Valikoituja muistiinpanoja The Boy with the Eternal Truths -elokuvan käsikirjoittamisesta. Huomattava spoilerivaara!
Sunnuntai 13.3.2011 klo 18:25
Olemme päättäneet tehdä elokuvan mormoneista. En tiedä mormoneista paljoakaan. Kävin kyllä muutama vuosi sitten tutustumassa Leppävaaraan avattuun mormonitemppeliin avoimien ovien päivänä, mutta henkilökohtaiset konktaktit jäivät silloin vähemmälle, koska pelkästään jonoa oli kymmeniä metrejä. Ovella heitä ei ole koskaan käynyt.
Kaikki alkoi pari vuotta sitten, kun Julieta kertoi kohtaamisesta mormonimiehen kanssa. Lähijunassa sattunut välikohtaus oli niin mainio, että sanoin heti, että siitä pitäisi tehdä elokuva. Sittemmin se on aina välillä kummitellut mielessä, mutta en ole aivan löytänyt siihen elokuvallista lähestymiskulmaa.
Muutama viikko sitten palasin pohtimaan tuota kohtausta. Halusin esitellä päähenkilön jollain tavalla junan ulkopuolella, yksin, ennen kohtaamista. Mietin valokuvaa, lompakkoa ja muistoja. Ja siinä se oli: kuittien tyhjentäminen lompakosta! Pieni välitilinpäätös. Juuri sellaista arkista symboliikkaa, jota juuri meillä on ollut tapana harrastaa.
Jotain silti vielä puuttui, enkä tiennyt mitä se olisi. Ehkä halusin vain irrottaa elokuvan siitä tositarinasta, johon se perustui. Mietin voisiko kohtaus tapahtua jossain muualla kuin junassa. Voisiko mormonin tilalla olla joku muu henkilö? Muu uskonlahko? Vanha herrasmies? Kaksi pikkupoikaa? Pikkupojat, tai pikkuraggarit, ehkä maahanmuuttajatpojat, tuntui nopeasti hyvältä idealta. Mormoneista oli vaikea saada otetta, mutta pikkupoikien ja nuoren naisen kohtaaminen olisi helposti käsikirjoitettava ja ohjattava. Elokuvalla olisi heti hyvä nimikin: Pojat. Eikä tarvitsisi ottaa selvää mormoneista.
Esittelin vaihtoehtoja Niksulle. Olimme yhtä mieltä siitä, että kohtaus ei voisi tapahtua muussa kulkuneuvossa kuin lähijunassa. Se on kaupunkilaistarina. Entä voisiko se tapahtua kokonaan yhdessä huoneistossa? Entä jos mormonit tulisivatkin ovelle? Junassa on muutenkin vaikeaa kuvata. Mutta huoneisto - olisiko se liian symbolinen muistojen vankila, niin kuin Emma-elokuvassa Vesan koti? Se toisi elokuvaan liian raskaan sävyn, ikään kuin tyttö olisi täysin valokuvan vanki, vaikka sen pitäisi olla vain pieni taakka. Kivi kengässä. (Tämä pitää muistaa: kivi kengässä!)
Sitten jokin loksahti: entä jos elokuva tapahtuisikin yöjunassa ja mormonit tulisivat yöjunan hytin ovelle! Ajatus nauratti meitä heti. Ja kuittikohtaus voisi tapahtua ravintolavaunussa. Kaikki yhdellä matkalla jostain jonnekin. Kuvauksellinen miljöö. Kevyt ja raskas samassa. Tutkimme heti yöjunien aikataulut.
Niinpä siis teemme kuin teemmekin elokuvaa mormoneista. Eilen ja tänään olen lukenut netistä kaikenlaista. Katsonut Youtubesta ja mormoniseurakunnan sivuilta videoita. Juha Itkonen on kirjoittanut mormoniaiheisen kirjan, Myöhempien aikojen pyhiä. Se on Lauttasaaren kirjaston hyllyssä. Entinen suomalainen mormoni on koonnut laajan nettisivuston, jossa selvitetään laajasti uskonlahkon historiaa ja toimintatapoja. Erityisen kiinnostavaa oli lukea siitä, miten mormonilähetyssaarnaajia opetetaan lähestymään ihmisiä. Luottamuksellinen suhde luodaan hyvin nopeasti uteliaisuudella, tarkoilla havainnoilla kodin yksityiskohdista ja kysymyksillä henkilökohtaisista asioista. Vasta sitten mennään asiaan. Aloin ymmärtää paremmin sitä, mitä M-junassa tapahtui.
