3.4.12

Ovatko suomalaiset nykyohjaajat paskahousuja?


Ovatko suomalaiset nykyohjaajat paskahousuja? Tätä kysyttiin Risto Jarva -seuran seminaarissa viime syksynä. Harmikseni en ollut paikalla, joten en tiedä vastausta. Kuulopuheiden mukaan ainakin yksi keskustelijoista olisi tunnustanut.

Kirjoitin aiheesta muutama vuosi sitten, kun Kristian Smedsin Tuntematon sotilas herätti kiivasta keskustelua. Keskustelu näytelmästä oli tietysti monella tavalla absurdia, mutta näyttäytyi merkityksellisenä, kun sitä peilasi kotimaisista ensi-iltaelokuvista käytävään keskusteluun. Tulin jopa hieman kateelliseksi: miksei elokuvasta puhuta noin?

Suomalainen elokuva ei herätä yhteiskunnallista keskustelua. Viime vuonna jääkiekkokin teki sitä enemmän. Yhteiskunnallisia aiheita toki käsitellään (Hella W, Tuntematon emäntä, Salla - Selling the silence, Likainen pommi, Le Havre...), mutta niin sovinnaisella tavalla, että yleisö ei koe oloaan uhatuksi. Viime kädessä me olemme kaikki samaa mieltä Aku Louhimiehen Suomi-kuvasta. Ja Kaurismäkeä pilkataan vasemmiston Disneyksi.

Huumeidenkäyttäjistä kertova Reindeerspotting-dokumentti näyttäisi olevan jonkinlainen poikkeus. Sen aiheuttama keskustelu pyöri ikärajan ympärillä, mutta ei ollut vain sitä. Samalla puhuttiin huumevalistuksesta, siitä miten narkkareihin pitäisi suhtautua, mitä nuorille saa näyttää, mistä saa puhua. Mutta olisiko sama voinut tapahtua fiktioelokuvan puolella? Ovatko suomalaiset nykyohjaajat paskahousuja?

Ehkä elokuvantekijän ei ole helppo olla rohkea. Tässä muutama syy:

1. Elokuvalta odotetaan tarinaa, jossa on hyviä ja pahoja. Yleisö asettuu hyvän puolelle pahoja vastaan. Mika Koskisen Punaisen metsän hotelli on hieno dokumenttielokuva Stora Enson sikailuista Kiinassa, mutta sen yleisö ja tekijä ovat samalla puolella. Elokuvan tekeminen vaati ohjaajalta mainittavaa rohkeutta, mutta sen esittäminen ei.

2. Elokuvan rahoitus on monimutkaista ja haetaan jokaiselle projektille erikseen. Kotimainen scifi-uutuus Iron Sky vei tämän äärirajoille: elokuvan rahoituksesta yli miljoona euroa kerättiin etukäteen yleisöltä. Jos elokuvan pitää miellyttää näin suurta tuottajien joukkoa jo etukäteen, kuinka rohkea se voi olla? Iron Sky käsittelee kuusta maahan hyökkääviä natseja, mutta on kaikin puolin sovinnainen. Tarinalla on kiva opetus ja huumori on salonkikelpoista silloinkin kun se on kömpelöä. Natseja ei viedä epämukavuusalueelle – eikä yleisöäkään.

3. Teatterissa on toisinaan tapana hyökätä yleisöä vastaan. 80-luvulla Jumalan teatteri demonstroi tätä heittämällä yleisön päälle muun muassa ulostetta. Elokuvassa tämä on vaikeampaa. Mutta mikä suomalainen elokuva olisi edes jollain tavalla yrittänyt? Kun vertaa teatteri- ja elokuvakritiikkejä, huomaa nopeasti, että teatterilta provokaatiota odotetaan. Elokuvalta ei.

Iron Skyta on etenkin elokuvaharrastajapiireissä pidetty uudenlaisena rohkena avauksena, joka haastaa ummehtuneen draamaelokuvan. Osa elokuvakriitikoista on samoilla linjoilla, esimerkiksi Aamu- ja Iltalehdissä. Mikään paskahousu ohjaaja Vuorensola ei totisesti ole, niin suuresta elokuvahankkeesta on kyse. Tai Markus Selin, josta tuore Kuukausiliite kirjoitti kiinnostavan artikkelin. Selin teki ensin monta konkurssia, sitten elokuvia suurille yleisöille, mutta ei vaikuta välittävän pätkääkään siitä, mitä muut ajattelevat. Sekin lienee rohkeutta.

Mutta hedelmiä on kahdenlaisia.

Iron Sky ei ole ainoa elokuva, jonka yhteydessä on puhuttu elokuvaohjaajan unelman toteutumisesta. Siinä on jotain tuoretta ja epäeurooppalaista. Suuret unelmat ovat aina olleet amerikkalaisia: Bill Gates, Steve Jobs ja autotallit. Lady Gaga. Eurooppalaisen taiteilijan osana, sen sijaan, on ollut tehdä taidetta traumoistaan, ei unelmistaan. Niistä tulee varmasti erilaisia.

(Niin lähellä kuin ne näyttävät olevan toisiaan, traumat ja unelmat (saks. traum) ovat etymologisesti hyvin kaukaisia sukulaisia, jos sitäkään.)

Sami Pöyry kirjoittaa Monadi-filmissä elokuvan ja alitajunnan suhteesta:
"Jos elokuva menettää kosketuksensa alitajuntaan ja runouteen, se menettää kaiken. Tämä koskee yhtäläisesti niin viihde- kuin taide-elokuvaakin." 
Niin kauan kuin elokuvantekijä tietää, mitä hän haluaa, olemme turvassa. Kun hän ohjaa laivansa kohti tuntematonta, mitä tahansa voi tapahtua. Se vaatii rohkeutta – myös katsojilta.

2 kommenttia:

  1. Todella aiheellinen kysymys, varsinkin sisältöä tarkastellessa.

    Sinänsä jo se, että elokuvalla pitää olla levitys ennen rahoituksen saamista rajaa rohkeimmat ideat pois. Mikäli vaikeisiin aiheisiin uskalletaan tarttua, näkökulma jää usein vaisuksi.

    Uskaltavatko / pystyvätkö kotimaiset elokuvaohjaaja ja käsikirjoittajat uhmaamaan levittäjiä sekä rahoittajia saadakseen ideansa sellaisenaan toteutetuksi? Miltä Taxi Driver tuntuisi, jos Scorsese olisi suostunut leikkaamaan lopun verilöylyn pois?

    Hyvä kirjoitus, nyt kaivataan nykyajan Mikko Niskasia :)

    VastaaPoista
  2. Teatteri on taidetta, elokuva viihdettä? - kuka on kenellekin paskahousu...
    Elokuva on alusta alkaen ollut suurten katsojajoukkojen viihdettä, varieteen jatkoa, noin enimmäkseen. Nyt kun elokuvista on yhä enemmän tullut sijoitusbisnestä, on "taiteellisen" elokuvan tila yhä pienempi. Eihän Helsingissäkään ole enää pieniä elokuvateattereita. Ihan toinen juttu on että viihdekin voi olla taidetta, tai päinvastoin?
    Näyttää siltä että aika monet haluavat ostaa lipun elokuvaan jonka aikana voi syödä ison kopan popcornia. On se minustakin joskus hauskaa, häpeä kyllä!

    Mutta, elokuva on taidemuotona niin monimuotoinen, kuten esim. musiikki,(iskelmät ja sinfoniat) että sitä voi tehdä ja kuluttaa monella eri tavalla. Mikä tapa on arvokasta ja tuettavaa, on kovinkin suhteellista. Itse olen aika kaikkiruokainen- ja kyllä yllättävyys on useinkin mukavaa!
    Aika vaikea kysymys.

    VastaaPoista