Ihmeiden vuosikymmen

Eräs elokuvaharrastajakollegani pyysi, että listaisin kuluneen vuosikymmenenen omasta mielestäni parhaat leffat. Ilmeisesti jostain masokistisesta uteliaisuudesta, sillä elokuvamakuni on hänen mielestään ollut aina aika erikoinen.

Erikoisuutta säestää se, etten ole elokuvantekijäksi mikään kovin ahkera elokuvankatsoja, enkä ole nähnyt moniakaan niistä 2000-luvun elokuvista, jotka esimerkiksi IMDB:n top-listaa valaisevat. Vuosikymmenen elokuvista minulla ei olisi siis paljon sanottavaa.

Mutta! Koska olen kuluneen vuosikymmenen aikana kuitenkin nähnyt useita muita elokuvia, jotka ovat hurjan paljon vaikuttaneet siihen, miten minusta tuli minä ja miten omista elokuvistani tuli sellaisia kuin niistä tuli, on jonkinlaisen listan tekemisessä varmasti joku mieli - ainakin eräänlaisena henkilökohtaisena tuoteselosteena.

Pahoittelen jo etukäteen kaikkia ylisanoja.

Yhdeksän tärkeintä 2000-luvulla näkemääni elokuvaa jossain järjestyksessä

Magnolia, Paul Thomas Anderson (1999)

On olemassa joukko ihmisiä, joiden mielestä loppupuolen kuuluisa sadekohtaus pilasi muuten hyvän ja loogisen elokuvan. En kuulu heihin. Minusta kohtaus on fantastinen, sanan kaikissa merkityksissä, ja historiankirjoihin kelpaava esimerkki siitä, mitä juuri elokuvalla voi tehdä. Näin tämän heti vuosikymmenen alussa, eikä se ehkä kaikkien Bergmanien ja Tarkovskien jälkeen tekisi aivan samanlaista vaikutusta. Mutta silloin teki ja todennäköisesti se on osasyyllinen niiden Bergmanien ja Tarkovskien katsomiseen.

Toisen kerroksen lauluja, Roy Andersson (2000)

Tämän näin joulupäivänä vuonna 2000. Kun astuin ulos Bio Rexin takaovesta, maailma näytti peruuttamattomasti erilaiselta. Roy Anderssonin ihmeellinen elokuva selitti pohjoismaisen hyvinvointivaltion tavalla, johon peruskoulu ja lukio eivät pystyneet.

Suloinen ikuisuus, Atom Egoyan (1997)

Tästä surumielisestä, monena kerroksena vaivattomasti avautuvasta elokuvasta löysin ohjaaja Atom Egoyanin, näyttelijä Sarah Polleyn sekä lumoavan eri aikatasoilla lipuvan kerrontatavan, jota itse sovelsin elokuvassani Emma.

In the Mood For Love, Wong Kar-Wai (2000)

En vieläkään muista kovin tarkkaan, mitä tässä elokuvassa tapahtuu, vaikka olen nähnyt sen useasti. Mutta muistan ne hidastetut kuvat, joissa elokuvan teemamusiikki soi, ja toisensa ohittavat katseet. Kävin katsomassa tämän uudestaan eräässä seurassa, joka sanoi, että elokuvasta olisi voinut leikata puolet pois.

Kolme väriä: Punainen, Krzysztof Kieslowski (1994)

Trilogian viimeinen osa kolahti minuun eniten ja siinäkin vasta aivan elokuvan loppu, Valentinen televisiokuvaan pysäytetyt kasvot punaisella taustalla. Yhtäällä täysin sattumanvarainen hetki tragedian keskellä ja toisaalla hallituissa studio-olosuhteissa laskelmoitu mainoskuva, "The Breath of Life". Ja yhtäkkiä ne ovat yhtä. Vaikea sanoa mitä se merkitsee, mutta jotain pysäyttävän lohdullista siinä on.

Veronikan kaksoiselämä, Krzysztof Kieslowski (1991) 

Tämä on mainittava Preisnerin vaikuttavan musiikin vuoksi. Lisäksi: Kieslowskin pyhä mutta saarnaamaton humanismi on varmasti ollut välttämätöntä maailmalle. Missä olisimme, jos meillä ei olisi eurooppalaisia elokuvia?

Fanny ja Alexander, Ingmar Bergman (1982)

Olen katsonut kahdesti joulun aikaan tämän tv-version. Muodon, tunnelman ja tematiikan kehittelyn funktionalistinen täsmällisyys yhdistettynä pinnan alla tapahtuvaan hahmottoman ja selittämättömän kuohuntaan herättää katsojassa ihmetystä ja elokuvantekijässä kunnioitusta. Tämä on tärkeällä tavalla tasapainottava elokuva siksikin, että minun on pakko uskoa, että sellainenkin elokuva, jossa on vahva tarina, voi olla hyvä.

La Dolce Vita, Federico Fellini (1960)

Fellinin rönsyilevä kerronta olisi väsyttävää, ellei se hetkittäin tiivistyisi sellaisiin täsmällisiin hetkiin kuten Mastroiannin esittämän miehen ja tytön viimeinen katse rannalla, ja kuviin kuten rannalla makaava valtava rausku. Fellinin vaivattomassa mutta suureellisessa ilmaisussa on jotain hieman kadehdittavaa. Se on hyvin elokuvallista.

Peili, Andrei Tarkovski (1975)

Kun elokuva loppui, minusta tuntui heti, että haluan katsoa sen uudestaan. En siksi, että olisin halunnut toistaa katsomiselämyksen, vaan samasta syystä kuin lehmä märehtii ruohonsa. Peili on Tarkovskinkin tuotannossa jollain tavalla ainutlaatuinen kristalli, puhtaasti elokuvallinen kokemus, jonka sisällön selostamisessa sanoin ei ole mieltä. Se avautuu vain katsomalla, mutta ei tyhjene siihen. Silti siinä ei ole mitään keinotekoista, vaikeaselkoista tai tarkoituksellisesti arvoituksellista.

Ohjaaja Peter Greenaway väitti vuosikymmenen alussa, että todellista elokuvaa ei ole vielä tehty. Jos niitä kuitenkin on tehty yksi – sanoisin, että se on Peili.