Oikeassa olemisesta

"Aggressiivisten sanavalintojeni takana on suuressa määrin myös se, että voin hyvin kuvitella itseni 15-20-vuotiaana diggailemassa tällaista sontaa. Eli vituttaa tavallaan se, miten naiivi ja sinisilmäinen olen poliittisissa asioissa lapsena ollut, ennen kuin asuntolainat ja muut elämän realiteetit laittoivat asioita vähän perspektiiviin. Tekisi mieli käydä läppäsemässä teini-ikäistä itseään ja sanomassa, että "vittu että sää olet tyhmä", mutta kun se ei ole mahdollista, on tullut tässä ketjussa käytettyä aika railakkaita sanankäänteitä."

Nimimerkki Tommottis ei päästä Palefacen levyä eikä nuorempaa minäänsä helpolla Basson keskustelufoorumilla.

"Olin nuori enkä ymmärtänyt"-argumentti toistuu verkkokeskusteluissa aina silloin tällöin. Yleisemmin käytetään tietysti versiota "sinä olet nuori etkä ymmärrä". Jälkimmäinenhän on käyttökelpoinen kaikkialla, missä eri ikäiset kokoontuvat keskustelemaan keskenään. Aion tässä kirjoituksessa vastustaa näitä molempia versioita.

"Olet nuori..."-argumentti on aina yhtä hyödytön ele, joka on ytimeltään vain väljähtynyt ad hominem -argumentaatiovirhe. Sen sisältämän väitteen totuudellisuutta en halua kuitenkaan kokonaan kiistää. Onhan mahdollista, että joillekin ikä on tuonut jostain asioista enemmän tietoa - jopa ymmärrystä! Usein on kuitenkin myös päinvastoin. Palaan siihen myöhemmin.

Vähemmän väljähtynyt mutta samalla väkivaltaisempi versio on itsereflektiivinen "olin nuori enkä ymmärtänyt". Se on pohjimmiltaan samansisältöinen, mutta sen sisällön todistajaksi, takuumieheksi kirjoittaja asettaa itsensä. Väkivaltaisen argumentista tekee se, että takuumieheltä itseltään ei kysytä. Väheksynnän kohteeksi joutuu kanssakeskustelijan lisäksi myös argumentin käyttäjän nuorempi minä, joka ei saa mahdollisuutta puolustautua.

Kikka on halpamainen eikä varmasti tee hyvää sielullekaan.

Nuorten Ääni -toimituksen nuorilla on mahdollisuus kirjoittaa Suomen Kuvalehden Megafoni-blogiin tärkeiksi katsomistaan asioista. Useampi kuin yksi nuorista on pohtinut, miten heidän pitäisi suhtautua vanhoihin kirjoituksiinsa, joiden jälkeen he kokevat kehittyneensä sekä kirjoittajina että ajattelijoina. Olen neuvonut suhtautumaan ymmärryksellä ja arvostuksella: nuorempi minä on ottanut riskin ja kertonut rohkeasti mielipiteensä asiasta, josta hän muiden lisäksi saattaa itsekin olla myöhemmin eri mieltä.

Entä jos kirjoittaja myöhemmin oivaltaa olleensa väärässä ja häpeää vanhaa kantaansa? "Olin nuori enkä ymmärtänyt." Silloin kannattaa pysähtyä miettimään seuraavaa kahta seikkaa:

1. Voinko olla varma siitä, että nykyinen kantani on "parempi"? Yleensähän tällaiset asiat on tapana ratkaista väittelyllä. Miten haastaa nuorempi itsensä väittelyyn? 
2. Voiko nykyinen minäni puhua vaikkapa kaksi-kolme vuotta nuoremman minäni puolesta missään poliittisesti tärkeässä asiassa? Kun intressit muuttuvat, muuttuvat myös mielipiteet. Tämä esitetään hyvin Tommottis-nimimerkin kirjoituksessakin.

16-18-vuotiaana perustin ja johdin Irti Elämästä -nimistä yhdistystä, joka esittäytyi nörttien etujärjestönä. Yhdistyksen tavoitteena oli vastustaa nuorisokulttuuria sinällään ja esittää se, mitä kutsuttiin "elämäksi", naurettavana. Kaikki epä-cool oli coolia ja toisin päin. Oman konkreettisen kritiikkini kohteena oli erityisesti alkoholikulttuuri, jonka koin kietoutuvan sekä nuorisokulttuuriin että cooliuteen. Kuten arvata saattaa, yhdistyksemme herätti aivan erityisen katkeraa vastarintaa.

Nyt reilu vuosikymmen myöhemmin monet tuolloin esittämäni vastakkainasettelut näyttävät minusta keinotekoisilta ja liioitelluilta, joskin oikeansuuntaisilta. Joku voisi hyvin kuvitella minut kirjoittamassa internetin keskustelupalstalle: "Olin nuori..." En kuitenkaan tee niin, koska uskon, että nuorempi minäni saattoi hyvinkin olla oikeassa.

Työssäni olen seurannut nuorten keskusteluja suunnilleen samoista teemoista. Huomaan, että minun olisi nykyisestä positiostani käsin - sekä nuorisotyöntekijänä että nyt 30-vuotiaana nörttinä - hyvin vaikea käyttää samoja argumentteja, joita käytin itse nuorempana.

Ehkä on niin kuin erinomaisen Juulian totuudet -sarjan 16-vuotias päähenkilö toteaa: "Aikuistuminen on sitä että absoluuttinen muuttuu suhteelliseksi (etkä sä voi sille yhtään mitään)."

Olen vuosikymmenen aikana siirtynyt eri rekisteriin, jossa intressini ovat peruuttamattomasti muuttuneet. En voi enää osallistua esimerkiksi nuorisokulttuurin ja alkoholin liitosta käytävään keskusteluun yhtenä asianosaisena. Perspektiivini on eri, minua koskettavat aspektit ovat muuttuneet. En voi enää käyttää samoja argumentteja. Silti ja ehkä juuri siksi huomaan toivovani, että joku muu käyttäisi niitä minun puolestani. Nimittäin: vaikka minä en ole enää asianosainen, 16-vuotias Ismo Kiesiläinen edelleen on. Minä en ole vain enää paikalla puolustamassa häntä.

Tämä sama problematiikka leikkaa läpi koko elämänpiirin. Samalla kun saamme vuosien myötä parempia välineitä tutkia 16-vuotiaan totuutta, liu'umme siitä kauemmaksi. Käsityksemme saattaa olla sivistyneempi mutta täysin omien intressiemme sokaisema ja siksi väärä. Voimme siis olla oikeassa vain omasta puolestamme, emme nuoremman tai vanhemman minämme puolesta.

Tästäkin syystä lapsille ja nuorille pitää antaa suoraa sananvaltaa heitä koskeviin asioihin. Se, että he eivät vielä ymmärrä asuntolainan aiheuttamaa painetta, ei ole puute vaan nimenomaan mahdollistaa oikeassa olemisen.

Omaa nuorempaa minäänsä on raukkamaista halveksua. Jos välttämättä haluaa itsensä kanssa väitellä, voi ottaa vastustajaksi vaikkapa 20 vuotta vanhemman minän, jonka tietysti uskoo olevan paljon nykyistä viisaampi. Sen kun päihittää väittelyssä, tuntuu varmasti hyvältä. Ja viisastuu.