"Lukiessani nuortenkirjoja ja katsoessani elokuvia olen huomannut, että usein todella suudelmien jälkeen siirrytään yhdyntään. Noin vain. Melkoisia sankereita. Eikö sitä epäröisi tehdä jotain tuollaista? --
Elokuvissa ymmärrän jotenkuten näyttämisen vaikeuden. Kai on helppoa kuvata suudelma, sitten riisutut vaatteet. Nuorten kirjat eivät myöskään kuvaa suudelman ja yhdynnän välistä ei-kai-kenenkään maata liian usein. --
Elokuvista opittiin aikoinaan vaillinaista englantia, joka keskittyi lausahduksiin ja eikä kieliopista ollut hajuakaan. Nykyisin tuntuu elokuvista ja kirjoista välittyvän vaillinainen rakkauden kieli, joka antaa eväiksi pari esimerkkiä ja jättää puhumatta perusasioista."Tuomas Suolahden kirjoitus Megafoni-blogissa palautti mieleeni aiheen, josta olen jo pitkään halunnut kirjoittaa: ihmissuhteiden ja dramaturgian yhteensovittamisen vaikeus.
Miksi ihmissuhteita käsittelevät elokuvat ovat niin kaavamaisia? Miksi kaikessa tuntuu lopulta olevan kyse siitä, saako poika tai tyttö pojan tai tytön?
Klassinen dramaturgia perustuu ajatukseen roolihenkilöistä, joilla on selkeät tavoitteet, joita kohti he sinnikkäästi pyrkivät. Draama syntyy, kun roolihenkilön eteen keksitään esteitä ja vastavoimia, jotka tekevät päämäärän tavoittelusta jännittävää ja viihdyttävää.
Pyrkimykset, intentiot, ovat myös näyttelemisen vakiosanastoa. Näyttelijä pyrkii teoillaan johonkin, usein aiheuttamaan jonkin halutun reaktion vastanäyttellijässään.
Mitä siis tapahtuu ihmissuhteelle, kun häikäilemätön elokuvatuottaja työntää sen dramaturgisen mankelin läpi? Se muuttuu tarinaksi halusta.
Syksyllä 2007 olimme juuri saaneet valmiiksi lyhytelokuvamme Normaaliperusviivan. Istuimme pääosanäyttelijä Juuso Pekkisen kanssa Lönnrotinkadun Subwayssa ja aloimme ihmetellä elokuvamme loppukohtausta.
Normaaliperusviivassa parikymppinen poika lähtee tapaamaan ala-asteen ihastustaan toiseen kaupunkiin. Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa poika ja tyttö saavuttavat jonkin erikoisen, hieman sattumanvaraisen yhteyden toisiinsa. Mistä tämä outo luottamus oikein syntyy?
Poika on tullut paikalle syystä, jota hän ei itsekään ymmärrä. Hän on nuoremman minänsä asialla. Tyttö ei ole osannut tapaamista odottaa, hän tuskin edes muistaa poikaa. Jotain muuta, epämääräistä hän on ehkä odottanut. Nyt he ovat samassa tilassa, eivätkä halua toisistaan mitään. Heillä ei ole intentioita.
Luottamus on teko, jolla ei tavoitella mitään. Se on ele toista kohti, mutta sillä ei ole päämäärää. Se on dramaturgisesti onneton aihe. Siksi päätimme Juuson kanssa tehdä siitä elokuvan, seuraavana syksynä valmistuneen Joonatanin evankeliumin.
Elokuvissa sankarilla on päämäärä, mutta oikeassa elämässä me ihmiset epäröimme jatkuvasti. Suurimman osan ajasta epäröimme siksi, että emme oikeastaan tiedä, mitä kohti pyrimme. Joskus säntäämme hetkellisten päähänpistojen perässä, joskus vain väistelemme asioita, jotka tuntemattomista syistä aiheuttavat meille ahdistusta. Ajaudumme johonkin, vahingossa. Luotamme toisiimme ilman mitään syytä. Ehkä vain siksi, että se on mahdollista.
Kun valkokankaalla poika haluaa ja lopulta saa tytön, katsomossa istuvien elämät puolestaan kietoutuvat toisiinsa kuin kuulokkeiden johdot, selittämättömällä, ehkä selvittämättömälläkin tavalla.
"Kai on helppoa kuvata suudelma, sitten riisutut vaatteet. Nuorten kirjat eivät myöskään kuvaa suudelman ja yhdynnän välistä ei-kai-kenenkään maata liian usein."Käsikirjoittajalle ihmissuhteet ja eksistentialistiset kysymykset ovat vaikeita, koska ne ovat monimutkaisia ja täynnä sumeaa logiikkaa, joka ei taivu kauniille kaarelle.
Kun käsikirjoittajan kädessä on vain vasara, kaikki ongelmat näyttävät aina nauloilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti