Mitä meistä tuli

Tämä on selvästi Idols-sukupolven tuotos. Siis 1980-luvulla syntyneiden ja laman alla kasvaneiden, joiden unelmat ovat karanneet kauas todellisuudesta. Heillä on kova usko siihen, että mitä tahansa voi oppia matkimalla ammattilaisia. 

Leena Virtasen elokuvakritiikki Helsingin Sanomissa oli varmasti yksi syksyn odotetuimmista elokuvakritiikeistä. Ei ehkä maailmanlaajuisesti eikä kansallisesti, mutta luulisin, että Miika Ullakon ja muiden Misty Friday Films -harrastajaryhmän jäsenten uteliaisuus täytti isommankin tarpeen. Takana oli kolme vuotta intohimoista elokuvantekoa taskurahoilla ja edessä aika historiallinen Mitä meistä tuli -harrastajaelokuvan elokuvateatteriensi-ilta.

Sikäli on harmi, että tämä Virtasen odotettu kritiikki oli niin hölmö ja huolimattomasti ajateltu.

Mitä meistä tuli on elokuva, josta voi perustellusti sanoa monenlaista, mutta sukupolvien yli heitetty vihjaus  että tekijät olisivat olleet liikkeellä katteettomin haavein, kuuluisuuden janossa ja vailla itsekritiikkiä, on paitsi vähän epäreilu myös epätosi. Sen näkee katsomalla elokuvaa: Mitä meistä tuli on tehty ahkerasti, kunnianhimoisesti, sydämellä - ja kokonaan ilman palkkaa. Mahdollisen esikuvien matkimisen lisäksi takana on vuosikausia kovaa työtä. Se, että elokuva lopulta päätyi Finnkinon valkokankaalle, oli ehkä alussa unelma, mutta kovin todelta se nyt näyttää.

Mitä Virtanen sitten tarkoitti? Ehkä Idols-tuomarisukupolven edustajan kädessä oli vasara - silloin kaikki näyttää nauloilta.

Itse pidin kovasti saman tekijäryhmän edellisestä pitkästä elokuvasta Graffiti meissä. Kirjoitin siitä näin:

Juuri tekijöiden ennakkoluulottomuus, into ja välinpitämättömyys totuttuja tekemisen kaavoja kohtaan tekivät tästä leffasta niin mainion. Todennäköisesti ne myös tekivät siitä ylipäänsä mahdollisen.

En olisi pannut vastaan, jos se (Graffiti meissä) olisi rohjennut kulkea hieman kauemmas tutusta tarinastaan, ollut mietiskelyiltään hieman monitasoisempi ja johtopäätökseltään uskaliaampi, mutta yhtä kaikki: elokuva on hyvä. Etenkin näyttelijätyön välittömyys ja tarinan monet omaehtoiset kohtaukset vakuuttivat. Uskon, että suuri kiitos tästä kuuluu Miika Ullakon hurjalle draiville ohjauksessa ja ideoinnissa.

Pitkälti samat huomiot pätevät tähän uuteen leffaan. Muutamia varauksia haluan kuitenkin jättää.

Mitä meistä tuli on mittakaavaltaan edeltäjäänsä isompi elokuva. Siksi siinä häiritsee edeltäjäänsä enemmän se, että tilanteiden ja henkilöiden läpi juostaan välillä hengästyttävällä tahdilla. Tässäkin elokuvassa olisin kaivannut tarkempia havaintoja, perusteellisempia pohdintoja ja tuoreempia avauksia. Mielisairaala, vankila ja järjestäytynyt rikollisuus tuntuvat monin paikoin nopeasti maalatuilta lavasteilta, joihin uskominen on pelkästään katsojan hyvän tahdon varassa. No, hyvä tahto on uusiutuva luonnonvara, mutta vastineeksi olisin halunnut enemmän kuin melko tavanomaisia tunne-elämyksiä.

Välitön ja tuore näytteleminen kulkee taas mukana elokuvan alusta loppuun. Mutta toisin kuin edeltäjässään, tässä se myös keskeytyy jatkuvasti - lähinnä venäläisten gangstereiden tarinaan liittyvissä kohtauksissa. Täältä blogin takaa voi vain arvailla syitä, mutta vaikuttaisi siltä, että Ullakon villi ohjaus on tarttunut parhaiten oman sukupolven näyttelijöihin.

Monessa kohdassa elokuva jää käsikirjoituksensa vangiksi: tuntuu kuin arkiset, hyvin näytellyt ja ohjatut roolihahmot olisivat pudonneet kaninkolosta outoon tarinaan, joka vie heitä mukanaan kohtauksesta toiseen. Lavasteet tulevat taas mieleen, jossain hyvin ei-konkreettisessa merkityksessä.

Mutta kaikkina niinä hetkinä, kun Mitä meistä tuli on vireessä, se rokkaa tavalla, jota elokuvateattereissa liian harvoin näkee. Ehkä se, että koko kuvausryhmä on uskonut elokuvansa tärkeyteen, näkyy kohtauksissa energiana, jota ei saa rahalla. Katsomoon välittyy puhdasta taiteen tekemisen iloa - kuin hyvällä keikalla.

Suurin kiitos kuulunee kuitenkin ohjaaja Ullakolle, joka on selvästi aivan poikkeuksellinen tapaus. Epävireisten kohtausten joukossa on paljon elokuvallisia kristalleja, joista hienoimpana jäi mieleen Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -kappaleen käyttö elokuvan pohjustamiseen introssa ja myöhemmin metafyysisenä levähdyspaikkana tarinan kiireisimmässä kohdassa. Tai liitutaululle piirretty unelma, tulevaisuuden käsikirjoitus. Näissä kristalleissa tarinankerronta muuttui elokuvakerronnaksi.

Elokuvassa on rönsynsä, epätasaisuutensa, ylipituutensa ja hölmöytensäkin, mutta luulen silti, että pahinta mitä sille olisi voinut tapahtua, olisi ollut ammattituottajan ja elokuvasäätiön kultainen kosketus.

Edellinen elokuvateatterissa näkemäni kotimainen uutuus oli Dome Karukosken Kielletty hedelmä. Sen Mitä meistä tuli pesee mennen tullen. Karukosken kiiltokuvitelma ei edes yrittänyt olla totta, eikä siksi minkäänlaista totuutta tavoittanutkaan. Kun käsikirjoittaja, tuottaja, rahoittajat ja ohjaaja ovat kukin vuorollaan karsineet kiinnostavasta teemasta kaikki kulmat, on lopputulos luontevaa jatkoa vain ennen elokuvaa esitettävälle ylipitkälle ja äärimmäisyyksiin asti laskelmoidulle mainospotpurille. Tai Katja Kallion, Neil Hardwickin ja Jarkko Hentulan Jos rakastat -trailerille, joka varmasti juuri Mitä meistä tuli -näytöksessä näytti erityisen naurettavalta.

Sellaista kohtaloa en toivoisi Ullakon visioille tulevaisuudessa. Enkä elokuvayleisölle.