Mikä on niin houkuttelevaa pienemmän puolella olemisessa? Tätä en ole voinut olla pohtimatta nyt, kun jalkapallon EM-kisat ovat käynnissä. Minulla ei ole kisoissa omaa suosikkimaata, vaan ilta toisensa jälkeen huomaan olevani otteluissa sen puolella, joka on altavastaajan asemassa. Joko niin, että maa on pienempi, sen jalkapallokulttuuri hatarampaa, tai niin, että joukkue sattuu olemaan tappioasemassa silloin, kun avaan tv:n.Ehkä pienemmän puolella oleminen on eettinen valinta. Se, joka on heikommassa asemassa, tarvitsee tukeani. Vai onko niin, että heikomman puolella on turvallisempaa olla? Voi vilpittömästi toivoa voittoa, mutta tappionkaan sattuessa ei joudu noloon valoon. No, oli miten oli, jotenkin olen joka tapauksessa tähän työhöni päätynyt, auttamaan nuoria yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.
Tämä on jatko-osa kirjoitukselleni "Nuoria? Ei kiitos, työskentelemme virastossa", joka löytyy tästä samasta blogista viime syksyltä. Minulla ei valitettavasti ole juurikaan uutta kerrottavaa, mutta tällä kertaa tarinassa on onnellinen loppu.
Toukokuun puolivälissä Nuorten Ääni -toimitus haastatteli Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haataista Kirjasto 10:ssä. Haastattelun aiheena oli nuorten asioista vastaavan apulaiskaupunginjohtajan työ: Miten virkamies pärjää nuorten Helsingissä? Miten nuoriin saa kontaktin?
Haastatteluun valmistautuminen, sen sijaan, oli teemaltaan päinvastainen: "Miten nuori pärjää virkamiesten Helsingissä? Miten virkamieheen saa kontaktin?" Sopivan haastatteluajankohdan löytäminen oli nimittäin varsinainen odysseia, joka vaati nuorilta kymmeniä puhelinsoittoja apulaiskaupunginjohtajan sihteerille. Lopulta haastatteluaika saatiin sovittua, mutta pahaksi onneksi haastattelu peruuntui viime hetkellä sairastumisen vuoksi. Sen jälkeen sopivaa aikaa ei meinannut kiireisestä kalenterista millään löytyä. Soittopyyntöjä, odottelua, soittopyyntöjä. Valitettavasti kierre katkesi vasta, kun työntekijä puuttui peliin ja sanoi, että päättäjien tavoittaminen ei saa olla nuorille niin vaikeaa, että työntekijän pitää puuttua peliin ja sanoa, että...
Myöhemmin keväällä Yleisradio pyysi Nuorten Ääni -toimitusta tekemään jutun Nuorten ulko- ja turvallisuuspoliittisesta työryhmästä, joka toimii ulkoministeriön alaisuudessa. Nuorten Ääni -toimitus halusi selvittää, onko 28 nuoren ryhmällä todellista merkitystä ulkopolitiikassa, vai onko se vain silmälumetta. Kiinnostaako ulkoministeriä todella, mitä nuorilla on sanottavana?
Viikkojen yrittämisestä, kymmenistä puheluista, sähköposteista ja soittopyynnöistä huolimatta ulkoministeri Alexander Stubbia ei saatu juttuun haastateltavaksi. Lehdistöavustaja vetosi kiireiseen aikatauluun. Kun toimittajamme sitten kysyi, milloin sopiva aika voisi löytyä, ei tiedusteluun tullut vastausta ollenkaan.
Tällä kertaa työntekijäkin nosti kädet ylös. Nuoret hoitivat tiedustelut niin tyylikkäästi ja ammattimaisesti, että parempaan ei olisi täysi-ikäinenkään pystynyt. Vika oli vain siinä, että he olivat nuoria.
Ja mitä vielä. Kevään lopuksi kaksi nuorta alkoi tehdä juttua terveystiedon oppikirjojen heteronormatiivisesta asenteesta. Sopiva oppilas löytyi haastateltavaksi heti, hieman arkaluontoisesta aiheesta huolimatta. Sen sijaan oppikirjan tekijöiltä ei sopivaa aikaa haastatteluun löytynyt - siitä huolimatta, että nuoret olisivat olleet valmiit matkustamaan satojen kilometrien päähän kuvausreissulle.
Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee, kun meistä tulee aikuisia, virkamiehiä? Tekisi mieli jakaa keltaisia kortteja epäurheilijamaisesta käytöksestä, pelin viivyttämisestä ja suoranaisista taklauksista. Mutta toisaalta, kaikkiin se jokin ei mene. Kerron vielä yhden tarinan. Se on tarina limusta ja kekseistä.
Eräs toimituksemme jäsen teki tv-juttua totaalikieltäytymisestä. Haastateltavaksi piti saada myös puolustusvoimien edustaja. Pääesikunnan kutsunnoista vastaava komentajakapteeni oli valitettavasti kovin kiireinen ja lähdössä juuri matkalle. Siitä huolimatta, matkustuspäivän aamuna ennen lentokentälle lähtöä, hän kutsui nuoret kotiinsa, tuli vastaan linja-autoasemalle ja vastasi kiperiin kysymyksiin ystävällisesti ja ennakkoluulottomasti. Lopuksi hän tarjosi vielä limua ja keksejä.
Limua ja keksejä! Päättäjät, kelatkaa sitä. Samalla kun katselette futista.
Ps. Valmistuneet jutut löytyvät Ylen A-tuubista:
Tämä on jatko-osa kirjoitukselleni "Nuoria? Ei kiitos, työskentelemme virastossa", joka löytyy tästä samasta blogista viime syksyltä. Minulla ei valitettavasti ole juurikaan uutta kerrottavaa, mutta tällä kertaa tarinassa on onnellinen loppu.
Toukokuun puolivälissä Nuorten Ääni -toimitus haastatteli Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haataista Kirjasto 10:ssä. Haastattelun aiheena oli nuorten asioista vastaavan apulaiskaupunginjohtajan työ: Miten virkamies pärjää nuorten Helsingissä? Miten nuoriin saa kontaktin?
Haastatteluun valmistautuminen, sen sijaan, oli teemaltaan päinvastainen: "Miten nuori pärjää virkamiesten Helsingissä? Miten virkamieheen saa kontaktin?" Sopivan haastatteluajankohdan löytäminen oli nimittäin varsinainen odysseia, joka vaati nuorilta kymmeniä puhelinsoittoja apulaiskaupunginjohtajan sihteerille. Lopulta haastatteluaika saatiin sovittua, mutta pahaksi onneksi haastattelu peruuntui viime hetkellä sairastumisen vuoksi. Sen jälkeen sopivaa aikaa ei meinannut kiireisestä kalenterista millään löytyä. Soittopyyntöjä, odottelua, soittopyyntöjä. Valitettavasti kierre katkesi vasta, kun työntekijä puuttui peliin ja sanoi, että päättäjien tavoittaminen ei saa olla nuorille niin vaikeaa, että työntekijän pitää puuttua peliin ja sanoa, että...
Myöhemmin keväällä Yleisradio pyysi Nuorten Ääni -toimitusta tekemään jutun Nuorten ulko- ja turvallisuuspoliittisesta työryhmästä, joka toimii ulkoministeriön alaisuudessa. Nuorten Ääni -toimitus halusi selvittää, onko 28 nuoren ryhmällä todellista merkitystä ulkopolitiikassa, vai onko se vain silmälumetta. Kiinnostaako ulkoministeriä todella, mitä nuorilla on sanottavana?
Viikkojen yrittämisestä, kymmenistä puheluista, sähköposteista ja soittopyynnöistä huolimatta ulkoministeri Alexander Stubbia ei saatu juttuun haastateltavaksi. Lehdistöavustaja vetosi kiireiseen aikatauluun. Kun toimittajamme sitten kysyi, milloin sopiva aika voisi löytyä, ei tiedusteluun tullut vastausta ollenkaan.
Tällä kertaa työntekijäkin nosti kädet ylös. Nuoret hoitivat tiedustelut niin tyylikkäästi ja ammattimaisesti, että parempaan ei olisi täysi-ikäinenkään pystynyt. Vika oli vain siinä, että he olivat nuoria.
Ja mitä vielä. Kevään lopuksi kaksi nuorta alkoi tehdä juttua terveystiedon oppikirjojen heteronormatiivisesta asenteesta. Sopiva oppilas löytyi haastateltavaksi heti, hieman arkaluontoisesta aiheesta huolimatta. Sen sijaan oppikirjan tekijöiltä ei sopivaa aikaa haastatteluun löytynyt - siitä huolimatta, että nuoret olisivat olleet valmiit matkustamaan satojen kilometrien päähän kuvausreissulle.
Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee, kun meistä tulee aikuisia, virkamiehiä? Tekisi mieli jakaa keltaisia kortteja epäurheilijamaisesta käytöksestä, pelin viivyttämisestä ja suoranaisista taklauksista. Mutta toisaalta, kaikkiin se jokin ei mene. Kerron vielä yhden tarinan. Se on tarina limusta ja kekseistä.
Eräs toimituksemme jäsen teki tv-juttua totaalikieltäytymisestä. Haastateltavaksi piti saada myös puolustusvoimien edustaja. Pääesikunnan kutsunnoista vastaava komentajakapteeni oli valitettavasti kovin kiireinen ja lähdössä juuri matkalle. Siitä huolimatta, matkustuspäivän aamuna ennen lentokentälle lähtöä, hän kutsui nuoret kotiinsa, tuli vastaan linja-autoasemalle ja vastasi kiperiin kysymyksiin ystävällisesti ja ennakkoluulottomasti. Lopuksi hän tarjosi vielä limua ja keksejä.
Limua ja keksejä! Päättäjät, kelatkaa sitä. Samalla kun katselette futista.
Ps. Valmistuneet jutut löytyvät Ylen A-tuubista:
Hyvä Ismo. Tätä on namia lukea, vaikkei yhtään nauratakaan. Tänään tuli uutisista Keskustan puoluekokouskuvaa, "perinteinen lippumarssi". No ei ihme jos on poliitikoilla vaikeata. En tunnista yhtään sitä maailmaa missä ne elävät, eivätkä nekään taatusti minun maailmaani saati sitten nuorten.
VastaaPoistaJUURI NÄIN!
VastaaPoista