Ensimmäisen persoonan kuva

Ylen uudessa Musiikki-TV-ohjelmassa esitettiin Bob Dylanin musiikkivideo When the deal goes down. Video on kaitafilmille kuvattu tarkoitushakuisen nostalginen kotivideopastissi, jossa katsotaan nuorta rakkautta rakeisin ja valoavuotavin silmin. Siitä huolimatta ja siksi se teki minuun vaikutuksen. Estetisoituihin fragmentteihin perustuva kuvakerronta kolahti moneen sellaiseen kohtaan, joka elokuvailmaisussa minua on viime aikoina mietityttänyt.

Viime vuosina nk. kotivideoestetiikka on saanut paljon nostetta. Taustalla on monia tekniikkaan liittyviä suuntauksia, mutta ennen kaikkea Dogme95-liike. "Dogmaelokuvat" opittiin tuntemaan elokuvina, joissa "kamera heiluu kuin kotivideolla". Dogmaohjaajien vannoma siveellisyysvala muistuttaakin monia kotivideokuvauksen konventioita - eikö vain: kuvauksia ei tehdä lavasteissa, äänitys tapahtuu paikan päällä, kamera on usein käsivaralla, ylimääräistä elokuvavalaistusta ei käytetä eikä ohjaajaa kreditoida.

Valan lopussa, runollisen julistuksen loppuhuipennuksessa, tehdään kuitenkin pesäero kotivideoinnin ytimeen - väitän. Dogmaohjaaja kieltäytyy henkilökohtaisesta mausta ja pitää korkeimpana tavoitteenaan totuuden pakottamista esiin kuvaustilanteesta. Kaikki esteettiset valinnat ovat alisteisia tälle päämäärälle. Dogmaelokuvien sattumanvaraisuuden estetiikka pyrki häivyttämään kuvat. Kotivideossa kaikki on toisin.

Kotivideossa ei kuvata totuutta sen enempää kuin päiväkirjassakaan. Kotivideo on tietoinen siitä, että se jää historiankirjoitukseksi, ja kuvaa siksi asioita niin kuin ne halutaan muistaa. Kotivideon kuvaajat ovat amatöörejä, mutta tekevät silti ennen kaikkea esteettisiä valintoja: auringonlaskuja, pehmeitä laineita järven pinnassa ja kynttilöitä puhaltavia lapsia. Kotivideolla ei ole kreditoitavaa ohjaajaa, mutta video on silti äärimmäisen subjektiivinen, yhden ihmisen silmin nähty ja kirjoitettu kuvallinen muistiinpano.

Tajusin, että juuri tämä minua Bob Dylanin musiikkivideossa viehätti: subjektiivisuus. Samalla tavalla kuin päiväkirjassa - ja kaunokirjallisuudessa usein - on ensimmäisen persoonan kertoja, myös kotivideossa on sellainen. Se on eri asia kuin elokuvan kertojanääni, se on kertojan kuva. Näytelmäelokuvassa olemme tottuneet kaikkitietävän kertojan neutraaliin kuvaan, kameraan joka ei ole paikalla. Kotivideossa on toisin: kamera on läsnä, ensimmäisessä persoonassa. Jokainen kuva on jonkun kuva.

Miettikää sitä.