Perjantai 1.4.2011
Miten tyttö ja mormonipoika kohtaavat? Romanttisessa elokuvassa poika kävelisi käytävällä tyttöä vastaan ja juuri kun he ohittaisivat, pojan salkku aukeaisi, kirjat ja paperit leviäisivät lattialle. Tyttö pysähtyisi auttamaan. Tämä ei ole se elokuva, mutta auttaminen toimii aina. Etenkin, kun mormoneiden toimintatapaan auttaminen kuuluu. Miksi se ei voisi tapahtua myös toisin päin?
Torstai 6.4.2011
Elokuvamme yöjunassa ollaan kuin risteilyllä. Aika venyy erilaiseksi, ihmiset ajelehtivat ja ovat valmiina törmäilemään toisiinsa. Niin ei ehkä tapahdu yöjunissa oikeasti, mutta ajatuksessa on jotain viehättävää. Mutta miten tullaan toisen hyttiin?
Olin kirjoittanut hyttikohtaukseen, että tyttö kutsuu pojan sisään "tuu sisään". Leena kiinnitti siihen huomiota. Olin ajatellut sen varsin kasuaaliksi kohteliaisuudeksi, mutta enemmän se kuulosti samalta kuin tyttö sanoisi: "Olen odottanut sinua."
Olimme jumissa, josta pääsimme yllättäen keinolla, jonka löysin jostain kokeneen harrastajaelokuvakäsikirjoittajan työkalupakista. Tai ehkä ohjaajan? No, yllätyin itsekin oivalluksestani. Mitä tilannetta tytön ja pojan kohtaaminen muistuttaisi? Millaiset raamit voisimme rakentaa sen sisään katsojalta piiloon. Tulisiko poika tytön luokse kuin olisi unohtanut jonkun esineen? Kohtaisivatko he kuin hississä tai kuin tupakkapaikalla kohdataan? Olisiko toinen kuin hississä ja toinen tupakkapaikalla?
Entä jos tyttö ei olisikaan hytissään vaan olisi tullut käytävälle pesemään hampaitaan ja poika osuisi siihen paikalle? Siinä menettäisimme pojan aran röyhkeyden tulla tytön hyttiin. No, entä jos tyttö palaisi käytävältä hyttiin kesken keskustelun ja poika joutuisi seuraamaan tätä? En ole koskaan erityisesti pitänyt käsikirjoittamisesta, mutta nyt ihastuin hetkeksi. Sinänsä hyvä dialogi, jonka olin hieman epäinspiroituneena kirjoittanut sai tuekseen näyttelijöiden fyysisestä liikkeestä ja tilan vaihtamisesta koostuvan rakenteen, johon ripustettuna repliikit alkoivat elää.
Hieman aikaa jäi myös pohtia valokuvauskohtausta hytin käytävällä. Kirjoitin muistiinpanoihini: "Löysä. Tiivistä."
Sunnuntai 10.4.2011
Kun lyhensin käytäväkohtausta, kiinnitin huomioni salkkuun. Mormoni jättää sen käytävälle oven avaamisen yhteydessä ja tulee hetken päästä hakemaan sitä. Silloin tyttö rohkaistuu puhumaan. Mitä jos tyttö haluaisikin ottaa kuvan salkusta? Mitä salkussa on?
Pulp Fictionissa salkun sisältö on salaisuus. Se kaiketi viittaa Alfred Hitchcockin MacGuffiniin:
Kaksi miestä matkustaa junassa. Toisella on tavarahyllyllä iso, omituisen muotoinen paketti. Toinen mies kysyy: "Mitä siinä oikein on?" – "Se on MacGuffin." – "Mikä MacGuffin sitten on?" – "Sillä pyydetään leijonia Skotlannin Ylämailla." – "Mutta eihän Ylämailla ole leijonia." – "No sitten se ei ole MacGuffin."
MacGuffinilla ei ole varsinaista merkitystä katsojalle, mutta se motivoi tarinan hahmoja. Periaatteessa vastustan kaikkia tällaisia tarinankerronnan halpoja konventioita, mutta toisaalta niiden kanssa flirttailussa on myös huumoria.
Niin, mitä salkussa on? Ikuisia totuuksia, tietysti. Jostain lukemastani mormonikirjallisuudesta se jäi mieleen, "Jeesuksen Kristuksen ikuiset totuudet". Niitähän salkku on täynnä. Vastauksessa on ehkä mormonille epätyypillistä flirttiä, mutta toisaalta se motivoi hyvin kohtauksen jatkon.
Tyttö haluaa ottaa salkusta ja sen omistajasta kuvan. Kun kuva on otettu, tyttö nimeää sen ääneen "the boy with the eternal truths". Flirtti jatkuu, mutta lauseessa on muutakin. Näin tyttö nimeää hänet, joka tulee myöhemmin vapauttamaan tytön vanhan valokuvan taakasta. Ja se on söpöä, luulen, että Leena pitää siitä.
Torstai 14.4.2011
Käsikirjoituskumppanini on tarkkanäköinen ja armoton. Salkkukohtaus on ihan kiva idea, mutta... se on liian kiva. Tytöllä ja mormonilla synkkaa heti ja liian hyvin. Ja kun tyttö sitten lähtee tilanteesta ottamansa valokuvan kanssa, poika jää seisomaan junan käytävälle kuin päähenkilö lumeen Ultra Bran Jäätelöautossa. Se taas luo hyvin jännitteisen tunnelman, joka sotkee jännitteet vessan ovella ja hyttikohtauksen alussa.
Yritin vähän väittää vastaan ensin, mutta se oli vaikeaa, koska Leena oli oikeassa.
Lauantai 16.4.2011
Sain pelastettua "the boy with the eternal truthsin" heittämällä sen hyttikohtauksen alkuun. Kyllä, sielläkin se kuulostaisi aika itsevarmalta flirtiltä, ellei - tyttö puhuisi hammasharja suussa! Elokuvassa on ehdottomasti kiinnostavampaa se, kun joku yrittää jotain, sen sijaan että joku tekee jotain. Se on myös helpompi näytellä. Nyt tyttö yrittää olla itsevarma ja ehkä juuri siksi onnistuu olemaan sitä. Vieraskielisen vitsin lohkaiseminen mormonille yöjunassa hammasharja suussa, yöpaidassa. Se vaatii itsevarmuutta.
Keskiviikko 10.8.2011 (Harjoitusten jälkeen)
Huomasin, että käsikirjoituksessa on pari kohtaa, joissa en tiedä, mitä näyttelijöiltä haluan. Elokuvan tarina on sen verran outo, ettei käsikirjoitus itsessäänkään tarjoa niihin mitään kovin helppoja ratkaisuja. Luulen, että muutamassa kohdassa näyttelijät ovat hieman tyhjän päällä ja se näkyy kohtauksissa heti. Sille minun on siis tehtävä vielä jotain.
Elokuva olisi ehkä helppo ohjata tytön ja pojan soidinmenoiksi, mutta se olisi liian yksinkertaista, enkä usko, että siten saisi Roosasta ja Zachista parasta irti. Pitää löytää jotain vähän sattumanvaraisempaa ja vaarallisempaa. Minua piinaa jatkuvasti dramaturgin omatunto, joka vaatii näyttelijöille johdonmukaisia tavoitteita ja työskentelyä niiden eteen. Kuinka paljon sille pitää antaa periksi? Ohjaajana ymmärrän tarpeen, mutta ihmisenä en voi kuvitella, että esimerkiksi tämän elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa tyttö varsinaisesti haluaisi mormonista mitään erityistä. Hän ajelehtii junan mukana.
Yksi vaihtoehto voisi olla tytön ohjaaminen arvaamattomammaksi. Se voisi sopia alkuperäisen tositapahtumien hahmoihinkin... Jos tytön tahtotila ja reaktiot vaihtuisivat jatkuvasti, mormonin sinnikkyys voisi näyttäytyä johdonmukaisempana toimintana. Samoin tämä rikkoisi elokuvan pintatasolla leijuvaa flirtin ilmapiiriä. Mutta tätä kaikkea varten minun on kuitenkin turvauduttava dramaturgiaan ja opiskeltava muutama uusi toimintaverbi.
Haistakaa pitkät paskat ja vitut saatanan perkele
VastaaPoista