"Elokuvakasvatus on elokuvan katsomista yhdessä lapsen kanssa ja tämän kokemuksen jakamista."Koulukinon tuottama Elokuvakasvatuksen opas (Nemo, 2013) tiivistää ensimmäisessä lauseessaan sen, mikä suomalaisessa elokuvakasvatuksessa on vaarallisesti vialla: elokuvakasvattajalle elokuva on yhä vain pitkä näytelmäelokuva, joka on "parhaimmillaan elokuvateatterissa". Siinä on alku, keskikohta ja loppu, päähenkilö ja vastustaja, yleiskuva ja puolilähikuva. Dokumentaariselle elokuvalle on 160-sivuisessa kirjassa omistettu yksi sivu. Animaatiolle toinen.
Tämän elokuvakäsityksen ympärille kokoonnuttiin myös Ajatuksia elokuvakasvatuksesta -seminaariin elokuvateatteri Orioniin keskiviikkona 23.10. Suomalaisen elokuvakasvatuksen kentältä esiteltiin hankkeita, joissa lapset ja nuoret pääsevät tutustumaan klassikkoelokuviin, oppimaan elokuvan kieltä ja jopa tekemään itse omia elokuvateoksiaan.
Seminaarin tähtivieraana oli ranskalaisen elokuvakasvatuksen guru Alain Bergala, joka kertoi, kuinka tärkeää elokuvaa on käsitellä taiteena. Sitä ei pidä lähestyä television, viestinnän tai semiotiikan kautta, vaan omana taiteenlajinaan, tämän hetken taiteista tärkeimpänä. Elokuva pitää ensisijaisesti kohdata henkilökohtaisen katsomiskokemuksen, ei analyysin kautta. Mainostaulun viesti pitää ymmärtää, elokuvan viestiä ei. Se pitää kokea.
Bergala puhui innostavasti siitä, kuinka elokuvakasvatus voi tarjota markkinoiden ja sosiaalisen ympäristön syöttämän pakkopullan rinnalle toisenlaista elokuvaa. Vapauden. Ei pidä opettaa, mitä hyvä ja huono, vaan tarjota vaihtoehtoja. Antaa lasten nähdä valkokankaalla kauniita asioita.
Tässä ajassa elokuvan puolustaminen taiteena on väistämättä radikaalia. Niin radikaalia, että vanhan hurmaavan elokuvakasvattajan saarnaa kuunnellessa on helppo unohtaa, kuinka syvälle 1900-luvulle hänenkin elokuvakäsityksensä on jäänyt.
Samaan aikaan elokuvateatterin ulkopuolella elokuva on nimittäin kaikkea muuta. Se on kännykkä, jolla poika kuvaa asemalle saapuvaa junaa, jolla tytön pitäisi saapua. Se on hääjuhla, jota eno kuvaa kolmijalan päältä vanhalla dv-kameralla. Se on isä, joka kuvaa tavaratalon vahtimestaria, joka vie lapselta ilmapallon. Se on skeittitemppu, joka katsotaan uudestaan ja uudestaan. Se on lomavideo, jota kukaan ei jaksa katsoa. Se on Big Brotherin 24/7-lähetys. Se on Youtube, Vimeo, Vine ja tuhansia videoblogeja.
Se on tuulessa tanssivan muovipussin kauneus, kotivideokameralla vangittu viipale aikaa, jonka Ricky näyttää naapurintytölle American Beautyn unohtumattomassa kohtauksessa.
Bergala ei ymmärrä kysymystä. Hän kertoo kyllä tutustuneensa Youtuben tarjontaan, julkaisseensa siellä itsekin jotain salanimellä, mutta ei näe sitä elokuvan kannalta relevanttina ympäristönä. Netistä löytyy toki kaikenlaisia gägejä, remiksejä kaupallisista tv-sarjoista ja sekalaista ekshibitionismia. Mutta vaikka nämä uudet välineet ovat olleet olemassa jo parikymmentä vuotta, ne eivät Bergalan mukaan ole synnyttäneet mitään uudenlaista elokuvaa.
"En ole nähnyt yhdenkään elokuvantekijän syntyvän netissä", Bergala tuhahtaa. "Mikä siinä on pointti? Mitä siitä tulee?"
Bergalan suhtautumista saattaa selittää hänen aiemmin päivällä kertomansa tarina ranskalaisen elokuvakasvatuksen synnystä. Toisen maailmansodan aikaan kommunistien ja katolisten yhteinen vastarintaliike alkoi käyttää elokuvanäytöksiä välineenä paremman maailman rakentamiseksi. He uskoivat elokuvan olevan väline, joka parhaiten puhuttelee kaikkia yhteiskuntaluokkia.
Perinne jatkui sodan jälkeen ja elokuvasta tuli ranskassa poliittisesti tärkeä instituutio. Kansallista elokuvaa on tuettu vahvasti lainsäädännöllä ja se on saanut keskeisen aseman myös koulussa. Esimerkiksi: Elokuva on yksi aineista, jonka voi suorittaa ylioppilaskirjoituksissa - tekemällä oman elokuvan. Toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa, Ranskassa kotimaisten elokuvien tuotantomäärät eivät koskaan ole romahtaneet amerikkalaisen paineen alla. Pitkä näytelmäelokuva on kansallinen ylpeys.
Lopuksi Bergala hieman pahoittelee ranskalaista näkökulmaansa ja muistuttaa, etteivät hänen ajatuksensa ole jumalan sanaa. Jään hieman epäilemään sitä, sillä niin hyvin Bergalan oppi on Suomessakin tullut lihaksi. Ehkä hän tosiaan on elokuvakasvatuksen jumala, kuten eräs osallistujista luonnehti.
Ei ole epäilystä, etteikö elokuva olisi tämän hetken taiteenlajeista tärkein. Mutta se on myös muuta: se on monipuolinen ilmaisuväline, joka nyt ensimmäistä kertaa omassa historiassaan on oikeasti kaikkien käytettävissä. Elokuvakulttuuri on tästä eteenpäin kansankulttuuria. Näin tapahtuu elokuvakasvatuksesta riippumatta. Silti ja siksi elokuvakasvattajien pitäisi palata 1900-luvulta takaisin tulevaisuuteen.
Elokuvakasvatuksen opas on hyvä ja perusteellinen siinä, mihin se on varsinaisesti tarkoitettu: pitkien näytelmäelokuvien katsomiseen yhdessä lasten kanssa. Mutta elokuvakasvatus, joka tunnustaa vain fiktioelokuvan perinteen, ei anna eväitä rikkaan elokuvakulttuurin ymmärtämiseen ja rakentamiseen.
Hyvää esimerkkiä seminaarissa näytti Kaikki kuvaa -tutoriaalisivusto, joka ensimmäisessä vaiheessaan keskittyi varsin konservatiivisesti lyhytelokuvan tekemiseen, mutta on nyt laajentamassa näkökulmaansa mm. harrastevideoihin.
Ristiriitaisempia tunteita herättää Kansallisen audiovisuaalisen arkiston KAVA:n julkaisema Elokuvapolku, joka esittelee esimerkkien avulla kymmeniä erilaisia elokuvakerronnan keinoja. Arvaatteko, millaisista elokuvista näytteet ovat?
Pitkistä näytelmäelokuvista. Kaikki.
(Omaa näkökulmaani elokuvakasvatukseen avaa tarkemmin Elokuvakerronnan kolme perusasiaa -opas.)
EDIT: Kirjoituksesta ja elokuvakasvatuksesta puhutaan lisää tämän kirjoituksen jaon yhteydessä Facebookissa. Keskustelun pohjalta kirjoitin tekstille jatko-osan: Tällaista elokuvakasvatusta minä haluan olla rakentamassa! Toivon sen yhteyteen lisää keskustelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti