26.1.10

Mielipide ja minä

10 vuotta sitten olisin pitänyt hyvin epätodennäköisenä mahdollisuutta, että minusta tulisi nuorisotyöntekijä. En varsinaisesti ymmärtänyt nuorisosta mitään, puhumattakaan että olisin koskaan viettänyt aikaani minkäänlaisella nuorisotalolla.

Tuottajaksi en myöskään aikonut, koska tuottajana ei pääse itse tekemään. Mietinkin, että siihen asemaan ajaudutaan, ei pyritä.

Ja mitä meistä tuli! Nuorisotyöntekijöitä ja tuottajia. Enkä 10 vuotta sitten osannut kuvitella, että näin hienoa työtä voisi olla olemassa. Toisin kuin aiemmin arvelin, lapset eivät menekään pilalle tullessaan murrosikään. Myös tuottamisen salaisuus on selvinnyt: Olen tehnyt omin käsin yhtä jos toista hienoa, josta olen ollut ylpeä - mutta en niin ylpeä kuin asioista, joita olen Nuorten Ääni -toimituksessa ollut tuottamassa.



Näillä puheilla toivotan kaikki tervetulleeksi Nuorten Ääni -toimituksen "Mielipide ja minä"-näyttelyyn Helsingin kaupungintalon Virka-galleriaan. Näyttely on auki 28.2. asti.

Kannattaa mennä, se on hurjan hieno.

19.1.10

Hazard, Halme ja Immanuel Kant



Olen kovasti miettinyt tapoja oikeuttaa Kaarina Hazardin Halme-kolumnin värikästä sanankäyttöä. Tilanne on kiusallinen: yhtäältä olen sitä mieltä, että Hazardin sanavalinnat olivat sopimattomia, ja toisaalta, että ne olivat aivan välttämättömiä. Miten nämä voi sovittaa yhteen? Tässä eräs teorioistani:

Tony Halmeen nimitteleminen surkeaksi, säälittäväksi, aivovammaiseksi, sekakäyttäjäksi ja vitsiksi osoitti performatiivisesti median (ehkä) viimeisen tabun, joka päti Halmeen kohdalla ja pätee Nykäseen: lehdessä ei voi sanoa suoraan, että julkisuuden henkilö x on mieleltään sairas, syrjäytynyt tai muusta syystä syyntakeeton.

Ei siksi, että se olisi loukkaavaa tai epätotta, vaan siksi, että silloin mediasta tulisi virallisesti hyväksikäyttäjä. Ja tällaista illuusiota etenkin iltapäivälehdistössä elätellään:
Julkisuus on aina kohteensa oma valinta, eikä toimittaja koskaan käyttäisi hyväksi syyntakeettoman tekemää väärää valintaa.
Hazardin kolumnin mukaan toimittajat ja yleisö leikkivät syyntakeettoman ihmisen elämällä, rakentavat siitä yhdessä erilaisia rahanarvoisia tarinoita - milloin tragedioita, milloin komedioita - välittämättä paskan vertaa kohteesta ihmisenä. Tätä ei vain saa sanoa ääneen.

Ehkä journalistin ohjeisiin pitäisikin sisällyttää Immanuel Kantin kategorinen imperatiiivi?
"Kohtele kaikkia ihmisiä, myös itseäsi, ikään kuin he olisivat päämääriä sinänsä, älä koskaan pelkkinä välineinä."
Siinä sitä sitten oltaisiin.

(Kuva on Lars von Trierin elokuvasta Idiootit.)

17.1.10

Kenen lauluja koulussa lauletaan?



Helsinki maksaa Teostolle korvauksia musiikista, jota esitetään kaupungin järjestämisssä tapahtumissa, puhelinvaihteissa ja esimerkiksi koulujen kevätjuhlissa. Jälkimmäisestä tulee väistämättä mieleen jännittävä tekijänoikeusfilosofinen ongelmanasettelu, joka päättyy kysymykseen: omistaako koulu oppilaiden tekijänoikeudet?

Koulun kevätjuhla on julkinen tilaisuus. Siksi lasten laulamista lauluista maksetaan korvausta kappaleiden tekijöille. Se on totta kai hassua, mutta tietyn periaatteen mukaan ihan reilua. Onhan tekijöillä oikeus saada korvaus oman teoksensa käytöstä.

Erikoisen tästä periaatteesta tekee se, että saman maksiimin mukaan korvaukset kuuluisivat myös lauluja esittäville oppilaille! Ovathan hekin tuottamassa teosta yleisölle, tilaisuuden luonteen kannalta jopa kappaleiden tekijöitä enemmän. Lapset eivät ole juhlissa omalla asiallaan vaan edustamassa koulua. Oppilaat eivät voi kieltäytyä esiintymisistä, koska ne kuuluvat koulun opetussuunnitelman toteuttamiseen. Ainakaan tästä oikeudesta ei yhteiskuntaopin tunnilla kerrota. Kyse ei ole siis vapaaehtoistyöstä.

Ongelmaa voi lähestyä toisenkin esimerkin kautta: Olisiko koululla oikeus lupia kysymättä julkaista oppilaiden piirrustuksista koostuva kuvakirja ja myydä sitä eteenpäin? Ei - koska koulu ei omista oppilaiden tekijänoikeuksia.

Tällainen filosofinen saivartelu on kiehtovaa, koska se osoittaa oikean yhteiskunnallisen ongelman: oppilaiden oikeuksia ei koulussa juurikaan pohdita. Viime keväänä Nuorten Ääni -toimituksen Robert Sundman teki Hesariin jutun, jossa kerrotiin Keravan koulujen laittomasta nettivalvonnasta. Vaikka käytäntö on ilmeisen ongelmallinen, sitä sovelletaan edelleen lukuisissa kouluissa ympäri Suomen. Oppilaat ovatkin käynnistäneet kampanjan, jonka tarkoitus on kitkeä laiton urkinta kouluista.

Ihmisoikeuskysymyksenä lasten tekijänoikeuksien polkeminen koulun kevätjuhlissa on tietysti mieletön. On kuitenkin vähän liian oireellista, että koulu on enemmän kiinnostunut Teoston edustamien biisinikkarien kuin omien oppilaidensa oikeuksista. Millaista kansalaiskasvatusta se oikein on?

Huonoa, tietysti.

8.1.10

Ihmeiden vuosikymmen


Eräs elokuvaharrastajakollegani pyysi, että listaisin kuluneen vuosikymmenenen omasta mielestäni parhaat leffat. Ilmeisesti jostain masokistisesta uteliaisuudesta, sillä elokuvamakuni on hänen mielestään ollut aina aika erikoinen.

Erikoisuutta säestää se, etten ole elokuvantekijäksi mikään kovin ahkera elokuvankatsoja, enkä ole nähnyt moniakaan niistä 2000-luvun elokuvista, jotka esimerkiksi IMDB:n top-listaa valaisevat. Vuosikymmenen elokuvista minulla ei olisi siis paljon sanottavaa.

Mutta! Koska olen kuluneen vuosikymmenen aikana kuitenkin nähnyt useita muita elokuvia, jotka ovat hurjan paljon vaikuttaneet siihen, miten minusta tuli minä ja miten omista elokuvistani tuli sellaisia kuin niistä tuli, on jonkinlaisen listan tekemisessä varmasti joku mieli - ainakin eräänlaisena henkilökohtaisena tuoteselosteena.

Pahoittelen jo etukäteen kaikkia ylisanoja.

Yhdeksän tärkeintä 2000-luvulla näkemääni elokuvaa jossain järjestyksessä

Magnolia, Paul Thomas Anderson (1999)
On olemassa joukko ihmisiä, joiden mielestä loppupuolen kuuluisa sadekohtaus pilasi muuten hyvän ja loogisen elokuvan. En kuulu heihin. Minusta kohtaus on fantastinen, sanan kaikissa merkityksissä, ja historiankirjoihin kelpaava esimerkki siitä, mitä juuri elokuvalla voi tehdä. Näin tämän heti vuosikymmenen alussa, eikä se ehkä kaikkien Bergmanien ja Tarkovskien jälkeen tekisi aivan samanlaista vaikutusta. Mutta silloin teki ja todennäköisesti se on osasyyllinen niiden Bergmanien ja Tarkovskien katsomiseen.

Toisen kerroksen lauluja, Roy Andersson (2000)
Tämän näin joulupäivänä vuonna 2000. Kun astuin ulos Bio Rexin takaovesta, maailma näytti peruuttamattomasti erilaiselta. Roy Anderssonin ihmeellinen elokuva selitti pohjoismaisen hyvinvointivaltion tavalla, johon peruskoulu ja lukio eivät pystyneet.


Suloinen ikuisuus, Atom Egoyan (1997)
Tästä surumielisestä, monena kerroksena vaivattomasti avautuvasta elokuvasta löysin ohjaaja Atom Egoyanin, näyttelijä Sarah Polleyn sekä lumoavan eri aikatasoilla lipuvan kerrontatavan, jota itse sovelsin elokuvassani Emma.

In the Mood For Love, Wong Kar-Wai (2000)
En vieläkään muista kovin tarkkaan, mitä tässä elokuvassa tapahtuu, vaikka olen nähnyt sen useasti. Mutta muistan ne hidastetut kuvat, joissa elokuvan teemamusiikki soi, ja toisensa ohittavat katseet. Kävin katsomassa tämän uudestaan eräässä seurassa, joka sanoi, että elokuvasta olisi voinut leikata puolet pois.


Kolme väriä: Punainen, Krzysztof Kieslowski (1994)
Trilogian viimeinen osa kolahti minuun eniten ja siinäkin vasta aivan elokuvan loppu, Valentinen televisiokuvaan pysäytetyt kasvot punaisella taustalla. Yhtäällä täysin sattumanvarainen hetki tragedian keskellä ja toisaalla hallituissa studio-olosuhteissa laskelmoitu mainoskuva, "The Breath of Life". Ja yhtäkkiä ne ovat yhtä. Vaikea sanoa mitä se merkitsee, mutta jotain pysäyttävän lohdullista siinä on.

Veronikan kaksoiselämä, Krzysztof Kieslowski (1991) 
Tämä on mainittava Preisnerin vaikuttavan musiikin vuoksi. Lisäksi: Kieslowskin pyhä mutta saarnaamaton humanismi on varmasti ollut välttämätöntä maailmalle. Missä olisimme, jos meillä ei olisi eurooppalaisia elokuvia?



Fanny ja Alexander, Ingmar Bergman (1982)
Olen katsonut kahdesti joulun aikaan tämän tv-version. Muodon, tunnelman ja tematiikan kehittelyn funktionalistinen täsmällisyys yhdistettynä pinnan alla tapahtuvaan hahmottoman ja selittämättömän kuohuntaan herättää katsojassa ihmetystä ja elokuvantekijässä kunnioitusta. Tämä on tärkeällä tavalla tasapainottava elokuva siksikin, että minun on pakko uskoa, että sellainenkin elokuva, jossa on vahva tarina, voi olla hyvä.

La Dolce Vita, Federico Fellini (1960)
Fellinin rönsyilevä kerronta olisi väsyttävää, ellei se hetkittäin tiivistyisi sellaisiin täsmällisiin hetkiin kuten Mastroiannin esittämän miehen ja tytön viimeinen katse rannalla, ja kuviin kuten rannalla makaava valtava rausku. Fellinin vaivattomassa mutta suureellisessa ilmaisussa on jotain hieman kadehdittavaa. Se on hyvin elokuvallista.



Peili, Andrei Tarkovski (1975)
Kun elokuva loppui, minusta tuntui heti, että haluan katsoa sen uudestaan. En siksi, että olisin halunnut toistaa katsomiselämyksen, vaan samasta syystä kuin lehmä märehtii ruohonsa. Peili on Tarkovskinkin tuotannossa jollain tavalla ainutlaatuinen kristalli, puhtaasti elokuvallinen kokemus, jonka sisällön selostamisessa sanoin ei ole mieltä. Se avautuu vain katsomalla, mutta ei tyhjene siihen. Silti siinä ei ole mitään keinotekoista, vaikeaselkoista tai tarkoituksellisesti arvoituksellista.


Ohjaaja Peter Greenaway väitti vuosikymmenen alussa, että todellista elokuvaa ei ole vielä tehty. Jos niitä kuitenkin on tehty yksi – sanoisin, että se on Peili.

2.1.10

Pieni mediakasvatusportaali


Vuodenvaihteen kunniaksi päivitin Pienen mediakasvatusportaalini ulkoasun uudelle vuosikymmenelle. Portaaliin olen kerännyt niitä mediakasvatusmateriaaleja, joita olen itse ollut tekemässä. Samalta sivulta löytyvät mm. opinnäytetyö Videokamera koulutyössä, Elokuvakerronnan kolme perusasiaa -opas, käsikirjoituskortit ja uusi Kamerakynäpakka.

Kaikki materiaali on (melko) vapaasti käytettävissä!