Kenelle katukuva kuuluu? Kysymys on taas ajankohtainen Helsingissä, sillä ylistetty pahamaineinen Stop töhryille -kampanja täyttää 10 vuotta. Kuluneen viikon kulminaatiopiste oli yleisten töiden lautakunnan kokous, josta kaupunginhallituksen edustaja Tapio Laakso marssi ulos.
Aihe herättää tunteita. Eikä ihme, niin sen kuuluukin: kyse on ilmaisunvapaudesta julkisessa tilassa. Kyse on toki myös muusta: estetiikasta, kulttuurista, nuorisokulttuurista, rikoksesta ja rangaistuksesta. Ei ihme, että tunteet ovat pinnassa.
Graffitikeskustelussa eivät kohtaa vain sukupolvet vaan myös poliittisen kentän eri kulmat. Eikä sekään vielä riitä tekemään keskustelusta riittävän vaikeaa. Viimeisen tyrmäyksen antaa se, että osapuolet puhuvat - ehkä oireellisesti - eri asioista. Toiset puhuvat itsensä ilmaisesta ja kaupunkikulttuurista, toiset puhuvat siisteydestä ja kontrollista. Nämä eivät ole yhteismitallisia aiheita, eivätkä ne kohtaa keskustelussa, joka on muutenkin konfliktihakuinen. Esimerkiksi: Jos tässä keskustelussa virkamies kutsuu graffitia syöväksi, joka vie koko käden, kuulee toinen osapuoli, että syöväksi kutsutaan kaupunkilaisten halua ilmaista itseään.
Minäkin kävelisin ulos, vaikka olen tunnettu maltillisuudestani.
Kun Kaupunki päättää puhua siisteydestä ja töhryistä, on oleellisempaa se, mistä Kaupunki jättää puhumatta. Stop töhryille -kampanjan nimissä on kielletty paitsi graffitimaalaukset myös ilmoitusten ja julisteiden tuominen julkiseen tilaan. Helsinkiläisillä ei ole ollut vuosikausiin yhtään kaupungin tarjoamaa ilmoitustaulua. Suomen suurimmassa kaupungissa se on aika vähän. Tänä vuonna kaupunki on kuitenkin luvannut kokeilla asiaa. Se ei ole valitettavasti vielä paljon. Edellinen kokeilu muutamia vuosia sitten loppui lyhyeen.
Stop töhryille -kampanjan kriitikot! Kun seuraavan kerran juututte keskusteluun graffiteista ja julisteista, älkää antako keski-ikäisten virkamiesten valita näkökulmaa. Se on tarkoitushakuista vallankäyttöä, arvovalinta, joka pitää riitauttaa.
Aihe herättää tunteita. Eikä ihme, niin sen kuuluukin: kyse on ilmaisunvapaudesta julkisessa tilassa. Kyse on toki myös muusta: estetiikasta, kulttuurista, nuorisokulttuurista, rikoksesta ja rangaistuksesta. Ei ihme, että tunteet ovat pinnassa.
Graffitikeskustelussa eivät kohtaa vain sukupolvet vaan myös poliittisen kentän eri kulmat. Eikä sekään vielä riitä tekemään keskustelusta riittävän vaikeaa. Viimeisen tyrmäyksen antaa se, että osapuolet puhuvat - ehkä oireellisesti - eri asioista. Toiset puhuvat itsensä ilmaisesta ja kaupunkikulttuurista, toiset puhuvat siisteydestä ja kontrollista. Nämä eivät ole yhteismitallisia aiheita, eivätkä ne kohtaa keskustelussa, joka on muutenkin konfliktihakuinen. Esimerkiksi: Jos tässä keskustelussa virkamies kutsuu graffitia syöväksi, joka vie koko käden, kuulee toinen osapuoli, että syöväksi kutsutaan kaupunkilaisten halua ilmaista itseään.
Minäkin kävelisin ulos, vaikka olen tunnettu maltillisuudestani.
Kun Kaupunki päättää puhua siisteydestä ja töhryistä, on oleellisempaa se, mistä Kaupunki jättää puhumatta. Stop töhryille -kampanjan nimissä on kielletty paitsi graffitimaalaukset myös ilmoitusten ja julisteiden tuominen julkiseen tilaan. Helsinkiläisillä ei ole ollut vuosikausiin yhtään kaupungin tarjoamaa ilmoitustaulua. Suomen suurimmassa kaupungissa se on aika vähän. Tänä vuonna kaupunki on kuitenkin luvannut kokeilla asiaa. Se ei ole valitettavasti vielä paljon. Edellinen kokeilu muutamia vuosia sitten loppui lyhyeen.
Stop töhryille -kampanjan kriitikot! Kun seuraavan kerran juututte keskusteluun graffiteista ja julisteista, älkää antako keski-ikäisten virkamiesten valita näkökulmaa. Se on tarkoitushakuista vallankäyttöä, arvovalinta, joka pitää riitauttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti