Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi.
Kaikilla kulttuureilla on alkumyyttinsä, jotka kertovat, miten kaikki on saanut alkunsa. Sotkan muna, Eedenin puutarha, Amerikan löytäminen, talvisota, ensimmäinen tekstiviesti. Myös yrityksillä on omat alkukertomuksensa. Esimerkiksi Ikean tarinalta on varmasti ollut vaikea välttyä. Elosen leipomo taas tilasi alkumyyttinsä lauluntekijä Edu Kettuselta.
Alkumyytin tarkoitus ei ole vain selittää, miten kaikki ensimmäistä kertaa tapahtui, vaan perustella se, miten asiat tapahtuvat nyt. Siitä, miten asiat olivat, on nimittäin totuttu päättelemään, miten niiden tulisi olla. Nainen on miehen kylkiluusta, miestä varten. Käärmettä pitää varoa. Sotaveteraanien ja Yhdysvaltojen perustajaisien mielipiteitä on syytä kuunnella. Samasta syystä yrityksetkin kertovat syntytarinoitaan niin innokkaasti. Alkumyytti luo paljon uskottavamman imagon kuin avoimesti mainoslauseelta näyttävä slogan.
Siispä: vaikka tämä kirjoitussarjani muuten onkin tuulesta temmattu ja lähinnä katteetonta elokuvafilosofista leikittelyä, on syytä uskoa, että elokuvalla todella on alkumyytti. Ehkä kaksikin.
Ensimmäinen hyvä ehdokas myytiksi on tarina Juna saapuu asemalle -elokuvan näytöksestä, jossa yleisö pelkäsi jäävänsä junan alle. Tarina ei tiettävästi ole tosi, mutta siinä on hyviä alkumyyttisiä aineksia: Elokuva on yksi maailman ensimmäisen maksullisen elokuvanäytöksen elokuvista, ja sen tekijöitä, Lumièren veljeksiä pidetään elokuvan keksijöinä. Erityisen hyvän alkumyytin tarinasta tekee tietysti juuri se, ettei se ole täysin totta.
Niin kutsutut tositarinatkin kelpaavat toki alkumyyteiksi, mutta pieni liioittelu tai lisäily paljastaa selkeämmin sen, että tarinaa kerrotaan tietyssä tarkoituksessa ja sen osat on valittu tätä tarkoitusta varten. Jostain syystä Juna saapuu asemalle -näytöksessä juuri yleisön reaktio oli se aspekti, josta myöhemmille sukupolville haluttiin kertoa. Tätä elokuva on.
Millainen Juna saapuu asemalle -myytin kuvaama elokuva sitten on? Se on attraktioelokuvaa, jota pidetään tarinaelokuvaa edeltävänä primitiivisenä vaiheena.Attraktioelokuva herätti yleisön mielenkiinnon näyttämällä jotain sellaisenaan kiehtovaa: illuusioita, visuaalisia trikkejä, orastavaa erotiikkaa. Alkumyytin elokuva ei kertonut tarinoita, mutta se ei myöskään ollut kovin runollista tai filosofista. Elokuva vetosi katsojan aisteihin hieman samalla tavalla kuin sirkus.
Kuulostaa tutulta. Mutta onko tämä se myytti, jolla meille perustellaan, millaista elokuvan tulisi olla? Eipä taida.
Väitin aiemmin, että elokuvalla ei ennen uutta aaltoa ollut omaa traditiota, vaan se oli yhdistelmä kirjallisuutta, teatteria ja valokuvausta. Jos näin ei olisi ollut, Lumièren veljesten junaelokuva ei olisi voinut saada kilpailijaa yli 2000 vuoden takaa: Aristoteleen runousoppia.
Teoksesta, jossa Aristoteles analysoi antiikin näytelmiä, tuli hollywoodilaisen näytelmäelokuvan peruskivi, todellinen alkumyytti, johon edelleen jatkuvasti viitataan. Ari Hiltusen mainio kirja Aristoteles Hollywoodissa tutkii näitä draaman lakien lonkeroita elokuva- ja tv-kerronnassa. Yliopisto-lehti kirjoittaa vuonna 1998 seuraavasti:
"Hiltusen mukaan eurooppalaisen elokuvan ongelmana on ollut se, että elokuva on nähty liikaa ohjaajan henkilökohtaiseksi itseilmaisuksi. Klassinen tarinankerronnan perinne katkesi 1950-luvun lopulla nousseeseen elokuvan "uuteen aaltoon". Ilmiö on verrattavissa eurooppalaisen kirjallisuuden modernismiin, jonka myötä tarinankerronta sai tehdä tilaa erilaisille keino- ja rakennekokeiluille. Ohjauksellista ja visuaalista puolta on korostettu liikaa."Kahdesta kilpailevasta alkumyytistä antiikin Aristoteles siis voitti ja asemalle saapunut juna jäi kuriositeetiksi. Mutta elokuvan vanhatestamentillisen ajan profeetatoilla oli asiaa: elokuvakriitikot ja -teoreetikot kritisoivat tarinavetoista elokuvaa pilkaten sitä pelkäksi filmatuksi teatteriksi. Profeetat uskoivat, että jonain päivänä elokuva tulisi vielä kohoamaan omaksi taiteenlajikseen kirjallisuuden, teatterin ja musiikin rinnalle.
Ja niin tapahtui. Tuli uusi aalto, joka katkaisi kirjallisen perinteen ja loi samalla uuden. Uusi aalto performatiivisesti väitti, että elokuvalla sittenkin on oma traditio. Se pitää vain ensin perustaa.
Mitä uusi aalto sitten lopulta muutti? Mitä oli se elokuva, jota 60-luvun opetuslapset lähtivät seuraamaan?
Siitä seuraavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti