiset kritiikit ovat olleet pääosin nyrpeitä. Elokuvasta ei ole pidetty. Mieltä kiinnittävää kuitenkin on ollut tapa olla pitämättä. Lynchin elokuvaa arvioineet kriitikot ovat rakentaneet kritiikkinsä selostamalla, missä asioissa elokuva epäonnistuu olemaan kerronnaltaan perinteinen.

Esimerkiksi: Elokuva on kehno siksi, että siinä ei ole selkeää sanoiksi muotoiltavaa narratiivista juonta. Kritiikissä ehkä kerrotaan, mitä sen tilalla on, mutta sitten syventyminen pysähtyy. Kritiikki ei edes pyri erittelemään, miksi se, mitä tilalla on, on lajissaan epäonnistunutta. Tämä minua lukijana kiinnostaisi, kun jo tiedän, että Lynch ei ole aristotelelaisen tarinankerronnan miehiä. Voisiko kriitikko etsiä ja pohtia yhtäläisyyksiä surrealistiseen koulukuntaan tai edes formalisteihin? Ei voi - tiedän - mutta entä jos kuitenkin voisi?

Toiseksi esimerkiksi: Elokuvassa on ikävää se, että digitaaliselle videolle kuvatut kuvat ovat karuja ja rumia. Kritiikissä ei kuitenkaan kerrota, miten rakentuu ajatus, että rumuus tekee Lynchin kuvista huonoja. Tämä minua lukijana kiinnostaisi, sillä haluaisin tietää, miten tämä erilaisia kuvataiteita harrastava ohjaaja on uudenlaista kuvausvälinettään käyttänyt.

Kolmanneksi: elokuva on liian pitkä, koska sen seuraaminen ilman vangitsevaa tarinaa (mutta sitä koko ajan etsien) on raskasta. Kritiikki ei kuitenkaan pohdi, pitäisikö erilaisille elokuville olla erilaisia katsomisen strategioita. Tämä minua lukijana kiinnostaisi, koska minusta elokuvakritiikki voisi olla edellä lukijaansa, tuoda keskusteluun jotain uutta ja katsoa eteenpäin.

Voisi - tiedän - mutta ei voi.