26.12.12

Elokuva ei kuulu elokuvateatteriin


"Vihaan ajatusta, että tekisin elokuvia iPadille. -- Elokuvat pitäisi nähdä teatterissa kavereiden kanssa, siirtyä maagisesti toiseen maailmaan."
Mikä on oikea paikka katsoa elokuvia? Helsingin Sanomissa uutta Hobitti-elokuvaansa markkinoiva ohjaaja Peter Jackson uskoo, että kotiteatterit ja älypuhelimet uhkaavat elokuva-alaa. Monet Jackson on samaa mieltä monien intohimoisten filmifriikkien kanssa: elokuva pitää katsoa elokuvateatterissa.

Iso kangas ja huippuluokan audiovisuaalinen tekniikka auttavat uppoutumaan elokuvan maailmaan. Tennispalatsin aukiota piiskaava räntäsade, syvenevä eurokriisi, viikonlopun sukujuhlat ja lähestyvä putkiremontti jäävät ulkopuolelle. Penkit ovat pehmeät. Ne auttavat katsojaa unohtamaan myös itsensä: ostoslistan takataskussa, eilisen riidan ja edellisenä yönä valvottaneet ajatukset.

Elokuvasalin insinöörityö ei kuitenkaan riitä. Tarvitaan myös hyvä elokuva. Sellainen, jollaisen muun muassa juuri Peter Jackson osaa tehdä. Sen tarina tempaa mukaansa, ääni- ja kuvakerronta on kokonaisvaltaista, hyvä ja paha absoluuttista. Katsoja vajoaa syvemmälle istuimeensa jännittyäkseen hetkeä myöhemmin sen reunalle odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Aina hyvä elokuva ei kuitenkaan kuulu elokuvateatteriin. Miksi? Aloitan kertomalla ystävästäni Alexandresta, johon tutustuin opiskeluaikana Stadiassa.

Alexandre syntyi vuonna 1923 Ranskassa. Hänestä tuli jo nuorena elokuvaohjaaja ja -teoreetikko. Alexandre oli innostunut aikansa uusista ohjaajista Robert Bressonista, Jean Renoirista ja Orson Wellesistä, joiden ilmaisussa oli merkkejä aivan uudenlaisesta elokuvailmaisusta. Vanha elokuva oli hänelle lähinnä merkityksetöntä sirkushuvia.

Vuonna 1948 Alexandre kirjoitti julistuksen kamerakynästä, elokuvasta, joka ei ole vain tarinan kuvittamista vaan kameralla kirjoittamista niin kuin kirjailija kirjoittaa kynällään. Hän vaati elokuvalta omaa tietoista kieltä, joka nostaisi elokuvan taiteeksi muiden merkittävien taiteiden joukkoon. Hän halusi vapauttaa kameran juoniku­vioiden ylivallasta, joka kahlitsi kuvallisen ilmaisun kehittymistä.

Ja tavallaan juuri niin kävi: tuli elokuvan uusi aalto, tuli televisio, kotivideokamerat, kännykät, Youtube.

Kamerasta tuli kynän kaltainen väline, mutta vanha rintamalinja ei murtunut. "Elokuva kuuluu elokuvateatteriin"-teesin takana on edelleen käsitys elokuvasta sirkushuvina, joka täyttää aistimme kuvavirralla ja korvaa ajatuksemme tyhjänpäiväisellä suspensella

Mietin omaa suosikkiympäristöäni elokuvalle. Se olisi ehkä tällainen: yksin kotona, sohvalla, tv-ruudun ääressä, huhtikuisen sunnuntai-illan kelmeässä valossa juuri ennen pimeäntuloa. Niin että jollain tavalla olen samaan aikaan tietoinen itsestäni, koko huoneistosta, maailmasta ikkunan takana - ja tietysti katsomastani elokuvasta. Sopivalla hetkellä katseeni tai ajatukseni saattaa harhautua johonkin elämäni yksityiskohtaan, vaikkapa lehtitelineeseen. Näin elokuva liittyy ympäröivään maailmaan ja tähän hetkeen, tulee osaksi sitä.

Tennispalatsin kaltaisen laitoksen ympäristö on keinotekoinen. Multipleksin persoonattomassa salissa katsomani elokuva ei kiinnity omaan elämääni vaan johonkin näennäiseen, epäajassa tapahtuvaan. Toiseen maailmaan, kuten Jackson sanoo. Steriilissä tilassa esitetään huippuun asti hiottuja tuotteita, joiden tehtävä on tuntua ajasta, paikasta ja katsojasta riippumatta aina mahdollisimman samalta.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Charlie Kaufman manaa eräässä haastattelussa, että verrattuna teatteriin "elokuvat ovat kuolleita", koska ne eivät vuorovaikuta katsojiensa kanssa. Hän haluaisi itse tehdä leffoja, jotka koetaan eri tavalla joka katsomiskerralla - esimerkiksi siksi, että katsoja itse muuttuu. Itse katsoin Kaufmanin mm. keski-ikäistymistä käsittelevän elokuvan Synecdoche, New York yhdessä vastasyntyneen perheenjäsenemme kanssa. Katsominen ei ollut aivan häiriötöntä, mutta olosuhteet varmasti muuttivat näkemääni teosta.

En ole pitänyt elokuvaa kovin hyvänä tapana viettää aikaa ystävien kanssa. Ehkä siksi, että elokuvan aikana keskusteleminen ei oikein sovi, enkä hyvän elokuvan jälkeenkään ole yleensä kovin puhelias. Ei siis kovin sosiaalista! Toisaalta pidän elokuvien katsomisesta ystävien kanssa. Ehkä tutun ihmisen vieressä istuminen vahvistaa kokemusta elokuvan liittymisestä omaan elämään. Ehkä elokuvaa katsoo itsekin eri tavalla, niin kuin Synecdochen äärellä. Elokuvateatterissa yhteisö taas on korostetun vieras ja tilapäinen.

Kävin usein edesmenneessä Bio Cityssä Rautatientorin laidalla. Sen pienet salit olivat kaikki erilaisia ja niissä oli vahva läsnäolon tuntu. (Joskus esimerkiksi kohisevan vesiputken takia.) Nykyään suosikkini on pääkaupunkiseudun ehkä kaunein elokuvateatteri, Kino Tapiola. Perinteikäs funkisrakennus ei sulje maailmaa ulkopuolelleen samalla tavalla kuin isoveljensä naapurikaupungissa. Valkoisen salin kaareva holvimainen katto ja punaiset verhot näyttävät ihmisen tekemiltä. Ehkä se ei ole paras sali Peter Jacksonin elokuville.


Jackson on kuitenkin oikeassa: yleisön katselutottumukset vaikuttavat siihen, millaisia elokuvia tehdään. Ei varmasti ole sattumaa, että valtavirtaelokuvat muistuttavat toisiaan yhtä paljon kuin pääkaupunkiseudun uusien teattereiden salit.

Onneksi niiden ulkopuolella on yhä elämää.

(EDIT: Lisäsin huomion katsomiskertojen samankaltaisuudesta ja Charlie Kaufman -kappaleen.)