Kesäkuussa 2001 liikuin Helsingissä poikkeuksellisen tarkkaavaisena. Missä kuljinkin, etsin katseellani aivan tietynlaista puistomaista miljöötä: nurmikkoa, muutamia puita ja korkeaa rakennusta, jossa on parveke.
Kuukautta aikaisemmin elokuvaharrastajaryhmäni kuvasi Kaivopuistossa lyhytelokuvaa Kaikki on hyvin. Eräässä sen jaksossa nuoriso juhlii koulun päättymistä alkukesän illassa. Olimme suunnitelleet viimeiseksi kuvaksi otoksen, jossa kamera nousee hitaasti ylöspäin ja paljastaa nurmikolle sikin sokin uupuneet juhlijat. Olimme järjestäneet paikalle ilmaiseksi ison joukon nuorisoa, nostolava-auton, valoja ja sähköä. Mutta kun ratkaiseva hetki auringonlaskun jälkeen koitti, nostolavan liike olikin nykivää, eivätkä jatkojohtojemme ylikuumenemissuojat kestäneet samanaikaista valo- ja nostokuormaa. Yritimme parhaamme. Tulevina viikkoina oli kuitenkin pakko myöntää, ettei kuva onnistunut riittävän hyvin.
Nyt etsin siis paikkaa, jossa voisimme kuvata tuon aivan viimeisen otoksen uudestaan, hieman toisella tavalla. Kamera olisi parvekkeella ja etääntyminen tehtäisiin nostolavan sijaan zoomaamalla hitaasti. Jokaista kaupungilla näkemääni nurmikkoa arvioin elokuvaohjaajan silmällä. Olisiko se tämä?
Pian sopiva kuvauspaikka löytyi – ja kohtaus onnistui. Mutta kuva puistosta ei jättänyt minua rauhaan. Vielä monta vuotta myöhemmin, missä kuljinkin, kiinnitin tahtomattani huomioni jokaiseen tietynlaiseen nurmikkoon kerrostalon juurella. Samalla tavalla elokuvaohjaajan katseeni on vuosiksi ehdollistunut bongaamaan muun muassa rintamamiestaloja, joiden etupihalla on tietynlainen pihatie, aukea tila, aita ja portti. Etsin ja löysin sellaisen vuonna 2007. Näen niitä yhä.
Daniel Simonsin valikoivan tarkkaavaisuuden koe on monille tuttu. Jos et ole aiemmin kuullut siitä, sinun kannattaa katsoa seuraava video, ennen kuin jatkat tekstin lukemista. Voit osallistua kokeeseen itse. (Voit myös katsoa toisen, populaarimman esimerkin tästä.)
Ihmisaivojen kapasiteetti tiedon säilyttämiseen on hämmästyttävän suuri, mutta kerralla voimme työstää vain hyvin rajoitetun määrän informaatiota. Todellisuus ympärillämme puolestaan tarjoaa ärsykkeitä mahdottoman paljon. Jotta voisimme ylipäätään havaita mitään, joudumme hyvin nopeasti (ja jatkuvasti) valikoimaan tästä äärettömästä joukosta ne asiat, joita kerralla käsittelemme. Tulkitsemme ja muunnamme ärsykkeitä merkityksiksi automaattisesti: havaitsemme
asiat aina jonain, esimerkiksi nurmikkona tai kerrostalona. Asioita, joita mielemme ei sillä hetkellä pidä olennaisina, emme tietoisesti havaitse ollenkaan. Siksi noin puolet tutkija Simonsin testaamista katsojista ei laisinkaan huomannut, että koripalloilijoiden keskellä tassuttelee kookas gorilla.
Havaintojen valikointiin ja käsittelyyn vaikuttavat aiemmin oppimamme asiat ja asiayhteydet. Mielessämme tiedostamattomasti käynnistyvät skeemat, eräänlaiset kehykset, määrittävät ratkaisevasti sen, mitä odotamme havaitsevamme, mihin siksi kiinnitämme huomiomme ja millaiseen kategoriaan se luokitellaan. Jotta voisimme havaita, on aivojen jatkuvasti tehtävä tällaista ennakoivaa työtä.
Siksi oppilaan valikoivan tarkkaavaisuuden ohjaaminen onkin niin tärkeä osa opettajan työtä. (Esim. Rauste-von Wright) Oppilaat toki oppivat jotain koko ajan ja kaikkialla, mutta etupäässä mieleen jää se, mihin tarkkaavaisuus kulloinkin kohdistuu. Eräs tutkimus kertoo päiväkotiryhmän vierailusta eläintarhaan. Kun lapsilta retken jälkeen kysyttiin, mitä he eläintarhassa oppivat, he muistivat paljonkin: eläimiä ei saa syöttää, pitää kulkea parijonossa ja autoja pitää väistää. Sellaiset skeemat heille oli viritetty.
Mobiililaitteita on julkisessa keskustelussa pidetty uhkana oppilaiden keskittymiskyvylle koulussa. Sosiaalinen media ja pelit keskeyttävät työskentelyn toistuvasti. Samaan aikaan näyttäisi siltä, että oikein käytettynä ainakin mobiililaitteen kamera saattaa – yllättäen päinvastoin – jopa tukea oppilaan tarkkaavaisuuden suuntaamista.
Helsinkiläinen luokanopettaja kertoi havaitsemastaan ilmiöstä näin. Pakilassa on 1700-luvulla rakennettu museoitu hirsirakennus, Pakin talo. Lähikoulujen oppilaat käyvät sitä usein katsomassa. Ei ole kuitenkaan aivan helppoa, jos edes mahdollista, saada luokallinen alakouluikäisiä oppilaita samanaikaisesti kiinnostumaan 1700-luvun rakennusmateriaaleista, hirsiliitoksista ja estetiikasta. Ympäristö ja oppilasryhmä itsessään tarjoavat runsaasti kilpailevia ärsykkeitä. Opettajan virittämät skeemat ovat paperia.
Mutta kännykkäkameroiden kanssa se onnistui. Oppilaat saivat työpareittain tehtäväksi vastata kolmeen kysymykseen kuvaamalla kustakin lyhyt video-otos. Näyttäkää, miten hirret on liitetty toisiinsa. Näyttäkää, mitä materiaaleja rakennuksessa on käytetty... Samalla, kun kuvaatte, kertokaa havainnostanne ääneen. Kaikki onnistuivat.
Museoretki muuttui hauskaksi tutkimusmatkaksi, johon liittyi selvä tavoite. Kädessä kulkeva kamera piti tavoitteen näkyvillä, tuntuvillakin. On ilmeistä, että mielen skeemat pysyivät kännykän avulla oppimisen kannalta otollisina.
Samankaltaisia kamerakynä-kokemuksia ovat kertoneet monet kouluttamani opettajat. Kuvaaminen auttaa oppilaita keskittymään, näkemään enemmän ja pysähtymään tilanteiden äärelle.
Mutta ei välttämättä.
Toinen helsinkiläinen opettaja kertoi retkestä – eläintarhaan. Lapset saivat tehtäväkseen ottaa valokuvia eri eläimistä. Tarkoitus oli näin ohjata oppilaat havainnoimaan ympäristöään tarkemmin. Miten kävi? Oppilaat juoksivat häkiltä toiselle ja räpsivät kuvia. He eivät todellakaan pysähtyneet ja keskittyneet tarkkailemaan. Opettaja huokasi, että se tehtävänanto, jonka oppilaat mielessään ehkä kuulivat, oli: "Ottakaa kuvia mahdollisimman monesta eläimestä mahdollisimman nopeasti."
Pohdimme yhdessä, millainen ohjeistus olisi onnistuneemmin tuottanut toivotun tuloksen. Kerroin kuvausharjoituksesta, jota lapset ovat tehneet Fallkullan kotieläintilalla kesällä. Tehtävänä on valokuvata sarja, jonka ensimmäisessä kuvassa on (tasan) yksi eläin, toisessa kaksi, kolmannessa kolme... Pisimmän kuvasarjan kerännyt voittaa. Tätä ei voi tehdä keskittymättä.
Havainnointia edellyttävä videokuva syntyisi esimerkiksi niin, että pitäisi vangita 10 sekunnin mittainen otos eläimestä, joka syö. Toinen eläimestä, joka nukkuu. Kolmas eläimestä, joka leikkii. Näin kamera luo havainnointiin kitkaa, muuntaa sen oppilaalle tietoiseksi toiminnaksi. Hyvä kuvaustehtävä haastaa lapsen leikkiin, jossa hän itse ohjaa itseään tarkkaavaisuuteen.
Kun lapset oppivat tällaisia taitoja koulussa – ajatelkaa – kuinka paljon parempia tulevaisuuden lomavideot voivatkaan olla?
(Kuva elokuvasta Normaaliperusviiva (2007))
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti