29.12.09

Sinun aktivistisi eivät ole sinun




Pohjalainen maatilan isäntä pyysi eläinaktivistia kertomaan, millaisissa oloissa kasvaneeseen sikaan hän olisi tyytyväinen - isäntä toimittaisi hänelle sellaista. Käynnissä oli suora A-talkin lähetys, aiheena eläinten huono kohtelu suomalaisilla tehotuotantotiloilla.

Oikeutta eläimille -yhdistyksen Anne Nieminen ei tarttunut syöttiin: hänestä eläinten kasvattaminen ruoaksi on lähtökohtaisesti väärin, eikä sitä voi oloja parantamalla korjata. Hän ei halunnut pohtia lihansyöjien puolesta, millaista olisi hyvä tuotanto - koska sellaista ei ole.

Mitä ihmettä Nieminen ajatteli, ajattelin! Hänellä oli sikamaisen hyvä tilaisuus määritellä eettisen eläintuotannon kriteerit suorassa lähetyksessä, valtakunnan ykköskanavalla, prime-time-aikaan. Hänellä oli tilaisuus astua pienen eläinaktivistien ryhmän edustajan saappaista koko lihaa syövän Suomen kansan edustajaksi, nostaa eläinaktivismin imago marginaalista kohti valtavirtaa! Mutta sitä hän ei tehnyt. Lihatuotanto ei saanut minkäänlaista myönnytystä. Eläinaktivismi vahvisti leimaansa marginaaliliikkeenä. Tilaisuus oli menetetty, ajattelin.

Minua harmitti.

Myöhemmin, kauan ohjelman jälkeen, Niemisen jääräpäisyys alkoi kuitenkin viehättää minua. Tai oikeastaan se herätti kunnioitusta. Aktivisti piti kiinni omasta periaatteestaan, vaikka varmasti tiesi, ettei se olisi parasta julkisuutta hänen edustamalleen asialle. Sellaista keskustelijaa on helpompi uskoa, etenkin aiheessa, joka on eri intresseistä tahmainen.

Silti, vasta eilen Sikatehtaat-blogia lukiessani ymmärsin, mikä minua  todellisuudessa harmitti. A-talkin eläinaktivisti ajoi jääräpäisesti eläinten asiaa - ei minun asiaani. Minä kun haluaisin jatkaa lihansyöntiäni niin kuin ennenkin! Haluaisin ostaa paremmissa olosuhteissa tuotettua lihaa, jotta voisin perustella itselleni sen syömisen. En haluaisi opetella pois vanhoista tavoistani.

Minua harmitti, ettei kukaan ole noussut yhtä määrätietoisesti puolustamaan minun oikeuksiani syödä eettistä lihaa. Tai etten minä itse ole tehnyt niin. Niin - mitä olen tehnyt? Olen ostanut silloin tällöin luomumetvurstia lähikaupasta ja pari kertaa luomujauhelihaa siitä Lauttasaaren suuremmasta K-marketista, joka on sen verran kauempana, ettei sinne aina jaksa kävellä. Se on ilmeisesti ratkaisevasti vähemmän kuin eläinaktivistien panos, sillä en ole päässyt puhumaan siitä suoraan lähetykseen.

Siis: Kun aktivisti puhui televisiossa eläinten oikeuksista, minä mietin omiani.

Silti epäilen, että kategoriset vaatimukset eläintuotannon lopettamisesta eivät koskaan tule parantamaan tuotantoeläinten hyvinvointia niin paljon kuin maltillisemmat toiveet paremmista kasvatusolosuhteista.

Mutta se taas ei ole aktivistien syy - vaan minun.

(Ylläoleva kuva on Lars von Trierin dokumenttielokuvasta Viisi Kampitusta, jossa ohjaaja Jörgen Lethin piti kuvata kuuluisa lyhytelokuvansa Täydellinen ihminen uudelleen viisi kertaa eri sääntöjen mukaan. Yltäkylläinen ruokailukohtaus kuvattiin kamalimmassa Lethin tietämässä paikassa, Mumbain slummissa.)

26.12.09

Mitä meistä tuli


Tämä on selvästi Idols-sukupolven tuotos. Siis 1980-luvulla syntyneiden ja laman alla kasvaneiden, joiden unelmat ovat karanneet kauas todellisuudesta. Heillä on kova usko siihen, että mitä tahansa voi oppia matkimalla ammattilaisia. 
Leena Virtasen elokuvakritiikki Helsingin Sanomissa oli varmasti yksi syksyn odotetuimmista elokuvakritiikeistä. Ei ehkä maailmanlaajuisesti eikä kansallisesti, mutta luulisin, että Miika Ullakon ja muiden Misty Friday Films -harrastajaryhmän jäsenten uteliaisuus täytti isommankin tarpeen. Takana oli kolme vuotta intohimoista elokuvantekoa taskurahoilla ja edessä aika historiallinen Mitä meistä tuli -harrastajaelokuvan elokuvateatteriensi-ilta.

Sikäli on harmi, että tämä Virtasen odotettu kritiikki oli niin hölmö ja huolimattomasti ajateltu.

Mitä meistä tuli on elokuva, josta voi perustellusti sanoa monenlaista, mutta sukupolvien yli heitetty vihjaus  että tekijät olisivat olleet liikkeellä katteettomin haavein, kuuluisuuden janossa ja vailla itsekritiikkiä, on paitsi vähän epäreilu myös epätosi. Sen näkee katsomalla elokuvaa: Mitä meistä tuli on tehty ahkerasti, kunnianhimoisesti, sydämellä - ja kokonaan ilman palkkaa. Mahdollisen esikuvien matkimisen lisäksi takana on vuosikausia kovaa työtä. Se, että elokuva lopulta päätyi Finnkinon valkokankaalle, oli ehkä alussa unelma, mutta kovin todelta se nyt näyttää.

Mitä Virtanen sitten tarkoitti? Ehkä Idols-tuomarisukupolven edustajan kädessä oli vasara - silloin kaikki näyttää nauloilta.

Itse pidin kovasti saman tekijäryhmän edellisestä pitkästä elokuvasta Graffiti meissä. Kirjoitin siitä näin:
Juuri tekijöiden ennakkoluulottomuus, into ja välinpitämättömyys totuttuja tekemisen kaavoja kohtaan tekivät tästä leffasta niin mainion. Todennäköisesti ne myös tekivät siitä ylipäänsä mahdollisen.

En olisi pannut vastaan, jos se (Graffiti meissä) olisi rohjennut kulkea hieman kauemmas tutusta tarinastaan, ollut mietiskelyiltään hieman monitasoisempi ja johtopäätökseltään uskaliaampi, mutta yhtä kaikki: elokuva on hyvä. Etenkin näyttelijätyön välittömyys ja tarinan monet omaehtoiset kohtaukset vakuuttivat. Uskon, että suuri kiitos tästä kuuluu Miika Ullakon hurjalle draiville ohjauksessa ja ideoinnissa.


Pitkälti samat huomiot pätevät tähän uuteen leffaan. Muutamia varauksia haluan kuitenkin jättää.

Mitä meistä tuli on mittakaavaltaan edeltäjäänsä isompi elokuva. Siksi siinä häiritsee edeltäjäänsä enemmän se, että tilanteiden ja henkilöiden läpi juostaan välillä hengästyttävällä tahdilla. Tässäkin elokuvassa olisin kaivannut tarkempia havaintoja, perusteellisempia pohdintoja ja tuoreempia avauksia. Mielisairaala, vankila ja järjestäytynyt rikollisuus tuntuvat monin paikoin nopeasti maalatuilta lavasteilta, joihin uskominen on pelkästään katsojan hyvän tahdon varassa. No, hyvä tahto on uusiutuva luonnonvara, mutta vastineeksi olisin halunnut enemmän kuin melko tavanomaisia tunne-elämyksiä.

Välitön ja tuore näytteleminen kulkee taas mukana elokuvan alusta loppuun. Mutta toisin kuin edeltäjässään, tässä se myös keskeytyy jatkuvasti - lähinnä venäläisten gangstereiden tarinaan liittyvissä kohtauksissa. Täältä blogin takaa voi vain arvailla syitä, mutta vaikuttaisi siltä, että Ullakon villi ohjaus on tarttunut parhaiten oman sukupolven näyttelijöihin.

Monessa kohdassa elokuva jää käsikirjoituksensa vangiksi: tuntuu kuin arkiset, hyvin näytellyt ja ohjatut roolihahmot olisivat pudonneet kaninkolosta outoon tarinaan, joka vie heitä mukanaan kohtauksesta toiseen. Lavasteet tulevat taas mieleen, jossain hyvin ei-konkreettisessa merkityksessä.

Mutta kaikkina niinä hetkinä, kun Mitä meistä tuli on vireessä, se rokkaa tavalla, jota elokuvateattereissa liian harvoin näkee. Ehkä se, että koko kuvausryhmä on uskonut elokuvansa tärkeyteen, näkyy kohtauksissa energiana, jota ei saa rahalla. Katsomoon välittyy puhdasta taiteen tekemisen iloa - kuin hyvällä keikalla.

Suurin kiitos kuulunee kuitenkin ohjaaja Ullakolle, joka on selvästi aivan poikkeuksellinen tapaus. Epävireisten kohtausten joukossa on paljon elokuvallisia kristalleja, joista hienoimpana jäi mieleen Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -kappaleen käyttö elokuvan pohjustamiseen introssa ja myöhemmin metafyysisenä levähdyspaikkana tarinan kiireisimmässä kohdassa. Tai liitutaululle piirretty unelma, tulevaisuuden käsikirjoitus. Näissä kristalleissa tarinankerronta muuttui elokuvakerronnaksi.

Elokuvassa on rönsynsä, epätasaisuutensa, ylipituutensa ja hölmöytensäkin, mutta luulen silti, että pahinta mitä sille olisi voinut tapahtua, olisi ollut ammattituottajan ja elokuvasäätiön kultainen kosketus.

Edellinen elokuvateatterissa näkemäni kotimainen uutuus oli Dome Karukosken Kielletty hedelmä. Sen Mitä meistä tuli pesee mennen tullen. Karukosken kiiltokuvitelma ei edes yrittänyt olla totta, eikä siksi minkäänlaista totuutta tavoittanutkaan. Kun käsikirjoittaja, tuottaja, rahoittajat ja ohjaaja ovat kukin vuorollaan karsineet kiinnostavasta teemasta kaikki kulmat, on lopputulos luontevaa jatkoa vain ennen elokuvaa esitettävälle ylipitkälle ja äärimmäisyyksiin asti laskelmoidulle mainospotpurille. Tai Katja Kallion, Neil Hardwickin ja Jarkko Hentulan Jos rakastat -trailerille, joka varmasti juuri Mitä meistä tuli -näytöksessä näytti erityisen naurettavalta.

Sellaista kohtaloa en toivoisi Ullakon visioille tulevaisuudessa. Enkä elokuvayleisölle.

15.12.09

Paluu tulevaisuuteen - haja-ajatuksia Tallinnasta



Haja-ajatuksia Suomen, Saksan ja Viron välisestä nuorisotyöseminaarista Tallinnasta:

1. Tallinkin asiakaspalvelijoiden koulutuksessa lienee käytetty materiaalina Speden rautakauppasketsejä.

2. Lapsille ja nuorille yhteiskunta näyttäytyy ensimmäisenä median kautta, median muodossa, mediassa. Siksi pitää ottaa huomioon kaksi asiaa: 1) Yhteiskunnan kuva ja toimintatavat mediassa ovat merkityksellisiä. 2) Osallistumisen yhteiskuntaan pitää tapahtua myös median tasolla.

3. "The market is conversation"
IT-mies Henrik Roonemaa piti tehokkaan luennon digitaalisen median uusista trendeistä ja tulevaisuudesta. Ei mitään uutta sinällään, mutta Henrik argumentoi hyvin sen, miten netti jo nyt on enemmän kuin väline - se on osa elämistä itseään, ympäristö ja osa elämäntapaa sellaisenaan. Verkko, kaikissa muodoissaan, on ennen kaikkea kommunikaatiota, keskustelua.

Meitä Facebookin ahkeria käyttäjiä ilahdutti ajatus, että esim. Facebookin kieltäminen työpaikalla saattaa heikentää työtehoa. Ei niinkään katoavien kontaktien takia, vaan siksi, että ihmisen tapa olla maailmassa häiriintyy. Miltä tuntuisi, jos meitä kiellettäisiin keskustelemasta työtovereidemme kanssa työpäivän aikana? Hetkinen - niinhän tehtiin, kun olimme koulussa...

Toimistossa on hyvä olla ikkuna. Siitä näkee ulos ja työntekijä voi kokea olevansa edelleen osa maailmaa, vaikka onkin hetkellisesti vangittuna epätilaan. Sitä paitsi, silmien kautta valo pääsee aivoihin ja se tuntuu hyvältä.

Henrik muistutti myös netinkäyttäjien jatkuvasti lyhenevästä keskittymiskyvystä, attention spanista, joka perstuntumatilaston perusteella on nykyään noin pari minuuttia. Sen verran youtube-klippi voi kestää ennen kuin käyttäjä hyppää seuraavalle sivulle. Ilmiö on perinteisesti huolestuttanut setiä, tätejä ja opettajia: nuoriso ei enää jaksa keskittyä mihinkään syvälliseen! Sivistys tuhoutuu!

Tämä näyttää tietysti kammottavalta, jos vertaamme netin sisältöjä kirjoihin ja elokuviin. Verkkoa on kuitenkin mielekkäämpää arvioida vertaamalla sitä toriin tai keskusteluun. Kumpikaan näistä ei ole ympäristö, jossa olisimme vapaaehtoisesti hiljaa paikallamme paria minuuttia kauempaa. Haluamme katsoa ympärillemme, koskea, kokeilla, kommentoida, keskustella ja vuorovaikuttaa. Parissa minuutissa illuusio vuorovaikutuksesta katoaa, muutumme osallistujasta katsojaksi.

Tätä voi pitää nettiviestinnässä haasteena, mutta ennen kaikkea vuorovaikutteisuus on netin vahvuus. Ovathan juuri torit ja keskustelut länsimaisen demokratiamme perusta!

Nuoriso lukee edelleen kirjoja ja katsoo elokuvia, vaikka ne vaativat keskittymistä. Siksi torin laidalle tarvitaan edelleen kirjastoja ja elokuvateattereita, joissa voi irtautua ajan virrasta ja pysähtyä jonkin ääreen. Jos asiaa katsoo arkkitehtuurin kannalta: molemmat ovat välttämättömiä - toria ei ole ilman sitä ympäröiviä tiloja ja tilat muodostavat keskelleen torin.

4. Netti ilmiöineen muistuttaa vanhaa kyläyhteisöä. Kaikki on julkista, tiedämme toisistamme kaiken. Sekin mitä emme tiedä, liikkuu huhuina. Kuten vanhassa maailmassa, ihmiset vuorovaikuttavat toistensa kanssa suoraan, eivät keskitettyjen medioiden tai auktoriteettien kautta. Samaan aikaan netissä on kaikki modernin maailman hienoudet: moniarvoisuus, sananvapaus ja kansalaisuus (erotuksena alamaisuuteen).

Verkon muodostama maailmankylä noudattaa yhtä aikaa sekä teollisen että esiteollisen yhteiskunnan sääntöjä, hyvine ja huonoine puolineen. Netti on paluu tulevaisuuteen.