Ennen kuin voin kertoa teille uudesta aallosta, minun on puhuttava hieman ajasta.
Elokuvaaminen on rajaamista tilassa ja ajassa. Kun videokameran rec-nappulaa painaa, alkaa aika tallentua kameralle. Kun nappulaa painaa uudestaan, ajan viipale katkeaa ja irtoaa. Andrei Tarkovski näki elokuvaamisen juuri tällaisena vertauskuvana: elokuvantekijä veistää aikaa. Dziga Vertovin ajatus oli hyvin samanlainen, joskin teknologisempi: elokuvakamera on kinosilmä, kone, joka liikkuu ajassa ja paikassa, ja yhdistelee näkemäänsä. (Tästä lisää Elokuvakerronnan kolmessa perusasiassa.)
Tavallisessa käsikirjoittamisen oppikirjassa elokuvan kohtaus määritellään jaksoksi, jossa tila ja aika jatkuvat yhtenäisinä. Kohtaus vaihtuu, kun aika tai paikka vaihtuvat. Elokuva rakentuu kohtauksista ja on siis yhdistelmä aikoja ja paikkoja. Kuulostaa Tarkovskilta ja Vertovilta, eikö? Ei.
Ajatus kohtauksesta, joka vaihtuu ajan ja paikan mukana, periytyy mitä ilmeisimmin teatterista. Kun paikka vaihtuu, on vaihdettava lavasteita, ajan vaihtuessa näyttelijöiden on kenties vaihdettava vaatteita, juostava lavan takaa näyttämön toiselle reunalle ja niin edelleen. Siksi yksi samoissa lavasteissa, vaatteissa ja valoissa tapahtuva jakso on hyvä luokitella yhdeksi kohtaukseksi. Sen sijaan elokuvassa kohtauksen ei tarvitsisi koskaan vaihtua.
Siitä huolimatta elokuvaan keksittiin varhain ajatus jatkuvuusleikkauksesta, jonka tarkoituksena on luoda illuusio katkeamattomasta ajasta. Ilmeiden ja liikkeiden tulee jatkua leikkauskohdan yli samanlaisina, muuten tuloksena on hyppyleikkaus, jota arvostetaan lähinnä tyylikeinona.
Jatkuvuusleikkauksen ansiosta elokuva toimii juuri päinvastoin kuin Vertovin visio kinosilmästä. Valtavirran näytelmäelokuva ei nimittäin liiku ajassa vaan on tiukasti sidottuna siihen kuin tapetti seinään. Tapahtumat esitetään elokuvan ajassa juuri siinä järjestyksessä ja sillä rytmillä kuin ne (kuvitellussa) reaaliajassa tapahtuvat. Kun jokin tapahtumasarja tiivistetään elokuvaan, ei manipuloida aikaa vaan tapahtumasarjaa. Siksi auton oveen ei tarvita avaimia eikä kaupan kassalla tarvitse odottaa vaihtorahoja.
Joskus kuvaa saatetaan hidastaa tai jopa nopeuttaa, mikä vahvistaa ajan ja reaaliajan sidosta entisestään. Kun katsoja tehdään tietoiseksi ajan nopeuden muutoksesta, hän voi suhteuttaa sen omaan kokemukseensa reaaliajasta. Katsojalle tulee kokemus hidastetusta tai nopeutetusta reaaliajasta. Ne kulkevat edelleen käsi kädessä.
Jatkuvuusleikkauksen vuoksi elokuvan aika ei voi irrota reaaliajasta. Se ei voi pysähtyä, pyöriä, taipua, kaartua, toistua tai kadota. Tapetti on koko ajan kiinni seinässä. Tässä elokuva on itse asiassa teatterillisempi kuin teatteri itse. Näyttämöllä aika nimittäin voidaan pysäyttää. Kohtaus voi keskeytyä, näyttelijä voi astua lavan eteen ja alkaa kertoa yleisölle ajatuksistaan. Neljäs seinä ei romahda, eikä kukaan muutenkaan hätkähdä. (Elokuvassa tällainen ratkaisu olisi auttamatta vain tyylikeino.)
Ajan yhtenäisyydestä pidetään näytelmäelokuvassa huolta, koska katsojan ei haluta kiinnittävän aikaan mitään huomiota. Katsojan huomion pitää nimittäin olla tulevaisuudessa: mitä tapahtuu seuraavaksi? Miten äijän käy? Jos katsoja jää harhailemaan nykyhetkeen, dramaturgi on auttamatta epäonnistunut. (Teemu Laaksonen on pohtinut opinnäytetyössään elokuvan mahdollisuuksia kuvata hetkeä.)
Uuden aallon ohjaajat hylkäsivät monenlaisia elokuvan ja dramaturgian sääntöjä, erityisesti juuri jatkuvuusleikkauksen pakon. (Englanninkielisen Wikipedian artikkelissa on tästä hyvä tiivistelmä.) Kysymys ei kuitenkaan ollut johdonmukaisesta ohjelmasta vaan oireyhtymästä, joka syntyi pienistä budjeteista, uudenlaisesta vapaudesta ja joistakin elokuvafilosofisista ajatuksista. Kuvaava on tarina Viimeiseen hengenvetoon -elokuvan hyppyleikkauksista, jotka syntyivät, kun Godardia käskettiin lyhentämään elokuvaansa. Koska elokuva oli kuvattu poikkeuksellisen pitkillä otoilla, ohjaaja vain päätti leikata niiden keskeltä löysät pois.
Uuden aallon ohjaajat eivät keksineet juurikaan mitään uutta, mutta heidän toiminnassaan oli niin monta paradigman muutosta samaan aikaan, että elokuvahistorian aikana marginaaliin jäänyt usko ja profetia nousi takaisin esiin ja tarttui uudenlaisiin rakenteisiin. Vallankumous jätti jälkeensä monia vaikutuksia, mutta suurin niistä oli tapetin irtoaminen seinästä, ajan palaaminen elokuvaan. Tätä mullistusta voi hyvin pitää nykyaikaisen elokuvan syntynä.
(Terrence Malickin ohjaaman Onnellisten aika -elokuvan kohtauksen tapahtumia on vaikea sijoittaa reaaliaikaan. Elokuvan aika virtaa pyörteisenä kuin kuvan joki itse, koko ajan irrallaan lineaarisesta ajasta..)
Vanhan vallan kumoajaksi julistautunut Jeesus sai aikanaan seuraajia mutta myös vastustajia. Kansa jakautui kahtia: niihin, jotka uskoivat messiaan jo tulleen, ja niihin toisiin, jotka vielä odottavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti