Rohkeus on sitä, että tarttuu toimeen, vaikka pelkää

Tällä viikolla Tampereen kesäyliopisto järjesti Lapset ja tietoyhteiskunta -seminaarin, jossa käsiteltiin lasten ja nuorten suhdetta mediaan eri näkökulmista - pääasiassa tietysti mediakasvatuksen ja -suojelun kontekstissa. Itse olin paikalla torstaina edustamassa Nuorten Ääni -toimitusta hankkeen työntekijänä. Varsinaiset edustajat olivat kuitenkin toimituksen jäsenet, Tuulia Perttula, 16, ja Nelli Kampman, 14, jotka esittelivät toimintaa seminaariyleisölle.

Olen tietysti puolueellinen, mutta esitys oli hyvä. Se oli hyvin valmisteltu, innostuneesti esitetty ja jätti riittävästi tilaa uteliaille kysymyksille ja oivaltaville, valaiseville vastauksille. Iltapäivän lopuksi seminaarin vetäjä, Auroran koulun rehtori Martti Hellström, innostui vielä pitämään spontaanin kyselyvartin, kun paikalla tällä tavalla poikkeuksellisesti oli nuoria.

Esimerkiksi kysymys "mitä tulee mieleen sanasta mediakasvatus?" sai vastauksen, jota kaikki tiesivät odottaa, mutta jota kukaan ei olisi halunnut kuulla: mediakasvatus on keski-ikäisiä naisia valistamassa internetin vaaroista.

Matkalla juna-asemalle Nelli ja Tuulia naureskelivat rooliaan seminaariyleisön "koehamstereina", ja ihmettelivät, miksei näissä seminaareissa ole aina myös nuoria paikalla, kun heistä kerran puhutaan. Samaa ihmeteltiin oman virastoni henkilökunnan aloituspäivillä: miksi kaksisataa nuorisotyöntekijää kokoontuu väittelemään siitä, miten mediaa voisi käyttää nuorisotyössä - eikä kukaan kysy nuorilta mitään?

Stereotyyppinen seminaari on sellainen, jossa keskenään tutut asiantuntijat kertovat toisilleen sen, mitä toiset jo tietävät, ja lopuksi jää liian vähän aikaa keskustelulle. Vaikeat kysymykset on helppo kiertää, kun dialogille ei ole aikaa. Jos joku joskus provosoi debattiin, se menee persoonan piikkiin, koska itse asiaan ei ole aikaa tarttua. Silti - seminaareihin tullaan keskustelemaan, oivaltamaan uusia asioita ja kohtaamaan asioita eri tavalla kuin omassa arkityössä.

Monella tavalla tämä kauhukuva muistuttaa stereotypiaa kaupungin virkamiestyöstä, jossa keskustelu ja etenkin asianosaisten kuuleminen on aina hidaste ja ylimääräinen vaiva. Mutta jos ääntä ei kuunnella etukäteen, jälkikaiusta on sitäkin vaikeampi päästä eroon. Keskustelu käydään joka tapauksessa. Huonosti suunniteltu asuinalue pitää itse meteliä itsestään, marginalisoidusta ryhmästä tulee ennen pitkää huomion kohde ja mediakasvatuksen konnotaatiot alkavat elää omaa elämäänsä.

Sitä mukaa, kun käytännön päätöksentekovalta liukuu luottamushenkilöiltä virkamiehille, edustuksellisen demokratian toimintaedellytykset heikentyvät. Tämä osallisuusvaje koskee kaikkia ryhmiä, jotka eivät ole virkamiehistössä edustettuina - tällä hetkellä erityisesti nuoria, vanhuksia ja maahanmuuttajia. Jos suuntaa halutaan kääntää, on virkamiesten tultava vastaan, tehtävä työstään hieman vaikeampaa.

Kasvatus- ja nuorisotyö voisi tässä näyttää tietä muille hallintokunnille. Ehdotan, että vastedes kaikissa alan seminaareissa on mukana myös lapsia ja nuoria aktiivisessa roolissa, aiheuttamassa tervetulleita törmäyksiä ammatilliseen dialogiin. Kertomassa meille työntekijöille, mitä itseasiassa olemme tekemässä. Se on ehkä jostain muusta pois, mutta johonkin, mitä emme etukäteen voi päättää, se on lisää.

"Rohkeus on sitä, että tarttuu toimeen, vaikka pelkää", kannustaa Edu Kettunen kirjassaan Meri-Paavo ja Mehikäärme. Vanhojen tapojen muuttaminen on vaikeaa, mutta yllättävän usein tarkoituksenmukaista.